Part 2
"Mutta entä kun jos muistaakin, ehkä muistaa liiankin hyvin -- me uhrasimme nuoruutemme, arvaatko akkaseni, kelle?"
"Niin, niin ilolle ja riemulle."
"Taikka pahalle..."
"Aina sinä semmoinen olet. Ole nyt kerrankin ihmisten lailla. Mitäs luulet sen pyhyytesi sinua auttavan. Meinaa ne muutkin ihmiset kuoltuansa hyvään paikkaan päästä, mutta" --
"Kuule, Eeva, järkevä sana ennen kuin nukut: siunaa itsesi ja pane mieleesi, että mitäs teet, niin edestäs löydät."
Ynseänä käänsi Eeva Aatamille selkänsä, ja seljin se yö nukuttiin, jos vaan Aatami nukkuikaan, sillä tuon tuostakin hän nousi vuoteelta, otti valkean, vilkasi akkunasta välin ulos, huokaili ja höpisi itsekseen.
Parina viime vuotena se Aatami niin oli muuttunut. Nuori pappi oli tullut seurakuntaan ja saanut tunnot hereille, ja Eevan mielestä tuntui jo Aatamissakin olevan koko joukko isouskolaisen vikaa. Ehkä olikin. Se vaan on varmaa, että harvapuheiseksi ja miettiväiseksi peräti oli hän tullut, lueskeli usein ja katsoi joskus Eevaa ja Sannaa niin terävästi, että oikein täytyi luoda katseensa ales. -- -- --
Mutta sepän pirtissä tanssi Sanna yhä, nojasi yhä useammin ja syvemmin keltatukkaista päätänsä Arvin rintaa vastaan; yhä pirteämpänä lennätti Arvi sinihameista kumppaniansa. Mutta tyynen metsälammin tavalla oli naapurin Kallen sininen silmä totinen, kun se melkein räpähtämättä seurasi tanssin kaarteita ja pyörteitä.
Mutta pelmannikin rupesi jo väsymään; lanttuu sitä mies vahvakin kuin kaiken iltaa soittaa ja soiton välillä aina pitää "paussia", se on ottaa kylmän ryypyn tahi lämpimän käppyrän (se on: kahviplörön). Ja kun pelmanni lanttui, niin taukosi tanssi, ja kukin rupesi lähtöä tekemään.
Lähti siitä Sanna, ei aivan ensimäiseksi, vaan ei varsin viimeiseksikään, ja häntä lähti saattamaan Arvi. Pakkanen oli helpottanut ja suojan tuuli kohisi männistössä, jonka ohea kulkivat.
"Näin sivistyneet tekevät", sanoi Arvi, ja otti Sannan käden kainaloonsa. Ja Sanna tiesi myös, kuinka sivistyneet tekevät: hän nojasi väsyneenä, hervotonna aivan, Arvin olkapäähän.
Ei kuu silloin paistanut, sillä se oli pilven peitossa, mutta kuitenkin lausui Arvi tunteellisesti: "Oi kuinka kaunis on illan kuu ja loistava virran kalvo; voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, kun kultansa kanssa kuolla vois!"
"Niinkös luulet?"
"Niin armaani, niin kuin jo sanoin siellä pirtissä:
"Mitäs ois nuoruus rakkaudetta? Niin ois kuin kevät kukkaisetta!"
Vielä enemmän nojasi lapsi päätänsä sotilaan olkapäätä vasten ja sanoi vienosti, jotta tuskin toinen kuuli: "en voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua sais."
Siellä sepän pirtissä oli vanha tuttavuus uudistettu, siellä oli vaihdettu sanoja, joita ennen muinoin ei 14:llä oleva tyttö ensinkään ymmärtänyt.
Arvi siinä vielä käydessä selitti, että "suudelmassa kaksi sielua yhtyy lemmen sopusointuun." Selitettiinkö tätä opinlausetta käytännöllisillä kokeilla, ei siinä pimeässä talviyössä niin voinut nähdä; mutta olivathan keskustelijat realistisen aikamme lapsia. --
Vihdoinkin siirtyi kuun päältä kateellinen pilvi; hölmömäisen hyväntahtoisesti katseli nyt "tolpparin aurinko" tanssista palaajia. Siinä nyt "kasvoin edessä ijankaikkisen kuun, päällä puhtaan lumen, tehtiin liitot ijänikuiset, ettei heitä muu eroita kuin kuolon kylmä kinnas" -- -- --
Ja se oli ihan täyttä totta, ainakin Sannalta. Ehkä oli Arviltakin. Mutta ei nyt Sannan mieleen juolahtanut kysymys: "mitähän se lempi oikeastaan on?" tahi "niinköhän se Arvi aikoo naida minun?"
Ei siinä kysymystä tullut mieleen mitään. Siinä oli niin turvallista olla ja pitää rivakan pulskan Arvin kainalossa kätensä. Kuin se oikein likisti hänen käsivarttansa. Sanna tunsi olevansa niin pieni, niin voimaton, niin hento, niin heikko, mutta samalla oli hän muka turvattuna, kun siinä nojasi kumppaninsa olkaa vasten. --
Arvi kumartui. "Armaani, yksi ainoa vaan suudel -- -- --"
"Piisaisi vähempikin lirputteleminen", kuului aivan takaa tunteesta värisevä ääni. Se oli naapurin Kalle, kyllä Arvi hänen oitis tunsi, kun taaksensa katsoi. Varmaan oli se kollo astuskellut kauan aikaa heidän perässänsä. Ja siinä se nyt seisoi muutaman sylen päässä, totisena, lammasnahka-lakki päässä ja harmaat sarkavaatteet yllä; seisoi ja katsoa toljotteli heitä. Semmoisia ne ovat ne tyhmät; eivät he ymmärrä --
Kiukustuneena hellitti Arvi kätensä Sannan kädestä, kääntyi kiivaasti ympäri, marssi ryhdikkäästi Kallea kohden, ja yks', kaks', lyödä läjäytti nyrkillään toista vasten suuta. Veri purskahti Kallen sieramista, samassa kuin Arvi ärjäsi: "Tuommoista polskaa minä annan kollolle, joka ihmisiä vahtaa ja vakoilee pitkin teitä!"
Kalle katsoi suurilla siniharmailla silmillänsä vastustajaansa, otti taskustansa siniraitaisen nenäliinansa, pyhki sillä veren pois kasvoistansa ja virkkoi: "Liian likelle sinä viettelijä tuppaatkin." Sitte ojensi molemmat pitkät kätensä, otti Arvin rintoihin kiini, tukevasti ja miehenkourilla ottikin. Yritteli Arvi vastustaakin, mutta mitäs niin pitkäkätiselle miehelle mitään voi, kun ei ulottunut muuta kuin sormen pääkköset sen, Kallen, päällysnutun nappeihin. Ja päälle päätteeksi oli se "kollo" niin riivatun voimallinen että nosti Arvin ylös niinkuin minkä vauvan hyvänsä, nosti korkealle, heilutti ilmassa sinne tänne, ja viskasi miehen pää edellä aitoviereen syvään lumikinokseen. Arvi kirkui ja kiroili, mutta Kalle tuumaili lähteä kotia päin -- Sannan seurassa. Mutta heti kun miehet rinnuksista yhteen menivät, oli Sanna lähtenyt juoksujalassa kipasemaan kotia. --
Pieni lamppu paloi vielä, makaajat kuorsasivat vahvasti, kun Sanna hiipi pirttiin ja meni vuoteellensa, joka oli siinä sivuseinällä, kulmittain vanhempain vuoteen kanssa. --
Sanna sammutti lampun ja koetti nukkua. Siunasi -- tahi koetti siunata, mutta kesken siunausta muistui aina mieleen sorea, pulskea Arvi ja pitkä, hoikka naapurin Kalle. Kuinkas niiden siellä viimein kävi? Jospa hiipisi hiljaa akkunaan katsomaan; ja hän hiipikin varpaillaan ja alkoi katsella akkunasta ulos talviseen yöhön. Jo näkyy mustaa lunta vasten siinä aitan kohdalla -- se on hoikka Kalle, joka siinä astua köntystelee levollisesti polkua pitkin.
Mutta vähän ajan perästä tulee samaa polkua Arvikin, astui nopeasti, että harmaa sinelli löyhyy -- menneekö kostamaan Kallelle? Eipä menekään. Tuosta kääntyy aitan editse menemään Mattilan tanhuan suuhun päin, menee kai sieltä sitten äitinsä tykö, sinne, missä se siellä Mattilan maalla asuneekaan.
"Pian siitä Arvista mies on tullut; pari vuotta ollut upsierikoulussa ja nyt jo on niin ylentynyt", -- arvelee Sanna akkunasta katsellessansa; ja kummallisesti hänen sydämensä livahti, kun potra sotilas katosi varjoon huoneiden taakse. "Tällaistakohan se lempi oikeastaan on?"
III.
"Mikä sitä meidän tyttöä vaivanneekaan, niin on kuin olisi päiviltä pois", arveli Laurilan emäntä ja istui rukilleen iltapuhteella tuossa kynttilänpäivän aikoihin, kun isäntä tuli tallista miesten kanssa.
"Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää", vastasi siihen isäntä, puhalsi lyhdyn sammuksiin ja asetti nahkansa ovipieli-naulaan.
Mutta porstuanperä-kamarissa elusti siihen aikaan Sanna. Äidin välityksellä oli hän saanut oikein oman kamarin. Siellä oli kuvia seinässä monenlaisia; piirongin päällä oli Nikkari-Aaron tekemä peili ja peiliä koristi virkattu verho, pienellä pöydällä oli pieni posliinikuppi, jossa näkyi olevan suuri joukko nimi- ja muistokorttia sekä onnentoivotuksia. Eikä se porstuanperäkamari hullummalta näyttänytkään, selvästi siinä havaitsi naisen järjestävän käden jälkiä.
Pesässä paloi valkea, ja sen edessä istui Sanna neito. Jo oli hän aika-ihmisen koolla ja sievistynyt aikakin lailla siltäiseltä kun hän viimein sepän talkoossa oli. Niin se nyt kuitenkin oli kuin vähän nurpeissaan, käsi poskella ja kirja helmassa. Eikä ollut poski enää niin verevä kuin ennen, mutta palmikko siinä tulen valossa vankkana kiemurteli rinnan editse. Siinä nyt Sanna istui ja odotteli -- -- --
Jo kuului kopinaa ulkoa ja kamariin astui vanha tuttumme Arvi. Olipa siitäkin jotakin tullut. Pulska, potra poika, aivan kieltämättä, sievät viikset, tukka somasti kammattu, ja vartalo solakka -- se näytti niin solakalta alaupsierin kullatussa puvussa. Sepäs oli sievä tervehdys; käsi ohimoille ja notkea kumarrus -- ja ensin suudelma kädelle ja sitten oikea "herraslaakanen muisku." -- Jahaa.
"Enkelini!"
"Armas Arvi."
"Lemmitty Susannani!"
"Kuinka odotin sinua. Arvi armaani!"
"Oi, kuinka riensin tänne myrskyn siivillä, ja -- -- kukkasia tarjoten, lemmen iki-ikuisen ma merkiks' sulle tuon."
"Kukkasia talvella?"
"Kun sinun luokses riennän, niin kukkasia kasvaa raitio."
"Armaani!"
Syleilys. Autuas (?) syleilys.
Arvilla oli hevonen ulkona, se siellä päristeli pakkasessa. Nyt piti mentää Kolkkilaan, jossa oli pidettävä seuranäytelmä. Eikä sieltä Sanna eikä Arvi saanut poissa olla, sillä heillä oli kummallakin oma tärkeä näytelmä-osansa. Huomenna se vasta oli pidettävä, mutta sinne tuli mennä jo iltaa ennen, että oli aikaa "repiteerata", kuten Arvi sanoi.
Nuorten pakinoidessa tuli kamariin jo emäntäkin -- tuli tervehtimään Arvia, joka jo oli ylentynyt taaskin "pari kraaria."
"Äiti", sanoi Sanna, "Arvi on tullut minua noutamaan, meidän tarvitsisi olla viimeistään kello 9 tän'iltana Kolkkilassa; siellä repiteerataan."
"Niin lapseni, kyllä se niin on; mutta niin -- repiteerataan -- mitä se taas onkaan?"
"Koetetaan kuinka se 'Kalatyttö' käy, että sitten huomen-illalla osataan se oikein yleisölle esittää", selitti Arvi.
"Kyllä se sitten tarpeen on, mutta isä ei ole sanonut, mitä hän pitää koko tuumasta."
"Niin se isä, ei hän ymmärrä nuorten pyrinnöitä eikä valistuksen henkeä, muuta kuin jarnaa postillojansa -- niin kuinka nyt isä saataisiin myöntymään?"
"Jahka ma menen koettamaan parastani", puhui hellä äiti ja meni ulos.
"Milloin koittaa se ihana aika", laususkeli Arvi, "jolloin sinun lapsesi, Suomi, eivät enää kulje ahdasmielisiä polkuja, vaan lentävät kauneuden siivillä vapaamielisyyden merta myöden ihanuuden ilmassa -- ja sydämet syttyy, sulaa, riemuin raikuu -- -- --"
"Ei koskaan, toivoakseni", kuului Laurilan vahva ääni ovesta; "mutta sen sanon teille lapset, mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää. Meinaatte kai mennä sinne Paalin palvelukseen -- mutta minä en milloinkaan anna lupaa semmoisiin."
Ja niin se Laurila paiskasi oven kiini ja meni pirttiin takaisin.
Sanna se hyrähti itkemään, ja niiskuttaen puhui hän isän ahdasmielisyydestä.
Mutta kun äiti sitten lohdutteli, niin kirkastuivat nuorten kasvot; ja lähdöstä ruvettiin taas puhumaan.
Äitiä vähän epäilytti laskea nuoria noin kahden kesken iltapuhteella ajamaan, mutta kun Arvi oli selittänyt, että niin ne herrasväet aina ajelevat, niin jo haihtui epäilys; ja vastoin isän mieltä lähtivät nuoret ajamaan Kolkkilaa kohden.
Kun emäntä sitten meni pirttiin levolle, käänsi Laurila kylkeänsä, kiskotteli tuskallisesti, raappi korvallistaan ja äyskäsi hänelle: "ja kumminkin sinä, akka, panit ne menemään!"
"Mikäs nuoria estää voi; ja olimmehan mekin kerran nuoria, mutta ei lehmä muistakaan vasikkana olleensa."
Laurila vaikeni. Sanomattoman tuskallisesti katseli hän kattoon päin; ei sanaa tullut hänen suustansa, ei muuta kuin pitkäveteinen, tuskaa ilmaiseva: oih.
"Mikäs sinun on, kun niin oihkaat", kysyi emäntä.
Vielä kerran kuului samallainen "oih": ja kun se oli loppunut, sanoi Laurila: "mitäs teet, niin edestäs löydät."
Ei näkynyt emäntä tuota juuri miksikään panevan; hän vastasi: "aina sinä huudat kostoa ja pahaa ennustat Sanna paralle ja Arville, vaikka poika on niin viini ja taatimies kuin suinkin."
"Sepä sen juuri on! Voi minuakin!"
Mutta kuutamoisella iltapuhteella saapui Arvi ja Sanna Kolkkilaan. Siellä oli nuoria talo täynnä; siellä luettiin näytelmä-osia, kierreltiin arpalippuja, maalattiin "kulissia", naulattiin näyttämön laipiota. Kaikilla oli puuhaa ja huhtomista. Oli suuri isänmaallinen sivistystyö muka tehtävänä. Takamaalainen raakuus oli nyt pikaisesti poistettava, ura avattava sivistysriennoille pitäjässä -- asianomaisella luvalla hankittu "puhvetti" oli tietysti yksi vaikuttava syy kanssa.
Vuorokauden valmistusten perästä vihdoinkin hämärsi näytelmä-ilta. Väkeä tulvasi lukuisasti iltahuveihin, arvat kävivät kelten kaupaksi, "puhvetissa" oli liike jo hyvällä alulla. Monnilan maisteri (sanoi olevansa regissööri) soitti porokelloa, "Pelmanni-Kusti" veti viulustansa mitä vienoimpia säveleitä, "kaupungin musikantti" antoi "klaneetinsa" vaikeroida ja "Kalliomäen kersantti" jyristi mahdottoman suurta, valkeoilla laudanlaikkeilla paikattua paasiviuluansa.
"Susetit, olkaa valmiina, orkesteri soittaa jo messusupraania", huusi Arvi, joka oli asiantuntija, kulissien takana. Hän oli ollut Helsingissä joskus teaatterissa mykkänä näyttelijänä.
Mutta jo se soitto loppui. Kello soi vielä kerran, esirippu nousi, ja Arvi astui esiin ylioppilaslakki päässä, vihreäkauluksinen metsästystakki yllä, pyssy olalla ja pitkävartiset saappaat jalassa. Pian sen jälkeen ilmaantui kalatyttökin; ja hyvin sujui heiltä sekä puhe että laulu. Yleisö oli silmänä ja korvana, seurasi tyystin nuorten rakkauden kehitystä. Silloin tällöin säesti Äyrään Taavetti -- se setämies sieltä Huhtoin kulmalta -- rämisevällä äänellään: "voi minun lintuni, voi minun kultani, laulappas nyt viel'." "Älä sinä jorise", kuului hänelle tavan takaa, mutt'ei se siitä helpottanut, lauloi vaan yhdessä Annan ja Yrjön kanssa (Sanna oli Annana, Arvi Yrjönä). Kuului niitä muistutuksiakin aivan äänekkäitä näyttelijäin liikkeistä ja puvuista, toisia hyvinkin kiittäviä, mutta toisia moittiviakin.
"Kas tuota nuppusuuta vaan! -- Kas kun hypyelee noin esiliinaansa, eiks kelpaa ottaa tuollaista poikaa! Tehkää nyt jo valmis, älkää siinä koko ehtoota ruikuttako!" -- Niin oli siinä arvostelu ihan tuoreeltaan, ei tarvinnut näyttelijäin odottaa sydän suussa, mitä seuraavan päivän sanomalehdillä olisi heistä sanottavaa.
Jo lähestyi kappale loppuansa. Sivukulissien takana poltti "regissööri" pellillä penkaalintulta, ja Anna ja Yrjö lauloivat:
"Jo löysin kultani, jo löysin armaani. Oma silmäsein, oma silmäsein!"
Ja kauniilta näytti nuori pari ja vanha Lassi kalastaja punertavan liekin valossa; kauniilta näytti Sanna siinä "kansallispuvussaan." Herttaisesti hymyili hän Arville, ja kummallisen tumma oli Arvin silmäys, kun piti Sannan kädestä ja katsoi häntä silmiin -- -- katsoi ja lauloi: "oma silmäsein." --
Mutta mikä tuolla peräkulissin raosta näyttämölle tirkistää? Mies se on, korkea hattu kuin nelikko päässä. Jo sen ruumiskin näkyy. Sillä on suurikaulurinen vapriikinverkainen "kaprokki" yllä, suuri punasenkirjava vyö "kaprokin" päällä, ja vyössä riippuu nahkatupessa pitkä vanhanaikainen sapeli. Ei näyttämöllä olevat häntä huomaa, sillä heidän tuli olla kääntyneinä yleisöön päin. Ei toisetkaan näyttelijät häntä huomaa, sillä "regissööri" polttaa "penkaalia" ja toiset tarkastavat näyttämöllä olevia. Sanna lausuu: "Ei koskaan ole minulla ollut niin hupaista iltaa, kuin tämä on, ja minä toivotan jokaiselle Suomen neidolle samallaista iloa ja onnea -- ja jos se viipyykin, niin -- -- --"
Mutta silloin astui kaprokkimies pitkillä säärillään pari kolme askelta, oli ihan Sannan sivulla, kuiskasi hänelle korvaan hätämältään, kävi hänen käteensä kiinni ja viedä sujahutti hänen näyttämöltä. --
Ei ennättänyt Arvi muuta kuin kerran häristää pyssyllään sitä; eikä Sanna ennättänyt sanoa kuin: "mitäs nyt, mitäs nyt, Kal -- -- --?"
Mutta yleisö rupesi nauramaan, käräjäkirjuri taputti raivokkaasti käsiään, siltavouti löi jalkojansa lattiaan, ja herra valismanni, joka niinikään oli kunnioittanut huvia läsnäolollansa, huusi tarmonsa takaa bravoota. Regissööri astui näyttämölle katsomaan, miksi programmista poikettiin, "penkaali" loimahti kerran ja sammui. Pari kynttilää vaan valaisi näyttämöä. Mutta silloin hyökkäsi sieltä peräkulissien välistä näyttämölle oikea mörkö. Sarvet sillä oli päässä, ja sarvessa tiuku; silmiä, nenää tahi suuta ei näkynyt muuta kuin lävet vaan, ja oljista sillä oli housut, mutta takkina ihan karvoja vaan. Se tuli ja sieppasi Arvin näyttämöltä niinkuin keilan radalta, ja vaikka se pyristeli ja potki niin että saapasten kiiltävät varrensuut välkkyivät ja lakki putosi päästä pyssyn viereen permannolle, ja metsästyslaukku remppui ja roikkui, niin se mörkö vaan otti hänen olallensa ja vei hurjaa vauhtia näyttämöltä, vaikka mies huusi ja noitui minkä jaksoi.
"Da kaappo", huusi nimismies.
"Fint", huusi kersantti paasiviulun äärestä.
"Pravoo", kertoi siltavouti esimiehensä äskeistä puhetta.
"Hali tuli tuli tei, joko piru sinun vei?" lauloi Äyrään Taavetti.
"Skandaali", kirkui regissööri vimmatusti.
Suutari Beckman luuli maisterin jotakin muuta vaikeroivan, ja lausui joukkoon: "Veikö se peijakas maisterin sandaalin? Saipa totta vieköön lurjus semmoisen sandaalin, ettei näin maalla parempia tehdä, ihan vaahteraisilla piikillä -- --"
"Infernaalista", raivoili maisteri.
"Täss' on 'lapis infernaalista'", sanoo herra kanttori tuttavanmoisesti ja kömpii näyttämölle maisterin luo, "minulla on aina sitä muassani, onpa hyvä -- -- --"
"Menkä hiiteen!"
Ja niin se näytelmä loppui yleiseen sekamelskaan. Tulot olivat sentään hyvät, erittäin puhvetista, ja rahat oli aikomus käyttää -- urkukassan hyväksi.
Joskus kai oli uruilla soitettava: "Ah surutoin, koskas synnistä lakkaat?"
Mutta seuraavana päivänä pitivät "toimikunnan" jäsenet kelpo "rääpiäiset."
IV.
Kaikkialla se Piki-Jermu tunnettiin. Siellä se asui takamaassa pienessä pirtissään, keitti pikiä ja kuljetti sitten sitä kaupan pitkin pitäjää. Mies oli runsaasti kolmen kyynärän mittainen ja muutoin hartiakas äijä. Kun hän suurine tallukoilleen astuskeli kirkkopihassa aina väliin autellen vasenta tallukkaansa jäljestä nousemaan nuoralla, joka oli sen kärkeen kiinnitetty, niin veti vakavinkin kirkkomies suutansa väkisinkin hymyyn, ja pojat puhua ilskaroivat, kuinka Jermu "oli totinen kuin Lotilan puntari ja puhisi ja tuhisi käydessään kuin Jutilan naurisläjä." Muuten oli mies naseva sanasuutari, vaikka sanat tulivatkin suusta räminällä ja litinällä semmoisella kuin pahan veräjän poru pakkasessa.
Jermu tänä talvena pikikauppoja tehdessään kertoi hirveitä uutisia. Pitäjän "herrapojat ja mamsellit" olivat ruvenneet italialaisilta leipää polttamaan ja ruvenneet komeljanttarin-urakkaan; mutta siellä Kolkkilassa oli ihmeitä tapahtunut: Yrjö vörsti oli tullut äkkiä kuin tuulispää huoneesen ja vienyt Laurilan Sannan uhrattavaksi hirmuiselle lohikäärmeelle, joka oli meressä siellä maailmansyrjässä, missä Kaski-Jussi vainaa köyhinä vuosina oli käynyt, -- sille piti vaaleanhiveinen neitsy uhrattaman, ettei se nielisi Espanjan kaupunkia ja vihdoin koko maata kitaansa. Ja sitten oli tullut sellainen mulkosilmä, väkkäräsarvi, roikkasääri olento ja vienyt Arvin sen silkosen sileen.
Todella kauheita uutisia!
Ja tiesi Jermu Arvin entisyydestäkin jotakin kertoa. Hän oli ensin käynyt papinkoulua, sillä vaikka äiti oli köyhä itsellismuija, niin herrat sitä olivat auttaneet. Hyvin oli poika lävässyt kaksi ensimäistä luokkaa, mutta kolmas luokka se oli kiperä luokka, niin kiperä että päät meni yhteen, ja siinä tuli miehelle "tenkkapoo", ja vielä semmoinen "tenkkapoo", että täytyi ottaa passi kouraansa ja lähteä toisille markkinoille. Oli ollut sotaväessäkin ensin musikanttina ja sitte kaksinauhaisena; oli ollut kaikissa muissa paitsi puuron silmässä ja myllynnavassa. Semmoinen se Arvi oli, se Tanhuansuun Arvi, ainakin Jermun puheiden mukaan.
Mutta ei se juttu puheen-aineena kau'aa kestänyt; jo toisena talvena oli se vain historian oma eikä mikään päivän-uutinen.
Ei Arvia enää siis suurin muistettukaan muualla paitsi Laurilan paikkakunnalla. Yksi häntä muisteli kaipauksella. Se oli Sanna. Hän lueskeli paljon, luki mitä käteen sattui, luki kaikki kertomukset mitä lainakirjastosta oli saatavissa, lainasi Monnilan maisterilta yhä uusia kirjoja, kirjoitutti ystäviltään värsyjä muistokirjaansa, lauleli niin kauniita lauluja, että äidinkin herahti kyynel silmään. Olipa se äitiraukan mielestä surkeaa, kun Sanna istui kivellä tuolla aitan takana, katseli metsään päin ja lauloi niin saineesti: "voi kun et tule jo!"
Ihmisillä oli paljo tekemistä siitä, missä Arvi oikeastaan oli, sillä vaikka Jermun kertomus oli Laurilankin seuduille saapunut, ei sitä oikein uskottu; koska Sannakin oli koreasti kotiin saapunut, niin kai se Arvikin jossakin oli, olihan vaan missähän oli.
Ja kun sitä Sannalta kysyttiin, niin hän vaan hyrähti: "mistäs minä sen tiedän!"
Tyttöparka! Se kelmeni kelmenemistään, ja silmäys kävi niin aranluontoiseksi, ja sinervät renkaat silmien alla näkyivät yhä selvemmin.
Laurila oli äreä, murahteli itsekseen: "oih" ja "mitäs teet, niin edestäs löydät."
Emäntä moitti häntä tyttärensä sanoilla puhuen, yhä useammin ahdasmielisyydestä, ja omaa ajatussuuntaansa seuraten, körttiläisyydestä.
"Tarttuisit joskus edes työhönkin", sanoi kerran tuossa joulun edellä Laurila Sannalle.
"Sydämeni on niin kipeä", vastasi Sanna ja laski kätensä rinnalleen.
"Ota Hokmannin troppia taikka Prinssin troppia tuolta kaapistani."
"Ei se semmoisista parane, minua ei paranna muu kuin kalman kylmä kalmisto."
"Mitä troppia se on?"
"Se on ikuista univettä."
"Kosk'emma viitsi -- -- --"
"Minua vaivaa sielun sairaus."
"Taikka maarian mun mikä!
"Isä, minä olen niin onnellinen onneton."
"Mitä proskaa se on?"
"Minun on paha olla."
"Mitäs teet, niin edestäs löydät."
Käsi poskella istui siinä Sanna hetkisen pirtissä ja meni kamariin.
Niin se oli huonolla tuulella hyvin usein. Ainoasti silloin kuin äidin kanssa oli käynyt voinmyynnillä kaupungissa oli hän iloisempi. Tavallisesti valvoi hän silloin pian puoliyöhön ja lueskeli kirjeitä, luki, pani pois piironginlootaan, otti ja luki taas. -- --
Ja niin kului hiljalleen talvi kolmaskin. Sanna oli kärsimätön ja äreä, Laurila lueskeli postillojansa, äiti lohdutteli Sannaa ja soimaili miestänsä "lapsensa onnen turmelemisesta." Naapurin Kalle kävi usein Laurilassa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet, ja hän oli talon ottanut haltuunsa, olikin saanut sen vallan velattomana. Hän oli usein sunnuntai-iltasin Laurilassa, kuunteli kuu Laurila luki, kuunteli miettiväisenä ja luki väliin itsekin. Näytti aivan, että molemmat miehet, vanha Laurila ja nuori Laurila, olivat kasvamassa samanmielisiksi; ainakin katseli vanhempi nuorempaa rakkain silmäyksin.
Yritti Kalle usein puhutella Sannaakin, mutta sai tavallisesti vain ivallisia vastauksia. Jo se kerran sitä kosikin, mutta Sanna oli vastannut ensin halveksivalla hymyllä, sitten vääntänyt vähän niskojansa ja sanoa tuirahuttanut: "ei tällä päällä, jos ei toista tule!"
Silloin alkoi Kalle katsella alaspäin, otti puukon tupestansa ja rupesi kynsiänsä leikkaamaan. Tarkasti sitten tuota työtänsä oikein visusti ja sanoi ujomaisesti: "on se niinkin, Sanna, että joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa."
"Ja mitäs teet, niin -- -- --", lausui Laurila, mutta ei sanonutkaan loppuun asti sanottavaansa, sillä Sanna pyörähti kantapäällänsä ja meni ovesta ulos.
"Sanna on joutunut silmäin pyyntöön ja rakastaa elämän koreutta", sanoi Laurila alakuloisesti.
"Niin näyttää, minä olen hänestä liian huono; joko minun täytynee lakata häntä aattelemasta, vaikka se raskaaltakin tuntuu. Voi sentään! Kukas olisi luullut, että sen mieli niin muuttui, me kun lapsina niin yhdessä olimme ja juoksentelimme! On kuinka onkin, mutta en minä Sannaa muistamasta lakkaa, en koskaan!"
"Hm, niinhän sitä luulisi, mutta ajan pitkään voi unhottaa paljo."
Laurila ei luullut olevan sieluja, jotka eivät voi milloinkaan unhottaa. On tautia, jotka eivät milloinkaan oikein parane, vaikka näennäisesti ei kipua olekaan. Sellainen tauti on haavoitettu rakkaus syvänpuoleisessa sielussa.
Puuhakkaana tuli emäntä pirttiin ja tarjosi Kallelle kahvia.
Joihan se sen, katsellen vakavasti kuinka ruskea neste läikkyi tassissa, jota hän piti sormiensa päässä.