Part 16

-- Siitä on ehtinyt tapahtua paljon -- ja kun ei Synnöve sanonut mitään, jatkoi Torbjörn: -- ja enimmäkseen odottamattomia asioita.

Synnöve pisteli hyvin ahkerasti marjojaan heinänkorteen ja pää oli sinä aikana kumarassa; Torbjörn siirtyi hiukan, nähdäkseen hänen kasvonsa; mutta ikäänkuin hän olisi sen huomannut, hankki hän syytä kääntyäkseen. Silloin rupesi Torbjörniä peloittamaan, ettei hän saisi mitään sanotuksi.

-- Synnöve, eiköhän sinullakin ole jotakin sanomista?

Synnöve nosti silmänsä ja hymyili.

-- Mitä minä sanoisin? kysyi hän.

Torbjörnin rohkeus palasi ja hän oli jo kietomaisillaan kätensä tytön ympäri, mutta juuri kun hän tuli häntä likelle, ei hän kuitenkaan uskaltanut, vaan kysyi aivan nöyränä:

-- Ingrid on kai puhunut kanssasi?

-- On, vastasi Synnöve.

-- Silloinhan sinä jo tiedätkin, sanoi Torbjörn. Synnöve vaikeni.

-- Silloinhan sinä jo tiedätkin, toisti Torbjörn ja likeni uudelleen.

-- Tiedät kai sinäkin jotakin, vastasi Synnöve.

Torbjörn ei nähnyt hänen kasvojaan.

-- Tiedän, sanoi hän ja tavoitteli tytön kättä, mutta tyttö pujotteli entistä ahkerammin marjojaan. -- Se on niin paha, että sinä viet minulta kaiken rohkeuden.

Hän ei nähnyt, että Synnöve hymyili ja siksi ei hän tietänyt mitä lisäisi.

-- No niin, sanoi hän sitte äkkiä lujalla, vaikka hiukan epävarmalla äänellä: -- mitä sinä teit sen kirjelipun?

Synnöve ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Torbjörn meni perässä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja kumartui hänen puoleensa.

-- Vastaa minulle! kuiskasi hän.

-- Minä poltin sen.

Torbjörn käänsi hänet kiireesti puoleensa, mutta kun hän huomasi hänen aikovan ruveta tekemään itkua, ei hän uskaltanut muuta kuin taas päästää hänet irti. Onpa se ikävä, että hän noin helposti rupeaa itkemään, ajatteli hän.

-- Miksi sinä kirjoitit sen lipun? kysyi Synnöve heidän siinä seisoessaan.

-- Sen kai Ingrid on kertonut.

-- On kyllä, mutta -- kova sinä olit.

-- Isä tahtoi.

-- Mutta sittenkin...

-- Minä luulin jääväni sairaaksi koko elinajakseni; tästäpuoleen pidän sinusta huolen, sanoi Torbjörn.

Ingrid tuli samassa näkyviin mäen alta ja he läksivät paikalla liikkeelle.

-- Tuntui siltä kuin minä parhaiten olisin osannut nähdä sinut silloin kun luulin, etten enään saa sinua, sanoi Torbjörn.

-- Ihminen tutkii itseään, kun hän on yksin, sanoi Synnöve.

-- Niin, silloin sen parhaiten huomaa mikä mahti meissä on suurin, sanoi Torbjörn. Hänen äänensä soi kirkkaana ja hän asteli vakavana Synnöven rinnalla.

Synnöve ei enään poiminut marjoja.

-- Huolitko nämä, sanoi hän ja ojensi Torbjörnille korren.

-- Kiitos, vastasi Torbjörn ja tarttui käteen, joka marjoja ojensi.

-- Taitaa olla parasta, että kaikki jää ennalleen, sanoi hän ja ääni hiukan värisi.

-- Niin, vastasi Synnöve tuskin kuuluvasti ja kääntyi pois.

He jatkoivat kulkuaan ja niin kauvan kuin Synnöve vaikeni, ei Torbjörn uskaltanut kajota häneen eikä liioin puhua; hänen ruumiinsa oli kuin tasapainoa vailla ja sentähden hän ihan oli keikahtamaisillaan kumoon. Hänen silmänsä olivat kuin tulessa ja kun he samassa tulivat mäelle, jonne Päivänkumpu selvästi näkyi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi asunut siellä ikänsä ja ikävöisi kotiin. "Minä lähden samalla heti hänen mukanaan sinne", ajatteli hän ja imi näköalasta rohkeutta niin että hänen päätöksensä askel askeleelta tuli varmemmaksi. "Isä auttaa minua", päätteli hän; "minä en enään kestä tätä, minun täytyy lähteä sinne -- täytyy!" Ja hän riensi rientämistään ja tuijotti suoraan eteensä. Talo ja koko seutu olivat häikäisevässä valossa. "Tänä päivänä; en odota tuntiakaan kauvemmin." Ja hän tunsi jäsenissään sellaista voimaa, ettei tietänyt mihin kääntyisi.

-- Ihanhan sinä karkaat luotani, kuuli hän takaansa lempeän äänen.

Se oli Synnöve, joka ei enään päässyt hänen perässään ja jonka täytyi lakata yrittämästä. Torbjörniä hävetti, hän kääntyi, palasi, kädet ojollaan ja ajatteli: minä nostan hänet pääni päälle! mutta kun hän tuli likelle, ei hän yrittänyt sitä ensinkään.

-- Minä kävelen niin nopeasti, sanoi hän.

-- Niin kävelet, vastasi Synnöve.

He olivat tulleet likelle kylätietä; Ingrid, joka kaiken aikaa oli ollut poissa näkyvistä, asteli ihan heidän takanaan.

-- Nyt ei teidän enään pidä astua yhdessä, sanoi hän.

Torbjörn hätkähti; se tuli hänelle liian aikaiseen; Synnövekin kävi hiukan oudon näköiseksi.

-- Minulla oli niin paljon puhumista, kuiskasi Torbjörn. Synnöve melkein hymähti. -- Niin, sanoi Torbjörn, -- toisen kerran! ja tarttui Synnöven käteen.

Synnöve nosti häneen kirkkaan, syvän katseen. Hän lämpeni siitä ja hänen päähänsä karkasi paikalla: minä menen heti hänen mukaansa! Silloin Synnöve hellävaroen veti pois kätensä, kääntyi tyynenä Ingridin puoleen, sanoi hyvästi ja lähti hiljaa astumaan tietä kohti. Torbjörn jäi paikoilleen seisomaan.

Sisarukset menivät kotiin metsän läpi.

-- Saitteko te nyt puhua? kysyi Ingrid.

-- Emme, tie oli liian lyhyt, sanoi veli ja asteli nopeasti, ikäänkuin ei häntä olisi haluttanut kuulla enempää.

-- No? sanoi Sämund ja nosti päätään ruuan äärestä, kun sisarukset tulivat tupaan. Torbjörn ei vastannut mitään, vaan meni penkille huoneen toiseen päähän, nähtävästi tointuakseen; Ingrid meni hymyillen perässä. Sämund rupesi taas syömään, vilkaisi silloin tällöin Torbjörniin, jolla oli olevinaan paljon hommaa, hymähteli ja jatkoi syömistään. -- Tule syömään, virkkoi hän; -- ruoka jähtyy.

-- Kiitoksia, en minä huoli mitään, sanoi Torbjörn ja istuutui.

-- Vai niin! ja Sämund söi syömistään. Hetken perästä hän sanoi: -- teillä oli tänään sellainen kiire pois kirkosta.

-- Meidän piti vaan puhutella erästä henkilöä, sanoi Torbjörn ja painui kumaraan istumaan.

-- No, saitko puhutuksi hänelle?

-- En oikein tiedä, sanoi Torbjörn.

-- No, hitto vieköön, sanoi Sämund ja jatkoi ateriaansa. Vähän ajan perästä hän oli valmis ja nousi; hän astui ikkunan luo, katseli ulos ja kääntyi sitte: -- Kuule, mennäänpäs katselemaan viljoja... Torbjörn nousi.

-- Ei -- pane sinä päällesi.

Torbjörn, joka oli istunut paitahihasillaan, puki ylleen vanhan takin, joka riippui hänen yläpuolellaan.

-- Niinkuin näet, olen minä pannut ylleni uudet! vaatteet.

Torbjörn teki samoin ja he menivät ulos, Sämund edellä, Torbjörn perässä. He astelivat tielle päin.

-- Emmekö mene ohraa katsomaan? sanoi Torbjörn.

-- Emme. Menemme vehnävainiolle, sanoi Sämund.

Juuri kun he pääsivät tielle, näkyivät rattaat hiljaa tulla vierivän.

-- Se on Pohjamäen hevonen, sanoi Sämund.

-- Pohjamäen nuorikot ovat, lisäsi Torbjörn; mutta nuorikoilla tarkoitetaan samaa kuin vastanaineita.

Kuusiston miesten kohdalle tullessa hevonen pysähtyi.

-- Se on ylpeä nainen tuo Marit Pohjamäki, kuiskasi Sämund, voimatta kääntää katsettaan pois hänestä.

Marit istui hiukan painuneena selkänojaa vastaan, huivi höllästi sidottuna päähän ja toinen hartioiden ympäri. Hän katseli tiukasti molempiin miehiin, hänen puhtaissa, voimakkaissa piirteissään ei liikahtanut värettäkään. Mies oli hyvin laiha ja kalpea, ja näytti vielä lauhemmalta kuin tavallisesti, hän tuntui kantavan povessaan surua, jota ei voi kertoa.

-- Ovatko miehet katsomassa viljoja? sanoi hän.

-- Niin ollaan, vastasi Sämund.

-- Hyvä vuosi täällä tulee.

-- Tulee kyllä; voisi se huonompikin tulla.

-- Myöhäänpä te palaatte, sanoi Torbjörn.

-- Siellä oli paljon tuttuja hyvästeltävänä, sanoi mies.

-- Kuinka niin -- aiotko sinä lähteä matkalle? kysyi Sämund.

-- Aionhan minä.

-- Kauvaskin?

-- Kauvas.

-- Kuinka kauvas sitte?

-- Amerikkaan.

-- Amerikkaan! pääsi molemmilta miehiltä yhtaikaa.

-- Vastanainut mies! lisäsi Sämund.

Mies hymähti:

-- "Taidan jäädä tähän jalkani takia, sanoi kettu, kun saksiin kävi".

Marit katsahti häneen ja sitte toisiin, heikko puna lehahti hänen kasvoilleen, mutta muuten ne pysyivät muuttumattomina.

-- Taitaa emäntä mennä mukaan? kysyi Sämund.

-- Ei hän tule.

-- Sanovat, että siellä Amerikassa helposti vaurastuu, sanoi Torbjörn, joka tunsi, ettei pitänyt päästää keskustelua katkeamaan.

-- Niinhän ne sanovat, sanoi mies.

-- Mutta Pohjamäki on hyvä talo, arveli Sämund.

-- Siellä on liian monta omistajaa, vastasi mies ja lisäsi, kun vaimo hänen katsahti: -- toinen on toisen tiellä.

-- Onnea matkalle, sanoi Sämund ja otti hänen kätensä. -- Jumala suokoon sinun löytää mitä etsit.

Torbjörn katsoi koulutoveriaan suoraan silmiin.

-- Minä puhun sinulle sitte, sanoi hän.

-- Hyvähän se on, kun voi jollekin puhua, vastasi mies ja raapi kärrynpohjaa piiskan varrella.

-- Tulkaa meille, sanoi Marit, ja sekä Torbjörn että Sämund nostivat nytkähtäen katseensa; sillä he unohtivat aina, että Maritilla oli niin lempeä ääni.

He jatkoivat matkaansa. Hitaasti he ajoivat, pieni tomupilvi kiiriskeli heidän ympärillään, ilta-aurinko paistoi suoraan heihin; vaimon silkkihuivi heloitti miehen tummia sarkavaatteita vastaan. He pääsivät mäelle ja katosivat.

-- -- Pitkän aikaa astelivat isä ja poika ääneti.

-- Ei hän taida palata niinkään pian, sanoi vihdoin viimein Torbjörn.

-- Parasta taitaa olla, arveli Sämund, -- kun ei hän kotimaassa ole tavannut onnea.

Ja äänettöminä jatkoivat he taas matkaa.

-- Nyt te menette vehnävainion sivu sanoi Torbjörn.

-- Katsotaan sitte takaisin tullessa.

Ja he menivät eteenpäin. Torbjörnin ei oikein tehnyt mieli kysyä minne he olivat menossa; sillä he sivuuttivat Kuusiston rajan.

YHDEKSÄS LUKU.

Guttorm ja Kaarina Päivänkumpu olivat jo syöneet, kun Synnöve punaisena ja hengästyneenä astui sisään.

-- Mutta rakas lapsi, missä sinä olet ollut? kysyi äiti.

-- Minä jäin vaan Ingridin kanssa, sanoi Synnöve ja rupesi ottamaan huiveja kaulastaan.

Isä haki kaapista kirjaa.

-- Mitä teillä oli puhumista niin pitkältä?

-- Ei mitään erityistä.

-- Parempi olisi ollut, että olisit pysynyt kirkkoseurassasi, lapseni!

Äiti nousi ja toi hänelle ruokaa. Kun Synnöve oli istuutunut syömään ja äiti oli istuutunut vastapäätä häntä, sanoi hän:

-- Puhuitko sinä ehkä muidenkin kanssa?

-- Olihan niitä useampiakin, sanoi Synnöve.

-- Saahan lapsi toki puhua ihmisten kanssa, sanoi Guttorm.

-- Saa kyllä, sanoi äiti vähän ystävällisemmin; mutta pitäisi hänen sentään tulla vanhempiensa mukana.

Siihen ei kukaan vastannut mitään.

-- Tämä oli korea pyhäpäivä, sanoi äiti. -- Hyvää tekee nähdä lapset kirkonlattialla.

-- Muistuvat mieleen omat lapset, sanoi Guttorm.

-- Niin kyllä, sanoi äiti ja huokasi. -- Kukaan ei tiedä miten niidenkin käy.

Guttorm istui hyvän aikaa vaiti.

-- Me saamme kiittää Jumalaa paljosta, sanoi hän vihdoin, -- hän antoi meidän pitää yhden.

Äiti istui sitaisten sormeaan pöydänlaitaa pitkin, eikä nostanut silmiään.

-- Hän onkin meidän suurin ilomme, sanoi hän hiljaa; -- ja hyvinhän hän on menestynyt, lisäsi hän vielä hiljemmin.

He olivat pitkän aikaa vaiti.

-- Niin, hänestä on ollut paljon iloa, sanoi Guttorm -- ja lisäsi hetken perästä hellästi: -- Jumala tehköön hänet onnelliseksi.

Äiti sitaisi sormeaan pitkin pöytää; kyynel vieri sormelle ja hän pyyhkäisi sen pois.

-- Mikset sinä syö? sanoi isä vähän myöhemmin, nostaen päätään.

-- Kiitoksia, en jaksa, vastasi Synnöve.

-- Mutta ethän sinä ole syönyt mitään, sekaantui äitikin puheeseen, -- olethan sinä kävellyt pitkän matkan.

-- En minä jaksa, sanoi Synnöve ja veti poveltaan kaulaliinanpäätä.

-- Syö nyt, lapseni, sanoi isä.

-- En minä voi, sanoi Synnöve ja rupesi itkemään.

-- Mutta rakas lapsi, miksi sinä itket?

-- En tiedä, vastasi tyttö nyyhkien.

-- Kyyneleet ovat hänellä niin höllässä, sanoi äiti.

Isä nousi ja meni ikkunaan.

-- Tuolla näkyy tulevan kaksi miestä, sanoi hän.

-- Vai niin, tähän aikaan? sanoi äiti ja meni hänkin ikkunaan ja siinä he katselivat kauvan. -- Kuule -- keitä ne voivat olla? sanoi Kaarina, muttei ensinkään sillä äänellä kuin hän olisi kysynyt.

-- En tiedä, vastasi Guttorm, ja he katselivat katselemistaan.

-- En minä oikein ymmärrä tätä, sanoi äiti.

-- En minäkään, sanoi isä.

Miehet tulivat likemmä.

-- Ne ne sittenkin taitavat olla, sanoi äiti vihdoin.

-- Ne ne ovat, sanoi Guttorm.

Miehet tulivat yhä likemmä, vanhempi seisahtui ja katsoi taakseen, nuorempi samoin; sitte he jatkoivat matkaa.

-- Ymmärrätkö sinä mitä asiaa heillä voi olla? kysyi Kaarina niinkuin äskenkin.

-- En, en minä ymmärrä, sanoi Guttorm.

Äiti kääntyi, meni pöydän luo, korjasi pois ruuat ja järjesteli hiukan.

-- Saat uudelleen panna päällesi, lapseni, sanoi hän Synnövelle, -- sillä tänne tulee vieraita.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun Sämund avasi oven ja astui sisään. Torbjörn tuli perässä.

-- Hyvää iltaa, sanoi Sämund, pysähtyi vähän ja meni sitte hitaasti tervehtimään talonväkeä.

Torbjörn seurasi. Viimeksi tulivat he Synnöven luo, joka seisoi nurkassa, huivi kädessä, tietämättä panisiko sen ylleen vai ei, ja tuskinpa tietäen, että se hänen kädessään olikaan.

-- Istumaan, sanoi vaimo.

-- Kiitoksia -- eihän tänne niin pitkä matka ole, sanoi Sämund, mutta istuutui kuitenkin ja Torbjörn hänen rinnalleen.

-- Ihan te hävisitte tänään kirkolta, sanoi Kaarina.

-- Niin, minä hain teitä, vastasi Sämund.

-- Siellä oli niin paljon väkeä, sanoi Guttorm.

-- Oikein paljon väkeä, toisti Sämund, -- ja oikein korea pyhäpäivä.

-- Me tässä juuri puhuimme siitä, sanoi Kaarina.

-- Niitä rippilapsia katselee niin ihmeellisin silmin, kun itsellä on lapsia, lisäsi Guttorm.

Vaimo siirtelihe penkillä.

-- Se on sellaista, sanoi Sämund, -- että se panee vakavasti niitä ajattelemaan -- ja siitä syystä juuri minä tänä iltana olen tullut tänne, lisäsi hän, katseli varmana ympärilleen, vaihtoi mälliä ja pani varovasti vanhan messinkirasiaan. Guttormin, Kaarinan ja Torbjörnin silmät lensivät kukin haaralleen. -- Ajattelin, että lähdenpähän Torbjörnin kanssa naapuriin, alkoi Sämund taas tyynesti; -- sillä kyllä sitä aikaa kuluu ennenkuin hän yksinään lähtee tänne -- ja sitte minä pelkään, että hän niin huonosti ajaa asiansa -- hän vilkaisi Synnöveen, joka sen kyllä tunsi. -- Se on kun onkin nyt sellaista, että hän on katsellut Synnöveä siitä kun hän pääsi niin mieheksi, että sellaisia asioita rupesi ymmärtämään; -- ja taitaapa tytönkin mieli olla kääntynyt häneen. Ja eiköhän, asiain niin ollen, liene parasta, että he menevät yhteen. -- Minä en ensinkään ollut asian puolella silloin kun näin, ettei poika osannut itseäänkään hallita, saatikka sitte muita; mutta nyt minä luulen voivani hänet taata, ja jollen minä voisikaan, niin Synnöve kyllä voi; sillä hänen valtansa on suurin.

-- Mitä te nyt sitte sanotte, jos me rupeisimme toimittamaan heitä yhteen? Eihän sillä mitään kiirettä ole, mutta mitäpähän siitä odottamisestakaan on. Sinä, Guttorm, olet hyvissä varoissa, minulla tosin on vähemmän ja useampia ottajia; mutta luulisin asioiden kuitenkin järjestyvän. Sanokaa nyt sitte mitä te tästä arvelette; -- tytöltä minä kysyn viimeksi, sillä luulenpa tietäväni mitä hän tahtoo.

Niin puhui Sämund. Guttorm oli istunut kumarassa ja vuorotellen siirrellyt toista kättä toisen päälle. Hän oli monta kertaa yrittänyt nousta ja veti joka kerta entistä syvemmin henkeään, mutta sai vasta neljännellä tai viidennellä kerralla oikaistuksi selkänsä suoraksi, sitaisi polveaan ylhäältä alas ja päinvastoin ja katsahti vaimoonsa, samalla vilkaisten Synnöveen. Synnöve ei liikahtanut, hänen kasvojaan ei saattanut nähdä. Kaarina istui pöydän ääressä ja piirteli sormellaan levyyn.

-- Onhan se niin -- että se on kaunis tarjous, sanoi hän.

-- Niin, ja minusta me kiitollisesti otamme sen vastaan, sanoi Guttorm lujalla äänellä ja ikäänkuin keventynein mielin ja siirsi katseensa vaimostaan Sämundiin, joka oli pannut käsivartensa ristiin ja nojautunut seinään.

-- Meillä ei ole kuin tämä ainoa tytär, sanoi Kaarina, -- meidän pitää ajatella asiaa.

-- Voihan sitä ajatellakin, sanoi Sämund, -- mutta en minä myöskään tiedä mikä estää vastaamasta heti, sanoi karhu, kun kysyi mieheltä saako viedä lehmän.

-- Kyllä me hetikin voimme vastata, arveli Guttorm ja katseli vaimoonsa.

-- Se on nyt sellaista, että Torbjörn on ollut vähän-huimapää, sanoi vaimo, mutta ei nostanut silmiään maasta.

-- Se on jo taitanut tasaantua, sanoi Guttorm. -- Tiedäthän sinä itse mitä tänään sanoit.

Aviopuolisot katselivat nyt toisiinsa vuoronperään.

-- Kun me vaan voisimme luottaa häneen, sanoi vaimo.

-- Niin, puuttui Sämund taasen puheeseen, -- mitä siihen asiaan tulee, niin minä sanon mitä ennenkin olen sanonut, että hyvin se kuorma kulkee, kun Synnöve on ohjaksissa. Hänellä on hirmuinen vaikutusvalta siihen poikaan; sen minä sain kokea silloin kun poika makasi kipeänä tuolla kotona eikä kukaan tietänyt elämäkö oli edessä vaiko kuolema.

-- Et sinä saa olla niin taipumaton, sanoi Guttorm; -- tiedäthän sinä tytön tahdon ja hänen hyväkseenhän me elämme!

Synnöve nosti nyt ensi kerran päätään ja katsahti isään suurin, kiitollisin silmin.

-- No niin, sanoi Kaarina hetkisen vaiettuaan Ja sitaisi pöytää entistä lujemmin; -- jos minä viimeiseen asti olenkin vastustanut, niin kai minä olen tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa. Ei ole sydän aina taitanut olla niin kova kuin sanat.

Äiti nosti silmiään ja hymyili; mutta kyyneleet olivat pulpahtamaisillaan esiin. Silloin nousi Guttorm.

-- Niin on siis Jumalan nimeen hartain toivoni toteutunut, sanoi hän ja läksi permannon poikki Synnöven luo.

-- Minä en koskaan ole pelännyt, sanoi Sämund ja nousi hänkin. -- Mikä on yhteen määrätty, kyllä se yhteen joutuu.

Hän astui hänkin permannon poikki.

-- No, mitä sinä tähän sanot, lapseni, sanoi äiti ja tuli Synnöven luo.

Tyttö -- istui yhä entisellä paikallaan; kaikki olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, paitsi Torbjörn, joka yhä istui siellä minne ensinnä oli asettunut.

-- Nouse nyt, lapseni, kuiskasi äiti, ja Synnöve nousi, hymyili, kääntyi poispäin ja itki. -- Jumala olkoon kanssasi nyt ja aina! sanoi äiti, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja itki yhdessä hänen kanssaan.

Miehet läksivät permannon poikki kukin haaralleen.

-- Mene nyt hänen luokseen, sanoi äiti vielä itkien, päästi hänet käsistään ja työnsi hänet hellästi menemään.

Synnöve otti askeleen, mutta pysähtyi eikä päässyt kauvemma; Torbjörn hypähti penkiltä, meni häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä kädessään, ei tietänyt mitä sitte tekisi ja jäi pitelemään Synnöven kättä, kunnes hän hiljaa veti sen pois. Ääneti seisoivat he sitte vieretysten.

Ovi avautui hiljaa ja joku pisti sisään päänsä.

-- Onko Synnöve täällä? kysyi Ingrid Kuusisto varovaisesti.

-- Kyllä hän on täällä; tule vaan likemmä, sanoi isä ja lisäsi, kun Ingrid hiukan epäröi: -- tule sinä vaan, täällä ovat kaikki asiat hyvin.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet Ingridiin. Hän näytti olevan hiukan hämillään.

-- Täällä on vielä ulkona ... sanoi hän.

-- Kuka siellä on? kysyi Guttorm.

-- Äiti, vastasi Ingrid hiljaa.

-- Anna hänen tulla sisään, kuului neljästä suusta yhtaikaa.

Ja Päivänkummun emäntä läksi ovelle, muitten iloisina katsellessa toisiinsa.

-- Tulkaa vaan, äiti, kuului Ingrid sanovan.

Ja Ingeborg astui sisään, päässä valkoinen myssy.

-- Kyllä minä sen paikalla ymmärsin, sanoi hän, -- vaikkei tuo Sämund koskaan mitään puhu. Emmekä me Ingridin kanssa malttaneet olla tulematta.

-- Täällä ovat asiat ihan sinun tahtosi mukaan, sanoi Sämund ja siirtyi syrjään, jotta Ingeborg pääsisi nuorten luo.

-- Jumala sinua siunatkoon siitä että vedit hänet puoleesi, sanoi hän Synnövelle, kaulasi ja taputti häntä; -- sinä pidit kiinni viimeiseen asti, lapseni; ja sinun tahtosi pääsikin voitolle... Ja Torbjörnin äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, hänen kyyneleensä valuivat Synnöven kasvoille; hän ei huomannut sitä, mutta pyyhki huolellisesti pois Synnöven kyyneleet.

-- Äiti tietää kyökissään enemmän kuin me muut, jotka olemme elävinämme keskellä asioita, sanoi Sämund.

Vähitellen tyyntyi itku ja mielenliikutus. Emäntä rupesi ajattelemaan illallista ja pyysi pientä Ingridiä avukseen, "sillä ei Synnövestä tänä iltana ole mihinkään". Ja yhdessä rupesivat he keittämään kermapuuroa. Miehet puhelivat vuoden tulosta ja muista asioista. Torbjörn oli istuutunut ikkunaan ja Synnöve hiipi hänen luokseen ja laski, kätensä hänen olalleen.

-- Mitä sinä katselet? kuiskasi hän.

Torbjörn käänsi päätään, katseli kauvan hellästi Synnöveen ja kääntyi sitte taas katsomaan ulos.

-- Katselen vaan Kuusistoa, sanoi hän; -- tuntuu niin kummalta katsella sitä täältä.

RAUTATIE JA HAUTAUSMAA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Nuutti Aakre oli vanhaa sukua paikkakunnallaan, jossa sillä aina oli ollut valistuksen ystävien ja yleisten asioiden harrastajain maine. Hänen isänsä oli lukenut papiksi asti, mutta kuoli aikaiseen ja kun leski oli talonpoikaisihminen, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi. Nuutti oli siis saanut vain sen opetuksen mikä kansakoulussa annetaan, mutta isän kirjasto oli aikaiseen istuttanut häneen tiedonhalun. Tätä oli hänen ystävänsä Henrik Wergeland, joka usein kävi häntä tervehtimässä ja joka lähetti hänelle kirjoja, siemenlajeja ja antoi kaikkinaisia neuvoja, sittemmin kehittänyt. Tämän kaiken johdosta perusti Nuutti aikaiseen yhdistyksen, jolla alussa oli hyvin sekalainen tarkoitus, nimittäin "jäsenten harjoittaminen puhetaidossa ja perustuslain tulkinnassa"; sittemmin siitä tuli koko voutikunnan käytännöllinen maatalousseura. Wergelandin neuvosta perusti Nuutti niinikään pitäjänkirjaston ja antoi isänsä kirjat ensimäiseksi lahjaksi sinne. Saman miehen kehoituksesta sai hän aikaan pyhäkoulun, jota pidettiin hänen talollaan ja jossa halukkaat saivat oppia kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Tämä kaikki kiinnitti huomiota Nuuttiin, hän pääsi esimiehistöön ja pian sen puheenjohtajaksi. Siellä hän yhä eteenpäin suosi kouluasioita ja sai ne todella erinomaiseen kuntoon. Nuutti Aakre oli pieni, ketterä mies, pienet, vilkkaat silmät kiilsivät hyvin tuuhean pörrön alta. Hänellä oli tukevahuulinen suu, joka aina näytti olevan työssä ja oivalliset hampaat, jotka nekin aina näyttivät olevan työssä; sillä ne välkähtelivät sanojen sinkoellessa ja säihkyellessä kuin kipinät suuresta tulesta.

Niistä monista, jotka hän oli auttanut tietoon, oli hänen naapurinsa Lauri Högstad etevin. Lauri ei ollut Nuuttia paljonkaan nuorempi, mutta hitaammin kehittynyt. Kun Nuutin aina teki mieli puhua siitä mitä luki ja ajatteli, oli hiljainen, vakavaluontoinen Lauri kiitollisena kuulijana ja sittemmin ymmärtäväisenä arvostelijana. Välit kehittyivät pian sellaisiksi, ettei Nuutti mielellään ryhtynyt ajamaan mitään asiaa ennenkuin oli kysynyt Lauri Högstadin mielipidettä ja usein asioissa silloin tehtiinkin joku käytännöllinen muutos. Sen kautta vei Nuutti pian naapurinsa esimiehistöön ja kaikkeen mihin itsekin kuului. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin, joissa ei Lauri milloinkaan puhunut; mutta matkalla sai Nuutti tietää hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin eroittamattomina.

* * * * *

Kauniina syyspäivänä oli esimiehistö koolla muunmuassa keskustelemassa voudin ehdotuksen johdosta, että seurakunnan jyvämakasiini myytäisiin ja pääomasta muodostettaisiin pieni säästöpankki. Nuutti Aakre, puheenjohtaja, olisi varmaan ollut asian puolella, jos hän olisi voinut katsoa sitä puolueettomasti. Mutta ensinnäkin tuli ehdotus voudin puolelta, jota ei Wergeland kärsinyt eikä tietysti siis Nuuttikaan, ja sitte oli Nuutin mahtava isoisä rakentanut makasiinin ja lahjoittanut sen paikkakunnalle. Ehdotus tuntui hänestä miltei persoonalliselta loukkaukselta eikä hän sentähden ollut puhunut siitä kenellekään, ei edes Laurille. Lauri taas ei milloinkaan puhunut mistään ennenkuin toinen oli aloittanut.

Puheenjohtajana luki Nuutti Aakre ehdotuksen, liittämättä siihen mitään mielipidettä. Mutta tapansa mukaan katsahti hän Lauriin, joka tavallisesti istui tai seisoi vähän syrjemmällä, hampaitten välissä oljenkorsi, jonka hän aina joutuessaan puheisiin jonkun kanssa, jostakin hankki. Hän joko kaiveli hampaitaan tuolla korrella, tai piti sitä riipuksissa toisessa suupielessään, kierrellen toista päätä hitaammin tai nopeammin, sen mukaan millä mielellä oli. Ihmeekseen huomasi Nuutti, että oljenkorsi kierteli hyvin nopeasti.

-- Onko meidän suostuminen tähän -- mitä _sinä arvelet?_ kysyi hän kiireesti.