Part 19

Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä. Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaiholla katsella niitä, jotka siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa, jonkatähden talo sitte myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila ostettiin laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui Björganiin surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä, varhaisena keväännä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa; niitettyä heinää uhkasi sadekuuran asemasta lumimyrsky ja entä sitte talvella! Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua portin kääkään, koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin Landista, Rand vuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein ajaa naamio kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet nirisivät ja narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva melu. Lumi lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla, pienemmät ulkohuoneet ihan hautautuivat lumeen, mäet, pensaat ja aidat tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureja ja taas ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne enkä minä milloinkaan unohda kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö ryömi esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen, joka kauppasi poronlihaa.

Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina varttuneen valistuneiksi ja toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan oli Kirknen seurakunta huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun erään papin oli pitänyt ottaa pistolit mukaansa kirkkoon; toinen tuli kotiin kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki tavaransa rikottuina ja hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän kasvonsa olivat olleet mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet papin rouvan, joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut Kirknestä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isä -- ehkä juuri siitä syystä -- sai sen; luultiin nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauvantaiaamuna nelinryömin konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut takaisin samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä ottanut opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta kauhukseen huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä omilleen. Hän tuli sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni alas portaista, siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä harppauksella. Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi heille ne lait, jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää häntä panemasta täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he kokoontuivat miehissä koulun johtokunnan kokoukseen, väkivallalla estääkseen toimitusta. Äidin kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä lähtenyt sinne ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään koulupiirien jakoa y.m., teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan, joukon uhaten muristessa vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat kainalossa, meni ulos, ei kukaan koskenut häneen. Saattaa käsittää äitini riemun, kun hän näki hänen palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Voikko! Hänen äitinsä oli suuri, punainen tamma Gudbraninlaaksosta, ja ilokseen sitä joka silmä katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden oikeudella. Voikosta sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä hevonen, ettei sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja, tottuneena kuulemaan juttuja sankareista ja tappeluista, katselin pientä varsaa kuin mitäkin lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään ollut minulle hyvä; minulla on tänäkin päivänä oikean silmäni yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta yhtä uskollisena seurasin silti tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa kentällä ja pujottelin tamman jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta kerran olin mennyt niiden perässä liian kauvas. Päivä oli ollut kuuma, olin nukkunut avonaiseen heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme menneet hakemaan siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan olivat etsineet ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua löydy. Saattaa käsittää vanhempieni kauhun -- kaikki pantiin etsimään, maat ja metsät huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin -- kunnes vihdoin joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut heinissä istumasta. Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin osannut puhua; sillä suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun tulisin silmin. Oliko se unta vaiko totta, on vaikea sanoa -- mutta varmaa on, että vielä muutamia vuosia sitte heräsin siihen, että näin tämän eläimen seisovan painuneena puoleeni.

Voikko ja minä saimme pian tovereja: ensinnä pienen koiran, joka opetti minua varastamaan sokeria, sitte kissan, joka eräänä päivänä odottamatta ilmaantui kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa; kalman kalpeana ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut kellarista! Seuraavana keväännä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin; sillä silloin tuli taloon pieni porsas -- ja aina kun Voikko seurasi äitiään työhön, pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa toisillemme. Me vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin nukkumalla yhdessä. Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse pidin, porsaalle kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan kauniimmin; se koettikin -- koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun minun vanhempieni kanssa piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat koira, kissa ja porsas mukaan. Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka piti viedä virran yli, porsas röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me saimme sitte kukin oman kestityksemme ja illalla palasimme kotiin samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Voikko yksin; sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme pienessä huoneessa, joka oli pantu liistereelle, niin etteivät tuulet eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat edellä leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti ihmisiä ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen, sillä minä olin vaan kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun perille tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti minun ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Voikko mukana!

Täällä Nässetin pappilassa -- se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäikse veteen ja joka niemellä nousee suuri talo, -- täällä Nässetin pappilassa, jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, -- ja missä minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli vallannut kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli niin suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, -- täällä Nässetin pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä vaikutelmia antoi minulle Voikko; sillä täällä kasvoi sekin, tuli jättiläiseksi ja teki jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskiko'on, mutta verraten pitkä ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä tuli kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut kuormaa kulkemaan, valjastettiin Voikko, ja jos valjaat vaan kestivät, niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli, mielellään taakseen, kun rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä, ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloinkin ensin pari kertaa yritti ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta; silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat. Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Voikon maine paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Voikko oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys. Alussa tuli -- kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään -- hirveää suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Voikko joka kävi laitumella takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa, tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä määrässä kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä Voikon jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauvan se heitä kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön. Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän hankki kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta -- ihania eläimiä -- ja näiden piti opettaa Voikolle huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En ikinä unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona kuuntelemassa teeren vihellystä nurmijyrkänteeltä ja tyttö juoksi kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien luona ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne -- ja katso: siinä ne komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne olivat joutuneet tekemisiin Voikon hirmuisten hampaiden ja kavioiden kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Voikon ylistystä kirkonmäellä ja sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Voikko sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas, ruskea hevonen, muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinan yrityksessä, ja kun ei rohkea poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon, niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena; hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän näin omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kantoi monta lehmää ja lammasta sekä meiltä että muilta. Tuontuostakin kuulimme paimenpojan huutavan ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget; mutta he tulivat miltei aina liian myöhään: joko oli koira jo karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti. Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa niin että se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Voikko ja se tamma ja varsa, jota se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme ensinkään tietäneet mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää; karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta, ei merkkejä hevosten taistelusta. Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä, huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä, mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat siis molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut takaperin suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen perässä; sillä karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se myöskään ole niin painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni suohon. Mutta tällä kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin oli Voikko uponnut syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat olivat nostaneet jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat hutkineet ja väkevät hampaat repineet -- eikä vähään matkaan enään näkynyt karhun takajalkoja, vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä toinen ja toinenkin ja sitä kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu nurin, se ei ollut päässyt nousemaan, vaan, suojellakseen itseään raivostuneen hevosen hampailta ja kavioilta, oli se kieritellyt kierittelemistään, ja tätä taistelua he saattoivat seurata kovalle maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan kertomuksen lämmittäminä kävivät miehet tarkkakuuloisemmiksi ja teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt hiljaisessa ilmassa, jossa sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän kellon lehtimetsästä harjun alta. He rientämään sinne -- mutta heitä vastaan tuli Voikko ja kielsi heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se oli käynyt tuntemattomaksi. Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se suuressa kaaressa varsan ja emän ympäri ja vasta pitkien, koreiden puheiden perästä ja suolan avulla, jota sattui olemaan mukana, saivat he sen käsittämään, että tulijat olivat tuttua väkeä. Mutta tämä Voikon urotyö, ainoa laatuaan, loi sen nimeen sellaisen loiston, että se Pappilan-Voikosta tästä puoleen korotettiin Karhu-Voikoksi. Monta monituista kertaa se vuosi vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä sitte pitkän aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se tuli kotiin, päässä karhun kynnenjäljet. Vanha jättiläiskarhu oli saanut isketyksi kyntensä alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti raappinut, kun hevonen oli riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli kyllä antaa niin vanhan orhin terävässä kengässä kulkea takalistolla; mutta hevoset tunsivat sen ja pakenivat ja jos yksi ja toinen vielä tyhmyydessään otti selkäänsä, niin Voikko sai anteeksi kuuluisuutensa takia. Hevosella, joka kaatoi karhun, kai oli oikeus tehdä mitä tahtoi.

Kun meidän joskus -- mikä muuten harvoin tapahtui -- täytyi ottaa se kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata kuinka sitä ihailtiin. Kun koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa kääseissä, joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät mitkään herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää työvaljaissa, ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei se suinkaan näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä viimeiseksi; sillä osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi astella kuin työrattaiden edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet kaikille metsäteille, joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli seuranneeksi; toisten hevosten juostessa lönkötti Voikko ja kääseissä istujat pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus todella merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä oli nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti paikalla päätään ja päästi sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se aikoi lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin, riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimuvarsi oli mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo, se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa, kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa, mutta niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä irti, nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden mielestä komeinta mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai koskaan myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin Voikosta, seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän paukkuvia kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita seurattavakseni.

TROND.

Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa sillä hän kulki useinten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan kolmenkymmenen ikäiseksi läksi tämä mies tuntureille ja raivasi itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät, että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.

Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi; ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa heille selityksiä. Vaimo oli vaan pari kertaa käynyt kylässä, toisella kertaa tuomassa lasta ristille.

Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he _puolen_ ja taloon tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat töissä.

Hän oli kun olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa ei hän paljoa puhunut, hän melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän oli sisällä.

Jouluaattona sitte kerran -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi pullosta, joka oli valkoinen -- otti isä pojan polvelleen, katsoi ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:

-- Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: -- Ethän sinä mikään pelko ole; kai sinä sadun kestät?

Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta oikeutta eräässä riita-asiassa ja se vei niin paljon aikaa, että jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt ja kierrellessään katuja ja ajatellessa kotiinmenoa, näki hän tukevan miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.

-- Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.

-- Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.

-- Minne sinun on mentävä?

-- Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.

-- Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, -- sillä sinnehän minunkin pitäisi lähteä.

-- Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle, missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommeniin, joka nousi kannaksille. -- Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.

Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein käynyt maankamaraa myöten.

-- Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.

-- Niin teen, sanoi mies ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.

Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin mielestä siltä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.

-- Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.

-- Niin kuljetaan, vastasi mies.

Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauvemma, rupesi Blessommen tunnustelemaan seutua.

-- Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.

-- Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä oli matka mennyt pian.

-- Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.

-- Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi, läjäyttäessään hevosta piiskallaan: -- nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!

-- En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki. Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli kääntyneenä eikä Blessommen enään ikinä saanut päätään oikein päin.

Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enään uskaltanut pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimäinen vieras astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan; Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi häntä likemmin.

-- Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Nuutti? sanoi hän.

-- Olen kyllä. Siitä on kauvan, kun soitin häissäsi.

-- Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?

-- Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo, että piti tulla tänne lepäämään.

Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, muttei sanonut "Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän nousi:

-- Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, -- antakaa minun nyt hiukan levätä.

Ja hän pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.