Part 2

Isä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli menemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.

Ovessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli ollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita likaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.

-- Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas ovat kiinni.

-- Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo astellessaan hänen ohitsensa tupaan.

-- Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi Margit ja meni hänen perässään.

Hän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa lauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.

-- Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn pitkäkseen.

Margit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:

-- Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen --!

-- Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa laidan yli, polkeaksensa sitä maahan. -- Perkeleen rymyä se poika aina pitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.

Äiti torumaan poikaa.

-- Näethän sinä, ettei isä ole hyvällä päällä, puheli hän. -- Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia sanoi hän hyvitellen Niilolle.

Isoäiti oli pitänyt siitä juomasta ja monet muut. Niilo ei siitä pitänyt, mutta hän oli juonut sitä, kun muut olivat juoneet.

-- Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia? toisti Margit, kun ei Niilo ollut vastannut ensimäiseen kysymykseen.

Niilo nousi molempien kyynärpäittensä varaan ja huusi:

-- Luuletko sinä, että minä viitsin särpiä sitä moskaa?

Margit ällistyi, otti pojan mukaansa ja läksi ulos.

Heillä oli siellä kaikellaista hommaa eivätkä he tulleet sisään ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin häntä huutelemaan, mutta ei löytänyt häntä mistään. He odottivat kunnes ruoka oli miltei kylmää, sitte he söivät, mutta Niiloa vaan ei kuulunut. Margit kävi levottomaksi, lähetti pojan nukkumaan ja istuutui odottamaan. Vähän jälkeen keskiyön tuli Niilo.

-- Hyvä ystävä, missä sinä olet ollut? kysyi hän.

-- Se ei kuulu sinuun, vastasi Niilo ja istuutui hiljalleen penkille.

Hän oli humalassa.

Sittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.

-- Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran tullessaan.

Margit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja käski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon syy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja elinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin pojan syy, joka hänellä oli.

-- Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. -- Mitä pahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?

-- Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, -- minäkö kuljin sinun perässäsi?

-- Sinä juuri!

Niilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:

-- Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä puita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä olisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko -- jollet sinä ja sinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.

Margit koetti taasen puolustautua.

-- Eihän se toki sentään ollut pojan syy.

-- Jollet sinä vaikene, niin minä lyön sinua!

Ja hän löi.

Seuraavana päivänä, kun hän oli selvinnyt humalastaan, oli hän näpeillään ja varsinkin pojalle hyvin kiltti. Mutta pian hän taasen oli humalassa ja löi äitiä; vihdoin löi hän häntä miltei aina humalassa ollessaan; poika itki ja vaikeroi; silloin hän löi häntäkin. Välistä katui hän niin kovasti, että hänen täytyi lähteä ulos. Silloin pääsi hän taasen tanssin makuun, soitti entiseen tapaansa ja otti pojan mukaansa kantamaan laatikkoa. Niillä retkillä näki poika paljon. Äiti itki sitä että hänet otettiin mukaan, mutta ei uskaltanut sanoa isälle.

-- Riipu kiinni Jumalassa äläkä opi mitään pahaa, rukoili hän ja hyväili poikaa.

Mutta tansseissa oli kovin hauskaa eikä täällä kotona äidin luona ollut hauskaa. Poika kääntyi kääntymistään pois äidistä ja isään. Äiti sen kyllä huomasi ja vaikeni. Poika oli tansseissa oppinut kaikellaisia lauluja ja niitä hän sitte lauloi isälle; se huvitti isää ja joskus sai poika hänet nauramaan. Mutta tämä mairitteli poikaa niin, että hän sitte koetti oppia niin paljon lauluja kuin mahdollista; pian hän huomasi mistä lauluista isä eninten piti ja mitkä asiat häntä naurattivat. Kun ei lauluissa ollut sellaisia, rupesi poika parautensa mukaan liittämään niihin omiaan ja senkautta hän varhain harjaantui panemaan kokoon sanoja säveleeseen. Isä piti eninten pilkkalauluista ja rumista viisuista, joita oli tehty mahtavuuteen ja rikkauteen nousseista ihmisistä, ja niitä poika lauloi.

Vihdoin rupesi äiti tahtomaan häntä illoin kanssaan navettaan; kaikellaisia keinoja keksi hän siitä päästäkseen; mutta kun ei mikään auttanut ja hänen täytyi mennä, puhui äiti hänelle Jumalasta ja hyvyydestä ja päätti tavallisesti puheensa kiihkeään itkuun, painoi häntä vastaansa, kerjäsi ja rukoili, ettei hänestä tulisi huonoa ihmistä.

Äiti opetti häntä lukemaan ja poika oli tavattoman opinhaluinen. Isä ylpeili siitä suuresti ja kertoi hänelle, varsinkin humalapäissään, että hänellä oli isän pää.

Tansseissa rupesi isä, kun juoma alkoi nousta päähän, kehoittamaan Arnea laulamaan kansalle. Poika lauloi laulun toisensa perästä, melun ja naurun vallitessa; suosio riemustutti häntä miltei enemmän kuin isää eikä hänen lauluistaan enään tahtonut tulla loppua. Huolestuneet äidit, jotka kuulivat ne, menivät itse äidin luo kertomaan asiasta, siksi ettei laulujen sisältö ollut säädyllinen, Äiti otti pojan erikseen ja kielsi häntä Jumalan ja kaiken hyvän nimessä laulamasta sellaisia lauluja, ja nyt rupesi pojasta tuntumaan, että äiti vastusti kaikkea mikä tuotti hänelle huvia. Ensi kerran kertoi hän isälle mitä äiti oli sanonut. Silloin sai äiti siitä paljon kärsiä, kun isä oli humalassa; hän piti nimittäin siihen asti kaikki takanaan. Mutta silloin pojalle selvisikin, mitä hän oli tehnyt ja hengissä pyysi hän sekä Jumalalta että äidiltään anteeksi, kun ei hän saanut sitä tehdyksi julkisesti. Äiti oli hänelle yhtä ystävällinen ja se vihloi hänen sydäntään.

Kerran hän sen kuitenkin unohti. Hänellä oli se taito että hän osasi matkia kaikkia ihmisiä, nimittäin hän osasi puhua ja laulaa kuten he. Yhtenä iltana tuli äiti sisään juuri kun poika tällä tavalla huvitti isää ja äidin mentyä keksi isä, että poika matkisi äidinkin laulua. Alussa poika pani vastaan; mutta isä, joka makasi sängyssä ja nauroi niin että hytki, tahtoi tahtomistaan, että hän matkisi äidin laulua. Hän on poissa, ajatteli poika, eikä kuule, ja hän lauloi kuten äiti joskus lauloi, kun oli käheänä ja itku kurkussa. Isä nauroi niin, että poikaa miltei peloitti ja hän vaikeni itsestään. Silloin astui äiti sisään keittiöstä, katsahti poikaan pitkään ja raskaalla mielin, nouti hyllyltä maitopunkan ja vei sen ulos.

Poika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, viskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei saanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen takana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle. Tavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa häh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt ei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi häntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn helmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.

-- Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan. Poika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin koskaan ennen oli itkenyt. -- Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi olet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.

-- Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.

-- Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.

Arne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:

-- Äiti -- laula minulle jotakin!

-- Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.

-- Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, -- muuten en usko, että koskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.

Äiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.

-- Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, -- taikka minä menen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.

Ja neljäntoistavuotias poika makasi polvillaan, pää äidin helmassa ja äiti rupesi laulamaan hänelle:

Herra kaitse kädelläs Rannan leikkivää lasta. Suojaa pyhällä hengelläs Turmioon joutumasta. Syvä on vesi ja liukas maa, Vaan ketä henkesi johdattaa, Sen elo kons' ei pääty, Ennenkuin taivaass' on säätty.

Äiti lastansa kaipailee: Missä viipynee vieno? Kulkee, katsoo, huhuilee, Kuulu ei kotiin pieno. Miettii: missä mun lapseni lie, Siellä käy myös sun henkesi tie, Jeesus, sen valpas veikko, Tuo kotiin lapseni heikko.

Hän veisasi monta värssyä; Arne pysyi liikkumattomana; hänen mieleensä laskeutui siunattu rauha ja siinä rauhassa tunsi hän raukeavansa virkistävään väsymykseen. Viimeinen, jonka hän eroitti, oli Jeesuksesta; se siirtyi hänen kanssaan suureen valoon ja tuntui siltä kuin laulajia olisi ollut kaksitoista tai kolmetoista, mutta äidin ääni kaikui yli kaikkien muiden. Niin kaunista ääntä ei hän koskaan ollut kuullut, hän rukoili, että saisi laulaa niin. Hänestä tuntui, että jos hän laulaa oikein hiljaa, niin hän osaa oikeaan, ja nyt hän lauloi hiljaa ja yhä hiljemmin ja hurjemmin, ja hänestä rupesi miltei jo tuntumaan autuaalliselta, kun hän siinä ilossaan kävi kiinni voimakkain äänin ja kaikki katosi. Hän heräsi, katsahti ympärilleen ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kosken ikuisen, väkevän kohinan ja samalla lirinän pienestä purosta, joka juoksi ihan ladon alla ja alituiseen piti hiljaista sorinaansa. Äiti oli poissa; hän oli pannut pojan pään alle puolivalmiin paidan ja röijynsä.

NELJÄS LUKU.

Kun sitte oli tullut aika, jolloin karjaa piti käyttää metsässä, tahtoi Arne paimeneen. Isä pani vastaan; eihän hän koskaan ennen ollut käynyt paimenessa ja olihan hän nyt viidennellätoista ikävuodellaan. Mutta poika piti niin hyvin puoliaan, että sai tahtonsa perille ja koko sen kevään, kesän ja syksyn kävi hän kotona vain nukkumassa; muuten oli hän metsässä oman itsensä kanssa koko päivän umpeensa.

Sinne ylös luoksensa vei hän kirjansa. Hän luki ja veisteli kirjaimia puunkuoreen; hän kulki ajatuksissaan, ikävöi ja lauleli, mutta kunhan illoin tuli kotiin, oli isä usein humalassa, löi äitiä, kirosi hänet ja koko seudun ja kehui, että hän aikoinaan olisi voinut matkata kauvaskin. Silloin tarttui matkustuksenhalu poikaankin. Täällä oli paha, ja kirjat viekoittelivat maailmalle ja tuntui ilmakin viekoittelevan ulos, yli korkeiden tunturien.

Juhannuksen aikaan tapasi hän kerran Kristianin, kapteenin vanhimman pojan, joka renkipojan kanssa oli menossa metsään noutamaan hevosia, saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta vanhempi Arnea, iloinen, huikentelevainen velikulta, mutta silti luja päätöksissään. Hän puhui nopeasti ja katkonaisesti, mielellään kahdesta asiasta yhtaikaa, ratsasti ilman satulaa, ampui linnun lennosta, kalasti kärpäsillä ja oli Arnen mielestä täydellisyyden esikuva. Hän oli hänkin matkustushaluinen ja kertoi Arnelle vieraista maista, niin että heidän ympärillään loisti ja säteili; hän huomasi Arnen lukuhalun ja kantoi hänelle samat kirjat, jotka itse oli lukenut; sitä myöten kuin Arne luki loppuun, sai hän uusia; Kristian istui itse sunnuntaisin opettamassa häntä selviytymään maantiedossa ja kartan käyttämisessä ja koko sen kesän ja syksyn luki Arne niin, että kävi sekä kalpeaksi että laihaksi.

Talvella sai hän lukea kotona, osaksi sentähden että hänen ensi vuonna piti mennä rippikouluun, osaksi sentähden, että hän aina osasi seurustella isän kanssa. Hän rupesi käymään koulua, mutta koulussa oli hänestä hauskinta kun sai sulkea silmät ja kuvitella olevansa kotona kirjojen seurassa; hänen toverinaan ei enään ollutkaan ainoatakaan talonpoikaispoikaa.

Vuosi vuodelta piteli isä äitiä pahemmin ja samassa määrin kasvoi hänen juoppoutensa ja ruumiilliset tuskansa. Ja kun Arnen siitä huolimatta piti istua häntä hauskuttamassa, hankkiakseen äidille edes sen hetkisen verran rauhaa ja hän silloin usein tuli sanoneeksi asioita, joita hän sydämestään inhosi, rupesi hän vihaamaan isää. Hän kätki tämän syvälle sydämeensä, kuten rakkautensa äitiin. Kun hän Kristianin tapasi, siirtyi puhe paikalla suuriin matkustuksiin ja kirjoihin, hän ei Kristianillekaan ilmaissut millä kannalla asiat kotona olivat. Mutta monasti, kun hän palasi laajalentoisista keskusteluista ja yksinään asteli kotia kohti, mielessä kaikki mikä mahdollisesti siellä on häntä vastassa, itki hän ja rukoili tähtitaivaitten Jumalaa pian auttamaan häntä matkalle.

Kesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti senjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa -- ja läksi.

Nyt oli Arne yksin.

Tähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei enään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät kipunsa.

Mutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä laulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän enään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin -- eikä hiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan -- eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.

Yhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian raskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin; äiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut levolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan etehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.

Arne sai oven auki ja katsahti häneen.

-- Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi pystyyn!

Hänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi viululaatikon ja sulki oven.

-- Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea; tämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä -- sinulle sanon, että -- älä koskaan juo viinaa; se on ... perkele, maailma ja meidän oma lihamme -- --, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon -- -- Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.

Hetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan:

Jeesus auttaja armias Kuule kurjinta laumastas; Synnin kahleissa kuin jos lien, Tiedät, Jeesus, pelastustien!

Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta sano sana vain... Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla ja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli oppinut: -- Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta minua! -- Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. -- Mutta hän sanoi: totta, herra, penikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä putoavat.

Hän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.

Äiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa päätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän kyynärpäittensä varaan katsomaan.

Mutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:

-- Vai nouset sinäkin katsomaan -- tahdot kai tietää mimmoiseksi olet minut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen! -- -- -- Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. -- Älä sinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden eteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. -- Kutti, kutti! sanoi hän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.

-- Isä! sanoi Arne.

-- Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä paljoa tarvita. Kutti, kutti!

Äiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä, ei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.

-- Isä, sanoi Arne.

-- Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin vääntelee! Kutti, kutti!

-- Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.

-- Kutti, sanon minä!

Äiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.

-- Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.

-- Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin kauhea halu. Kutti, kutti!

-- Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin naulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi vihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.

-- Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.

Arne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän odotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin sisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin vierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen ja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.

-- Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä, sukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli siteistään.

-- Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.

-- Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla äänellä. -- Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden ruumiin päälle.

Mutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.

-- Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui seisoaltaan.

-- Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi kyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.

Niilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat likenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta eivät olleet kyenneet.

-- Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee sänkyyn.

Ja he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja suunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.

Molemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä ei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos piru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.

Yö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes päivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui viereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa päivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen, palavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.

-- Mutta olihan minulla toki muutamia hyviäkin päiviä, sanoi hän itkien, ikäänkuin olisi katunut äskeistä kiitostaan ja laski lopuksi suurimman syyn omille niskoilleen: hänhän rakkaudessaan oli tehnyt Jumalan tahtoa vastaan, hänhän oli ollut tottelematon äidilleen ja juuri sentähden saanut rangaistuksen syntisestä rakkaudestaan.

Arne istuutui vastapäätä äitiään. Äiti katsahti sänkyyn päin:

-- Muista, Arne, että minä sinun tähtesi olen tämän kaiken kärsinyt.

Ja hän itki, ikävöiden rakkauden sanaa puolustukseksi itsesyytöksiään vastaan ja lohdutukseksi tulevien aikojen varalta. Poika vapisi eikä voinut vastata.

-- Älä koskaan heitä minua, nyyhki äiti.

Silloin selveni pojalle mitä äiti koko tänä surkeuden aikana oli hänelle ollut ja miten kauhean hyljätyksi hän tänne jäisi, jos poika palkitsisi hänen suuren uskollisuutensa jättämällä hänet.

-- En koskaan, en koskaan! kuiskasi hän ja häntä veti äidin luo, mutta hän ei päässyt paikaltaan. He jäivät istumaan ja heidän kyyneleensä valuivat vuolaina. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen puolesta, milloin itsensä ja pojan puolesta, ja he itkivät ja hän rukoili taasen ja taasen he itkivät.

-- Arne, virkkoi hän vihdoin, -- sinulla on niin kaunis ääni, istu tuonne veisaamaan isällesi.

Ja poika tunsi heti saavansa voimaa siihen. Hän nousi ja läksi noutamaan virsikirjaa, sytytti päreen ja istuutui, toisessa kädessä päre, toisessa virsikirja, kuolleen pääpuoleen ja veisasi kirkkaalla äänellä Kingon virren 127:

Vihasi hirmusta meidät, Herra, päästä, Vitsasi pidätä, säästä lapses, säästä! Kovin Herra koetat, kun käymme synnin teitä -- Armahda meitä!

VIIDES LUKU.

Arne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja eli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki; mutta se olikin hänen ainoa työnsä.

Pappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran, "jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan". Arne ei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa ajaessaan, teki tämän laulun:

Puku pukki, vuonasen'! Tie on käydä koluinen, Vaan kun kello kalkkaa, Tule juoksujalkaa!

Puku pukki, vuonasen'! Varo vuotas valkonen: Äiti vällyt tekee Siitä kirkkorekeen!

Puku pukki, vuonasen'! Höysty, kasva välehen, Niin oot pukinpiltti Paistinakin kiltti!

Yhtenä päivänä -- hän oli silloin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan -- joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä ja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta, joka oli heillä yhteinen.

-- Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.

-- Mokomakin heittiö, toinen vastasi, -- hänen mielestään kai hevosen pitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.

Äiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.

Arne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että äiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut paljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?

Hän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei koskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan puhui?

Monena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea saarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli itkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa oli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun talossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.

Yhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.

Muutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin metsää ja sepitti laulua:

Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin; On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin, On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut, Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!

Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen, Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen, Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään -- Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.

Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa; Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan. Ja susi ketun kaappas -- sai kumman kuolema, Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.

Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin; Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin. Näin unissa ma pojan -- isänsä-murhaajan, Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!

Hän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan paimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan taloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän rasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää ruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.

Hän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli "tunturin tuolle puolen". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä syystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän luopui tästä tuumasta.