Part 3

Ilta jo rupesi hämärtämään, ja Kallelan vähän liikutteli itseään ikäänkuin pois lähteäksensä. Mutta samassa kuului ratasten rotinaa ulkoa, lyhykäinen, kimakka "tpruu", ja pari minuuttia sen jälkeen astui pirttiin Arvi, kiiltävänä, hienosti puettuna kantapäästä kiireesen asti, otti somasti korkean hattunsa päästään, laski kiiltävän matkalaukkunsa tuolille ja kävi tervehtämään isäntää ja emäntää, sanoen: "terve, terve, terveisiä Ameriikasta." --

Pitkään sitä katsoivat kaikki pirtissä olijat; Kallen lähtöliikkeet kohmettuivat, isäntä katsoi pitkään, ja emännän huuli rypistyi jonkinlaiseen ilon hymyyn.

Emäntä se sai ensin sanan suustansa ja virkkoi: "No ijän pitkinä päivinä, Arvihan se onkin, voi nyt kuitenkin, missä sinä Arvi oletkaan ollut -- -- missä, missä te, -- -- missä Herra Arvi onkaan ollut?"

"Ameriikassa mammaseni, Ameriikassa, tuolla ihanteiden maassa, missä joka mies on 'mister' -- en minäkään siellä muuta nimeä kuullut kuin mister [englantilainen sana, suomeksi herra] Hömpl -- -- jaha, tuossa nuori mister Laurila -- Saarles mi darling, hou du ju du? [Tarkotti sanoa: 'Kalle veliseni, mitäs kuuluu?'] Wie steht es, multtofretto assee emaapel --"

Näin se puhui Kallen edessä, ja Kalle avasi suuret siniharmaat silmänsä selki seljälleen, katseli ja kuunteli ihmeissään tuota muukalaista sanain tulvaa, kuunteli hetkisen, veti sitten suutansa naurun mareesen ja purskahti viimein makeaan nauruun.

"Uott? mitä nauraa trenkää? Kaksi vuotta ja 3 kuukautta kuullut paljasta engliss, forgeted Suomi -- miks sitä naurat? terve nyt vaan, kyllä tästä tolkkuun tullaan kuin ehditään."

"Oletpa mies kiertänyt maailmaa, missä nuot höyhenet ovat kasvaneet sinuun", kysyi Laurila.

"Ai, Sir, siellä, siellä mies edistyy, siellä minulla on suuri talo, 20 hevosta, 70 lehmää, puolentoista tuhatta lammasta -- -- mutta yksi puuttui, (tässä laski Arvi kätensä sydämelleen) -- ei ollut elämän kumppania."

Emäntä oli tähän asti ollut jokseenkin odottavassa asennossa, mutta nyt sen kasvot kirkastuivat, nyt hän astui aivan Arvin rinnalle, laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi itkien: "voi että minun piti vielä plikkuuden aikaisen ystäväni Leenan pojan näkevän tuommoisena miehenä, oh hoo, oikeinhan siitä Arvista on tullut viini herra -- ja puolentoistatuhatta lammasta!"

Käyttäen hyväkseen näin edulliseksi käynyttä asemaansa, lausui Arvi: "Mutta oma maa mansikka, muu maa mustikka, olen aikonut antautua isänmaan ystäväksi ja asettua suloiseen Suomeemme asumaan -- ja nyt kysyn teiltä, mister ja missis [suomeksi: herra ja rouva] Laurila, tahdotteko lahjoittaa minulle Sannan käden ja sydämen?"

"Olen ollut kolmattakymmentä vuotta jo isäntänä", puhui Laurila ja meni ottamaan kaapin päältä tupakkakukkaronsa, "muttei meitä ole ikänä kissiksi eikä missiksi haukuttu, ja paras on että saamme pitää omat inhimilliset nimemme -- Sannan käsi ja sydän taas ovat siellä missä Sannan muukin ruumis."

"Etkös ymmärrä", muistutti emäntä, "ei Arvi sitä niin pookstavillisesti tarkoita."

"Kyllä minä yskän ymmärrän", sanoi Laurila äreästi, osoitti ovea ja sanoi Arville: "tuoss' on viis' hirttä poikki."

"Mutta miksi näin epäkohteliaita, impertinenttiä?" -- --

"Siksi, että korjaat luusi ja paikalla", sanoi Laurila ja nousi vimmastuneena istualtaan.

Jo rupesi vieras lähenemään ovea ja olisi kai mennyt uloskin, mutta sieltä tuli uusi tulokas. Kyllä sen heti tunsi, sillä nuoralla nostettuna hypätä töpsähytti suuri tallukka kynnyksen yli ja tallukassa oikein aimo jalka, sitten toinen vähää vähempi tallukka jalkoinensa, ja jalkain muassa Piki-Jermun roteva ruumis.

Hänen äännin-elimistään kuului räminää, jonka tarkka kuulija huomasi "hyväksi päiväksi."

Arvi oli pyörähtää hänen ohitsensa ulos, mutta Jermu hänen siitä esti, sanoen: "älkää menkö, minulla olisi yksi hullu tarina juteltavana."

"Istukaa", sanoi emäntä.

"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Jermu ja istui ovensuussa olevan sängyn laidalle.

"Oli kerran", alkoi hän, "nuori poika-kloppi, joka ei olisi työtä tehnyt, kun teki mieli herraksi. Se meni kouluun, mutta sai apskietin harmaalle paperille, kun ryyppäsi viinaa ja poltti tupakkia ja luki jonnin joutavia tarinoita, joita klookit tutäntit aattelevat ja kokoon panevat. Sitte se meni musikantiksi, mutta puhalsi klasitorveen liian paljon. Sillä oli pää kuin partaveitsi, mutta sydämen ja tunnon rustinkien laita oli vähän niin ja näin. Pääsi kun pääsikin aina ylemmäksi -- -- --"

Laurila katsoi emäntää silmiin, emäntä häntä. Arvi punehtui ja katseli oveen. Kalle muutti hiukan istuma-asemaansa, mutta Jermu puhui edelleen: "mutta maalla se väliaikoina oli olevinaan puolitoista, narrasi tyttöjä, kylvi pahaa siementä löyhäperäiseen maahan -- -- --"

"Ja kitki pois, mitä siinä viljan alkua oli", lisäsi isäntä.

"Hyvästi nyt, on vähän kiiru", sanoi Arvi ja oli pujahtaa ovesta ulos.

"Kiiru kai", murisi Jermu, ja jatkoi entistä paljoa selvemmällä äänellä: "Niin, se luuli tekevänsä topoja maan moukkain kanssa, mutta silloin Yrjänä vei hentun ja sarvipää keikarin."

Kallea nauratti taas.

"Ja se vei keikarin Jussilan vanhaan lammasnavettaan, pani oven kiinni, eikä keikari päässyt pois ennenkuin Jussilan Henna aamulla tuli lampaita ruokkimaan. Mutta Henna peljästyi niin pahanpäiväisesti, että juoksi kirkuen, parkuen pirttiin apua hakemaan; ja sill'aikaa pääsi keikari karsimaan matkoihinsa."

Kalle: "Se keikari oli Herra misteri Arvi Hömppölä ja se sarvipää oli Pikimestari Jeremias."

Arvi: "Mitä Jermun jutut minuun koskevat? Minä olen tän maan kielellä Arvi Humliin, mutta enkeliskaksi Hömpl, enkä mikään Hömppölä. -- En jouda enää, hyvästi!"

Mutta ei päässyt menemään. Jermu oli vahva ovenvartija, kurotti pitkän kätensä oven poikki, eikä siitä ollut kissaa isomman olennon hyvä ulos mennä.

"Vaikkas olisit Hömppölä kuinka nätisti hyvänsä sanottuna, niin tosi se kumminkin on, että sinä olet lurjus, ja lurjusmainen siksikin. Tunnetkos näitä kouria, muistatko, kuinka koreesti sinä näillä ilmaan nousit silloin ennen Kolkkilassa?"

Arvi puri hammasta ja oli vihoissaan, mutta mikäs siinä auttoi!

Mutta samassa tuli pirttiin Sanna. Hän oli ollut missä lienee ollut metsässä mietiskelemässä. Suurin silmin hän ensin katsoi pirtissä olijoita, tunsi pian Arvin, meni luokse, kävi käteen kiinni ja sanoi, punastuen: "armaani!"

Arvi oli hämillään, ei juuri saanut mitään sanotuksi, jonkun lemmensanan vain kuiskasi Sannan korvaan.

"Siis olet kotona armaani", puhui Sanna, "olet vihdoinkin saapunut Ameriikasta, tuolta kaukaisesta maasta, josta minulle kirjoitit."

"Siis preivit välillänne kulkeneet", sanoi Laurila äreänsekaisella kummastuksella.

"Ei se mies ole Ameriikkaa nähnyt ikänä", puhui Jermu, "Helsingissä se on ollut trahtööreissä, passarina, ja väliaikoina korttia pelaillut."

"Mitä puhut Jermu sen tulen ruoka!" kiljui Arvi.

"Puhdasta totuutta", sanoi Jermu ja puhui edelleen: "Jermu on se Jermu, mutta pitää se siitä vaarin, missä pikiä tarvitaan, ja missä vekkulit velskaavat; sillä samalla miehellä on ollut seitsemän morsianta sitte uuden vuoden päivän ja on pettänyt ne kaikki. Etkö luullut minun tietävän, minne sinä Mikkolan lammasnavetasta jouduit, ja missä sitten elustit -- kyllä sen tiesin. Ja Laurilan isännät, sekä toisen talon vainaa että tämän talon isäntä ovat aina olleet miehiä minua kohtaan, ja sentähden minä vähän niinkuin pidin varalla, mistä tuuli kävi."

Arvi yritti taas mennä.

"Mene sipo lintuun, äläkä tällä maalla silmiäsi näytä!" -- -- --

Sanna oli vaalea, ei puhunut mitään, istui rahille, katseli alaspäin ja hypyeli taas esiliinansa kulmia.

Ja Arvi otti kiiltävän matkalaukkunsa, meni pois, istui rattaille ja ajoi aika tärinällä valtamaantietä kohden.

Sanna meni kamariinsa, ja Jermu muisteli vielä Kallen kanssa, kuinka he Kolkkilassa olivat "komelin" keskeyttäneet.

"Mailman meno on turhuus ja hengen vaiva", sanoi isäntä, "minä olen väsynyt ja runneltu." Hän otti virsikirjan ja rupesi veisaamaan. Jermu ja Kalle ottivat lakit pois päästänsä, emäntä istui vesi silmissä pesän eteen.

Mutta kamarissa itki ääneensä Sanna, teki pesään valkean, jonne hän viskeli koko joukon kirjeitä. Sitten istui hän pesän eteen käsi otsalla ja sanoi itsekseen: "kyllä kai se niin on, että mitäs teet, niin edestäs löydät."

Viikon kuluttua sai Sanna kirjeen. Hän luki sen isälle ja äidille eräänä iltana kun väet taas olivat takamaassa suokauraa leikkaamassa. Siinä kirjoitti Arvi:

"Sanna hyvä!

Elämäni on ollut täynnä valhetta. Minä en ymmärrä, mikä se päämäärä oli, jota tahdoin tavoitella. Minä etsein jotakin, mutta en etsinyt oikein. Minä kaipasin, mutt'en tiennyt mitä kaipasin. Kyllä minä sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Minä olisin niin rakastanut kuin kirjoissakin rakastetaan, ja luulin että se meidän asiamme oli sellaista rakkautta. Mutta se Jermun puhe sai mun häpeemään, sillä mitä minusta on rakastajaksi, kun olen ihan semmoinen lurjus, joksi hän minun teillä kuvasi. Tiedätkö sinä miten ihminen onnelliseksi tulee? Minä en tiedä. Onkoos täällä maailmassa niin hullusti, ettei täällä olekaan onnellista ollenkaan, vaan onko ne vaan niin kaikki olevinaan. Voi nyt hyvin ja unhota minä, minä koitan itsekin unhottaa, että Arvi Humliini niminen mies on 'maa' nimisellä planeetilla. Terveisiä.

Arvi."

V.

Laurilan tienoilla syntyi puhetta ja juorua jos jonkinlaista. Sanna oli ollut Arvin lähdön jälkeen yhä kummallisempi; oli usein istunut käsi poskella, laulellut surullisia lauluja ja lueskellut kirjoja, vastannut kysymyksiin kovin hajamielisesti ja ollut väliin kuin toisitaiteinen.

Eräänä aamuna kun Laurila pistäytyi porstuanperä-kamariin, kummastui hän suuresti, sillä siellä oli kaikki ylösalaisin. Piirongin laatikot oli ihan auki, pöydältä oli nimikortit ja laatikkokin poissa; pieni kirjeenlappu siinä vaan oli, jossa oli kirjoitettuna Sannan kädellä: "Minä en voi täällä olla, minä menen pois. Tyttärenne Sanna Laurila."

Silloin huokasi Laurila syvään, mutisi itsekseen: "mitäs teet, niin edestäs löydät." Sitten hän tuskallisen näköisenä laskeutui polvilleen Sannan sängyn viereen, oli siinä vähän aikaa, ja kun siitä nousi, niin levollisuus ja entinen maltti taas kuvautui kasvoissa, ja hän puhui itsekseen: "ei se lapsi sentään hukkaan mene."

Mutta suurella ryöpyllä tuli kamariin emäntä, vohkasi ja puhui, itki ja nuuskutti: "sen siitä nyt sait, senkin körttiläinen ja konttirukousten pitäjä, nyt on lapsi mennyt, mihin lie mennytkin, Arapiiaan taikka Aamurinmaahan taikka Lemetin lähteesen; voi, voi mua äiti parkaa!"

Ja niin se vaipui tuolille istumaan, nuuskutti kovasti ja huulet vempahtelivat tahdissa nenän sikurruksen kanssa.

"Mitäs teet, niin edestäs löydät", sanoi Laurila ja läksi kamarista.

"Siihen sanaan minä olen tottunut kuin Vosuuni konttiin", kiljui emäntä, ja niiskutus muuttui oikein sudenkolloksi.

Ja niin se syksykausi oli karvas ja katkera aika Laurilan haltijoille; tuon tuostaki he torailivat, taikka oikeastaan emäntä se se soimaili isäntää melkein yhtämittaa.

Mikä isännän mieli oli, siitä eivät edes palvelijat saaneet selkoa; hän oli aina vaan tuollainen harvapuheinen jörri, joka toimitti asiat parilla murahduksella. Mitä hän tyttärensä katoomisesta ajatteli, ei sitä edes emäntä tiennyt. Ainakaan ei hän asiasta niin varma ollut kuin näytti, kun hän kiukussaan nimitti miestänsä "kivisydämiseksi opeliskiksi, joka omaa lastansa lastoi."

Laurilan tavallinen vastaus sellaisiin ja muihin syytöksiin oli vaan se vanha, tavallinen; ei hän pidempiin selityksiin ruvennut, niin ettei emäntä aina tiennyt, ketä heistä kolmesta tuo puhe oikeastaan koski. Kyllä emäntä väliin harmissaan nimitteli Arvia "siksi maailman klovariksi, jossa ei ollut miestä kolmen kopeekan edestä, kun sillä lailla meni", mutta toisinaan hän taas päivitteli, "että niin viinin miehen alun oli toisen tyhmyyden takia täytynyt lemmestänsä luopua."

Mutta kerran joulun jälkeen, kun emäntä tuli kirkosta, oli hänellä kirje kädessä. Sitä ei hän itse osannut lukea. Ei isäntäkään juuri kirjoitusmies ollut, mutta hän oli hyvä lukumies, osasi lukea "latinaakin"; ja joka kerran latinaakin osaa lukea, hän kyllä kirjoituksessakin toimeen tulee.

Kirjeessä Sanna kertoi, että "hän nyt oli päässyt kerrankin sivistyneen maailman yhteyteen, sillä hän oli nyt Helsingissä. Jos isä ja äiti näkisivät ja ymmärtäisivät kaiken sen, mitä Sanna siellä näki ja ymmärsi, niin eivät häntä ankarasti tuomitsisi. Hänellä oli pieni kamari, vähän tosin kaupungin syrjässä, mutta ei aivan kaukana siitä paikasta, jossa hän joka päivä kävi neulomassa. 'Sömmerskat' olivat hauskoja tyttöjä, kävivät yhdessä hänen kanssansa teaatterissa ja muissa huveissa. Heillä oli monia 'hykliä' nuorukaisia tuttavainsa joukossa. Oli nähnyt Arvinkin siellä; se oli taas taiteilijan tiellä, oli soittokunnassa p-kornettia puhaltamassa. -- Sitten oli siinä terveisiä ja hyvänvoimisen toivotuksia, ja pyyntö, että hänelle joskus kirjoitettaisiin, hänen 'atressinsa' oli -- katu n:o 00."

"Onpa hauskaakin, että tyttäreni elää ja voi hyvin", sanoi äiti ja pyyhkieli silmiänsä.

"Paljon siinä on ryssää siinä preivissä", sanoi isäntä, "mutta se siinä oli suomeksi, ett'ei Sanna likimainkaan ole tuhlaajatytär."

"Älä nyt aina, isä kulta!"

"Se se on kuin on", sanoi Laurila ja lähti ulos.

-- Harvakselta naapurin Kalle enää Laurilassa kävi. Mutta kun hän loppiais-iltana pistäytyi kyläilemässä, niin kirjeen sisällyksen kertoi hänelle emäntä.

Kun Kalle siinä penkillä istui ja kuunteli Sannan kirjeessä olleita asioita, niin suuret siniharmaat silmänsä kävivät niin sameriaisiksi ja hän otti sinipunasen nenäliinan taskustansa ja niisti sillä -- mitä lienee sillä tempulla peittää tahtonutkaan, kenties silmään herahtanutta kyyneleen-aihetta? Kun emäntä sitten puhteella puuhaili illallisen toimissa pirtissä, niin oli isäntä Kallen kanssa kamarissa kahden, ja tuon tuokiot he keskustelivatkin.

Tämän keskustelun tuloksena oli, että Kalle Hiivanuutin päivän aamuna kotitalonsa pihalla teki "reisukuormaa." Ja kukapa hänellä siinä oli apumiehenä? Kukas muu kuin itse Piki-Jermu. Oli sillä oikein "ihmismäiset rievut" yllä sillä kertaa ja saappaatkin jalassa; totta ei mies tahtonut enää uuspeilinä olla.

Kalle lähti "matkareisulle" Helsinkiin. Kuormassa oli leipiä, muutamia voipyttyjä, ryyniä ja lihoja.

Ja niin ne lähtivät Kalle ja Jermu Helsinkiin. Vielä lähteissä kuiskailivat Laurila ja Kalle monioita sanoja toisillensa.

Kyllä silloin jo oli olemassa rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin välillä, mutta kun näin hevosella mentiin, niin säästyihän kahden miehen piljetinhinta ja tavarain kuljetusmakso. Ja parina kolmena päivänä oli matka Helsinkiin näilläkin keinoin tehty.

Onnellisesti tulivat he Suomen pääkaupunkiin, vaikka siellä likellä Helsinkiä oli vähän vaikea tulla niiden ruotsalaisten kanssa toimeen. Mutta Jermu osasi sen verran ruotsia, että tiesi sanoa: "Jee mei varttieriä", joka oli (kuten Jermu Kallelle selitti) suomeksi: "olisimmeko me saaneet tässä talossa yökorttieria?" Ja saihan sitä korttieria, vaikka väki olikin vähän niinkuin sanotaan koloa kansaa.

Kun olivat kauppatorilla myyneet tavaransa kaikella kunnialla, niin silloin Kalle ja Jermu rupesivat sen Laurilan Sannan korttieriä kyselemään. Lihavalta kalamatammilta kysyi Jermu ensiksi: "tietääkö prouva, missääs päin täällä se Laurilan Sanna meidän pitäjästä asuu, se on täällä sömmeskana?"

Matammi nauroi ylevästi ja sanoi kumppanilleen: "hva pratar den der finntuppen?"

"Ole itte vintuppi, semmoisen näköinenkin sinä olet", ärähti Jermu ja lähti muuanne päin kävelemään.

"Ei hätää pahaa", sanoi Kalle, "minun on tiedossani katu ja nummero."

"Mutta mistäs sen kadun ja nummeron löytää?"

Kysyttiin möhömahalta herralta, joka siinä käveli pitkin esplenaatikatua; mutta ei hän vastannut.

Kysyttiin ajurilta, ja se lupasi heidän viedä 50:llä pennillä.

Mikäs siinä muu auttoi kuin istua ajurin rekeen ja mennä.

Tultiin syrjäkadulle. Ei ollut liikettä likimainkaan semmoista kuin siellä esplenaatinkadulla, ja ihmisetkin olivat paljoa huonommassa vaatteessa.

Jo ajuri pysähtyi portille. Siinä oli keltaisia, matalia huoneita, ja iso portti oli kiinni. Sivuportista menivät, ja Jermu sanoi: tämä nyt on se "neulansilmä."

Menivät ensimäisestä kuistista oikealle, raottivat ovea, kysyivät, asuiko siinä Laurilan Sanna. Ei siellä tietty, asuiko, ei tietty missä muuallakaan.

Menivät toiseen. Siinä oli "heveli prouva"; se sanoi siinä kyllä tyttöjä asuvan, asui yksi sieltä Kallen kotipitäjästäkin; se kai oli Sanna Laurila, vaikka nimittikin itseään Tyyne Laurell'iksi. Kyllä se vaan sama oli, jota miehet etsivät, mutta se ei nyt ollut kotona, se oli siellä neulomusrouvan tykönä neulomassa eikä tulisikaan kotia ennenkuin illalla.

Pantiin talo muistoon ja katu, ja lähdettiin kaupungille kävelemään. Käveltiin katua ylös, katua alas, luettiin kylttien ja osoituksien kirjotuksia, joista Jermu yhä sai lisiä ruotsalaiseen kielivarastoonsa. Katseltiin ja ihmeteltiin suuria akkunoita, jotka olivat aivan yksipuisia -- ei yksiklasisia.

"Voi tämän maailman prameutta", sanoi Jermu. "Kyllä siitä olen kuullut puhuttavan, mutt'en sitä näin huikeaksi uskonut. Kun kolmatta kymmentä vuotta sitten täällä kävin, en semmoista muista nähneeni -- katsos nyt tuota kivimuuria, yks', kaks', kolme, neljä, viis', kuus', -- hyvät ihmiset! Kuus' vuovinkia! Kas noita; kuka hullu tuohon on säärensä pannut akkunaan, eikä muuta ruumista ollenkaan näy. Voi senkin seitsemän!"

Kalle hyrähteli, katseli vain, ja käveli. Jo oikein jalkopohjia pakotti ja polvista vähän huikasi, -- saisi edes johonkin istua; paras kun menee korttieriin! Mennään!

Miehet astuskelevat, pian sinne pitäisi päästämän, ihan pian. Mutta ei se tuossa ole -- juuri tuossa sen pitäisi oleman, juuri tuossa -- ei vielä siinäkään, mutta tuossa -- ei siinäkään, ei vielä! Mennään hiki hatussa, jalan anturoita kuulottaa, nälkäkin tulee ja muutenkin on tuskallista -- kävellään jutustetaan, mutta korttieriä ei kuulu -- ei kuulu vaikka kävellään kuinka -- juostaan portista pihaan, ei siellä ole sen näköistä harmaata rakennusta, ei ole toisessakaan talossa, ei kolmannessakaan, ei neljännessäkään -- --

"Nyt on paha merrassa, toinen tokeessa, kolmas vielä ovelta katselee", tuumii Jermu.

"Kai se niin on, olemme eksyneet."

"Kyllä se sitä on."

Tuossa sitä kulkee väkeä, menee ja tulee, ja kaikilla on niin tulinen kiire, eivät ne toisiaan ole huomaavinansakaan, pitävät vaan -- sanoi Jermu -- omaa totuuttansa. Entä jos niiltä kysyisi -- kas tuossa menee nuori herra, juuri niinkuin siellä kotipitäjässä tuomarin nuori herra, sangattomat lasit nenällä, keppi kädessä ja päässä hattu, sievä kuin pääskyisen pesä.

"Kuulkaa, Herra maisteri, neuvoisitteko meitä korttieriimme?"

Sen tuomarin nuoren herran näköisen rinnalla käveli toinenkin. Sille se sanoi: "si på dessa, tschudiska typer." ["Katsopas noita tschudilaisia muotoja."]

Mutta ei Jermu pulaan joutunut. Rämeällä äänellään hän sanoi:

"Herr maister viisaa meit' varttieriin!"

Herrat naurahtivat ja menivät.

"Kyllä siinä on kansaa kuin Ekyhtin heinäsirkkoja", päivitteli Jermu, "mutta ei ole yhtään, joka osaisi selvää Suomen sanaa sanoa."

Väsymys jo rupesi miehiä valtaamaan. Ei se mennyt siitäkään, että tupakkisaksalta ostivat Jermun ehdotuksen mukaan viiden pennin "sikarossit suuhunsa." Ei siitä väsymys mennyt, jos nälkä hiukan menikin. Väsyneitä kun olivat, niin istuivat kaikkein komeimman akkunan ääreen, olihan siinä puolta kyynärää leveä sarja akkunan alapuolella, jossa kyllä istutuksi sai kun vaan käytävänsä kovasti katuun painoi. Siinä miehet istuivat, ja rotevalla ruumiillaan täytti Jermu ainakin kolmanneksen jalkakäytävää. Siinä oli mukava istua, katsella väen aaltoilevaa virtaa ja löyhytellä sikaarinsavuja ilmaan. Siinä sitä oli "hiippastokkaa" vähän monenlaista, siinä kiiltonappista, siinä sutipartaa.

Tuoltakin tulee yksi kiiltonappinen, toisenlainen kuin ne muut, joilla harmaa takki oli, se tulee aivan likelle miesten luo, tarttuupa Jermun kauluriin ja sanoo ruotsivoittoisesti: "Mit' hampuusia työ oletten?"

"Kunniallisia miehiä me olemme, tää on neljänneksen manttaalin isäntä meidän pitäjästä, nuori, naimaton mies, ja minä taas olen Jeremias Mettäkorpi, pikivaprikööri samasta pitäjästä."

Kiiltonappinen hymähti ja sanoi: "tulkaa pois, ei siinä istua saa."

"He antakaa meitin istua, me olemme väsyksissä", ärisi Jermu.

Mutta nyt se kiiltonappi suuttui ja sanoi: "oitis miehet kanssan', min' olen poliissi, mennään poliissikamariin!"

Mutta Jermu ei sanonut heillä sinne asiaa olevan, vaan pyysi, että hän neuvoisi heitä korttieriin. Asian kuultuaan, auttoi poliisi miehiä ja neuvoi heille heidän korttierinsä. Kiitoksia!

"Nyt tämä talo pannaan mieleen, niin että se vaikka silmät ummessa löydetään", tuumaili Jermu. Ja kun talon portilta meni suoraan kirkontornia kohden ja Kalle pani mieleensä kadun nimen ja talon numeron, niin tottapa sitä takasin osasi.

Illempana mentiin taas Sannaa hakemaan, mutta ei se nytkään kotona ollut. Kävelivät siinä miehet pitkin sitä katua, jonka varrella Sannan korttieri oli, ja aattelivat, tottahan kerran kotia tulee.

Kului siinä aika joinkuin tarkastellessa ihmisiä. Kuinka ne toiset olivat hävyttömiä, kävelivät miehet naisten kanssa käsi kädessä ja tirskuivat ja virskuivat.

Mikä konkkaronki tuoltakin tulee? Miehiä ja naisia, pari, kolme paria, kah, oikein hattupäitä! Jo tulevat likemmä. Mitä? Mitä? Kalle katsoo pitkään, nyhkää Jermua kylkeen ja sanoo: "onko tuo Sanna?"

On, se se onkin. Jermu jää paikalleen, mutta Kalle menee joukkoa kohden. He virskuvat keskenään, eivät huomaa ujoa maanpoikaa. Kalle astuu melkein heidän rinnallensa, yskähtää, rykäisee toisteenkin, mutt'eivät huomaa vieläkään; Kalle astuu vieläkin likemmä, jo nyt katsovat häneen.

"Sanna, minun olisi sinulle vähän asiaa", sanoo hän ja astuu ihan Sannan eteen.

Suuri hämmästys. Kaikki, nuot kolme miestä, kaksi naista ja Sanna, katselevat häntä kuin mitä kummitusta.

Viimein sanoo Sanna: "Jassoo, kun en tahtonut tunteakaan, se onkin Laurila; päivää!" Tervehdetään. Ei muuta puhuta.

Vihdoin sanoo Sanna: "koska Laurila on kaupunkiin tullut?"

"Eilen jo; olen etsinyt sinua, Sanna."

"Onko Laurilalla kirjettä kotoani."

"Ei, vaan terveisiä."

"Kiitos; nyt on minulla kiire, mutta kenties huomenna kl. 8 suurustunnilla saisin tavata --?"

"Nyt on minun puhuminen", sanoo Kalle erinomaisen päättävästi, ja siniharmaa silmä katsoo niin vakavasti, että Sannan on pakko luoda katseensa alas.

"Herrasväki suo anteeksi; menkää edellä pitkälle sillalle päin, olen siellä viiden minuutin perästä", sanoi Sanna kumppanilleen. He menivät ja Sanna jäi Kallen kanssa kahdenkesken.

"Sanna, tule kotia, kaikki muuttuu vielä hyväksi", sanoi Kalle hellästi, mutta Sanna vastasi pisteliäästi: "Jos ei sinulla muuta sanomista ole, niin sitä ei tarvitse sanoasi, ei minusta ole moukkain oloon."

"Mutta Sanna hyvä", sanoi Kalle rukoilevasti.

"Hyi, älä ole lapsellinen! Toivoakseni isä ja äiti voivat hyvin, miks'eivät ole minulle kirjoittaneet mitään?"

"Ei ne osaa."

"Niin, ei sitä sanoas tarvitse, mutta sillä tavoin minä sanoin ja tarkoitin, miks'eivät ole kirjoituttaneet?"

"Sinä olet murtanut isäsi sydämen."

"Onko sillä tervaskannolla sydäntä?"

"Äitisi itkee sinun tähtesi."

"Se semmoista itkee, jolla ei parempaa itkettävää ole."

"Sinä saatat vanhempaisi harmaat karvat murheella hautaan."

"Tääll' on pappia parempiakin, en minä sinun saarnaasi tarvitse."

"Sinä joudut onnettomuuteen, Sanna."

"Vanhat profeetat ovat kuolleet, ja kylläs tiedät mitä uusien tehdään."

"Ei sinua, Sanna, voi enää millään mieltäsi saada muuttamaan?"

"Oikein vastattu! Morjens nyt ja hyvästi! Eikö Laurila jo ole emäntää itselleen saanut?"

"Olishan noita saanut, mutt'en ole huolinut -- -- -- etkö sinä yhtään muista lapsuutesi ihania aikoja, kun sydämesi oli raitis kuin uusi oras, kirkas kuin lähteen silmä, puhdas kuin kehdon lapsi; muistatko kun lapsina leikimme yhdessä -- -- Sanna -- --"

"Holt piisaa, en tässä jouda lavertelemaan, hyvästi nyt ja terveisiä paljo!"