Part 12

"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!"

Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen, ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.

... Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille... Ah! Eikö se sitte ole ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!

Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä, hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän vieraansa luo.

"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä tahdo sinua pakoittaa. Jos et _voi_ kestää, niin olet vapaa. Sinua ei vartioida."

Hän -- jota Ottiliaksi sanottiin -- seisoi jo käsi oven lukossa, hän pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.

"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle _pakkoa_. Hyvää minä tarkoitin." -- Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. -- "Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_." Noita viimeisiä sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja älykkäisyyden loisteen.

"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja vastahakoisesti tumma.

"Sen tiedän."

Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.

"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.

Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.

"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän.

Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut: häntä ei pidetty hulluna!

Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan elonlämpöä ja voimaa.

"Tee, kuin tahdot; -- olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele poikaani, eläkä häntä säikähdytä."

He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän -- joka kuolla tahtoi -- seisoi yksin käytävässä.

-- Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, -- kaikui hänen mielessään. Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko hellyys; niin, mutta jotain enemmän...

Työskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui siihen äänenväreesen... Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä oli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen omalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut.

Ja tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi. Hän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat poimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti vienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin näkymättömin käsin.

Olisiko tämä pelkoa?... Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen voittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät.

Hän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin kerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi; senjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika: kaikki talossa oli hiljaa.

"Täti", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse.

Hän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein. Ei, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi -- tuo pienokainen.

Hän astui edelleen.

"Täti ... minne te menette?" kuului sieltä värisevästi ja arasti.

"Pelkäätkö?"

"Pelkään. Pelkään olla yksin."

"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa."

"Täti, tulettehan kohta?"

"Tulen."

Poika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin huoneesta.

Oli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan.

Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon.

Käytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus niin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta hän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen silloin olisi ollut helpompi löytää.

Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli taas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta ajalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo, haparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta hän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja hän oli vapaa.

Kynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään, ett'ei se läimähtäisi.

Pimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin, ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista taivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman näköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja.

Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän maannut maan alla monet, monet vuodet, -- mustan, raskaan maan alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla sellainen valoisa, ihana yö.

Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni, ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli -- öisellä tarkkakuuloisuudella -- kaikkia ääniä, joita hän voi eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta, ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä, ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa, elämää kaikkialla -- tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää, jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua. Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut _yhtäkään_, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat kaikki: elää! elää! elää!

Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla laskeutui murtuneelle mielelle.

Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma oli jäähdyttänyt.

Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin".

Siellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten kummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi jotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi.

Koneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin.

Kuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen, makasiko poika.

Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen.

"Einar", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään voinut siitä herätä.

Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui hiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa vasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi koko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin avutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska.

Eikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin aikaihmistenkin? Eikö se syntynyt -- kuten hänen omansakin -- yksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä, onttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko olemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he olleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka ei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä ainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut.

Poika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan lohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään kädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin läpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi sitä nenäliinalla pyyhkiä.

Hänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa polvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan hengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan lähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku koiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan heräämättä.

Lapsi! -- Tulevaisuus...

Suuren miehen elämäntyö kenties ... toisten onni ja onnettomuus...? Tätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen. Ei koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta sylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja sitte syöksähti esiin -- suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten virta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa.

Hän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen makasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan tämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota rakastaa ja jonka puolesta toivoa -- kun kaikki oli häneltä itseltään lopussa.

Hän nousi, ja silloin hän muisti sanat:

"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_."

Sitenkö se oli ymmärrettävä?

Mikä lahja! -- Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja!

1887.

Pimeästä.

Huoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus, ja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea hohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä näyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, -- hehkuvasta, läpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta.

Mies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien välissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa rajapiirteet melkein hävisivät pimeään.

Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa kuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain, joka -- siellä, mihin valon haimenkin sattui -- näytti olevan pitkä nojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta, kolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän, luonnottomasti kehittyneen kuulon.

"Minun aivoissani on kipeä kohta", sanoi ääni pimeästä, puhuen hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. "Se syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki, mikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut."

Mies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä katsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli.

"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minä vaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, -- onsi kuin vanha halava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän, olen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin, jotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret syysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset katselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin vanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin."

Kuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä yritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni vienonnetuksi säestykseksi kuten ennen.

"Isäni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton ääni lausuvan, "se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli karannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin. Minä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän ja minä.

"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan sukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä olin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan -- se on hänen omaisuutensa -- ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi painautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka saattoi karkoittaa yksinäisyyden.

"Hän pelkäsi yksinäisyyttä -- isä --, sillä kun hän oli yksin, tuli hänelle mieleen muita houreita -- pistää pyssynpiippu suuhun, taikka solmita nuora kaulaan -- mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat ja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin lapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret, eikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys. Sentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret kiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi hänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän tiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden epäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään puettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! -- Mutta Niina kasvoi. Ja hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu, josta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja sitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö."

Ääni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä, niin että hehku taas kirkastui.

"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua vastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli mahdollista ymmärtää se.

"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen, ja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on vaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja lasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, -- kyllin syviä jättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi.

"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen ja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen hilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte, että hän piti minusta!

"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä näytellä komediiaamme -- lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän minut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä hevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni hänelle mieleen."

Puhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin.

"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni kasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme antaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut, hänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen näköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän ojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi hevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun hevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei ottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti isä hevosensa -- minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä! -- ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina hiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti silmiini ja sanoi: _sinä pelkäät!_ Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää ja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että hän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan sivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun tummansininen pikku hameeni -- --

"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä siitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, -- omasta tyhjyydestään.

"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut sanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa karahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella vaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin, vaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan voinut tulla muuta kuin -- -- -- kuin yksi niistä, joille pelkurimaisuus on hyve!"

Ääni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, -- värähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet.

"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta.

"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun ikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun koetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin viimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein aina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean laidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin minua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä valehtelet -- sinä olet vahvempi minua!

"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut pettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle, siksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi voinut pitää kunniana.

"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni.

"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme voineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni työhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa kaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän vaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan; enkä minä koskaan häntä häirinnyt.

"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli vieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he pakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni ja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli, kuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä puheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla ei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo synkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin -- minä opin näistä keskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin ymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen säälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin tai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin yhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin; ja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni.

"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän oli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän käytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt -- ja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat hampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä ja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään.

"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan ollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei äitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan tanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin vanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina janoisiin kulkkuihin -- koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon. Tätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa kestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen pienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa.

"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän oli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta näyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin hyvin.

"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui siltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan ollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun kömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä enemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en kadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin selittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen hänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön halveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen myöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä suututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä olisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi myöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka hän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten suudellen hänen kättään.

"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi hälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja puhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla.