Part 17
-- Minä arvelen, että on, vastasi Lauri kuivasti. Koko esimiehistö, joka tiesi Nuutin olevan ihan toista mieltä, katsoi hätkähtäen Lauriin, mutta Lauri ei sanonut sen enempää eikä häneltä enään mitään kysyttykään. Nuutti poikkesi muihin asioihin, ikäänkuin ei mitään olisi ollutkaan. Vasta kokouksen lopulla otti hän taas esiin asian ja kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotusta lähetettäisi takaisin voudille, tarkemmin harkittavaksi, koska paikkakunta oli toista mieltä ja piti jyvämakasiinistaan. Kukaan ei vastannut. Nuutti kysyi liitettäisiinkö pöytäkirjaan, ettei asiaa pidetä tarkoitusta vastaavana.
-- Minä panen vastalauseen, lisäsi Lauri.
-- Minä myöskin, sanoi paikalla toinen.
-- Minä myöskin, sanoi kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja tiesikään, oli enemmistö asian puolella.
Hän oli niin hämmästyksissään, että hän unohti panna vastaan, hän merkitsi pöytäkirjaan ja luki matalalla äänellä: "asia otetaan keskustelun alaiseksi. Kokous on päättynyt". Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nousi ja pani kokoon pöytäkirjat, mutta itsekseen hän ajatteli, että kyllä hän korjaa kaikki kunnan valtuustossa. Pihamaalla valjasti hän hevosensa ja Lauri tuli ja istuutui hänen rattailleen. He puhelivat kotimatkalla kaikkinaisista asioista, mutta eivät tästä.
Seuraavana päivänä läksi Nuutin vaimo Laurin vaimon luo kysymään, oliko miesten välillä ollut jotakin, kun Nuutti kotiin tullessaan oli ollut niin ihmeellinen. Hiukan yläpuolella taloa tuli Laurin vaimo häntä vastaan tekemään samaa kysymystä, sillä Laurikin oli ollut niin ihmeellinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, arka olento, joka pelkäsi äänettömyyttä eikä kovaa puhetta; sillä Lauri ei koskaan puhunut hänelle, paitsi silloin kun hän oli tehnyt tai Lauri pelkäsi hänen tekevän jotakin hullua. Nuutti Aakren vaimo sensijaan puhui miehensä kanssa ja varsinkin esimiehyydestä, sentähden että se viime aikoina oli vienyt miehen ajatukset, hänen työnsä ja rakkautensa häneltä ja lapsilta. Hän oli sille mustasukkainen kuin naiselle, hän itki tuota esimiehyyttä öisin ja riiteli siitä miehensä kanssa päivisin. Mutta juuri sentähden ei hän nyt osannut sanoa mitään, kun Nuutti kerrankin tuli sieltä onnettomana; hän kävi paikalla onnettomammaksi kuin hänen miehensä olikaan ja hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä saada tietää mitä oli tapahtunut. Kun ei Laurin vaimo sitä tietänyt, täytyi hänen lähteä kylälle. Hän sai kun saikin tietää asian ja oli tietysti paikalla miehensä puolella, piti Lauria käsittämättömänä, jollei suorastaan häijynä. Mutta kun hän antoi miehensä sen huomata, tunsi hän, etteivät hänen ja Laurin välit vielä laisinkaan olleet rikki. Päinvastoin Nuutti piti Laurista!
Edusmiehistön kokous tuli. Lauri Högstad ajoi aamulla Aakreen, Nuutti tuli ulos ja nousi rattaille! He tervehtivät tavalliseen tapaansa, puhuivat matkalla ehkä hiukan vähemmin, eivätkä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, joitakin oli vielä tullut kuuntelemaankin, mistä ei Nuutti ensinkään pitänyt; sillä se tiesi hapatuksen päässeen paikkakunnalle. Lauri oli hankkinut suupieleensä oljenkorren ja seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syys oli käynyt kylmäksi. Puheenjohtaja luki ehdotuksen hyvin hillityllä äänellä ja varovasti; hän lisäsi, että se oli lähtenyt voudista, jonka ehdotukset tavallisesti eivät olleet tuottaneet onnea. Olihan rakennus lahja eikähän lahjoja ollut tapana myydä, varsinkin kun ei hätä mitenkään pakoittanut.
Lauri, joka ei milloinkaan ollut kokouksissa esiintynyt, pyysi kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; lieneekö ollut Nuutti Aakren tähden vai lieneekö hän pelännyt joutuvansa alakynteen -- se jääköön sanomatta. Mutta hän esitti selviä, päteviä syitä ja niin kiinteästi ja johdonmukaisesti, että näissä kokouksissa tuskin oli sellaista kuultu. Ja kun hän oli esittänyt kaikki perusteensa, lisäsi hän:
-- Mitä taas siihen tulee, että ehdotus on lähtenyt voudista, niin ei se koske asiaan, yhtä vähän kuin sekään, kuka aikoinaan on rakennuksen tehnyt tai millä tavalla se on kunnan omaksi joutunut.
Nuutti Aakre oli punaisena kasvoiltaan -- veri nousi helposti hänen kasvoilleen -- ja vääntelihe ja kääntelihe, kuten hänen tapansa oli, kun hän kävi malttamattomaksi, mutta hän vastasi kuitenkin varovaisesti ja matalalla äänellä, arveli, että maassa oli säästöpankkeja tarpeeksi, vieläpä tässä likellä -- tekipä mieli sanoa _liiankin_ likellä. Mutta jos pankki piti perustettaman, niin saattoi siihen kai päästä toisia teitä kuin polkemalla kuolleitten hautoja ja elävien rakkautta. Tätä lausuessa oli hänen äänensä hiukan epävarma, mutta se varmeni taas, kun hän siirtyi puhumaan jyvämakasiinista sellaisenaan ja todistamaan sen hyödyllisyyttä. Lauri antoi viimemainittuun perinpohjaisen vastauksen ja lisäsi vielä:
-- Yksi ja toinen asia minua kyllä panee epäilemään, onko tämä paikkakunta olemassa eläviä vaiko kuolleita varten. Ja lisäksi yksityisen perheenkö rakkaus ja viha täällä määräävät, vaiko yhteinen etu.
Nuutti vastasi kiireesti:
-- En tiedä eikö puhujakin liene nauttinut tämän perheen hyviä -- sekä sen, joka on kuollut että sen, joka vielä elää.
Ensi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka aikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta puolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.
Oljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan tyynenä.
-- Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni, sanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti ja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi itsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti eikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa katseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana, lujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet olivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava voima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi pää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen juurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa eläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis aina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä Nuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja pitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.
Nuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut jättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja kamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla kaiken muun.
-- Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?... Ja liikutus valtasi hänet. -- Sinä, jota minä olen -- -- sinä joka olet... Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen, jonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski nyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla, jotka aina riippuivat silmillä.
Lauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan päätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi, sillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.
Tätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.
-- Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. -- Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla, seisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.
Ja hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:
-- Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut kuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot; katsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys siitä mitä me tahdomme.
-- Olenko minä sitte laiminlyönyt paikkakunnan asioita?
Kukaan ei vastannut siihen. Se koski Nuuttiin ja hän lisäsi;
-- Minä todella en ole tietänyt muuta kuin että olen saanut aikaan yhtä ja toista, -- yhtä ja toista, josta on ollut hyötyä paikkakunnalle -- -- -- mutta olen ehkä pettynyt.
Hän oli taasen liikutuksen vallassa, sillä hän oli tulinen luonne, joka lankesi mielialasta toiseen ja riita Laurin kanssa koski häneen niin, että hän töin tuskin saattoi itseään hillitä. Lauri vastasi:
-- Niin, minä tiedän, että sinä otat kunnian kaikesta mitä täällä on tehty, ja jos arvostellaan sen mukaan kuka eninten on kokouksissa puhunut, niin sinä kyllä olet eninten tehnytkin.
-- Vai pääsi se nyt ilmoille! huusi toinen ja katsoi tuikeasti Lauriin. -- Sinulleko se kunnia sitte tulee?
-- Koska me nyt olemme tässä ruvenneet itsestämme puhumaan, sanoi Lauri, -- niin punnittiinhan joka asiaa ennenkuin se tänne tuli.
Jo sai pieni Nuutti Aakre takaisin reippaan puhelahjansa:
-- Ota sinä herran nimessä kunnia. Kyllä minä elän ilman sitä. On muuta, jota on vaikeampi menettää!
Lauri väisti ehdottomasti hänen katsettaan, muttei sanonut mitään ja oljenkorsi liikkui hyvin nopeasti.
-- Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole paljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; -- pappi ja opettajat kyllä voivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat varmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.
Kansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri jatkoi:
-- Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle tuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden se ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen tulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta perheasiaksi.
Ihmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo mennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli totisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa. Kaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän enään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa mitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä sekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan; sillä tunteet veivät ajatuksista voiton.
Hän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän jätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; -- toisia miltei nauratti.
Hän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja paljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne tiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä astellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen eteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin jättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että tästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut liian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet vallanneet -- hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi vieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli täyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta kova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka hartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä eteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli kuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista itsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet olisi potkittu pois Laurin rattailta.
Kotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti olla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä. Siitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä rattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä. Mutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie kulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta rattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän lyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni ovenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät -- yksi ainoa mies istuu rattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa pysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät enään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille ikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen, pienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan muusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä rakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan maailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä onnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi tapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; -- minkätähden Lauri tuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? -- Entä jos hän juoksisi hänen perässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset ahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt yksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi heitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän riisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki ehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse niin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui, ettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella ja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja kaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:
-- Annappa hänen lukea se vielä kerran.
Äiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan, sillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa ennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:
Laps' oon heikko, tiedän sen mä, mutta pian ylenen mä, kasvan, suureks' sukeun isän, äidin, apuhun, kun sa, Herra, autat vaan käskyjäsi muistamaan! Kiitos, kunnia on sulla -- nyt saa Nukku-Matti tulla.
Mikä rauha siitä tuli! Ei ollut minuuttiakaan kulunut ennenkuin kaikki lapset nukkuivat kuin Jumalan syliin, mutta äiti meni hiljaa toimittamaan isälle ruokaa, vaikkei hän saanut syödyksi. Mutta pantuaan levolle, sanoi hän:
-- Tästä puoleen minä pysyn kotona.
Ja vaimo vapisi ilosta eikä uskaltanut sitä näyttää, ja hän kiitti Jumalaa kaikesta mitä oli tapahtunut; sillä mitä se ikinä olikaan -- hyväksi se kaikki oli ollut!
TOINEN LUKU.
Vuoden kuluessa oli Lauri tullut esimiehistön puheenjohtajaksi, säästöpankin johtajaksi, ensimäiseksi sovintokomisariukseksi, sanalla sanoen: hänet oli valittu kaikeksi miksi häntä vaan saattoi valita. Amtin esimiehistössä oli hän ensi vuoden vaiti, mutta herätti, kun toisena vuonna puhui, samalla tavalla huomiota kuin kunnan esimiehistössä. Sillä sielläkin nousi hän sotaan sitä vastaan, joka tähän asti oli vallinnut, voitti kaikki kautta koko linjan ja sai senjälkeen itse määrätä. Sieltä sitä mentiin suurkäräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ennen häntä itseään ja siellä sitä kyllä ärsytettiin otteluun. Mutta siellä pysyi hän, vaikka oman arvonsa tuntevana ja varmana, aina syrjässä. Hän ei huolinut vallasta, joka ulottui kauvemma kuin hänet tunnettiin eikä tahtonut vaihtaa kotoista johtaja-asemaansa mahdolliseen tappioon maailmalla.
Sillä hänen oli kotona hyvä. Kun hän sunnuntaisin seisoi kirkonaidan luona ja kansa tervehtien ja katsellen kulki ohi ja toinen toisensa perästä pysähtyi puhumaan pari sanaa hänen kanssaan, niin saattoi sanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrella, sillä oljenkorsi riippui tietystikin suupielessä.
Hän ansaitsi sen kunnioituksen, joka hänen osakseen tuli. Tie, jota myöten ihmiset kirkkoon tulivat, oli hänen teettämänsä, uusi kirkko, jonka juurella he seisoivat, oli hänen rakennuttamansa; tämä ja paljon muuta oli tulos sen säästöpankin työstä, jonka hän itse oli perustanut ja jota hän itse johti. Sillä sen tuottamat varat kasvoivat korkoa yhä eteenpäin ja pitäjää katsottiin monella taholla itsehallinnon ja hyvän järjestyksen esikuvana, joka kelpasi malliksi kaikille muille.
Nuutti Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Muutamia kertoja hän vielä läksi kokoukseen, tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen piti tarjota pitäjälle palvelustaan, vaikkei se enään ollut hänen turhamaisuudelleen mieluisaa. Lauri, joka tahtoi esittää kaikki seuraukset pohjia myöten, hämäsi hänen ensimäisen ehdotuksensa niin, että Nuutti Aakre hiukan loukkaantuneena sanoi:
-- Kun Kolumbus löysi Amerikan, ei se ollut jaettuna pitäjiin eikä rovastikuntiin -- se jako tuli vähitellen.
Vastauksessaan vertasi Lauri Amerikan löytöä Nuutin ehdotukseen -- oli kysymys varojen hankkimisesta karjanhoidon parantamiseen -- ja siitä lähtien ei Nuuttia miesten kesken koskaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löydöksi". Nuutti arveli, ettei pidä tehdä työtä sellaisissa oloissa, joissa ei voi tehdä hyötyä, eikä enään ottanut vastaan mitään toimia.
Mutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman työtä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta pientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin tämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla. Lauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos Nuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen vähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.
He eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään seurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat toistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä ajatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki oli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta myöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan hyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja amtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes mielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen kauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty ja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi, että hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä oli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!
Mutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän ikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt esimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua keinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi vaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän suuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan keinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä esimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki, parinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä saada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka alussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton tuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli siitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että se vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli tässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi töitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti vanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista. Pappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset olivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono esimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen hallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat kärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli johtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri itse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne nuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt täysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa ja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja he kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri kerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi talonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita rajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen jylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat, sortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen työnsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!
Näinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen taloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana rautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla puhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän joko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.
Salaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan kulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän sekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin sukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään välkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen jyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa tarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa he palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä heidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli koko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan osaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti. Mutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua tultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria maksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin tunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä virtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne tunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian korkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki -- tai kulkea suoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty. Mutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit mullattiin kirkkomaahan.
Jollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta pääsemästä paikkakunnalle -- ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee likoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän matkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan esimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän oli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista toiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja hänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle luvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan, katsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys, että hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin, että hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.
Paikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse; sillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan kaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä muuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä erinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen suuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos suurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat romahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!