Part 3

Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan hyvin tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta väristystä, nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa, kaivon luo levitetyn sinellin päällä.

Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko Merlier'n, kylän määrinä paikalle.

"Tässä", sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, "on yksi meikäläinen, joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te autatte meitä murhaajan etsimisessä."

"Minä teen kaikki mitä vaaditte", vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, "mutta se ei ole mikään helppo asia."

Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän sinellin liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen kyökkipuukko.

"Tarkastakaa tätä veistä", sanoi upseeri ukko Merlier'lle, "ehkä se voi auttaa meitä etsimisessä."

Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään jänne hänen kasvoillaan värähti:

"Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin nähty."

"Vaiti!" huusi upseeri hurjistuneena. "En tiedä mikä estää minua pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin."

Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta. Tytön oli täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin täytyi hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa, melkein hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka oli Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli, että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa, joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli miehen murhannut.

Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast'ikään huomattu Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää. Upseeri meni huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi miten oli tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan.

Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon.

"Hupsu!" mutisi hän. "Turmelee kaikki tyyni."

Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti päätään ja sanoi puoliääneen:

"Kas nyt on meidän asemamme kaunis!"

"Tuo lurjus se oli! Tuo lurjus se oli!" huusi upseeri. "Hän on paennut metsään. Mutta teidän täytyy hankkia hänet takaisin jälleen, muutoin saa siitä kylä kärsiä!"

Sitten kääntyi hän mylläriin päin ja sanoi:

"Antakaapas kuulua, te luultavasti tiedätte missä hän on piilossa?"

Ukko Merlier naurahti hiljakseen omalla tavallaan ja osoitti laajoja metsäisiä harjuja.

"Kuinka voitte uskoa löytävänne ihmistä tuolta?" sanoi hän.

"Oh, siellä löytyy kai piilopaikkoja, jotka te tunnette. Te saatte kymmenen miestä. Näyttäkää niille tie."

"Aivan mielelläni. Mutta me tarvitsemme kahdeksan päivää kuljeskellaksemme läpi ympäristön metsät."

Ukon tyyneys saattoi upseerin hurjistumaan. Hän ymmärsi tuollaisen jahdin naurettavaksi. Silloin huomasi hän penkillä Françoisen, vaaleana, vapisevana. Tytön tuskastuneet, pelonalaiset kasvot herättivät hänen epäluuloaan. Hän vaikeni hetkisen ja tarkasti vuoroin mylläriä ja Françoisea tutkivin katsein.

"Eikö tuo mies ole teidän tyttärenne rakastaja?" kysyi hän lopuksi vanhukselta jyrkästi.

Ukko Merlier tuli sinisen valkoiseksi ja näytti melkein kuin aikoisi hän rynnätä upseerin päälle ja kuristaa hänet. Hän oikaisi itseään eikä vastannut. Françoise peitti kasvonsa käsillään.

"Niin se on", jatkoi preussiläinen. "Te, tahi teidän tyttärenne olette auttaneet häntä pakenemaan. Te olette osallisia hänen rikokseensa. Viimeisen kerran kysyn teiltä: tahdotteko hankkia hänet jälleen tänne?"

Mylläri ei vastannut. Hän kääntyi pois ja katseli muualle, välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin eivät upseerin sanat olisi häntä koskeneetkaan. Tämä saattoi upseerin vihan kiehumaan.

"Hyvä", sanoi hän, "te tulette ammuttavaksi hänen sijastaan."

Ja hän komensi taasen esille sen osaston, jonka piti ottaa osaa ampumiseen. Ukko Merlier oli tyyni. Hän kohotti tuskin olkapäitään; koko tapaus oli hänestä ilettävä. Luultavasti ei hän uskonut että miestä ammuttaisiin noin vaan ilman mitään. Kun sotamiehet olivat paikoillaan, sanoi hän tyynesti:

"Tässä näyttää olevankin tosi kysymyksessä? No niin, kernaasti minun puolestani. Jos teidän välttämättä täytyy joku ampua, niin voitte yhtähyvin ampua minut kuin jonkun muunkin."

Mutta Françoise nousi ylös melkein mieletönnä kauhistuksesta.

"Armoa, hyvä herra!" läähätti hän. "Älkää tehkö isälleni mitään pahaa! Tappakaa minut hänen asemestaan! Minä autoin Dominiquen pakenemaan. Minä yksin olen syyllinen."

"Vait, lapsi!" huudahti ukko Merlier. "Miksi valehtelet? Hän on ollut koko yön huoneesensa suljettuna hyvä herra. Hän valehtelee, minä vakuutan sen teille."

"Ei, minä en valhettele", toisti tyttö kiivaasti. "Minä kiipesin alas ikkunasta ja viekottelin Dominiquen pakenemaan. Se on totta, se ainoastaan on totta."

Ukko kävi hyvin vaaleaksi. Hän huomasi selvään Françoisen silmistä, ett'ei tämä valhetellut, ja tuo kertomus kauhistutti häntä. Oi, niitä lapsia rakkaushoureineen, miten ne voivat pilata kaikki! Hän vihastui ja huusi upseerille:

"Hän on hullu, älkää kuunnelko häntä. Hän kertoo teille tuhmuuksia. No niin, nyt ne riittävät jo."

Françoise tahtoi vielä kerran väittää vastaan. Hän lankesi polvilleen ja puristi kätensä ristiin. Upseeri katsoi aivan tyynenä tuota surullista taistelua.

"Minä pidän kai isänne", sanoi hän lopuksi, "koska minulla ei ole tuota toista enää. Koettakaa etsiä toinen, niin pääsee isänne vapaaksi."

Hetkisen katseli Françoise häntä tuijottaen; upseerin ehdotus kauhistutti tyttöä.

"Tämä on hirveätä", mutisi hän. "Mistä luulette minun voivan löytää Dominiquen nyt enää? Hän on poissa, en tiedä niissä."

"Valitkaa! Hän tai isänne."

"Oi Jumalani, *onko* minulla mitään vaalia? Jos tietäisinkin missä Dominique on, en voisi valita. Te muserratte sydämmeni; tahtoisin mieluummin kuolla heti. Niin, se olisi pian tehty -- tappakaa minut, minä pyydän, tappakaa minut!"

Tuo epätoivo ja nuo kyyneleet tekivät lopulta upseerin kärsimättömäksi. Hän huusi:

"Kas niin, nyt piisaa! Tahdon olla jalomielinen ja antaa teille kaksi tuntia aikaa. Ellei rakastajanne ole täällä kahden tunnin kuluttua, saa isänne kärsiä hänen edestään."

Hän antoi viedä ukko Merlier'n samaan huoneesen, jossa Dominique oli ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta kun hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta kyynel-pisaraa hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen rakas lapsiraukkansa sai kärsiä!

Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen pakahtumista.

Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi:

"Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne."

Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan. Koneentapaisesti meni hän ulos pihasta ja alkoi käydä eteenpäin, sattuman osoittamaa suuntaa. Mihin pitäisi hänen mennä? Mitä tulisi hänen tehdä? Hän ei koettanutkaan tehdä mitään lopullista päätöstä, sillä hän tiesi ett'ei siitä mitään tulisi. Mutta hän tahtoi sentään tavata Dominiquea. He keskustelisivat yhdessä mitä olisi tehtävä, ehkä keksisivät he jonkun apukeinon. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekasin. Hän meni kuitenkin alas Morellen rannalle ja kävi joen poikki sulun alapuolelta, jossa oli muutamia kiviä. Sattumalta tuli hän ensimmäisen pajun luo, niityn reunassa. Hän kumartui ja näki verilätäkön, joka saattoi hänet vaalenemaan. Siinä se oli tapahtunut. Ja hän seurasi Dominiquen jälkiä ruohossa; hän oli luultavasti juossut, sillä vinoon niityn poikki näkyi pitkien askeleiden jäljet. Toisella puolella ei niitä enää näkynyt, mutta toisella, läheisellä niityllä luuli hän jälleen näkevänsä ne. Metsän rinteessä katosi kaikki jäljet.

Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä? Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan. Äkkiä juolahti hänen päähänsä, että Dominique oli ehkä kiivennyt puuhun. Sitten käveli hän eteenpäin katsellen ylös, ja saadakseen tietää jos Dominique oli lähellä, huusi hän hänen nimeään joka viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päästä. Käet vastasivat. Tuulenviima, joka suhisi puitten oksissa, sai hänet luulemaan Dominiquen olevan siinä ja kiipeävän juuri alas. Kerran luuli hän näkevänsäkin hänet. Françoise pysähtyi; hän oli aivan tukehtumaisillaan, ja olisi tahtonut paeta. Mitä sanoisi hän Dominiquelle? Oliko hän tullut viemään häntä mukanaan ammuttavaksi? Oi ei, hän ei puhuisi siitä. Hän kehoittaisi häntä pelastamaan itsensä eikä viipymään niillä seuduin. Sitten tunsi hän kovaa tuskaa, ajatellessaan isäänsä, joka odotti häntä. Hän lankesi itkien nurmelle ja sanoi ääneensä:

"Jumalani, Jumalani! Miksi tulin minä tänne?"

Hän oli aivan epätoivoissaan siitä, että oli lähtenyt metsään. Hän juoksi, ikäänkuin pelon valtaamana ja koetti päästä ulos metsästä. Kolmasti eksyi hän ja luuli jo ett'ei hän enää koskaan osaisi myllylle, kun hän samalla tuli eräälle niitylle aivan Rocreusen vastapäätä. Kylän nähdessään seisahtui hän. Palaisiko hän yksinään?

Hän seisoi siinä liikkumatonna, kun joku hiljaa huusi hänen nimeään.

"Françoise! Françoise!"

Hän näki Dominiquen nostavan päätään erään kaivannon reunalta. Suuri Jumala! Hän oli löytänyt Dominiquen! Taivas tahtoi siis hänen kuolemaansa? Hän tukahdutti huudahtuksen ja vetäysi alas ojaan Dominiquen luokse.

"Etsitkö minua?" kysyi Dominique.

"Etsin", vastasi Françoise. Maailma musteni hänen silmissään, hän ei tietänyt mitä sanoi.

"Oh! Mitä on tapahtunut?"

Françoise loi silmänsä alas ja mutisi:

"Ei mitään -- olin levoton; tahdoin tavata sinua."

Rauhoittuneena selitti Dominique sitten, ett'ei hän ollut tahtonut poistua kauvaksi. Hän pelkäsi heidän puolestaan. Preussiläiset, nuo lurjukset, voivat kostaa naisille ja ukoille. Kaikki oli siis hyvin, kaikkityyni? Hän lisäsi nauraen:

"Häät lykkäytyvät kahdeksan päivää, siinä koko asia."

Mutta kun Françoise seisoi siinä aivan kuin halvattuna, tuli Dominique jälleen totiseksi.

"Mikä sinua vaivaa? Sinä salaat minulta jotakin."

"Ei, minä vannon, ett'en sitä tee. Minulla ei ollut mitään erityistä asiata sinulle."

Dominique suuteli Françoisea ja sanoi, ett'ei ollut viisasta heidän kumpaisenkaan tähden, että he puhelivat kauvemmin. Hän aikoi nousta ylös, mennäkseen takaisin metsään. Françoise pidätti häntä. Tyttö vapisi.

"Ei, odota, tekisit ehkä paraiten jos jäisit tähän. Kukaan ei etsi sinua, sinulla ei ole mitään peljättävää."

"Françoise, sinä salaat minulta jotakin", uudisti Dominique.

Françoise vakuutti jälleen, ett'ei hän salannut mitään häneltä. Hänestä tuntui vaan paremmalta tietäessään Dominiquen olevan läheisyydessään. Hän änkytti muitakin syitä. Hän näytti Dominiquesta niin kummalliselta, että tämä nyt olisi itse kieltäytynyt menemästä pois. Muutoin arveli hän ranskalaisten sotamiesten palaavan. Sauvalin puolella oli nähty sotajoukkoja.

"Oi, jospa ne kiiruhtaisivat, jospa ne olisivat täällä niin pian kuin mahdollista!" mutisi Françoise tuskallisesti.

Samassa löi kello yksitoista Rocreusen kirkon tornissa. Lyönnit kaikuivat selvään ja kuuluvasti. Françoise nousi pelästyneenä ylös; kaksi tuntia oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä.

"Jos me tarvitsemme sinua", sanoi hän nopeasti, "niin menen minä ylös huoneeseni ja viittaan nenäliinalla."

Hän kiiruhti pois ja Dominique jäi hyvin levottomana kaivannon reunalle pitkäkseen, katselemaan myllylle päin. Kun Françoise oli kylään tulossa, kohtasi hän erään vanhan kerjäläisen, ukko Bontemps'in, joka tunsi seudun kaikki ihmiset. Tämä tervehti tyttöä; hän oli äsken nähnyt myllärin preussiläisten keskellä; sitten jatkoi ukko matkaansa tehden ristinmerkin ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita.

"Nuo kaksi tuntia ovat kuluneet", sanoi upseeri, kun Françoise saapui pihalle.

Ukko Merlier istui penkillä kaivon vieressä, yhä poltellen. Françoise rukoili, itki ja lankesi polvilleen vielä kerran. Hän tahtoi voittaa aikaa. Toivo ranskalaisten palaamisesta oli kasvanut hänessä ja valittaessaan luuli hän kuulevansa armeijan tahdinmukaisen marssin edempää. Oi jos ne tulisivat, jos ne vapauttaisivat heidät kaikki!

"Oi, hyvä herra, yksi tunti, vielä yksi tunti -- voittehan lahjoittaa meille yhden tunnin!"

Mutta upseeri oli taipumaton. Hän käski kaksi miestä ottamaan tytön kiinni ja viemään pois, että voitaisiin rauhassa ryhtyä vanhuksen mestaamiseen. Françoise taisteli sydämmessään hirveätä taistelua. Hän ei voinut antaa heidän noin murhata isäänsä. Ei, ei, ennen kuolisi hän itse Dominiquen kanssa, ja hän aikoi juuri kiiruhtaa kammariinsa, kun Dominique itse astui pihalle.

Upseeri ja sotamiehet päästivät riemuhuudon. Mutta Dominique astui tyynenä, melkein ankaran näköisenä Françoisen luo, aivan kuin ei muita olisi ollutkaan saapuvilla.

"Se oli pahasti", sanoi hän. "Miksi ette ilmoittaneet minulle kuinka asia oli? Nyt sain tietää kaikki ukko Bontemps'iltä. Tässä nyt kumminkin olen."

V.

Kello oli kolme. Suuria mustia pilviä oli vähitellen kohonnut taivaalle: ne olivat jätteitä jostakin myrskystä lähiseuduilla. Tuo keltainen taivas, nuo vaskenkarvaiset pilven riepaleet muuttivat äsken auringon paisteessa niin hymyilevän Rocreusen laakson murhaajain luolaksi, täynnä hirveitä haamuja. Preussiläinen upseeri oli panettanut Dominiquen salvan taakse, lausumatta sanaakaan hänelle aikomastaan kohtalosta. Puolesta päivästä asti oli Françoise ollut hirveimmissä sielun tuskissa. Hän ei tahtonut lähteä pihalta, vaikka isänsä häntä pyysi. Hän odotti ranskalaisia. Mutta hetket kuluivat, yö lähestyi ja hän kärsi sitä enemmän kun ei kaikki voitettu aika ollenkaan muuttanut tätä hirveätä tilaa.

Kello kolmen aikoina alkoivat preussiläiset viimeinkin tehdä lähtövalmistuksia. Upseeri oli hetkinen sitten lukinnut itsensä huoneesen Dominiquen kanssa, niinkuin edellisenä päivänäkin. Françoise arvasi, että nyt oli nuoren miehen elämä tai kuolema kysymyksessä. Hän pani kädet ristiin ja rukoili. Ukko Merlier hänen vieressään pysyi tyynenä ja jäykkänä, niin kuin vanhan talonpojan tulee, joka ei taistele kohtalon kamalata voimaa vastaan.

"Oi Jumalani, oi Jumalani!" mutisi Françoise. "He tappavat hänet --"

Mylläri veti hänet luokseen ja asetti istumaan polvelleen niinkuin lapsen.

Samassa tuli upseeri ulos, seurassaan kaksi miestä, jotka taluttivat Dominiquea.

"En koskaan, en koskaan!" huusi tämä. "Olen valmis kuolemaan."

"Ajatelkaa tarkoin", lausui upseeri. "Sen palveluksen, jonka te kiellätte minulta, voi joku toinen tehdä meille. Minä tarjoan teille elämän, olen jalomielinen -- kysymys on ainoastaan viedä meidät Montredoniin metsän lävitse. Siellä löytyy kai polkuja."

Dominique ei vastannut.

"Te kiellätte siis?"

"Tappakaa minut ja lopettakaa tämä", vastasi hän.

Françoise seisoi edempänä ristissä käsin ja katsoi rukoilevasti häneen. Tyttö unhotti kaikki, hän olisi kehoittanut Dominiquea halpaan tekoon. Mutta isänsä tarttui hänen käsiinsä, ett'eivät preussiläiset näkisi tätä mielettömän naisen liikettä.

"Hänellä on oikein", mutisi ukko. "Parempi on kuolla."

Sotamiehet, joitten piti toimittaa ampumisen, seisoivat paikoillaan. Upseeri odotti, että Dominique jonakin heikkouden hetkenä myöntyisi. Hän toivoi vielä voivansa puhuttelemalla saada hänet suostumaan. Kaikki oli hiljaa. Kaukaa kuului kova ukkosen jylinä. Helteinen kuumuus vallitsi. Keskellä tätä hiljaisuutta kuului äkkiä huuto: "Ranskalaiset! Ranskalaiset!"

He olivat todellakin saapuneet. Sauvalin tiellä, metsän rinteessä, voi eroittaa pitkän rivin punaisia housuja. Myllyssä syntyi kauhea sekamelska. Preussiläiset sotamiehet juoksivat sinne tänne, päästäen omituisia kurkkuääniään. Mutta yhtään laukausta ei oltu vielä ammuttu.

"Ranskalaiset! Ranskalaiset!" huudahteli Françoise ja löi käsiään yhteen.

Hän oli aivan kuin mieletön. Hän oli riistänyt itsensä isänsä sylistä, ja hän nauroi ja viittaili käsillään. Viimeinkin he tulivat, ja he tulivat ajoissa, koska Dominique vielä seisoi tuossa ilmielävänä!

Räikeä kiväärin laukaus jyrähti kuin ukkonen aivan hänen vieressään ja saattoi hänen katsomaan taaksensa. Upseeri oli lausunut itsekseen:

"Ennen kaikkea muuta tulee meidän tehdä loppu tästä asiasta --."

Hän työnsi itse Dominiquen erään vajan seinän viereen ja komensi laukaisemaan. Kun Françoise kääntyi katsomaan, makasi Dominique maassa, rinta kahdentoista kuulan lävistämänä.

Françoise ei itkenyt, hän seisoi vaan ja tuijotti kuin mielipuoli. Hänen silmänsä jäykistyivät; hän meni vajan luo ja istuutui muutaman askeleen päähän ruumiista. Hän katsoi sitä, teki silloin tällöin lapsellisen kädenliikkeen, jonka merkitystä ei ollut helppo ymmärtää. Preussiläiset olivat ottaneet ukko Merlier'n panttivangiksi.

Kiivas taistelu syntyi. Upseeri oli joutuun sijoittanut miehensä kunkin paikoilleen, huomaten että peräytyminen olisi sama kuin antaa hakata itsensä maahan. Parempi oli sitten myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Nyt olivat preussiläiset myllyn puolustajina, ranskalaiset sen hätyyttäjinä. Äärettömän kiivas kiväärituli alkoi. Puolen tuntia kesti sitä taukoamatta. Sitten kuului jyleä pamaus ja kanuunan kuula katkaisi paksun oksan satavuotisesta jalavasta. Ranskalaisilla oli tykkiä. Patteriasta, joka oli asetettu sen kaivoksen reunalle, jossa Dominique oli ollut piilossa, ammuttiin pitkin Rocreusen suurta maantietä. Taistelu ei nyt voinut kauvan kestää.

Voi, sitä mylly-raukkaa! Kanuunankuulat lävistivät sitä kaikkialta. Puolet kattoa riistettiin pois. Kaksi seinää sortui. Varsinkin Morellen puolella oli hävitys kauhea. Häilyvistä seinistä irtaantuneet muratit riippuivat repaleina; virta vei mukanaan kaikellaisia pirstaleita, ja eräästä aukosta näkyi Françoisen kammari sänkyneen, jonka valkoiset esiriput olivat kiinni vedetyt. Kaksi kanuunankuulaa perättäin sattui vanhaan myllyn pyörään, joka päästi viimeisen, valittavan huokauksen, siivet menivät virran mukana, runko romahti kasaan. Rattoisan myllyn sielu jätti siten maallisen majansa.

Nyt ryhtyivät ranskalaiset väkirynnäkköön. Syntyi vimmattu taistelu lyönti-aseilla. Ruosteenkarvaisen taivaan katsellessa täyttyi laakso, ikään kuin murhaajaluola kuolleilla. Laajat niityt tulivat kamoittavan näköisiksi suurine, yksinäisine puineen ja korkeine poppeleineen, jotka reunustivat niitä varjoillaan. Metsät oikealla ja vasemmalla olivat sirkusmuurien näköisiä, joiden sisällä taistelevat telmäsivät; lähteiden ja purojen lorina kuului hiljaiselta nyyhkimiseltä; koko seutu oli aivan kuin hirvittävän kauhistuksen vallassa.

Françoise istui liikkumatta vajan luona, kyyristyneenä Dominiquen ruumiin viereen. Ukko Merlier oli äsken saanut surmansa pyssyn kuulasta. Nyt olivat preussiläiset lannistetut, mylly paloi, ja ranskalainen kapteeni tunkeutui ensimmäisenä pihalle. Sodan alusta alkain oli tämä hänen ensimmäinen voittonsa. Hän olikin hyvin kiihkoissaan, hän oikaisi korkeata vartaloaan ja nauroi miellyttävintä voittajan naurua. Huomattuaan Françoisen istumassa keskellä myllyn savuavia raunioita, isänsä ja puolisonsa ruumiitten välissä tylsästi tirkistelevänä eteensä, kohotti hän kohteliaasti hänelle miekkaansa ja huusi:

"Voitto! Voitto!"

TYÖNLAKKAUTUS.

I.

Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon.

Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä lausuu hän työmiehillensä:

"Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä ..... tilauksia ei tule enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu, johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita ..... kaikki täytyy lakkauttaa."

Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä:

"Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon... Minun asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka. Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta muille antaa."

Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia; he sanovat, ett'ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole.

Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin, kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on hirvittävä.

II

Työmies on ulkona, kadulla, käytävällä. Hän on astuskellut katukäytäviä kahdeksan päivän ajan saamatta mitään työtä. Hän on käynyt talosta taloon tarjoten voimaansa, tarjoten taitoansa, tarjoten lopulta itsensä kokonaan, väliä pitämättä mihin työhön hyvänsä, vaikka kuinkakin vastenmieliseen, kuinkakin ankaraan ja surmaavaan. Joka paikassa paiskattiin portit hänen edessään kiinni.