Part 4

Ja niin se meni. Pitkän valkotukan siniharmaat silmät kävivät taaskin niin sameriaisiksi.

Läheisestä porttikäytävästä tuli esiin Jermu, kysyi, kuinka oli käynyt.

"Ei kuinkaan", vastasi Kalle alakuloisesti.

Siinä vielä kaasulyhtyin valossa kävelivät Jermu ja Kalle. Ei näyttänyt viimemainitulla olevan halua lähteä tältä kadulta. Siinä he vaan kävelivät. Päivällinen poliisimies käveli samalla kadulla ja tunsi heidän äskeiseltä. Siinä joutui Jermu varsin vilkkaasen puheesen; hän kyseli kuin mies ja kertoi asioita kuin mies.

Oli kai kulunut puolen tuntia äskeisestä kohtauksesta, kun kolme hevosta tulee peräksytin aika vauhtia. Ja ensimäisessä reessä -- näkee Kalle, -- näkeekö? näkee Sannan. Hyvin hän sen kaasulyhdyn valossa jo erottikin. Huimaa vauhtia ne menivät ohitse; miehet olivat laskeneet kätensä naiskumppaninsa kaulalle ja hoilasivat.

Poliisimies huomasi, että Kalle oli levoton, kun hän meneviä katseli; "oliko siinä tuttuja", hän kysyi.

"Oli, siinä oli se, jota tulin etsimään."

"Taisi olla morsiamenne?"

"Ei juuri, mutta kuitenkin olisin hänen suonut täältä pois tulevan."

"Poika parka, se tyttö on huonoilla jäljillä", sanoi poliisi.

"Mihinkähän sitä nyt oikein leivotettiin", kysyi Jermu.

"Missä lienee taas jokin 'samlinki'", sanoi poliisi.

Jermu ja Kalle menivät korttieriinsa. Poliisimiehen neuvolla osasivat he sangen hyvin tällä kertaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Kalle sanoi vielä kerran menevänsä Sannaa katsomaan. Jermu meni orpanaansa tervehtimään, sillä he olivat hyvät keskenänsä; orpana oli usein käynyt siellä maalla, tavannut Jermunkin. Samalta orpanalta oli hän saanut kuulla Arvin historian. Vielä tahtoi Jermu saada Arvista nytkin tietoja, sillä niitä Laurilan isäntä oli nimenomaan pyytänyt tuomaan.

Kalle meni siis Sannan asunnolle. Löysi hyvin pienen kamarin, johon oli pakarin läpi mentävä. Avain kyllä oli suulta pois, mutta Kalle arveli, että kai se näin pyhänä sentään kotona oli.

Koputti siis ovelle.

"Kuka siellä?" Se oli tuttu ääni, oli Sannan ääni, vaikka kuului niin väsyneeltä.

"Minä täällä olen", vastasi Kalle.

"Kuka minä?"

"Minä vaan, Laurilan Kalle."

"Varrotkaa", kuului ääni.

Ja Kalle vartosi ja kuuli kuinka siellä sisällä Sanna lykkäsi vuodettansa kiinni ja siivosi kalisevia astioita -- -- --

Jo avasi Sanna oven, ja Kalle astui kamariin.

"Jaa, Laurilahan se onkin, Laurila tekee hyvin ja käy istumaan."

"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Kalle ja istui tuolille kaapin viereen.

Kovin oli Sanna väsynyt, sen näki silmistä ja liikkeistä, tukkakin oli sekasorrossa ja ääni niin painuksissa.

Ei siinä juuri mitään asiallista puhetta tahtonut syntyä, molemmin puolin olivat kuin vähän hämillään.

Vihdoin sanoi Kalle: "Missä sinä, Sanna parka, eilen olit?"

"Ei minun sinulle tiliä oloistani tarvitse tehdä, mutta saan sen sanoakin; olimme ensin ajelemassa, sitte menimme erääsen ravintolaan iltaa kuluttamaan."

"Etkö muista kuinka psalttarin ensimäinen salmi kuuluu?"

"Miks'en sitä muista, mutta mitä se tähän koskee? Laurila on hyvä ja jättää ne asiat, ei niitä niin jokapaikkaan tarvitse vetää."

"Mutta eikös sana ole meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän teillämme?"

"Niinhän kuuluu, mutta täytyyhän meidän maailmassa olla, emmekä juuri elämältä paljoa iloa saa, miksi siis sitä ehdollamme karkottaisimme? -- Eikö Laurila olisi hyvä ja juoksisi hakemaan tuolta puodista, tämän talon portinpielestä vähän limonaatia ja portteria? -- portteri, on niin vahvistavaa -- -- --"

"Emme me nyt tässä portteria tarvitse; me tarvitsemme jotakin muuta, Sanna parka, sillä sinä et ole onnellinen, sinä et ole hyvällä tiellä."

"Anna minun kulkea polkuani, se ei ole sinun polkusi."

"Etkö tule kirkkoon, Sanna, kanssani?"

"Olen niin väsyksissä."

"Käytkö muulloin siellä?"

"Joskus; mutta sitä paitsi on aikomus meillä nuorilla tänään mennä kello 11:n aikaan Vanhaan kaupunkiin -- -- --"

"Oletko niin pitkälle jo päässyt?"

"Kuule, Kalle, sinä olet mielestäni aina ollut ajattelevainen poika, vaikka ulkopuolisesti et näytä, suo anteeksi, aivan näppärältä, kuule Kalle, meidän välimme pitää tulla selväksi!"

"Sitähän juuri minäkin toivoisin, vaikk'ei siinä minun mielestäni erinomaista sekavuutta ole."

"Kuule ja ymmärrä! Me emme sovi yhteen!"

Kalle katsoi kummastuneena Sannaa, Sanna taas ei näyttänyt väsyneeltä; siinä hän seisoi Kallen edessä ja puhui innokkaasti:

"Sinä, Kalle, olet vanha aika, minä olen uusi aika."

"No perhana," keskeytti Kalle.

"Niin", jatkoi Sanna, "sinun näköalasi ei ulotu paljoa Laurilan kuoppamäen toiselle puolen, minä olen vapaasti tottunut katselemaan korkealta vuorelta avaraa maailmaa yli ennakkoluulojen suon."

"Onko se vienyt sinun korkealle vuorelle ja osoittanut sinulle kaiken maailman kunnian, Sanna?"

"Hm, niin en juuri tarkoittanut, mutta te siellä -- -- te olette tyytyväiset siellä, kun vaan on vatsa täysi ja saatte lukea rukouksenne aamuin illoin -- -- --"

"Ja kun on hyvä omatunto", Kalle keskeytti.

"Mutta minun sieluni", jatkoi Sanna, "janosi jo lapsuudesta asti ihanuutta, lempeä, onnea tahi miksi sen sanosin. Ehkä oli onnettomuudekseni, että varhain opin laulamaan kaipaavia kansanlaulujamme, ja ett'en pitänyt niitä vaan tavallisina rallatuksina niinkuin muut tytöt, vaan opin tuntemaan niistä semmoista kummallista, joka tuntui samalla kertaa suloiselta ja tuskalliselta -- oletko, Kalle, sinä sellaista tuntenut?"

"Olen joskus, mutta minä olen luullut, että silloin tunto minua ajaa oikeaa rauhaa ylhäältä etsimään."

"Niin sinä sanot; mutta minä olen lukenut melkein kaikki lainakirjaston kirjat, jopa muutamia, joita ei siellä olekaan; ja tiedäthän, ei kaikki ole totta, mitä präntätty on."

"Ei, ei, esimerkiksi se kirja, jonka nimi on: 'Viksari eli piru pullossa', kaukana siitä."

"Ei, Kalle, kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Elämän avain on tää:

"Nuoruudesta riemuitkaamme, Riemuita kun vielä saamme. Nyt kun vielä kukkamaamme Ruusuisena rehottaa. Niin, sulo elämälle Riemuitkaamme vielä tälle!"

"Ei sillä avaimella lukku aukene", sanoi Kalle surullisesti hymähtäen.

"Näet siis", puhui Sanna, "meidän välillämme on juopa, sinä olet vanhan ajan puolella, minä uuden; sinä et ymmärrä minua -- -- --"

"Kyllä sinun ymmärrän, virsikirjassa sinun tilasi maalataan: 'yks' lammas eksyi laumasta ja joutui kauas korpeen'."

"Pidä pääsi, Kalle, kuka meidän väliämme voi ratkaista, minä pidän minun mieleni."

"Kyllä ratkaisee omatunto."

"Hm, yksinkertaisen mielen houreita."

"Älä pilkkaa!"

"Älä kiusaa sinäkään!"

"Etkö tule Sanna kotiosi?"

"En!"

"Onko se kerta sanottu?"

"Se on kerta sanottu eikä viinapäässä!"

"Et siis tule, vaikka isäsi sitä toivoo ja äitisi tulisi mieli hyväksi?"

"En!"

"Tule, hyvä Sanna, siitä tulee niin moni hyvälle mielelle, tulisin mar minäkin."

"En, älä kiusaa minua!" Näin sanoi Sanna tuimalla äänellä, mutta ei se niin tuimasta sydämestä lähtenyt kuin ääni osoitti.

"Niinkö eroomme", kysyi sumeasti Kalle.

"Erotkaamme ystävinä", sanoi Sanna ja tarjosi kätensä Kallelle.

"Kuinka voimme olla ystäviä, kun suuri juopa meidän eroittaa ja me kuljemme varsin eri teitä?"

"Kalle, kerran katoovat vanhat ja kaikki muuttuu uudeksi."

"Mutta mikäs se on, joka pysyy ijankaikkisesti?"

"Nyt olisi minun mentävä, 'kolmikantilla' minua toiset odottavat."

"Et tule siis, Sanna, täältä helvetinpesästä; pois."

"En tällä päällä kumminkaan."

"Hyvästi siis, Sanna, et usko kuinka sydämeni kirvelee, mutta jos joskus apua tarvitset, niin muista minua!"

"Hyvästi, Kalle, sinä olet sittenkin hyvä poika, vaikka yksinkertainen, kyllä kirventeleminen lakkaa, kun tuot Laurilaan emännän, jolla on pari tuhatta markkaa rahaa, aitallinen vaatetta, ja muuten on toimi-ihminen."

"Jumalan haltuun, Sanna!"

"Hyvästi, hyvästi, terveisiä nyt vaan vanhemmilleni!"

"Mutta miksi noin kavahdat vanhempiasi, Sanna?"

"Minua kiusaa, vaivaa, piinaa, painaa -- kuuletkos? -- isäni jumalisuus; -- minua vaivaa sinua läsnä-olosi, minua vaivaa koko maailma" -- näin se sanoi kiivaasti ja veti ovensa kiinni, ja Kalle astui pitkin pakarin-lattiaa ulos.

Kalle meni, katsoi portilla vielä kerran matalaan, keltaseen rakennukseen päin, huoahti ja lähti tallustelemaan pitkin katua korttieriansa kohden.

Mutta tyttö katseli akkunasta. Näytti hetkeksi hyvä ajatus tulleen vierailemaan, mutta kiusaaja tuli kanssa. Tyttö, tyttö, kenen ääntä kuulet? Vielä voisit palata, mutta kuinka käynee, menetkö alamäkeä lasketat?

VI. Kuuden vuoden perästä.

Huhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja hälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja että hän oli tuomittu kuudeksi vuotta "pinhuusiin", kehruuhuoneesen, ja että se Arvikin oli saanut "kaksi vuotta".

Kun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä vaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: "mitäs teet, niin edestäs löydät."

Kirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta mitäs sille miehelle teki, "se kuin ei sydäntänsä avannut."

Siitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä yhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä edelleen, "vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti."

Mutta sitten kerran ajoi "vanginvyöräri" pihaan. Hänellä oli kaksi henkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään katsoi heitä Laurilan väki.

Mies jäi seisomaan ovensuuhun, mutta se harmaankirjava vaimoihminen astui hiljakseen Laurilan eteen pöydänpäähän, laskeutui polvilleen ja huusi surkeasti: "Isä!"

"Sanna!"

"Minä olen syntiä tehnyt, antakaa Jumalan rakkauden tähden anteeksi!"

"Kuinka on asiasi Jumalan kanssa?"

"Olen paljon rikkonut, mutta minulle on laupeus tapahtunut."

"Onko varmaan?"

"On, isäni!"

"Olethan tyttäreni."

Ja isä antoi tyttärellensä kättä, nosti hänen ylös, ja tytär piti isän kädestä kiinni ja itki.

Äiti istui siinä kanssa penkillä, päivitteli "sitä häpeää, minkä tytär oli rakkaalle äidilleen tuonut."

Mutta Laurila nousi seisoalleen, pani kätensä ristiin ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala joka päivä; Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä!"

Kummallisen iloiselta se Laurila näytti.

"Mutta mikä mies tuolla ovensuussa?"

"Se on se Arvi, tuolla käveli kankaalla ja pyysi rattaille; mutta olisitte kuulleet sen saarnan, jonka nainen piti sille, -- kyllä miehen vesi silmistä valui." Niin kertoi "vanginvyöräri" siinä sivupenkillä.

Mutta Arvi astui keskelle lattiaa ja sanoi: "minun pitäisi kanssa jotakin puhua, pyytää anteeksi taikka muuta semmoista, mutta mitä minun siitä hyötyä on? Jälkikatumus ei maksa mitään, eikä minua usko enää kukaan -- enkä minä itsekään tiedä, mikä minussa on totta, mikä valetta." Otti sitten povestansa klarinetin ja rupesi puhaltamaan. Ensin kuului niin käheää ääntä, sitten se kävi raikkaammaksi, muuttui sen jälkeen niin surullisen vienoksi -- se klarinetti itki ja sairasti, se soi valitusvirttä parinkymmenen vuotisista synneistä; se murehti, katui ja valitti. Laurila peitti kasvonsa käsillään, ja Eeva emäntä ihan itki.

"Paras että poistut", sanoi Sanna Arville; "me olemme toinen toisellemme olleet kiroukseksi."

Arvi vinkahutti vielä kerran klarinettiansa, pani sen poveensa, lähti ovesta ulos ja sanoi mennessänsä: "nyt minä olen vasta taivaanvuohi, saan lennellä taivaan ja helvetin välillä -- ja mököttää."

Huusi sitä Laurila, mutta mies meni vaan menojansa.

Kymmenen vuoden perästä.

Kummallisia ne Laurilan talon haltijat; toisessa pitää Kalle-isäntä yksin taloa, toisessa taas on Sanna yksinpuolisena talonhaltijana aina siitä asti kun isä ja äiti kuolivat. Kaikki tosin tietävät, että Sanna emäntä oli haaksirikkoon joutunut, mutta kyllä niitä silti oli kosioita, vaikk'ei Sanna heistä huolinut.

Pelmanni Arvi kulkee tanssipaikoissa soittamassa, tekee väliin kauniita lauluja, joita on ollut sanomalehdissäkin nähtävinä, mutta on melkein aina humalassa. Väliin se laulaa niin kummallisia lauluja, että niistä itkee hän itse ja muut; käy joskus kirkossa, kuuntelee tarkoin, mutta -- on iltapäivin humalassa. Se on semmoinen repaleinen kulkupelmanni, saa Laurilassa, kummassakin, monta yösijaa ja ruok'atriaa, mutta jos vaan puhuu vähänkin noin lemmenpuhetta, niin oitis on siksi kertaa korttieriä muutettava, sillä Sanna emäntä ei enää leikkiä kärsi.

Pyhäiltasin kokoonnutaan milloin toiseen, milloin toiseen Laurilaan lukemaan ja veisaamaan. Pitäjällä kulkee puhe, että Laurilaiset ovat nyt ruvenneet jumalisiksi, mutta kyllä he sitä tarvitsivatkin, sillä he "olivatkin olleet kovin rivoa väkeä".

Kalle Laurila käyttää usein Aatami Laurila vainaan sanaa: "mitäs teet, niin edestäs löydät." Mutta sen sanan täyttä merkitystä ei ymmärtänyt muut kuin Sanna. Hänelle oli isävainaja kuolintaudissansa sanonut, että häntä oli rankaistu lapsensa kautta synnistä, jonka hän nuoruudessansa oli tehnyt. Hän oli luullut sen jo meren syvyydessä olevan, mutta kuitenkin se Sannassa yhä häntä uhkasi ja vihdoin hänen kohtasi.

"Voiko viettelijä mitenkään rikoksensa suuruutta syvemmin tuntea, kuin nähdessään oman lapsensa, vieteltynä?" Tuskin vaan.

"Mitäs teet, niin edestäs löydät". Oi hirveä luonnonlaki vapauden maailmassa!

LOPPU.