Part 7

"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin isä ja tuo vanha emännöitsijä.

Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"

Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.

Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin tyttöihin.

Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.

"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja koulutytön tapaisesti.

"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.

"Olen, sillä sitte saa luistella."

Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle arvostelemaan Ludden _savoir vivre'ä_ ja synnytti hänessä erittäin suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.

Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman niitä.

Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut koulutytön vähäpätöisyyteensä.

Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.

Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena, veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi ollut mitään harmittavaa.

Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman kurjuudesta. -- Sinne nukkui hänkin.

Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä neidille."

Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta, joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.

Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset pörhöllään.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon, että tavataan useammin."

* * * * *

Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.

Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti vehnäleipähummailuaan.

Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin kohteliaalla tavalla.

Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja näytti hänelle tien.

Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan, ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa ... tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.

Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi, että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan turvautua "kirjastoonsa" -- tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. -- Niin, sitä Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.

Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle, ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.

Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig".

Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta, johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla kun hän hoiti kauppaansa.

Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.

Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi heidän jalkojensa alla.

Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain edessään.

"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.

"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea."

* * * * *

Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.

Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, -- aivan sellaiselta kuin lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.

"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa), "eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?"

Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.

"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän.

"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.

Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa, kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen mallimiehen, mikä hän oli.

Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.

Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän ylhäisemmät käsityöläisrouvat -- toiset saivat kauniisti jäädä syrjään, sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat korttia.

Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.

Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä" pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään".

Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät "pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.

Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa.

Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta, seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan, jos vaan saisi luvan.

"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti, kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se oli olevinaan nuhde.

Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla oikeastaan oli mielessä -- ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.

"Mitä...?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?"

Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana, valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina asianhaarojen mukaan.

Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka tanssi ja hyppi hänen suupielissään.

"Ne olisivat..." hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt päästä murroksesta -- "ne olisivat..." hänen täytyi kumartua ja panna käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.

"Mitä ne olisivat?"

Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.

Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä, ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.

"Niin" -- alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä tuolla?"

"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä, että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen varjoon.

"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti.

"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär."

"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan.

"Mitä se oli? Kertokaa."

"Niin, ne ovat ... ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä."

"Jaha."

"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos venttiilistä."

"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.

"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin..."

Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen, ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.

Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan kaikki arvelut.

"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa."

Hän näytti aikovan juosta sisään.

"Luistelettehan, neiti?"

"Kyllä."

"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?"

"Kyllä."

Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.

Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen. Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista, että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.

Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.

Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi hän, "ei kerrassaan ketään."

Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.

Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään. Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä, kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.

Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan toisella puolen kylää.

Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.

"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli nähnyt Malvinan kulkevan ohitse.

Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina, sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.

Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.

"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.

"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen, kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä, kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja raitista oli kaikissa heidän liikkeissään.

Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.

Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa...

Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.

Kops, kops, kops -- luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti lankeamatta.

Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät, puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset -- terävät pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi, että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan voisi tulla yhdenlaisiksi.

Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili, kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.

* * * * *

Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias, joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei kyennyt pitämään huolta mistään.

Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen hyyryläisekseen.

Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.