Part 6

Lallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti. Hän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa järkeensä.

Vihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat raivasivat pöytää.

"Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas Kurren pientä vastahakoista päätä, "se tunkeutuu minulta ulos."'

"Siihen on laudanpää lyötävä", vastasi Niilo.

"Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi hän rukoillut henkensä puolesta.

"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano iso-isälle."

Iso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan!

Kaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt kamariinsa.

Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin kuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja heti meni pihalle etsimään laudanpäätä.

Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut. "Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.

"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.

Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava huusi ja puri häntä, -- aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui -- ja veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.

Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.

"Minä -- -- puh -- -- minä, joka niin hiiriä pelkään! -- -- Puh, puh -- -- ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät."

Pajas, se oli talon koira.

Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli, vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko tällä mitä pahaa mielessä.

"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä hakemassa, jos voit."

Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos niikseen tulisi, -- mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!

Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut. Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki. Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään lähti, nyyhkytyksiä vaan.

"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli laudanpäineen ja nauloineen.

Juttu kerrottiin.

"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani."

Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo.

* * * * *

Nyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli herkkusuinen, -- oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja vaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain uutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai hänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen prinsessoista.

Manteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta. Niille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi kävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita.

Lalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli kotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan syönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä! Hän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen sydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, -- se saattoi tulla hänen hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi.

Lalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut suureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin ennen terävillä hakkuurautahampaillaan.

Iso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä luisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja puri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä se vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. -- Soihan hän lemmitylleen kaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun suupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut sitä häneltä ottaa pois.

Lallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni, ja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava.

Niilolla -- joka kaikki konstit osasi -- oli myös tapana matkia oravien ääntä.

Hän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut.

Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen omaa kieltä. -- Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, -- vastasi aivan samalla äänellä.

Samassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä tuli totia juomaan ukon kanssa.

"Sitä sinun ei pidä tehdä", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla toistamiseen loisteli houkutusäänillään, "sehän on syntiä. Silloinhan se tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi."

Lalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja katsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan, kiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko hurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se tulisi.

Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi tuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti hänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut ikävöimään metsää ja vapautta.

Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään, silloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän käsitti, että Kurrelta puuttui jotain. -- Hän tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi -- oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen Kurrensa! -- -- Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt herättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, -- odotti vastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi.

Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka! Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin hyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita se ei milloinkaan saisi nähdä.

Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä kouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa. Iso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin Kurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä sille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte turkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia, aivan kuin kotonaan.

Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa, ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa istui turkin sisässä ja makasi.

Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli ollut.

Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:

"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla upseeri!"

Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.

Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo aavisti, kuinka asian laita oli.

"_Sinunhan_ se on", sanoi hän silloin, "sehän on _sinun_ oravasi."

Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre -- jonka hyväksi hän tahtoi työtä tehdä ja säästää -- Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta vanhasta turkista. Niin, se _makasikin_ iso-isän sängyssä öitä, ja Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!

Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla ystävällinen sen, tuumi Lalla, -- jolla oli Kurre!

Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, -- puheli ja kertoi. Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan tahtonut istua sylissä.

Kerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän talon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär. Kun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa ja iso-isä sai vapaan hoidon siinä.

Ukko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen ympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei alkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet myydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä mukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa häntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien "iso-isä". Mutta niitä pieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä -- suuriahan ne mahtoivat jo ollakin, -- ja sitte iso-isä itki.

Se ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli Kurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies.

Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä huvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä ikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä Kurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi.

Lalla inhosi iso-isää.

Keväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon pielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään kävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään. Eikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä.

Mutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi.

"Lalla", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, -- Kurre on kuollut."

Nyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin irvisteli.

"Hän kuoli tänä yönä", jatkoi ukko. -- "Hän makaa häkissään, -- -- pää on aivan pöheissä."

Ja ukko nyyhkytti.

Mutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun iso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän kuitenkin myöntävästi.

Koulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa.

"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta", sanoi hän.

Mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään.

Ja sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli kääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi...

Lalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa, että hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte -- -- kolme, siinä on aina yksi liikaa.

1887.

Ludde.

Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen, että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan tee niin."

Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt, ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut katketa.

Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä, että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.

Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein aarteensa.

Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta, joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä, kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.

Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi.

Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset, ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen kasvatuksensa oli aikaansaanut.

Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan ja otti Ludden kauppakumppanikseen.

Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön, jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.

Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan kaikista kiusauksista.

Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia, jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena. Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan, Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin neuvoin.

Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta, terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein palanut.

Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana puodissaan.

Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei riittänyt hänen himoansa tyydyttämään -- jolloin kokonaista 50 äyriä meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja pulleaksi kuin skoonelainen limppu.

Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on velvollisuus itseään kohtaan.

Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin Ludde oli, liian maailmanmielisenä -- joka osoittaa, ett'ei kukaan koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.

Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö -- Malvina hän oli nimeltään -- oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo täti oli ollut hänelle äidin sijaisena.

Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata isän lieden luo.

Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa, milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut mukana.

Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.

Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä arkihuoneesta.

"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.

"Ludde", kuului lakoninen vastaus.

"Ludde? Ken se on?"

"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?"

"En."

"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä miellyttää", ilvehti vanhus.

Malvina keikahutti niskaansa.

"Hah! Koettaa miellyttää" -- sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.

Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta! Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.

Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka. Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.

Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi, että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.

"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän tänne iltaan saakka?"

"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan tiedä mennä kotiinsa."

Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia! Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa, se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä, saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan, ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.

Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä vedellä, milloin olivat palavoissaan -- ja hänen sydämmensä heti keventyi.

Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.

"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni."

"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä."

Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.

Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa hän istui -- Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut, paisuneet sormet hajallaan polvia vasten.

Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin: emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.