Part 5

"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät, että polviin asti niihin uppoaa", kertoi hän; "on täällä talo lähellä, mutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi istuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan säikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun istumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei meillä mitään hätää ole."

"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa", sanoi tyttö soinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä epätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena näki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä kohdanneen.

Nuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän tunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja jokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti sen pystyyn ja istuutui sen päälle.

"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?" sanoi hän. "Saattaa kyllä tuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa, että voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat sellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden pitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja sillä hyvä."

"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?" Hänen pelästynyt katseensa lisäsi: "ja mitä ihmiset sanovat?"

Mies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen; sentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään tuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän tiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan sitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi rauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että tytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä pintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen, rohkea tahto -- kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi, ett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se oli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo pelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten öljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko hänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen, tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet vielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen sopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka turhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen, kylmäisivät kuoliaaksi.

Surumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa, joita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut voinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja hyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit langettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän ei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon sopimattomuutta!

Mies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste:

"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat -- me kaksi, ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin -- --"

Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä, synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti varsinaista kosintaa -- kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän, vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti -- ja kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan -- ottaisi hän vastaan hänen työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa, jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei olisi mitään heille omituista, mitään vapaata -- ainoastaan tuo kulunut jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.

"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?"

Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli tuo pieni _sinä_, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen. Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä, jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi tunteensa näyttäisi?

Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla sopimattomasti."

Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi kestää taikka sortua -- että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen jalkojensa alla.

"Birger!"

Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna, virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.

Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui, loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta -- tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut -- ilman sanoitta!

Tyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli tullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä, veltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen olkapäilleen.

"Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja mies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään ja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä rakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet huulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut.

1885.

Kolme.

Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta ylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä pieniä kiviä tahi hiekkaa.

Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren perunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka pehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä lähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä sydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti, mutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi hangatuissa kupariastioissa.

Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, -- pelkkää luuta ja nahkaa.

Hänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot olivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa, vanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki tässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari läpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat, jotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä vedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli hiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla villalanganpätkällä.

Lalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen kohtauksiin", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli tiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti eikä koskaan mitään melua pitänyt.

Leikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä myöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun oli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi: sanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita palvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa, sepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin hiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa.

Siinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään, kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan seinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin, nousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä, jolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja seinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine saleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja sametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä kädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän jälkeensä, ja -- -- --

Askeleita kuului etehisestä ja joku kopisteli lunta jaloistaan. Tietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsänhakkuulta salolta. Lalla kuuli hänen puhuvan siellä ulkona Bertan kanssa, ja nyt hän tulisi sisään.

Lalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tähden, että Berta hänestä piti ja tuli vielä ystävällisemmäksi ja kiltimmäksi, kun Niilo oli saapuvilla. Ja sitte piti hän hänestä sen vuoksi, että hän aina oli iloinen. Kun ei isäntä eikä emäntä olleet tuvassa, saattoi hän keksiä kaikenmoisia ilveitä, tehdä kaksi ukkoa päähineestä, pistää sormensa niihin ja pitää niitä siten pystyssä, kumarrutella niitä vastakkain, saada ne nyökkäilemään ja tekemään kaikenmoisia lystiä temppuja, ja hän osasi puhua niiden molempien puolesta, eri äänellä kumpaisenkin, ja hän osasi riidellä ja laulella ja minkä mitäkin, aivan niinkuin ukot olisivat sitä tehneet, ja sekä rengit että piiat nauroivat niin, että olivat tikehtyä. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun täytyi koettaa olla hiljaa, niin, niitä pakotti niin, että aivan teki mieli huutamaan, eikä ollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin käsin; mutta silloin oli kaikista lystin.

Toripäiviltä toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai Lalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo palasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitä hyvää odotettavissa.

Nyt hän tuli ovesta sisään ja piti sitä auki Bertalle, joka tuli jälestä molempine maitokiuluineen, jotka hän kolisten pani kyökin pöydälle. Hän katsahti Lallaan ja myhäili; ja Niilo katsoi myös Lallaan. Hänellä oli pieni voipytty kainalossa; siinä pytyssä oli hänellä ollut eväsruokansa.

Mitähän heillä oli mielessä? He näyttivät niin veitikkamaisilta molemmat, kyllä niillä jotain oli tekeillä. Olikohan niillä mitä pytyssä?

Lalla tunsi, kuinka hänen korvansa ympäryksiä alkoi varistaa, ja hän ei tiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jännittävää, niin hätäisen hauskaa.

Jos hänellä oli pytyssä jotain hänelle! Ei -- se ei ollut mahdollista.

Hän häpesi omaa ajatustaan, sitte hän tuli yhä punaisemmaksi, ja hän huomasi että he iskivät silmää ja nauroivat hänelle. Siksi hän otti katekismon käteensä ja oli lukevinaan.

Berta varustautui maitoa siivilöimään, mutta katsahteli yhä vaan Lallaan.

Niilo läjähytti toisella kädellään pyttyä.

"Mitä luulet mulla täällä olevan?"

Nyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui tykyttävän. hän vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin häpeissään eikä vastannut.

"No?" kehoitti Niilo.

"En tiedä."

Lalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kääntelihe ja vääntelihe neuvottomasti.

"Luuletko, että se voi olla sinulle?"

Nyt katsoi tyttö ylös, ja noita silmiä nähdessä ei tiennyt, nauraisiko vai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen epäilevät, ja kuitenkin niissä kuvastui kokonainen maailma lapsellisia odotuksia.

Hän näki, että pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisässä siis täytyi olla jotain. Mutta hän oli vielä vaiti. Se _saattoi_ olla pilaa.

"Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitä?"

Harmaat silmät välähtivät ilosta, mutta kasvot pysyivät yhä vakavina.

Hän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen.

Berta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo ja asetti pytyn sinne.

"No -- etkö tahdo tulla katsomaan?"

Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo.

"Ei, arvaahan ensin!"

Niilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös ja alas mitä kummallisimmalla tavalla.

"En voi," vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta. Mustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta -- pelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin.

Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti hymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja päästi esiliinan pytystä.

Lalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten ruokalukua lukiessa.

Pytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen pikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä kädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan sellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista mielessäänkään kuvaillut.

Tuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret silmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä -- suuret ja kiiltävät -- ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein pitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät vielä olleet kasvaneet.

Hänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten.

Jos se olisi hänen! Jos! -- -- --

Hän tiesi -- hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti -- että tämä oli orava. Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen -- -- -- niin, jos se oli hänen -- -- --

"Kurre", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla nimeltään muu kuin Kurre.

Kurre! Hänen Kurrensa!

Sillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset kuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi ja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin silmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin, joihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan.

"Tahdotko sinä sen?" sanoi Niilo.

Lalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös noihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät hänelle. Ja Niilo ymmärsi.

Berta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili.

Niilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty. Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa.

Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten kahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän näkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien pähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui hän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se oli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa.

Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon pikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn.

"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää."

"Kiitoksia", kuiskasi tyttö.

"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä noutamaan", sanoi Niilo.

Ja Berta oli hyvin valmis lähtemään.

Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti kaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi uskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen omansa.

Tämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään todellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi olla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli hänen.

Ei kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia.

Hän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan. Sillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä oli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. -- -- -- Oi! Mutta jos se voisi! -- -- -- Jos hän voisi saada sen pitää!

Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä.

Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi nopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän oli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä mutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän oikea pikku sorvaustaituri.

Lalla oli tuntenut, että se oli hieno, -- hienompi kuin hienoin silkki. Ja lämmin.

Miltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä, yhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä pienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta.

Kuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja silittää sitä!

Lalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä talossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään kätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan isäntävallan.

Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi vielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt mitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun tyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään, niin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan kerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata.

Lalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, -- halutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan. Sen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli.

Kurre makasi -- makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi tulla, niin herttainen hän oli.

* * * * *

Lallan ensimmäisenä ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli sijoitettu siihen rikkinäiseen häkkiin, ja esiliina oli sidottu reijän yli.

Äiti -- ei Lallan äiti, sillä Lalla ei tiennyt mitään vanhemmistaan, vaan talonemäntä -- äiti oli sanonut, että häkki saisi olla yhdessä tuvan nurkassa.

Ja siellä se oli...

Kurre oli jo valveilla. Hän tanssiskeli yhdessä häkin nurkassa edes ja takaisin samassa paikassa -- jonkinmoista yksinkarkeloa.

Aamiaista syödessä istui hänen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan aarteesensa päin, ja tämä yhä jatkoi tanssiaan...

"Vai olet sinä saanut oravan", sanoi iso-isä.

"Iso-isä" ei ollut Lallan iso-isä. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus oikeastaan oli iso-isä, mutta kaikki siinä talossa nimittivät häntä siksi, ja Lalla muiden mukaan.

Mies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi, mutta hän tiesi, että sentähden oli hänellä niin suuret, harmaat viikset.

Ukolla oli oma kamarinsa ja hyllynsä, jossa oli vanhoja kirjoja, ja toinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus sinne, sillä ukko häntä mielellään piti siellä ja antoi hänen myllöstellä muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja antoipa hän sokeriakin.

Oikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja tuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään tuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä lyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja Lallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä aina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä, kuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi.

Niin -- ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen, sillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen lammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin koira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein meni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat. Ja sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen poskiltaan ja pakisi niin paljon.

Mutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä -- varsinkin kun isäntä ja emäntä olivat poissa -- saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita "Harmaasta kilistä" tahi "Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta". Ja välistä lauloi hän myös lauluja, -- kauniita lauluja, niinkuin "Immyt ihanainen hän aamukirkkoon käy" ja muuta semmoista; mutta silloin Lallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu yhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului.

Mutta laulut hän oppi.

Oli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se alkoi:

"Neljä hiirtä tanssissa käy, Ja koko maailma häilyy." --

Sitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa kuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja kauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen tietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa sadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa.

Kaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän tiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat punaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän laihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita kohmettunein käsin, kuten nyt.

Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain, josta saattoi olla _oikein_ iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten iso-isän laulutaito.

Kurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki turvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään piti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä vaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua.