Part 1

KERTOMUKSIA

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomentaneet Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

Arne. Synnöve Päivänkumpu. Rautatie ja hautausmaa. Pieniä kertomuksia: Voikko. Trond. Isä. Kotkanpesä. Uskollisuutta. Elämän arvoitus. Uusi reitti huvimatkailijoille. Karhuntappaja. Vaarallinen kosintaretki. Iloinen poika. Kalastajatyttö. Morsiusmarssi.

ARNE.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana, yli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne yleni molemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niin likellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelle asti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä, mutta ei päässyt sinne eikä tänne.

-- Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänä päivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuin kaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka oli puhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niin raskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli oli tunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippui raskaana, viluisena kuilun päällä; -- entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.

-- _Me_ sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisi partaansa ja vilkaisi koivuun; -- mitä sinä arvelet?

Mutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaana hänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.

-- Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivät ne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.

Kun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Kataja yritti mennä kanervan ohitse.

-- Ei, ei, sanoi honka, -- ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tuli kiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.

-- Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.

Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinne pisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani kataja pian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisesti perässä ja samoin koivu.

-- Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.

Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta ylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti se pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes löysi kanervan.

-- Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin pieni! sanoi puro.

Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro alatse ja eteenpäin.

-- Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni.

Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt sen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt se pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.

-- Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi kuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta koivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.

-- Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.

-- Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.

-- Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja koivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta oli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut vetänyt suutaan hymyyn.

Selvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti niin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.

-- Reipasta mieltä vaan! sanoi kanerva.

Kataja oli kurottautunut katsomaan kanervaa ja se kurottautui kurottautumistaan kunnes oli ihan pystyssä. Se repi tukkaansa, läksi liikkeelle ja iski kiinni tunturiin niin että olisi pitänyt tuntua.

-- Jollet sinä tahdo minua, niin minä tahdon sinut.

Honka koukisti hiukkasen varpaitaan saadakseen tietää, olivatko ne ehyet, nosti sitte toista jalkaa, joka oli ehyt, sitte toista, joka niinikään oli ehyt, sitte molempia. Ensinnä se tutki missä oli kulkenut, sitte mihin se oli kaatunut ja vihdoin, mihin sen piti mennä. Sitte se läksi kammertamaan, ikäänkuin ei se ikinä olisi kaatunut. -- Koivu oli pahasti tahriutunut, nyt se nousi ja rupesi siistiytymään. Ja sitte sitä mentiin entistä kiireemmin, ylöspäin ja molemmin puolin, sama sitte oliko pouta vaiko sade.

-- Mikä nyt on? sanoi tunturi, kun kesäinen aurinko paahtoi, kaste kimmelsi, linnut lauloivat, metsähiiri vikisi, jänis hyppeli ja kärppä kirkaisten meni piiloon.

Vihdoin tuli sitte sekin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä nousemaan tunturinsyrjän yläpuolelle.

-- Oijoijoi! sanoi kanerva -- ja sen tiensä se meni.

-- Hyvänen aika, mitä kanerva näkee? sanoi kataja ja pääsi jo sekin tunturinsyrjän yläpuolelle. -- Oijoijoi! huusi se ja meni menojaan.

-- Mikäs katajalle on tullut? sanoi honka ja otti pitkiä askeleita auringonpaahteessa. Pian sekin saattoi nousta varpailleen katsomaan.

-- Oi!

Oksat ja neulaset nousivat pystyyn ihmetyksestä. Ja honka kapusi kapuamistaan, pääsi harjalle ja hävisi.

-- Mitä ne muut kaikki näkevät enkä minä! sanoi koivu, nosti liepeitään ja sipsutteli perässä. Se nosti yhtäkkiä koko päänsä tunturinsyrjän yläpuolelle.

-- Oo-oo! -- täällähän on kokonainen suuri metsä, honkia ja kanervia ja katajia ja koivuja, meitä odottamassa! sanoi koivu ja lehvät värisivät auringossa niin että kaste vieri maahan.

-- Niin, sellaista se on kun pääsee perille, sanoi kataja.

TOINEN LUKU.

Kampenissa Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit ja hän oli Kampenin torpan ainoa lapsi. Kahdeksantoistavuotiaana hän kerran oli viipynyt tansseissa liian kauvan: hänen seuralaisensa olivat jättäneet hänet ja niin ollen hän arveli, että tie pysyy yhtä pitkänä jos hän viipyy tämän tanssin ajan tai ei. Ja niin tapahtui, että Margit vielä oli tanssitalossa, kun pelimanni, Niilo räätäli, pani käsistään viulun, kuten hänen tapansa oli, kun juoma nousi päähän, antoi muiden rallattaa, koppasi koreimman tytön, siirteli jalkaa varmasti kuin laulussa tahtia ja nosti saappaansa korolla hatun korkeimmasta päästä.

-- Hoi! sanoi Niilo räätäli.

Kun Margit sinä iltana meni kotiin, kimmelteli kuutamo niin ihmeellisen ihanasti hangella. Päästyään luhtiin, missä hänen piti nukkua, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivinsä, mutta jäi seisomaan, liivi kädessä. Samassa hän tunsi, että häntä paleli, rupesi kiireesti riisuutumaan ja pujahti syvälle vällyjen alle. Sinä yönä näki Margit unta, että suuri, punainen lehmä oli päässyt peltoon. Hänen piti ajaa se pois, mutta vaikka hän kuinka olisi koettanut, ei hän päässyt paikalta; lehmä söi levollisesti, se kävi ihan pyöreäksi ja kylläiseksi ja kääntyi silloin tällöin katsomaan häneen suurin, raskain silmin.

Kun kylässä seuraavalla kerralla oli tanssit, oli Margit mukana; mutta häntä ei sinä iltana haluttanut tanssia, hän istui kuuntelemassa soittoa ja ihmetteli, ettei se huvittanut muita. Myöhemmällä nousi pelimanni ja tahtoi, tanssia. Hän tuli suoraa päätä Margit Kampenin luo ja tuskin tyttö itsekään tiesi mitä teki; mutta Niilo räätälin kanssa hän tanssi!

Pian tulivat ilmat lämpöisemmiksi eikä enään tanssittu. Sinä keväänä suri Margit pientä karitsaa, joka oli tullut kipeäksi, niin kovasti, että se äidin mielestä oli melkein liikaa.

-- Eihän se ole kuin karitsa, sanoi äiti.

-- Mutta se on kipeä, sanoi Margit.

Hän ei moniin aikoihin ollut käynyt kirkossa; hän selitti antaneensa äidin mennä, ja täytyihän jonkun olla kotona. Eräänä kesäisenä sunnuntaina oli ilma niin kaunis, että äiti arveli heinien voivan kuivaa vuorokauden lisää ja ehdotti, että he molemmat menisivät. Margit ei voinut sanoa siihen mitään ja pukeutui; mutta kun he olivat päässeet niin kauvas, että he saattoivat kuulla kirkonkellot, purskahti hän itkuun. Äiti kävi kalman kalpeaksi; he jatkoivat matkaansa, äiti edellä, tytär perässä, kuulivat saarnan, veisasivat virret viimeiseen asti, kuulivat siunauksen ja läksivät vasta kun oli soitettu pois kirkosta. Mutta kun he taasen olivat päässeet kotipirttiin, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi:

-- Älä, lapseni, salaa minulta mitään.

Taas tuli talvi; sinä talvena ei Margit tanssinut. Mutta Niilo räätäli soitti, joi entistä enemmän ja kieputti aina lopuksi kauneinta tyttöä. Siihen aikaan kerrottiin varmana, että hän saattoi ottaa talon hienoimmista tytöistä minkä vaan halusi, ja toiset lisäsivät, että Eli Böen itse oli kosinut tyttärensä, Birgitin puolesta, joka rakasti häntä niin että oli kipeänä.

Mutta juuri niihin aikoihin vietiin Kampenin tyttären lapsi ristille; sen nimeksi pantiin Arne ja sen isäksi sanottiin Niilo räätäliä.

Samana iltana oli Niilo suurissa häissä ja joi itsensä humalaan. Hän ei tahtonut soittaa, mutta tanssi lakkaamatta eikä kärsinyt lattialla keitään muita. Mutta kun hän tuli pyytämään Birgit Böeniä tanssiin, kieltäytyi tämä. Niilo räätäli naurahti, kiepahti ympäri ja tarttui ensimäiseen tyttöön, mikä eteen sattui. Tämäkin tyttö pani vastaan. Niilo katsahti häneen: se oli pieni musta tyttö, se oli istunut tuijottamassa häneen ja nyt se oli ihan kalpea. Niilo kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi.

-- Etkö sinä tanssi _minun_ kanssani, Karen? Tyttö ei vastannut. Niilo kysyi toisen kerran.

Silloin hän kuiskaten vastasi kuiskattuun kysymykseen:

-- Se tanssi voisi viedä kauvemmakuin minä tahdon.

Niilo peräytyi hitaasti, mutta päästyään keskelle permantoa, kiepahti hän ympäri ja tanssi hyppytanssin yksinään. Kukaan muu ei tanssinut; kaikki katselivat ääneti.

Sitte hän läksi latoon, heittäytyi pitkäkseen ja itki.

Margit istui kotona pienen pojan kanssa. Hän kuuli huhut Niilosta, joka kulki tansseista tansseihin, katseli poikaa ja itki ja katseli häntä uudelleen ja iloitsi. Kaikista ensinnä opetti hän poikaa sanomaan "isä"; mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä äidin -- tai isoäitihän hän tästäpuoleen oli -- ollessa likellä. Seuraukseksi tuli, että poika sanoi isoäitiä isäksi. Margitilla oli aika työ vieroittaa häntä pois siitä tavasta ja se taas vaikutti, että hän aikaiseen tuli kehittäneeksi pojan ymmärrystä. Tämä ei ollut suurikaan, kun hän tiesi, että Niilo räätäli oli hänen isänsä ja päästyään siihen ikään, jolloin seikkailut alkavat maistua, sai hän niinikään tietää mikä mies Niilo räätäli oli. Isoäiti oli ankarasti kieltänyt mainitsemasta hänen nimeäänkään. Hänen päähuolenaan oli saada Kampen itsenäiseksi taloksi, jotta tytär poikineen voisi elää huolettomasti. Hän käytti hyväkseen talon omistajan köyhyyttä, osti paikan, lyhensi joka vuosi velkaa ja johti töitä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut leskenä. Kampen oli suuri ja laajeni nyt niin, että siellä elätettiin neljä lehmää ja kuusitoista lammasta. Sitäpaitsi se omisti puolen hevosta.

Niilo räätäli kierteli kylillä; hänen ansionsa oli vähentynyt, osaksi sentähden, ettei hän enään viitsinyt hoitaa tehtäviään, osaksi sentähden, ettei hän enään ollut sama kuin ennen. Hän rupesi silloin enemmän harjottamaan viulunsoittoa ja siitä johtui usein juominkeja, tappeluja ja pahaa elämää. Oli kuultu hänen valittavankin.

Arne oli ehkä kuuden vuoden vanha, kun hän eräänä talvipäivänä peuhasi sängyssään, jonka peitteen hän oli nostanut purjeeksi, ja piti perää kauhalla. Isoäiti istui huoneessa ja kehräsi, hän ajatteli omia asioitaan ja nyökytti silloin tällöin päätään ajatustensa vahvistukseksi. Silloin tiesi poika ettei häntä huomattu ja silloin hän lauloi laulun Niilo räätälistä, jonka oli oppinut, niin raakana ja villinä kuin se oli:

Koko kylä, ihan imeväisetkin ties, Että Niilo räätäli on huikea mies.

Koko kylä vielä muistaa sen tuuterintuulin, Jolla paiskasi kerran hän itse Suuri-Nuutin.

Luvan katolle nokkas hän Olli Kvisten: "Toiste tarvitset eväspussin myös, jumalisten!"

Oli Buggen Hannu väkimiehistä se, Jonka maine kulki tunturikylille.

"Mihin tahdot sa räätäli makuusijan; Minä sylkäsen kouraani jo -- sano pian!"

-- "Tules lähemmä, veikkonen, vastaan mä väleen, Tule, veikkonen, tästä saa pääkoppas päreen!"

Niin puskivat kiukkuisesti he yhteen, Kun takkiset sotkeutuivat he vyhteen.

Uus kerta ja Hannulta lipesi jalka: "Hei Bugge, nyt tanssisi vasta se alkaa!"

Makas' äkkiä maassa hän verisin päin -- "Vai vertako syletkin?" -- "Piru kun kävi näin!"

Enempää ei poika laulanut; kahta viime värssyä ei äiti ollut hänelle opettanut:

Ja näitkö konsa niityn min lumi valkasee? Ja Niilon neitoselle kun hellin hymyilee?

On paras pakoon juosta pian, pian neidon sen -- Jo hetken pienen päästä on ijäks myöhäinen!

Nämä värssyt osasi isoäiti ja hän huomasi ne nyt entistä paremmin, kun ei niitä laulettu. Pojalle ei hän virkkanut mitään, mutta äidille hän sanoi:

-- Neuvo vaan pojalle oma häpeäsi; älä unohda viimeisiä värssyjä!

Juominen oli riuduttanut Niilo räätäliä niin ettei hän enään ollut entisellään. Toiset jo arvelivat hänen olevan mennyttä miestä.

Silloin sattui seudulle kaksi amerikkalaista ja he kuulivat, että jossakin oli häät ja tahtoivat heti nähdä ne, tutustuakseen tapoihin. Niilo oli pelimannina häissä. Vieraat antoivat kukin taalarinsa pelirahaa ja pyysivät soittamaan hyppytanssin, mutta kukaan ei mennyt sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Ruvettiin kehoittamaan Niiloa tanssimaan, "hän sen kuitenkin parhaiten tanssii". Hän kielsi, sitä innokkaammin pyydettiin, vihdoin viimein pyysivät kaikki yksimielisesti ja juuri sitä Niilo tahtoi. Hän antoi viulun toiselle, riisui takkinsa ja lakkinsa, astui piiriin ja hymyili. Entinen huomio seurasi häntä ja se antoi hänelle entisen voiman. Ihmiset tunkivat niin likelle kuin suinkin, takimmat nousivat pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat muita ylinnä, ensimäisen niistä -- hän oli korkeakasvuinen, tukka ruskeahtavan vaalea, silmät syvällä voimakkaan otsan alla, suu pitkähkö ja usein hymyssä, varsinkin toisesta pielestä -- oli Birgit Böen. Niilo näki hänet katsahtaessaan kattoon. Soitto alkoi, huoneessa tuli hiiskumaton hiljaisuus ja Niilo läksi liikkeelle. Hän nakkautui ulomma, tanssi sivuttain viulun tahtiin, keinutteli ruumistaan, säväytti silloin tällöin jalat ristiin allensa, kimmahti siitä taasen pystyyn, otti ikäänkuin hyppäysasennon ja meni taasen sivuttain kuten äskenkin. Viulu oli kykenevissä käsissä, soitto tulistui tulistumistaan, Niilon pää painui taaksepäin ja äkkiä kolahti saappaankorko kattoon, jotta tomu tuiskusi heidän päälleen. Hänen ympärillään naurettiin ja huudettiin, tytöt tuskin saivat vedetyksi henkeään. Soitto sojahti heidän joukkoonsa, jouhet kiihoittuivat kiihoittumistaan. Hän ei vastustanutkaan, otti etukumaran asennon, juoksi pientä hyppyä soiton tahtiin, näytti yrittävän hypätä ylös, mutta narrasi vaan, loikkaili kuten äskenkin, eteenpäin ja juuri kun näytti siltä, ettei hän enään yritäkkään hypätä, jymähti saappaan korko kattoon, uudelleen ja uudelleen, kieppaus eteenpäin, kieppaus taaksepäin ja joka kerta tuli hän suorana jaloilleen. Häntä ei enää haluttanut. Jouhi soitti muutamia ääniä kokonaan sävelen ulkopuolella, päästi syvän äänen, heiketä värisi ja päättyi pitkään, yksinäiseen bassosivellykseen. Joukko hajautui, hiljaisuuden asemasta kuului äänekästä puhetta, huudahduksia ja huutoja. Niilo seisoi seinän vieressä; silloin tulivat amerikkalaiset tuikkineen hänen luokseen ja kumpikin antoi hänelle viisi taalaria. Taasen oli hiljaista.

Amerikkalaiset puhuivat hiukkasen tulkin kanssa; sitte kysyi tulkki Niilolta, eikö hän tahtoisi seurata heitä heidän palvelijanaan; hän kyllä saisi mitä vaan tahtoisi.

-- Mihin? kysyi Niilo; kansaa tunki niin likelle heitä kuin mahdollista.

-- Maailmalle, kuului vastaus.

-- Koska? kysyi Niilo, katsahti ympärilleen loistavin kasvoin, kohtasi Birgit Böenin kasvot eikä enään päästänyt niitä näkyvistään.

-- Viikon perästä, kun he palaavat, kuului vastaus.

-- Ehkäpä minä olen valmis, vastasi Niilo, punniten käsissään viidentaalarin rahojaan.

Hän oli laskenut toisen kätensä nojaamaan likellä seisovan miehen olkapäälle ja se vapisi niin, että mies koetti toimittaa häntä penkille.

-- Ei ole mitään hätää, vastasi Niilo, astui ensin hoippuvin, mutta sitte varmoin askelin ulomma permannolle, kääntyi ja pyysi kieppupolskaa.

Kaikki tytöt olivat asettuneet näkyviin. Niilo tarkasti parvea hitaasti ja kauvan, vihdoin hän reippaasti astui mustapukuisen tytön luo ja se oli Birgit Böen. Niilo tarjosi kätensä ja tyttö ojensi molemmat kätensä, samassa Niilo naurahti, kääntyi poispäin, otti tytön Birgitin rinnalta ja läksi ylenannettuna menemään. Veri nousi Birgitin kaulalle ja kasvoille. Hänen takanaan seisoi pitkä, lempeäkasvoinen mies -- tämä tarttui Birgitin käteen ja läksi viemään häntä. Niilon perässä. Niilo näki sen ja, ehkäpä epähuomiossa, tanssi niin tuimasti heitä vastaan, että Birgit tanssitovereineen meni pahasti nurin. Ympärillä nousi nauru ja rähinä. Birgit pääsi vihdoin ylös, meni pois ja itki kiihkeästi.

Lempeäkasvoinen mies nousi hitaammin pystyyn ja meni suoraa päätä Niilon luo, joka vielä tanssi.

-- Pysähdyppäs vähäisen, virkkoi mies.

Niilo ei kuullut. Silloin tarttui mies hänen käsivarteensa, Niilo tempautui irti ja katsoi häneen.

-- Minä en tunne sinua, sanoi hän hymyillen.

-- Et, mutta nyt opit tuntemaan, sanoi lempeäkasvoinen mies, ja hänen nyrkkinsä sattui suoraan Niilon toisen silmän yläpuolelle.

Niilo, joka ei sellaista odottanut, kaatui raskaasti terävää muurinkorvaa vastaan, yritti paikalla pystyyn, mutta ei voinut nousta; hänen selkänsä oli taittunut.

Kampenissa oli tapahtunut muutos. Isoäiti oli viime aikoina sairastellut ja heti kun sairasteleminen alkoi, oli hänelle tullut entistä kovempi kiire koota rahaa talon lopulliseen lunastamiseen.

-- Niin on sitte sinulla ja pojalla missä olette. Ja jos sinä päästät jonkun sitä teiltä hävittämään, niin minä käännyn haudassani.

Syksymmällä hän olikin saanut kammertaa entiseen päätaloon viemään velan viimeistä jäännöstä ja iloissaan hän oli, kun sitte istui penkillä ja sai sanoa:

-- Nyt se on tehty.

Mutta samassa hän saikin kuolintautinsa; hän pyrki paikalla vuoteeseen eikä enään noussut. Tytär hautasi hänet kirkkotarhaan, missä vaan sattui tilaa olemaan ja kauniin ristin hän sai, siihen oli kirjoitettu hänen nimensä ja ikänsä sekä virren värssy. Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen oli hänen mustasta pyhälenningistään jo tehty pojalle vaatteet ja niissä ollessaan kävi poika niin totiseksi kuin jos isoäiti olisi tullut kummittelemaan. Ihan itsestään meni poika suuripränttisen hakakirjan luo, josta isoäiti joka sunnuntai oli lukenut ja laulanut; hän avasi kirjan ja kirjan sisässä olivat isoäidin silmälasit. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään ollut saanut kajota; peloissaan hän nyt niihin kajosi, pani ne nenälleen ja katseli kirjaan niiden läpi. Kaikki sumeni. Kummallista! ajatteli poika. Niistä isoäiti luki Jumalan sanaa. Hän nosti ne korkealle tulta vastaan, nähdäkseen mikä oli vikana -- ja samassa olivat silmälasit permannolla!

Poika pelästyi suuresti ja kun ovi samassa avautui, tuntui hänestä siltä kuin isoäiti olisi astunut huoneeseen; mutta se olikin äiti ja hänen perässään kuusi miestä; suurella melulla ja kolinalla kantoivat ne välissään paareja, jotka laskivat keskelle lattiaa. Ovi jäi pitkäksi aikaa auki heidän perässään, niin että huoneessa tuli ihan kylmä.

Paareilla lepäsi tummatukkainen, kalpea mies, äiti asteli itkien huoneessa.

-- Pankaa hänet varovaisesti vuoteeseen, pyysi hän ja auttoi itsekin.

Mutta miesten nostellessa ja muutellessa kuului heidän jalkojensa alta ritinää.

-- Isoäidin silmälasit ne vaan ratisevat, ajatteli poika; mutta hän ei sitä sanonut.

KOLMAS LUKU.

Tämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin kuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli amerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe paraikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:

-- Menkööt helvettiin!

Margit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen perästä hitaasti ja väsyneenä:

-- Menkööt matkaansa!

Talvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka terveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli istumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta joutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä takaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen hoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään kotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa, jotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia kylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit tuomasta.

Kevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin puhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän myöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa hiljaisuudessa menivät naimisiin.

Niilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja ymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:

-- Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen, että olet hänelle mieleen.

Margit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka kasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen kautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat mehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta, vaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin kauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa oli työtä tehdessä.

Kerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä vainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja ampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät suoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle lakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui ajatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa kirkkoa päin.

-- Ei liian kauvas, sanoi isä.

Äkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin.

-- Isä, minä kuulen soittoa.

Isäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat huudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.

-- Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti juosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse. Poika perässä. -- Ei tänne, vaan tuonne!

Poika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat hurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja hoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan neljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi kirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli kruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen suupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten sylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman hevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari, viina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan, suinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi hetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa, sitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo seisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.

-- Kuka se oli, isä?

Mutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi vastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut vastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:

-- Jokos me lähdetään?

Niilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa ja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi juoksemaan.

-- Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.

Poika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut asian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi heittämään kuperkeikkaa.

-- Älä tallaa niittyä, sanon minä.