Part 15

-- Eihän Synnövellä ole muuta puhekumppania.

-- Olemmehan me.

Isä käänsi häneen katseensa.

-- Me emme saa olla liian ankarat.

Vaimo vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:

-- En minä koskaan olekkaan häntä kieltänyt.

Isä pani kirjan kiinni, nousi ja katsoi ikkunasta.

-- Tuolla Ingrid menee, sanoi hän.

Tuskin oli äiti sen kuullut, kun hän kiireesti läksi ulos. Isä seisoi vielä kauvan ikkunassa, kääntyi sitte ja rupesi astelemaan edestakaisin; vaimo tuli taas sisään ja jäi seisomaan.

-- Niin se oli niinkuin minä ajattelin, sanoi hän. -- Synnöve istuu siellä itkemässä, mutta rupeaa kopeloimaan kirstuaan, kun minä tulen... Ja päätään puistellen äiti jatkoi: -- ei, se ei kelpaa, että Ingrid käy täällä.

Hän rupesi hommaamaan illallista ja meni usein ulos ja sisään. Kerran hänen ollessaan ulkona, tuli Synnöve sisään hiljaisena ja hiukan itkettyneenä; hän liukui ihan isän ohitse, jota katsoi silmiin, pöydän luo, istuutui ja otti käteensä kirjan. Hetken perästä pani hän sen kiinni ja meni äidiltä kysymään, eikö hän saisi auttaa.

-- Auta sinä vaan, sanoi äiti. -- Työ on hyvää kaikkeen.

Hän sai kattaa pöydän, joka oli ikkunan alla. Isä, joka tähän asti oli astellut edestakaisin, meni nyt ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

-- Taitaa vaan nousta tuo ohrapelto, jonka sade pani lakoon, sanoi hän.

Synnöve asettui hänen viereensä katsomaan. Hän kääntyi, vaimo oli sisällä, ja niin hän vaan toisella kädellään sitaisi Synnöven päätä, jonka perästä taas rupesi kävelemään.

He söivät, mutta olivat hyvin hiljaa; äiti luki sinä päivänä ruokaluvun sekä syömisen edellä että jälkeen ja heidän noustuaan tahtoi hän, että luettaisiin ja veisattaisiin ja se tehtiinkin.

-- Jumalan sana antaa rauhaa; se on sentään paras siunaus talossa.

Samassa äiti katsahti Synnöveen, joka oli painanut silmänsä alas.

-- Nyt minä kerron jutun, sanoi äiti; -- joka sana on tosi ja se voi olla hyödyksikin sille, joka tahtoo sitä ajatella.

Ja niin hän kertoi:

-- Siihen aikaan kun minä olin kasvava, oli Mäkelässä tyttö, vanhan, lukeneen nimismiehen tyttärentytär. Hän otti hänet varhain luokseen, saadakseen hänestä vanhojen päivien ilon ja opetti hänelle tietysti jumalansanaa ja kaikkia hyviä tapoja. Hän oli hyvä oppimaan ja ymmärtämään eikä aikaakaan, kun hän jo oli päässyt sen eteenpäin, mikä meiltä oli jäänyt oppimatta; hän kirjoitti ja laski ja osasi koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta, kun hän oli viidentoista vanha; minä muistan sen kuin eilisen päivän. Hän piti lukemisesta enemmän kuin tanssista ja harvoin hän tavattiin siellä missä lystiä pidettiin, mutta sitä useammin isoisän vinnikamarissa, missä hänen paljot kirjansa olivat. Sellaista se oli, että kun me vaan jouduimme yhteen hänen kanssaan, niin hän oli kuin jossakin muualla, ja me sanoimme toisillemme: olisimmepa vaan niin viisaat kuin Mäkelän Kaarina. Hänen piti periä vanhus ja monet kelpo miehet tarjoutuivat jakamaan onnea hänen kanssaan; kaikki he saivat rukkaset. Niihin aikoihin palasi pappilan poika papinkoulustaan; ei häntä ollut luonnistanut, sillä häntä veti hurja elämä ja paha puoleensa enemmän kuin hyvä; hän oli ruvennut juomaan. "Varo häntä!" sanoi vanha nimismies; "minä olen paljon ollut tekemisissä ylhäisten kanssa ja minun kokemukseni on, ettei heihin ole niinkään luottamista kuin talonpoikaan." Kaarina kuunteli aina hänen neuvojaan ylinnä muita, -- ja kun hän sitte sattui tapaamaan pappilanpojan, meni hän pakoon, sillä pappilanpoika haki hänen seuraansa. Hän ei enään osannut mennä minnekkään tapaamatta häntä. "Pois!" sanoi tyttö. "Ei tästä ole mitään hyötyä!" Mutta hän tuli perässä ja täytyihän tytön lopultakin pysähtyä kuuntelemaan. Koreasti hän kyllä puhui, mutta kun hän sanoi, ettei voi elää ilman tyttöä, pakeni tyttö pelästyksissään. Poika kierteli kiertelemistään huoneita, mutta tyttö ei tullut ulos; hän seisoi yöllä hänen ikkunansa alla, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän uhkasi lopettaa itsensä, mutta Kaarina tiesi tiedettävänsä. Sitte poika taas rupesi juomaan. -- "Ole varoillasi; kaikki on pahanhengen juonia", sanoi vanha nimismies. Eräänä päivänä tavattiin mies keskellä tytön huonetta; kukaan ei käsittänyt mistä hän sinne oli päässyt. "Nyt minä tapan sinut!" sanoi hän. "Tapa vaan!" sanoi tyttö. Mutta poika rupesi itkemään ja sanoi, että tytön vallassa oli tehdä hänestä kelpo ihminen. "Kun sinä vaan puoli vuotta voisit pysyä juomatta", sanoi tyttö. Ja mies pysyi puoli vuotta juomattomana. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä puoli vuotta pysyt poissa kaikista huveista ja tansseista." Mies pysyi. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä lähdet ja lopetat papinkoulusi." Hän teki senkin ja seuraavana vuonna hän palasi täysoppineena pappina. "Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän, yllään kaapu ja kaulus. "Tahtoisin vielä muutaman kerran kuulla sinun julistavan jumalansanaa", sanoi Kaarina. Ja mies saarnasi puhtaasti ja selkeästi kuten papin sopii; hän puhui omasta heikkoudestaan ja kuinka helposti ihminen pääsee voitolle, kun hän vaan ensin pääsee alkuun, ja kuinka hyvää jumalansana oli, kun sen vaan löysi. Sitte hän taas meni Kaarinan luo. "Nyt minä uskon, että sinä elät sen mukaan mitä tiedät", sanoi Kaarina; "ja nyt minä kerron sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa Antti Mäkelän, orpanani kanssa; ensi sunnuntaina sinä saat panna meidät kuulutukseen."

Äiti päätti kertomuksensa. Alussa ei Synnöve kuunnellut ensinkään tarkkaavaisesti, mutta sitte hän kiintyi kertomukseen kiintymistään ja riippui lopulta kiinni joka sanassa.

-- Eikö sitä ole enempää? kysyi hän hyvin peloissaan.

-- Ei. vastasi äiti.

Isä katsoi äitiin, silloin kääntyi äidin katse epävarmana syrjään ja hetkisen mietittyään jatkoi hän, silittäen sormellaan pöydän levyä:

-- Voisihan sitä ehkä olla enemmänkin; -- mutta jääkööt sikseen.

-- Onko sitä vielä? kysyi Synnöve ja kääntyi isänsä puoleen, joka näkyi sen tietävän.

-- On kyllä; -- mutta jääkööt, kuten äiti sanoo, ne sikseen.

-- Kuinka hänen kävi? kysyi Synnöve.

-- Niin, siinäpä se juuri on, sanoi isä ja katsahti äitiin.

Äiti oli painunut seinää vastaan ja katseli heitä molempia.

-- Tuliko hän onnettomaksi? kysyi Synnöve hiljaa.

-- Me lopetamme siihen mihin pitää lopettaa, sanoi äiti ja nousi.

Samoin teki isä ja vähän myöhemmin Synnövekin.

KAHDEKSAS LUKU.

Muutamia viikkoja myöhemmin, varhain aamulla, valmistautui koko Päivänkummun väki kirkkomatkalle; siellä piti päästettämän rippilapsia. Se tapahtui tänä vuonna vähän aikaisemmin kuin tavallisesti ja sellaisissa tilaisuuksissa pantiin kaikki talot lukkoon, sillä silloin läksivät kaikki liikkeelle, jotka kynnelle kykenivät. He eivät lähteneet hevosella, kun ilma oli kirkas, vaikka aamupuhteella tuntuikin vähän kylmältä ja talviselta; lupaili tulla kaunis päivä. Tie kiersi kylää Kuusiston ohi, kääntyi sitte oikealle, ja siitä runsaan neljännes penikulman päässä oli kirkko. Viljat olivat useimmissa paikoissa leikatut ja seipäillä, lehmät enimmäkseen tuodut kotiin tuntureilta ja kävivät lieassa, vainiot olivat joko toiseen kertaan vihreät tai laihemmilla paikoin harmaan valkoiset; ympärillä yleni kirjava metsä, koivu jo sairaana, haapa ihan keltaisen kalpeana, pihlaja marjoja täynnä, mutta lehdet kuivina ja rypyssä. Muutamia päiviä oli satanut kovasti, pensaat tienvarrella, jotka muuten aivastelivat tomussa, rehoittivat nyt puhtaina ja pestyinä. Mutta tunturiseinät rupesivat raskaampina kallistumaan maata kohti sitä myöten kuin syksyn hävitys riisui niitä paljaiksi ja teki ne totisemmiksi. Tunturipurot sitävastoin, joissa kesän aikana oli ollut elämää vain aika-ajoittain, pulputa puhalsivat nyt alas iloisina ja virkeinä ja suurta melua pitäen. Kuusiston koski kuki työläämmin ja tukevampana, varsinkin tullessaan Kuusiston kivikko-jyrkänteeseen, jossa tunturi kerta kaikkiaan teki pesäerot ja vetäytyi sisäänpäin. Koski kävi kiinni kiveen ja lähti mennä huhkaamaan niin, että tunturi tärisi. Kylvyn se sai petoksestaan; sillä koski ajoi äkäisen vesisäikeen suoraan sen kasvoihin. Joku utelias leppä, joka likeni putousta oli miltei ollut menemäisillään koskeen; nyt se henkeä pidättäen seisoi vedessä, sillä koski ei sinä päivänä ollut saita.

Torbjörn, molemmat hänen vanhempansa, molemmat hänen sisaruksensa ja muut talonväet kulkivat juuri ohi ja katselivat tätä kaikkea. Torbjörn oli taas terve, hän oli jo entiseen tapaansa väkevin käsin käynyt kiinni isän työhön. Hän ja isä kulkivat nykyään aina yhdessä; niin nytkin.

-- Päivänkummun väetpä ne taitavatkin tulla ihan meidän perässämme, sanoi isä.

Torbjörn ei katsonut taakseen, mutta äiti sanoi:

-- Niin näkyvät tulevan; -- -- mutta minä en näe... -- kyllä sentään, tuolla ihan takana.

Lienevätkö Kuusiston väet tästä puoleen astelleet nopeammin tai Päivänkummun väet hidastuttaneet kulkuaan, mutta välimatka suureni suurenemistaan, kunnes he lopulta tuskin saattoivat toisiaan nähdäkkään. Kirkkoon näytti tulevan paljon väkeä; pitkä kylätie oli mustanaan sekä jalkamiehiä että hevosmiehiä ja ratsastajoita: hevoset olivat näin syksyllä virmat ja tottumattomat olemaan yhdessä, jonka tähden ne hirnuivat ja vikuroivat niin että kulku oli hyvin vilkasta, joskin hiukan vaarallista.

Jota likemmä kirkkoa päästiin, sitä pahempaa melua pitivät hevoset, sillä tullessaan hirnui jokainen niille, jotka olivat kiinni, ja nämä rupesivat rempomaan, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat uusille tulokkaille. Kaikki paikkakunnan koirat, jotka pitkin viikkoa olivat kuunnelleet toistensa haukkua, pitäneet pikkuriitaa ja ärsyttäneet toisiaan, tapasivat nyt täällä kirkolla ja pöllähtivät paikalla nurjimpaan tappeluun, joko parittain tai möhkälettäin, pitkin kenttiä. Ihmiset seisoskelivat kirkon ja rakennusten seinvierillä, supattelivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiaan vaan syrjästä. Kirkon ohi vievä tie ei ollut leveä, toisella puolella oli heti rakennuksia ja naisväki seisoi mielellään kirkon puolella, miesväki toisten rakennusten puolella. Vasta myöhemmin uskalsivat he mennä toistensa puolelle ja kun tutut etäämpää näkivät toisensa, eivät he olleet toisiaan tuntevinaan ennenkuin sitte, kun aika tuli; -- saattoi sattua, että he joutuivat niin toistensa tielle, etteivät voineet välttää tervehdystä; mutta silloin he tervehtivät kasvot puoleksi poispäin kääntyneinä ja niukoin sanoin, jonka perästä he kukin menivät haaralleen. Kun Kuusiston väet pääsivät perille, tuli kirkonmäellä miltei entistä hiljaisemmaksi; Sämundilla ei ollut montakaan tervehdittävää, jonka tähden hän aika pian pääsi jonon päähän; naisväet sensijaan tarttuivat suustaan kiinni ja jäivät seisomaan ensimäisten joukkoon. Kun miesten sitte piti mennä kirkkoon, täytyi heidän palata hakemaan naisia. Samassa tuli kolmet rattaat hurjempaa vauhtia kuin mitkään edelliset eivätkä edes hiljentäneet vauhtia ajaessaan ihmisjoukkoon. Sämund ja Torbjörn, jotka miltei olivat olleet joutumaisillaan alle, nostivat samaan aikaan päätään. Edellimmäisillä rattailla istui Nuutti Pohjamäki ja joku vanha mies, toisilla hänen sisarensa isäntineen, viimeisillä rattailla tulivat talon muut väet. Isä ja poika katsahtivat toisiinsa; Sämundin muoto ei muuttunut vähääkään, Torbjörn oli hyvin kalpea; molemmat päästivät katseensa solumaan syrjään ja siitä suoraan eteensä; siellä näkivät he Päivänkummun väet, jotka juuri olivat pysähtyneet heidän eteensä tervehtimään Ingeborg ja Ingrid Kuusistoa. Rattaat olivat tulleet väliin, keskustelu oli kangistunut, silmät riippuivat vielä kiinni ajajissa ja kesti vähän aikaa, ennenkuin he käänsivät pois silmänsä. Kun he sitte rupesivat tointumaan hämmästyksestään ja päästivät silmänsä etsimään jotakin aihetta toisaalta, kohtasivat he Torbjörnin ja Sämundin, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päivänkumpu kääntyi poispäin, mutta hänen vaimonsa haki paikalla Torbjörnin silmiä; Synnöve, joka kyllä jo oli ne kohdannut, kääntyi Ingrid Kuusiston puoleen ja kävi kiinni hänen käteensä, ikäänkuin häntä tervehtiäkseen, vaikka hän jo kerran oli sen tehnyt. Mutta kaikki tunsivat he, että heidän palvelijansa ja tuttavansa kuin yhtenä miehenä katselivat heidän mutkiinsa ja vihdoin astui Sämund suoraan Guttormin luo ja ojensi hänelle, kasvot poispäin kääntyneinä, kätensä:

-- Kiitoksia viimeisistä.

-- Kiitoksia vaan itsellenne. Vaimo tuli niinikään sanomaan:

-- Kiitoksia viimeisistä!

-- Kiitoksia vaan itsellenne.

Mutta ei vaimokaan katsonut päin. Torbjörn läksi isän perässä ja teki kuten hänkin; isä tuli Synnöven luo ja vasta häneen hän katsoi. Synnövekin katsoi häneen ja unohti ihan kiittää viimeisistä. Samassa tuli Torbjörn; hän ei sanonut mitään eikä Synnövekään sanonut mitään, he antoivat toisilleen kättä, mutta höllästi, eikä kumpikaan saanut silmiään auki eikä jalkaa paikalta.

-- Tänään tulee varmaan kaunis ilma, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja päästi katseensa kiireesti solumaan toisesta toiseen.

-- Varmaan, vastasi siihen Sämund, -- tämä tuuli ajaa pois pilvikerrokset.

-- Se onkin hyvä viljoille, jotka tarvitsevat kuivamista, sanoi Ingeborg Kuusisto ja rupesi puistelemaan Sämundin takkia selästä; hän nähtävästi luuli sen olevan tomussa.

-- Jumala on antanut meille hyvän vuoden, mutta ei sitä vielä tiedä, saadaanko kaikki korjuuseen, sanoi Kaarina Päivänkumpu taas ja katsahti noihin kahteen, jotka eivät äskeisestä vieläkään olleet liikahtaneet.

-- Se riippuu korjaajista, sanoi Sämund ja kääntyi häneen päin, niin ettei hän enään oikein saattanut nähdä mitä tahtoi. -- Minä olen usein ajatellut, että parikin taloa voisi panna yhteen työvoimansa; niin varmaan kävisi paremmin.

-- Se voi olla sellaista, että kaikki yhtaikaa tahtovat käyttää hyväkseen poutaa, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja astui askeleen syrjään.

-- Kyllä niinkin, sanoi Ingeborg ja asettui ihan miehensä viereen, niin ettei Kaarina nytkään saattanut katsella, minne halusi; -- mutta toisin paikoin kypsyy aikaisemmin kuin toisin. Päivänkumpu on usein kaksi viikkoa edellä meitä.

-- Niin, kyllähän me voisimme ruveta korjaamaan yksissä neuvoin, sanoi Guttorm hitaasti ja astui likemmä.

Kaarina vilkaisi häneen.

-- Voihan sitä muuten sattua väliin kaikellaisia esteitä, lisäsi hän.

-- Voi kyllä, sanoi Kaarina ja koetti siirtyä askeleen toiselle puolelle ja vielä askeleen ja sitte takaisin.

-- Niin kyllä; sattuuhan sitä paljonkin tielle, sanoi Sämund ja suu oli menemäisillään hymyyn.

-- Onhan se niin, sanoi Guttorm. Mutta vaimo lisäsi:

-- Ihmisvoima ei riitä kauvas; Jumalalla ne kai voimat ovat ja hänestä kaikki riippuu.

-- Ei kai hänellä juuri voi olla mitään sitä vastaan, että me kuusistolaiset ja päivänkumpulaiset autamme toisiamme viljankorjuussa?

-- Ei, myönsi Guttorm, -- ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.

Ja hän loi vaimoonsa vakavan katseen. Vaimo käänsi keskustelun toisaalle.

-- Tänään on paljon väkeä kirkossa, sanoi hän; -- onpa ilahuttavaa nähdä, että he hakevat Herran huonetta.

Kukaan ei näyttänyt haluavan vastata; vihdoin sanoi Guttorm:

-- Kyllä jumalanpelko näyttää enentyvän; kirkolla on nyt enemmän kansaa kuin minun nuoruudessani.

-- On kyllä; -- kansa lisääntyy, sanoi Sämund.

-- Taitaa olla sellaisiakin ja taitaa olla suurin osa sellaisia, jotka tulevat tänne vaan tottumuksesta, sanoi Kaarina Päivänkumpu.

-- Ehkä nuoremmissa, arveli Ingeborg.

-- Nuorten tekee mieli tavata toisiaan, sanoi Sämund.

-- Oletteko kuulleet, että pappi aikoo hakea pois? sanoi Kaarina ja käänsi uudelleen puheen toisaalle.

-- Se oli ikävä uutinen, sanoi Ingeborg, -- hän on sekä kastanut että päästänyt ripille kaikki minun lapseni.

-- Taitaisitte tahtoa, että hän vielä vihkisikin heidät? sanoi Sämund ja pureskeli tikkua, jonka oli ottanut käteensä.

-- Eiköhän kohta mahda olla kirkonaika? sanoi Kaarina ja katsahti ovelle.

-- Niin, kuuma täällä ulkona tulee, sanoi Sämund entiseen tapaansa.

-- Tule nyt, Synnöve, niin menemme sisään. Synnöve hätkähti, sillä hän oli kun olikin puhunut Torbjörnin kanssa.

-- Ettekö odota kunnes soitetaan? sanoi Ingrid Kuusisto ja vilkaisi Synnöveen.

-- Niin menemme kaikki, lisäsi Ingeborg. Synnöve ei tietänyt mitä vastata. Sämund katsahti häneen takaansa.

-- Jos sinä odotat, sanoi hän, -- niin soitetaan pian -- sinulle.

Synnöve kävi kovin punaiseksi, äiti loi isään tuikean katseen. Mutta isä vaan hymyili hänelle.

-- Asiat kääntyvät Jumalan tahdon mukaan; itsehän sinä juuri niin sanoit.

Ja hän läksi edellä tallustelemaan kirkkoon, toiset perässä.

Kirkon ovella oli aika tungos ja he huomasivat, ettei sitä vielä oltu avattu. Juuri kun he menivät likemmä kysymään syytä, avattiin se ja kansa pääsi menemään sisään; mutta toisia tuli takaisin, joten menijät eksyivät tovereistaan. Kaksi miestä seisoi seinää vastaan nojaten, puheissa. Toinen oli pitkä ja tukeva, vaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä -- se oli Nuutti Pohjamäki, joka nähdessään Kuusiston väet, pysäytti puheensa ja kävi vähän oudon mukaiseksi, mutta pysyi yhä paikoillaan. Sämundin piti mennä juuri hänen ohitseen ja samalla iski hän häneen silmänsä, mutta eipä painanut Nuuttikaan katsettaan maahan, vaikka se oli epävarma. Nyt tuli Synnöve ja kun hän noin odottamatta näki Nuutin, kävi hän kalman kalpeaksi. Silloin painui Nuutin katse maahan ja hän vetihe pois seinästä, lähteäkseen menemään. Tuskin oli hän kuitenkaan astunut paria askelta, kun hän näki neljän silmäparin tähtäävän itseensä, nimittäin Guttormin, hänen vaimonsa, Ingridin ja Torbjörnin. Puolipyörryksissä kun oli, meni hän suoraan heitä kohti ja joutui, ennenkuin itsekään tiesi, silmä silmää vastaan Torbjörnin itsensä kanssa; näytti siltä kuin hän heti olisi aikonut väistyä syrjään, mutta paljon ihmisiä oli kerääntynyt ympärille eikä se ollut niinkään helppoa. Tämä tapahtui sillä kivipaadella, joka on ihan Fagerlidin kirkon edessä; Synnöve oli pysähtynyt asehuoneen portaille ja Sämund oli vähän kauvempana; korkeammalta paikaltaan saattoivat he selvästi nähdä kaikki ulkopuolella olevat ja nämä näkivät heidät. Synnöve oli unohtanut kaiken muun ja katsoa tuijotti Torbjörniin; samaten Sämund, hänen vaimonsa, Päivänkummun vanhukset ja Ingrid. Torbjörn tunsi sen ja seisoi kuin maahan naulattuna; mutta Nuutti arveli, että johonkin tässä on ryhdyttävä ja niin pisti hän hiukkasen esiin kättään, muttei sanonut mitään. Torbjörn oikaisi hänkin kättään, muttei niin paljon, että kädet olisivat ulottuneet yhteen.

-- Kiitoksia ... alkoi Nuutti, mutta huomasi samassa, ettei tämä tervehdys sopinut tähän, ja astui askeleen taaksepäin.

Torbjörn nosti päätään ja hänen silmänsä sattui Synnöveen, joka oli valkea kuin lumi. Hän astui pitkän askeleen eteenpäin, tarttui lujasti Nuutin käteen ja virkkoi niin että likimmät sen kuulivat:

-- Kiitoksia viimeisistä, Nuutti; taisi olla terveydeksi meille molemmille.

Nuutti päästi nikotuksen tapaisen äänen ja tuntui siltä kuin hän pari kolme kertaa olisi yrittänyt puhua, mutta puhumisesta ei tullut mitään. Torbjörnillä ei ollut enempää sanomista; hän odotti, ei katsonut ylös, vaan odotti yhä. Kummaltakaan puolelta ei kuulunut mitään ja siinä odottaessaan ja kierrellessään käsissään virsikirjaa, tuli Torbjörn päästäneeksi sen putoamaan. Nuutti kumartui heti sitä ottamaan ja ojensi sen hänelle.

-- Kiitoksia, sanoi Torbjörn, joka itsekin oli kumartunut; hän katsoi ylös, mutta kun Nuutin silmät taas olivat maassa, ajatteli hän: parasta että lähden.

Ja läksi.

Toiset läksivät niinikään ja kun Torbjörn oli istuutunut ja hetken perästä katsahti naistenpenkkiin, hymyilivät Ingeborgin kasvot sieltä äidillisesti häntä vastaan. Kaarina Päivänkumpu oli varmaan odottanut, että hän katsoisi sinne, sillä heti kun hän sen teki, nyökäytti hän hänelle kolme kertaa päätään ja kun Torbjörn sitä hätkähti, nyökäytti hän vielä kolme kertaa ja entistä ystävällisemmin.

-- Sen minä arvasin, kuiskasi isä, Sämund, hänen korvaansa.

He olivat kuulleet alkurukouksen ja veisanneet virren ja rippilapset asettuivat jo alttarille, kun isä taasen kuiskasi hänelle:

-- Ei Nuutin hyvyyteen ole luottamista; anna matkan vaan pysyä pitkänä Kuusistosta Pohjamäkeen.

Rippivannotus alkoi, pappi tuli sisään ja lapset rupesivat veisaamaan vanhan virsisepän, Kingon ripillelaskijaisvirttä. Kun he kaikki veisaavat yhdessä ja yksin, heleät äänet luottamusta täynnä, joutuvat ihmiset tavallisesti liikutuksen valtaan, varsinkin ne, jotka eivät ole joutuneet niin kauvas, etteivät muistaisi omaa rippipäiväänsä. Kun sitte seuraa syvä hiljaisuus ja pappi -- sama tänään kuin kolmattakymmentä vuotta sitte, sama joka varmaan yhtenä ja toisena hengen hetkenä on puhutellut heidän itsekunkin parempaa minäänsä -- kun hän nyt liittää kätensä ristiin rinnalle ja alkaa, käy liikutus kautta kirkon. Mutta lapset alkavat itkeä, kun pappi puhuu vanhemmille ja kehoittaa heitä rukoilemaan lastensa puolesta. Torbjörn, joka hiljan oli ollut kuoleman kipeä ja vasta äskettäin luullut jäävänsä eliniäkseen sairaaksi, itki paljon, varsinkin kun lapset tekivät lupauksensa ja kaikki uskoivat pitävänsä sen. Hän ei kertaakaan katsahtanut naistenpenkkiin; mutta jumalanpalveluksen loputtua meni hän Ingridin, sisarensa luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitte hän kiireesti tunkeutui ihmisjoukon läpi ulos ja toiset luulivat nähneensä hänen menneen ylös metsään eikä maantielle; mutta varmaan eivät he tietäneet. Sämund haki häntä, mutta heitti hakemisen sikseen, kun huomasi Ingridinkin olevan poissa. Sitte hän haki Päivänkummun väkiä ja he taas kiersivät tarhaa kysymässä Synnöveä, jota ei kukaan ollut nähnyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että kumpikin perhe läksi kotiin ilman lapsiaan.

Mutta sekä Synnöve että Ingrid olivat jo hyvän matkan päässä tiellä.

-- Miltei minua kaduttaa, että läksin, sanoi Synnöve.

-- Ei se nyt enään ole vaarallista, kun isä sen tietää, sanoi Ingrid.

-- Mutta eihän hän ole _minun_ isäni, sanoi Synnöve taas.

-- Kuka tietää? vastasi Ingrid ja sitte eivät he enään puhuneet siitä asiasta.

-- Täällä meidän piti odottaa, huomautti Ingrid, kun tie teki suuren mutkan ja he joutuivat tiheään metsään.

-- Hänellä on pitkä kierto, sanoi Synnöve.

-- Vai jo te olette täällä, keskeytti Torbjörn, nousten suuren kiven takaa.

Hänellä oli kaikki valmiina päässä mitä hänen piti sanoa eikä sitä suinkaan ollut vähän. Mutta tänään sen kaiken piti sujua keveästi, sillä isä tiesi asian ja oli, mikäli hän kirkossa sattuneiden tapahtumien johdosta saattoi päättää, sen puolella. Toki hän itsekin, koko kesän ikävöityään, nyt on rohkeampi puhumaan tytölle kuin ennen.

-- Parasta on, että menemme metsätietä, sanoi hän, -- sitä pääsee pikemmin perille.

Tytöt eivät sanoneet mitään, vaan seurasivat. Torbjörn päätti puhua Synnövelle, mutta tahtoi odottaa, kunnes he olisivat päässeet mäen päälle, sitte kunnes he olisivat kulkeneet suon yli; mutta kun he olivat päässeet sen yli, arveli hän parhaaksi alkaa, kun he olisivat tulleet kauvemma metsään. Ingrid, jonka mielestä heidän puuhansa olivat aika hitaita, rupesi harventamaan askeliaan ja jättäytyi jättäytymistään jälelle, kunnes jäi miltei näkymättömiin; Synnöve ei ollut sitä huomaavinaan, vaan rupesi poimimaan marjoja sieltä täältä tiepuolesta.

Mutta on se vaan ihmeellistä, etten minä saa puhutuksi, ajatteli Torbjörn ja sanoi vihdoin:

-- Tuli kun tulikin sentään kaunis ilma tänään.

-- Niin tuli, vastasi Synnöve.

Ja niin mentiin taasen vähän matkaa, Synnöve poimi marjoja ja Torbjörn asteli vieressä.

-- Oli ystävällistä että tulit, sanoi Torbjörn, mutta siihen ei Synnöve sanonut mitään. -- Tämä on ollut pitkä kesä, sanoi Torbjörn sitte, mutta ei Synnöve siihenkään vastannut mitään. Ei, ajatteli Torbjörn, ei siitä puhumisesta näin käydessä mitään tule. -- Ehkä olisi paras odottaa Ingridiä, sanoi hän.

-- Niin, odotetaan vaan, sanoi Synnöve ja pysähtyi.

Täällä ei ollut marjojakaan, joita olisi sopinut kumartua ottamaan, sen Torbjörn kyllä oli huomannut, mutta Synnöve oli saanut käsiinsä suuren heinänkorren ja siihen hän nyt pisteli marjojaan.

-- Tänään tuli niin selvästi mieleeni se aika, jolloin me yhdessä kävimme rippikoulua, sanoi Torbjörn.

-- Muistin minäkin sen, vastasi Synnöve.