Part 13

"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun osalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui sairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä näin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on -- -- inhoittavaa, inhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! -- Minä olin mielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys, joka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä paikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että joka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli kysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli käsittämätöntä kuin lintujen laulu.

"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi."

Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja tuijotti miettiväisenä hiiliin.

"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hän hiljaa. "Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele -- nyt, jälkeenpäin."

"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut haavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos toiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen nöyryys kuin minua -- tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut selittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa -- niin voit silloin käsittää, että siihen on syynä _häpeä_ -- häpeä olla nainen.

"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä olento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun silmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut."

Mies siirsi tuolinsa hiilistä tulevan loisteen kohdalta, lähemmä nojatuolia; ja pimeästä hän nosti esiin hienon sairaanlaihan käden, jonka hän hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmärsi tarkoituksen ja kiitti häntä silittäen hiukan hänen kädenselkäänsä, ennenkuin hän veti omansa takaisin.

Sitte jatkoi hän taas kertomustaan surumielisellä, murtuneella äänellään.

"Minä tulin ulos maailmaan ja minä katselin naisia juuri niin, kuin isä oli minua opettanut. Minun näköni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi; ei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jäänyt minulta huomaamatta. Pelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpäiväisyyden ... kaikki pienet halpamaiset ominaisuudet huomasin minä naisissa olevan niin paljon suuremmassa määrässä vallalla kuin miehissä. Minä en ollut sokea tarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten jotain luonteenomaista; ei tuota vetistä, veretöntä tyhjää niinkuin naisissa. Miehissä arvostellaan kelvollisuutta, työkykyä, toimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttä! naisille ei tämä kaikki ole mitään verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan noudattamiseen. Väheneekö miehen kunniallisuus siitä, että hänellä on yksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on kaikki.

"Ja syy ei ole miehissä -- kuten on sanottu -- vaan naisissa itsessään, heidän pelkurimaisuudessaan, heidän luonteenpuutteessaan. Naisten itsensä mielestä on ulkonainen kunniallisuus -- ulkonäkö -- kaikki. Heidän siveytensä ei ole heidän luonteessaan, se on päälläpäin kuten merkki kotieläimissä. Siitä tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka heittää edesvastuun _yhden_ naisen teoista kaikkien niskoille. Häntä ei pidetä yksilönä; hän on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minä sitä olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikäänkuin kaikkien muiden viat painaisivat minua yksin, ikäänkuin minun nöyryyteni olisi sovintouhri kaikkien muiden naisten typerästä, sokeasta itserakkaudesta, vallanhimosta tahi itsekkäisyydestä! Aivoissani oli tuo kipeä kohta, ja kaikki ainekset, mitä elämä mulle antoi, menivät ravinnoksi tuolle ainoalle kohdalle. -- -- --

"Isäni ei tahtonut, että minusta tulisi vanha neito, ja siksi hän naitti minut. Minä tiesin, että ainoa keino naisella päästä korkeampaan yhteiskunnalliseen arvoon oli mennä miehelle, joka kohoaa. Minä menin naimisiin ja kohosin -- kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle, joka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minä olin kaunis siihen aikaan -- -- siitä on jo kauvan. -- Olla kaunis ja nuori, se on ainoa, mikä ei ole häpeä naiselle. Mieheni oli kunnianhimoinen ja pyrki eteenpäin; ja eteenpäin päästäkseen tarvitsi hän toisia, ainakin yhtä toista, ja tuo yksi kävi meillä usein. Hän oli meidän ystävämme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja kodissamme piti hän seuraa minulle. Minä pidin hänestä; jokapäiväinen elämäni oli alituista maskeraadia, ett'en näyttäisi _kuinka paljon_. Mieheni oli iloinen -- niinhän sitä sanotaan. Ja kahdessa vuodessa ennättää kyllästyä naiseen. Eräänä päivänä tuli tuo 'toinen' ja tahtoi antaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, että sulhanen tuskin valitsee sellaista morsiamelleen.

"Minä sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minä olin raivoissani ja loukkasin antajaa.

"Mieheni sai sen kuulla kiertoteitä. Ja tiedätkö, mitä hän teki? Hän kouristi käsivarttani ja sanoi: sinä loukkaat häntä kiellollasi. Ota vastaan. Sinulla on oikeus sanoa, että olet saanut sen multa!

"Siten kävi, että minä saatoin päälleni sen häpeän, että minusta tuli miehestään eronnut vaimo. Minä en voinut sietää, että minua pidettiin kauppatavarana, että minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkiä. Sentähden sain häpeän -- häpeän olla miehettömänä vaimona.

"Kaikki on häpeätä naiselle, sillä hän ei ole mitään kohdastaan, hän on vaan osa sukupuolestaan. Minä työskentelin miesten joukossa ja he sanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttäni. Melkeinpä itsekin luulin, että olin neutri, ja sekin oli häpeä. Minä pelkäsin, että partakarvoja kasvaisi leukaani, ja että miehet niitä pilkkaisivat. Mutta sitte tunsin eräänä päivänä, että olin nainen, sillä minä rakastin.

"Tuntui siltä, kuin koko elämä olisi kulkenut vettyneitä tallattuja teitä sumeassa talvi-ilmassa näkemättä koskaan kevättä ja toivomatta koskaan sitä näkevänsä -- -- ja että sitte jonakuna päivänä näkisi auringon tulevan näkyviin ja huomaisi, että kaikki on taiminut ja itänyt märässä sumussa, että nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia puhkeaa -- -- paisteessa päivän, päivän!

"Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hänen ystäväkseen, mutta siksi en voinut tulla -- ainoastaan hänen ystävättärekseen... Kuule, miten ilkeältä tuo sana sointuu: hänen ystävättärensä! Häpeätä ja epäluuloja takeltuu siihen!"

"Puhuminen käy sinulle vaivaksi", sanoi mies ja hänen äänessään väräji rajaton hellä osanottavaisuus. Hän otti vielä kerran hänen kätensä ja suuteli sitä hiljaa, melkein nöyrästi, sanaakaan sanomatta.

"Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi", jatkoi hän. "Minä olen ollut vaiti vuoden toisensa perästä, vuosikymmenen toisensa perästä, sukupolven sukupolven perästä, niin tuntuu minusta -- ja nyt tuntuu siltä, kuin minä olisin koko naissuku. Minä olen vanha kuin Ahasverus ja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minä tunnen sen naisen hermoilla ja katselen sitä miehen silmillä.

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissään. Hän paljasti aivoni nähdäkseen, mitenkä ne toimivat, hän kaiveli sisuksiani leikkely-veitsellään rikastuttaakseen tietojaan ihmisestä, ja hän reviskeli sydäntäni -- kuten pahankurinen lapsi -- ainoastaan sentähden, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei enää ollut ainoatakaan tuskaa, jota minä olisin voinut kärsiä kuolematta, -- heitti hän minut pois. Ei sentähden, että minä häntä kohtaan olisin ollut huono tai ilkeä taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen taikka kaksimielinen -- sillä minulla ei ollut ainoatakaan näistä ominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentähden, että minä olin nainen. En ystävä, ystävätär vaan!"

Hän vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen värähdys olisi käynyt läpi pimeän huoneen.

Vihdoin hän sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla äänellä ainoastaan yhtä pientä vivahdusta alempaa: "Nainen on paaria, joka ei koskaan voi kohota syntysäädystään. Se, että olen nainen, on ollut elämäni kirous.

"Minulla ei koskaan ole ollut äitiä, isäni kadotin, ennenkuin hän kuoli, ja minulla ei ole poikaa..."

Hänen puheensa päättyi kyynelettömään vaikeroimiseen. Huoneessa oli pimeä. Miehen kasvoja ei enää eroittanut -- -- -- ja hänellä ei ollut mitä vastata.

1888.

Tanssijaisdaamin elämäkerta.

Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan muistan.

Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta, huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.

Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä, hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista ihoa.

Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine, läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja pulverirasioita matka-arkkuun.

Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää; minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä, jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky: "mene!" ei siedä mihinkään vetoamista.

Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan, niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. -- Hän ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan haukkumisten kuunteleminen.

Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa, johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on sattunut minuun. -- Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.

Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.

Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen hattulippaansa kannessa -- taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin -- kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja, hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta, johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni paukuttelin.

Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa. Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen läheisyyteensä.

Minä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän imperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni eivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä ymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen piirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta juormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat aina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen haukkumasanoja.

Hänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en voinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin, niin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia käsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka hienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi ja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä.

Hänen kasvojansa minä inhosin.

* * * * *

Sängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä suuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja viileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut -- ja silloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana.

Talon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian syvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen tielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään ymmärtänyt.

Mutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on antanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä arvoituksia.

Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän! Kuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä sentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa liian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot sieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että jokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku nainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti vakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa. Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken kiusauksessakin olla.

Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat kuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi.

Suuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin tanssijaisdaamini epäröivän.

Se kuului hänen periaatteisiinsa -- ja nämä olivat lujat kuin muurit -- ett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena suosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole sittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten _täytyi_ käydä hänen isänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen pois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä naisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan sanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä leikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti, kuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen päälaelleen.

Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään taikka -- hänen puheensa mukaan -- ystävä oli virittänyt paulansa tuon miehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut lumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla koettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan suurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua tunnustustaan.

Nyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada jossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä.

"Mitä minä vastaan?" kysyi isä.

"Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt noissa kylmissä kovissa kasvoissa.

"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?"

"Ei. Pappa saa päättää."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut mitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden historiallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut.

Mutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin -- menisi kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli. Saataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen. Ja hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella joutuisi pois! Bella _saattoi_ vastata myöntävästi!

Minä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut nurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he tulivat sänkykamariin.

Isä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten aina, milloin hän odotti toria tyttäreltään.

"No, mitä pappa vastasi?"

"Minä sanoin ei."

"Vai niin."

Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita kaikki sanoivat kauniiksi.

Isä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan toria.

"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti, kuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain lisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella varallisuussuhteitani..."

Vanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita pitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan selittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu, kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä muistutetaan.

Tyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän!

"Minä sanoin hänelle silloin", jatkoi vanhus, "että jos hän tahtoi asiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin ei."

"Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jääkuningatar; ja siinä katseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin tai hellyyden tapaista.

Isä värisi vielä tuntuvammin.

"Sinä ... sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot", lausui hän tuskallisesti. "Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä."

"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan."

Hän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten aina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti.

Pari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä kanssa.

* * * * *

On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Koeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske ihmisyksilöitä -- se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen suhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän kätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia piirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei koskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet hänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät kasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä kasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka kerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule takaisin aivan samanmuotoisena.

Sillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi tanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen. Vuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen vaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään, jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin.

Minä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen tunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä rukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan kadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että hänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli koko ympäristönsä kauhu.

Tämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli tavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut "säännönmukaisuus", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja jonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen saakka.

En koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi yksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä ja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä.

Umpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta suuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella kylmällä ystävyydellä.

Minä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli maksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta, varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin kaikki jo entisestään.

Hänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia kohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton. Kunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu liittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli hänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka heiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on potku, tulipa se mistä päin hyvänsä.

Heidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta, että heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman vähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä.

Isän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli äidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli.

Itsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka ikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki. Hän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä, joihin hän ei itse voinut päästä.