Chapter 6

Tiina huomasi sen ja iloisesti lausui: "niin, katso vaan häntä; hän on sinun poikasi ja minun poikani, meidän molempien poika ja kelpo mies, niinkuin sinäkin, Pekka. Ei hän ole juoppo eikä muu retale, vaan oikea matrassi, ihan totinen laivan matrassi, ja hänellä on rahaa, oikeata kultarahaa, oikeata kultarahaa, ja nyt ostetaan oma talo ja höyläpenkki ja sinun, Pekka, ei tarvitse kiertää talosta taloon kuin Jeerusalemin suutarin, vaan saat kotona työskennellä --."

"Ole vaiti", käski Pekka taaskin, mutta se oli kuin tervaa tuleen kaataisi ja Tiina alotti taas sanatulvansa: "enpähän ole vaiti, minä tahdon sanoa kaikille ihmisille, että Kustista on tullut kunnon mies, vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten karkasi meiltä merille, kunnon mies hän kumminkin on ja on tuonut minulle kaksi silkkihuivia -- kaksi silkkihuivia minulle vanhalle ihmiselle ha ha ha! Vaan toinen niistä annetaan kihlahuiviksi Kuittilan Annille -- otathan sinä hänet, Kusti, se on paras tyttö näissä kuuluvin ja niin kaunis, kaunis kuin puolukka syksyisellä kankaalla?"

"Yes, otan, äiti, miks' nähdään ja jos hän minusta huolii", vastasi Kusti muukalaisella äänen korolla.

"Huoliiko? Sinut ottaisi vaikka pappilan Agda-mamseli, jos vaan sinä huolit", vakuutti Tiina. -- Pekka oli ääneti katsellut poikaansa tähän asti, vaan nyt hän niinkuin kainosteleva lapsi irroitti kätensä höylästä, kuitenkaan ojentamatta sitä Kustille. Kusti huomasi sen ja lausuen: "Good day [Hyvää päivää], isä! Terve, terve! minä se olen", puristi hän vanhuksen kättä.

Tiina luuli poikansa kysyvän kuka Pekan toveri oli ja alkoi toimittaa: "herrainen aika! etkö sinä enää tunne häntä, serkkuasi, minun sisarvainajani poikaa, Jönövaaran Anttia? Hänhän se on. Anna hänellekin kättä, kyllä se on kelpo poika; tekee jo reslarekiäkin aivan omin päinsä, vaikka vasta on kahdeksantoista; kummallista ett'et sinä, Kusti, Anttia muista!"

"Eihän serkku ole minua koskaan nähnytkään", sanoi Antti ja löi Kustille kättä että paukahti.

Pekka ei suostunut kesken rupeaman lähtemään kotiinsa, vaan ämmä Tiina sai poikansa kanssa sinne mennä edeltäkäsin. Heidän lähdettyänsä jatkoi ukko työtänsä yhtä vakavasti kuin ennenkin, eikä edes hänen äänensäkään osottanut mitään mielen liikutusta, kun hän taas veteli "aisa toista".

Ensi arkena oli Pekka taas varhain aamusella työssä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaan kerran oli ukko laulanut vahingossa: "aisa toinen, aisa toinen, ja Kustikin on kotona".

Tuon tehtyään hän kuitenkin punastui ja katsahti minuun nähdäkseen olisinko minä jotain huomannut, vaan minä en ollut tietävinänikään; "äläkä sinäkään muistuta sitä hänelle", sanoi Jänövaaran Antti.

YSTÄVYKSET.

Matti Kaikkonen -- se vanhempi Matti, joka asui Luukkolan mäen rinteellä -- oli koko ikänsä pienuudesta pitäen erittäin tyyni, juromainen ja harvapuheinen mies. Kuitenkin nähtiin hänet joka ikinen sunnuntai-ilta muiden kyläläisten kanssa Jokelassa, johon Ylikylän väki tavallisesti keräytyy iltaa viettämään ja uutisia kuulemaan; sillä Jokelan Pekalle tulee "aviisit" Helsingistä. Siellä Matti tavallisesti ypö yksinään istui tuvan nurkassa poltellen piippuansa ja virkkamatta koko pitkänä iltana mitään muuta kuin sanat: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!" Tavaksi oli tullut, että Matin "eukko-hoita" pidettiin yleisenä poislähdön merkkinä, eikä kukaan lähtöä ajatellutkaan ennenkuin sen oli kuullut. Eräänä sunnuntaina, sinä kesänä, jona Jokelan muhkea kivinavetta valmiiksi saatiin, istuivat kylän miehet kartanolla ja heidän joukossaan Mattikin. Vaahtoava oluthaarikka kierti miehestä mieheen ja ottipa yksi ja toinen kunnon kulauksen helmeilevästä viinapikaristakin, sillä tänään tarjosi isäntä naapureilleen navetan lopettajaisia. Varsinkin piti navetan rakentaja Kujala hyvänä talon vanhaa hopeapikaria ja tarjosipa sitä kerran Matillekin.

Matti kielsi jyrkästi, sillä hän vihasi viinaa ja sai sen vuoksi Kujalalta pari kolme pistosanaa, josta hän ei kuitenkaan sen enempää välittänyt. Kujalakin istui takaisin paikalleen kertomaan hartaasti kuunteleville kyläläisille kaikenlaisista voimien näytteistä ja urotöistä.

"Siellä kotipuolellani minä näinikään muurasin muutaman kerran navettaa, kun siinä miesten kesken", tässä katsahti Kujala Mattiin, "tuli tuumaksi, kuka sukkelammin saisi seinään pyöreän akkunan laadituksi; pyöreätä reikää ei näet joka poika pystykään tekemään; vai mitä Matti?"

"Enpä ole koskaan koettanut", vastasi Matti lyhyesti.

"Äläkä koskaan koetakaan, sen neuvon annan sinulle, jollet pane pahaksi", tuumaili Kujala pilkallisesti. Sitte hän jatkoi: "No, siinä pihalla sattui olemaan uusi myllyn alakivi. Minulle juolahti mieleen pistää se seinään ja yks'kaks' koppaan minä sen käsiini, nostan seinälle, pikkuisen 'ruukkia' kivien väliin ja siinähän oli aivan pyöreä ikkuna silmänräpäyksessä muurattu."

Kaikki ihmettelivät Kujalan voimia, mutta Matti yksin katseli häneen vähän niinkuin epäilisi hän Kujalan kertomuksen totuutta.

"Mitä töllistelet sinä mies, vai etkö sinä usko minun sitä tehneen?"

Kaunistelematta vastasi Matti: "en".

"Mies, oletko hullu p----le? Vai arvelet sinä minun valehtelevan ihmisille ihan vasten näkimiä, mutt' minäpä näytän sinulle kenen koura sinutkin voi kurittaa, vaikka sinä luulet olevasi koko pöpö", pauhasi Kujala ja niinkuin vihastunut sonni ryntäsi hän nyrkki ojolla Mattia kohti.

Matti väistyi taaksepäin tuon raivoisan muurarin tieltä, vaan peruutuessaan hän kovaksi onneksi sattui kompastumaan pihamaalla olevaan nelisyliseen tuoreesen hirteen. Siinä saavutti Kujala hänet ja tuima taistelu nousi noiden molempien karhujen välillä. Kujala, notkeana kuni ilves ikään, hyppäsi maassa kellettävän Matin kimppuun, vaan tällä oli kylmempi veri eikä hän tehnyt muuta kuin torjui päältänsä vihasta puskuvaa vastustajaansa, niinkuin hallava kontio ärhentelevää koiraa. Sulaa mielettömyyttä olisi ollut muiden läsnäolijoiden sekaantua sellaisten jättiläisten leikkiin.

Siinä painiskeli miehet, kierien yhtenä myttynä pihamaalla, paksuna pilvenä kohosi pöly heidän jäntevien jalkojensa alta. Kauan piti Matti aikamiehen tavoin puoltaan, sysäten vähän väliä vastustajansa syrjemmäksi, eikä hänen käytöksestään voitu varmaan päättää, oliko miehellä tosi vaiko leikki mielessä. Kuitenkin näytti siltä kuin tuo tulisempi Kujala, joka tosin kovasti huohottaen, mutta aina yhtä innokkaasti uudisteli hyökkäyksiään, lopuksi saisi voiton. Mutta Kujala ei kylläksi malttanut mieltään, vaan yht'äkkiä hän tempasi maasta käteensä tukevan koivusen halon ja sillä tähtäsi vimmastunut mies vasten vastustajansa päätä.

Matti tosin itse sai iskun väistetyksi, vaan halko kävi hänen hampaissaan yhä riippuvaan, isävainajaltaan perimään hopeasilaiseen piippuunsa, jonka muruset sinkoilivat sinne tänne ympäristöön. Silloin oli leikki lopussa ja Mattikin hapuili asetta.

Lähistössä ei sattunut olemaan mitään miehen asuksi käypää eikä muuta irtonaista esinettä kuin tuo mainittu hirsi, ja siihen Matti tarttuikin keskeltä kiinni. Tähän asti oli väkijoukko hymysuin katsellut temmellystä, vaan nyt katosi hymy kaikkien huulilta, kun hirsi tavallisen puukapulan tavoin kohosi maasta ja huimalla vauhdilla vinkuen halkasi ilmaa.

Kujala seisoi tuon hirmuisen, melkein yliluonnollisen vastustajansa edessä hämmästyksestä niin jähmettyneenä, ettei hän laisinkaan älynnyt paeta hirren iskua. Siitä olisikin hänelle heti tullut kuolon kolahdus, jollei Matin pienoinen, noin kolmivuotinen tyttö, Kaisa, yht'äkkiä olisi hypännyt raivostuneen isänsä ja pelosta tyhmistyneen Kujalan väliin ottamaan ylös erästä maassa kiiltävää piipun silan kappaletta.

"Isä, isä, katsos miten kauniin pikku kirnun minä löysin", lausui tyttö iloisesti, näyttäen Matille löytämäänsä esinettä.

Tämä jäähdytti Matin vimman ja voimakkaasti heitälti hän luonnottoman aseensa maahan, niin että tanner järähti. Häpeissään vetäytyi Kujala kartanoon, ja väkijoukon ääneensä riemuitessa otti Matti tyttärensä käsivarrelleen ja hellästi silitteli sen vaaleita suortuvia hiljaa lausuen: "Kiitos Jumalan!" Sanaakaan sanomatta keräsi hän sitte piippunsa muruset taskuunsa ja kuin ukkosen valtava jyrinä kajahti hänen äänensä: "eukko hoi, nyt mennään kotiin!"

Vanhan tavan mukaan hajaantui nyt muukin joukko, eivätkä kyläläiset olleet usein niin iloisina kotiinsa palanneet kuin sinä iltana, sillä Matti, josta kaikki paljon pitivät, oli silloin saanut suurimman ihmiselle mahdollisen voiton, voittaessaan -- itsensä.

Kotiin tultuaan rupesi Matti ruoatta levolle, vaan hänen kerran liikkeelle joutunut mielensä ei niin pian voinut tyyntyä. Ennen puolta yötä hän taas nousi ylös ja verkkasilleen käveli takasin Jokelaan. Siellä hänen sisään astuessaan olivat ihmiset vielä hereillä. Muurari Kujala ei koko iltana ollut virkkanut sanaakaan kellekään, vaan Matin tullessa tupaan päästi hän kipeän, sydäntä vihlaisevan huudon. Matti astui suoraan hänen luoksensa ja silloin säpsähti sisällä oleva väki, sillä he luulivat Kujalan viimeisen hetken nyt lyöneen. Kujala vapisi kuin virran päällä ja kylmät hikipisarat pyörähtelivät hänen otsaltaan.

Vastoin luuloa tarttui Matti ystävällisesti Kujalan käteen ja vesissä silmin pyysi häneltä käytöstänsä anteeksi. Vakuuttipa vielä uskovansa myllynkivi-seikankin todeksi, sillä olihan hän tänä iltana itsestään nähnyt, "kuinka tavattoman väkevä syntinen ihminenkin toisinaan on". Turhia olivat kuitenkin kaikki Matin vakuutukset ja anteeksipyynnöt, sillä Kujala jo houraili ankaran kuumetaudin kourissa, eikä ymmärtänyt sanaakaan Matin sovinnollisesta puheesta.

Usein muurarin sairastusaikana istui Matti hänen vuoteensa vieressä puheellaan lyhentämässä sairaalle ikäviä yön hetkiä. Muutamien viikkokausien kuluttua tointui sairas vähän taudista, joka ei jaksanut sortaa hänen voimakasta ruumistaan, ja silloin täytyi hänen muuttaa asumaan Matin luo, "ainakin niin kauaksi kuin kunnolla työhön kykenisi", oli Matti sanonut.

Tuon sunnuntai-illan perästä oli Matti aina kuin toinen mies. Hän muuttui puheliaaksi ja vilkkaaksi, jota vastoin Kujala oli tullut harvapuheiseksi jöröksi. Näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet luontoja, sillä siitä lähtien se oli Matti, joka aina jutteli kaikenlaisia kertomuksia voimain näytteistä ja urotöistä, joita hänen ystävänsä Tahvo Kujala oli tehnyt. Toisinaan, kun Matti kyläläisille liiaksi ylisti Kujalan voimia, tukkesi tämä hänen suunsa yksi-kantaan sanomalla: "vaan en minä koskaan ole kyennyt pirtti-hirsiä keppinäni käyttämään", ja silloin nyrpistyi aina Matin nenä, sillä ei hänkään kärsinyt voimiansa ylistettävän. Sepä olikin ainoa erimielisyys, joka näiden miesten kesken havaittiin, vaikka he nyt aina nähtiin yhdessä, niinkuin toisiinsa perehtyneet lapset, sillä Kujala oli jäänyt Matin luo asumaan, eikä tuntematon voinut saada selvää kumpi heistä oli isäntä talossa, ja tututkin ihmiset pitivät kumpaisestakin yhtä paljon.

Viime kesänä olivat ystävykset yhdessä kaatamassa kaskea Kortevaaran rinteellä. Siinä kasvoi kaksi vankkaa kelohonkaa, toinen ylempänä, toinen alempana ja he koettivat kumpi ennen saisi honkansa maahan. Matti ryhtyi ylempänä kasvavan hongan kimppuun ja alempi heilahteli Kujalan kirveen iskuista. Matin honka oli toiselta puolelta palanut kololle, vaan sitä eivät olleet huomanneet. Matti hakkasi sitä täysin voimin ja hänen kauhistuksekseen se yht'äkkiä hirmuisella ryminällä kaatui mitään aavistamattoman Kujalan päälle. Matti kiiruhti ystävänsä avuksi. Tämä aukasi vielä kerran himmeitä silmiään ja katkonaisilla lauseilla, epäselvällä äänellä sanoi: "ystäväni, anna anteeksi -- en minä jäänyt luoksesi ainoastaan sinun--vaan--vaimosikin tähden, -- en voinut jättää häntä, hän oli minulle tullut liian rakkaaksi -- kerro hänelle terveiseni -- anna anteeksi -- en ole hänelle mitään puhunut." Vielä kohosi kerran kaksi miehen rinta, ja sitte oli kaikki lopussa.

Tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Matista taas synkeämielinen juro, joka harvoin avasi suutansa, ja päivä päivältä kävi hän heikommaksi. Lopulta hän ei enää voinut jättää vuodettaan ja riutui riutumistaan. Usein kuultiin hänen mutisevan hiljaa: "kohtaloaan ei voi kukaan paeta", ja kuolinvuoteellaan hän vasta ilmoitti puolisolleen Kujala-vainajan terveiset, kehoittaen vaimoansa hautaamaan hänet Kujalan viereen, sillä he olivat olleet todelliset ystävät. "Vai luuletko, että joku muu kuin Tahvo-vainaja olisi voinut niin kunniallisesti käyttäytyä sekä itseään että sinua ja minua kohtaan?" "Keväällä, vesien auetessa tuli hänen erohetkensä ja hän kuoli lääkärin lauseen mukaan keuhkotautiin, mutta minä arvelen hänen kuolleen kaipaukseen", sanoi kummini, joka tämän minulle kertoi.

TYTTÖ.

Varmaankaan eivät Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaria nimen suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä kutsuttiin suorastaan tytöksi, luultavasti sen vuoksi, kuin hän oli naisihminen. Kentiesi lienee hänellä kirkonkirjoissa ollut toinenkin nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai kulkea läpi elämänsä ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko pitäjäässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin kuka hän oli, sanoi hän olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan _minä_ asemasta.

Tyttöparalla ei ollut isää eikä äitiä, vaikka viimeksi mainitun olivat vanhat ihmiset kertoneet hänellä olleen, vaan sekin oli kuollut sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ettei tahtonut rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka olisi jostakin paikasta tässä avarassa maailmassa viekotellut tytön äitivainajan mukaansa ja sitte jättänyt vaimonsa ja perillisensä turvattomiksi, oman onnensa nojaan. Tätä luuloa vastustivat kuitenkin Mäkelän vanha muori ja Pelkolan ruotiukko, jotka molemmat kertoivat nähneensä tytön äitivainajan, ja hän oli ollut "niin siivo nainen, ettei suinkaan olisi mustalaisjoukkoon lähtenyt". Nuoret miehet eivät myöskään ottaneet uskoakseen koko juttua, vaan tytön ikäiset naispuolet eivät taas muusta osanneet puhuakaan kuin hänen mustalaissuvustaan, sillä tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.

Tytöllä ei tietysti ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaihinkin taloihin, vaikka hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin, sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo elämän perästä kalliin Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät mitä varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville sitä he eivät koskaan saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.

Samaa kiitettävää tunnetta osoitti sekin seikka, että tyttöä kohtelivat hellästi kaikki muut, paitsi kevytmieliset tyttöheilakat, joiden ei sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoon se sitte hullu tai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa näidenkään tytölle juuri pahoja olleen, vaikk'eivät he kohdelleet häntä niin hellästi kuin toiset. Kukapa tytölle olisi voinut paha ollakaan, sillä hän oli aina niin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi hennonut ajaa pois. Jos hänet kuka ankarana talviyönä olisi ajanut kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen", niinkuin hyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu kaikkien tarkoittavan hänen parastaan.

Niinkuin sanottu oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä sen olevan jotakin hirmuisen ilkeätä. Vaikka joku vahingossakin tytön kuullen sitä sattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti luonto ruumiillisilla lahjoilla palkitseekin sen mitä sielun omaisuuksissa puuttuu ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niissä seuduin, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran eräänä syksynä kantanut metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen se niin äreä koira mahtoi olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.

Todellakin osoitti tyttöparan pahoin revitty käsivarsi, ettei metsän kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän, kuin tyttökään mairitusta.

Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan. Silloin oli hänelle pälkähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsallaan muuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimeinen hetki ollut käsissä, jollei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi saaneet tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään kasvonsa käsillään päätyi itkemään ja itki itsensä taas hyvälle tuulelle.

Mainioimman urostyönsä teki tyttö muutamana juhanus-päivänä. Oli näet pitäjälle levinnyt huhu, että juhanuksena saarnaisi Maunolan nuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet. Tyttökin oli jäänyt seisomaan käytävälle, läntisen lehterin alle.

Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu. Hitailla, vakavilla askelilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisaalleen kurkistelemaan. Läntistä lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis -- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja, voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät paetessaan sulloivat heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni putoavaan parruun ja raikkaalla äänellä laulaen:

"Herra mua johtaapi, Jos minne kulkenen, Ja tieni viimein ohjaapi Tykönsä taivaaseen,"

joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta painoa jaksanut estää putoamasta, vaan hillitsi kuitenkin siksi, että lehterin alla olijat kerkesivät mennä pakoon ja moni lehtereillä istujoistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikäyksellä. Tunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.

Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten lääkärin hoitoa, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi, että näytti jo vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli silloin sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa.

Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteen, ja nytkös ihmiset vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi lahjoittanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin. Siis ei kellään ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään avioliittoon "kunniallinen talonisäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä". Kuulutusta seurasi sitte häät ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi Pelkolan emäntää aina kylän kesken sittekin kutsuttiin, mutta nyt oli sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset väittivät luusirun poisottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.

TUULIVAARALAISET.

Sivukohtaus Ison-Vihan ajalta.

Kaukana tuolla Pohjois-Karjalan autioilla takamailla syleilevät muhkeat metsät pitkän Pielisjärven ja sen lisävesien kuohuisia laineita. Noiden hamaroiden, siimesrikkaiden salomaiden hiljaiselta näyttävässä, synkässä povessa tapaa matkamies vielä nytkin nuoruuden voimista uhkuvan elämän, jonka luontoperäistä kauneutta viljelyksen silittävä käsi ei ole ehtinyt tyyten poistaa.

Raivoisasti jyrkissä uomissansa pelmuten ja pauhaten, syöksyilevät siellä sulavasta lumesta vallattomiksi paisuneet vuoripurot hurjalla vauhdilla alaspäin pitkin jylhien vaarojen kupeita. Matkallansa ne kukistavat kaikki kulkuansa ehkäisevät tokeet ja esteistä vimmastuneina parskuttavat sihisten kuohuvaa vaahtoansa korkealle äyräillänsä kasvavien korpi-kuusten naavoittuneille oksille, kunnes viimein taltuneina laskevat kiukkuiset vetensä levolle jonkun kirkasvetisen metsälammen viihdyttävään syliin.

Korven kohdussa viheltelee kontio päiväkaudet kämmeniinsä, eläen ihan rauhallista elämää, jos se vaan malttaa pysyä loitompana karjankellon kuulumista. Palavin silmin tuijottelee tiheässä pensaikossa täplikäs kissa-ilves uraa myöten karjoinensa lähenevää paimenta, ikäänkuin miettisi, tehdäkkö hyppäyksensä eteen, vaiko taaksepäin.

Jyrkkinä, veitsiviiltoisina nousevat kalliorintaiset vaarat rohkeasti syvyyksistä töydäten korkeutta kohti, ja vasta huomattuaan turhaksi suoran pilvien tavoittelemisen ne pakahtuvat sisällisestä harmista monirotkoisiksi kallioryhmiksi. Välistä ne tarttuvat kiinni toisiinsa, muodostavat pitkulaisia selänteitä, sitte taas yht'äkkiä ja yhtynein voimin ponnahtaaksensa korkeuteen. Silloin hälvenevät niiden rohkeat muotopiirteet näkymättömiksi; ne sekoittuvat, sulautuvat toisiinsa ja siten kiusoittavalla tavalla muistuttavat tuota kauhukuvausta Aleghierin helvetissä, kun Agnellon ja Cianfan

"päät liittäytyy ja haihtuneet on kasvoparit yhteen hahmohon".

Mahtavana kohottaa siellä korkea Tuulivaara huippunsa pilviä kohden muiden vertaistensa keskellä. Sen eteläistä kylkeä on mahdoton siivittä kulkea. Mieltä kauhistaa vaaran huipulta läntistäkin sivua katsellessa, sillä vaaran juuri on kadonnut näkyvistä. Luulet seisovasi vihaisten vesien pyörittelemillä kivijärkäleillä. Rajuissa pyörteissä kohisten vierittelee tuolla syvällä jalkojesi alla vuolas virta ärjyviä, mustia kuohujaan, ja vuosi vuodelta se laineillaan yhä enemmän ja enemmän kovertaa kalliota. -- Pohjoinen ja itäinen sivu ovat loivemmat. Monen monituisessa polvessa mutkittelevaa polkua myöten voi sieltä päin kiivetä vaaran laelle, jonka suunnattoman suuret kalliomöhkäleet muodostavat.