Chapter 36

Sitte emme tavanneet rehtoria ennenkuin muutama päivä ylioppilaskirjoitusten perästä. Silloin hän tuli luokalle ja opettajakunnan puolesta esitteli Petrille, että "eikö herra Oikari suostuisi olemaan opistossa vielä yhtä vuotta, niin ei tarvitsisi Helsinkiin kirjoituksianne lähettääkään -- ei ainakaan ainekirjoitustanne?"

"Kas, kas -- kun eivät raskisi sinusta luopua", kuiskasi Vikke Nenonen Petrille korvaan.

"Minun mielestäni se olisi parasta ainakin teille itsellenne", selitti rehtori.

"Olkoon sittä männeeks", tuumaili Petri. "Vaikkapa häntä sittä jeäpkii yheks vuuvveks vielä."

Jonkun päivän kuluttua muutti Petri kuitenkin mielensä. Hän tallusteli rehtorin luokse pyytämään, että hänenkin paperinsa kumminkin lähetettäisiin Helsinkiin "viisaampiin miesten kateltaviksi."

"Mutta toisten kirjoitukset ovat jo lähetetyt", selitti rehtori ystävällisesti Petrille.

"No laittooten sittä jälestäpäin. Kyllä kaiketi sinnek posti vielläi männöö. Ja kyllä minä tahon, jotta ne pittää sinne viisaammillen laittook."

Rehtori tempasi pöydältä paperitukon, heitälti sen ovesta etehiseen ja ärjäsi: "laita sitte itse."

Nöyrästi keräili Petri etehisen lattialta sinne tänne sinkoilleet paperinsa ja syvään kumarrellen lähti rehtorin luota. Satuin tapaamaan hänet sitte Rissasen puodissa, josta hän tuli ostamaan suurta kirjekuorta. Kadulle tultuamme selitti hän minulle kirjoittavansa Helsinkiin ja ihmetteli rehtorin säästäväisyyttä ihmettelemästä päästyäänkin.

"Missä se nyt on niin säästäväiseksi ruvennut", kysäsin minä.

"Ka postimerkissä", vastasi hän ja jatkoi: "miksikäs niitä rohvessyöriä tuas sanotaankaak, joillen ne meijän ylioppilaskirjoitukset laitetaan?"

"Luullakseni ylioppilastutkinto-valiokunnaksi", selitin minä. "Mutta miksikä sinä sitä kysyt?"

"Laitan niillen ne kirjutukseni."

"Älä veikkonen, ne nauravat."

"Naurakootpa jos, vuan rehtori käski", sanoi hän.

En oikein sittekään uskonut hänen tuumaansa toimeen panevan, jonka vuoksi seurasinkin Petriä hänen asuntoonsa. Sillä välin kuin hän puuhasi päällekirjoitusta ja muuta, otin nuo paperit katseltavikseni minäkin. Eteeni sattui kirjoitus Katiliinasta, joka varmaan oli olevinaan ainekirjoitus äidinkielellä.

Näin se alkoi: "tässä pitäsi nyt ruveta ja kirjuttoo aine Katiliinasta, mutta oikein tahtoo pyrkiik ilettämään ruveta semmosesta miehestä kirjuttamaan, vuan kun ei sattunut oikein mieluisii nuokaak toiset aineet, niin vaikkapa häntä nyt sitte kirjuttaa Katiliinasta. Mutta kyllä se mies oli aika hunsvotti ja lurjus, kun ilikisi nostook kapinan niin reten miestä vastaan, kun se Cicero oli. Vuan kyllä se Cicero, konssulina ollessaan, sitä haukkuki. Voi täytinen, mitenkä se sen mualasi puheissaan ja ne toiset, jotka siellä muakuopassa tapettiin sittä Caesarin aikana! Niihen toisten nimiä minä en nyt muistak, vuan Lentulus se taisi olla toinen ja kyllähän työ, oppineet miehet, senniik toisen tiijättä. Oikeen se naurattaa, kun ken latinoo ossoo ja Ciceron puheita lukkoo" -- --

Niin pitkälle olin päässyt, kun Petri huomasi minun hänen paperiansa parhaillaan tutkivan.

"Mitä sinä nyt? Eihän niitä suak lukkee", ärjäsi Petri, temmaten vihkon kädestäni. "Etkö sinä muistak, kun rehtori sano, jotta ei suak kirjutuksiaan toisellen antook, eikä näytteekkääk? Ei näyttee laskujaankaak."

Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän ei tuota onnetonta ainettansa Helsinkiin lähettäisi, vaan pistäisi uuniin.

"Vuanpa, kun se rehtori itek käski."

"No anna, hyvä ystävä, sitte minä kirjoitan sinulle tuon aineen uudestaan, tahi viedään Ingmannille, niin kyllä hänkin sen ottaa kirjoittaakseen."

"Eihän se sittä ennee oisikkaak minun ihteni kirjuttama", tuumaili Petri vakavasti.

"No anna minun edes sitä korjailla", vaikeroin minä. "Tuollaisena ei siitä ole mihinkään."

"Joutavat viisaammat korjailla", sanoi hän, nähtävästi puhetapaani matkien, ja pysyi jäykkänä kaikille esityksilleni. Kun tiesin, että väkivallallakaan en tuolta karhulta saisi paperia ryöstetyksi, mutisin lopuksi kiukkuisesti: "volenti non fit injuria (tahtovalle ei tapahdu vääryyttä)."

"Niin, niin! Volenti non fit injuria", myönsi Petri. "Ja sentähden anna sinä paperien huilatak Helsinkiin, varsinniik kun rehtori itek käski."

Paperit "huilasivatkin" ylioppilastutkinto-valiokunnalle, koska yliopistosta oli sittemmin kirjallisesti vaadittu rehtorilta tietoja siitä, mikä se Petri oikeastaan oli miehiään. Rehtori antoi selityksensä. Jonkun ajan kuluttua sai hän ankaran muistutuksen siitä, että opettajakunta oli ryhtynyt arvostelemaan oppilasten kirjoituksia, jotka kaikki olisi pitänyt yliopistoon arvosteltaviksi toimittaa. Kuitenkin oli rehtoria asia enemmän naurattanut kuin suututtanut.

"Arvasinhan minä sen, jotta viisaampiin miesten niitä on tutkittava", tuumaili Petri asiasta kuultuansa ja nauroi hänkin.

Ei häntä kuitenkaan vuoden perästä, eikä myöhemminkään, kuulunut yliopistoon tulevaksi. Kerran, vuosien kuluttua, kohtasin häntä kuitenkin rautatiellä. Silloin sanoi hän heittäneensä pastoriksi tulemistuumat sikseen, varsinkin kun ruotimummokin oli kuollut ja kotikappeli jo saanut oman, varsinaisen papin. Muutoin pyysi hän minulta neuvoa siihen, rupeaisiko hän nyt meri- vaiko sotamieheksi. En kehoittanut häntä ryhtymään kumpaiseenkaan toimeen, vaan neuvoin rupeamaan maanviljelijäksi isänsä maatilalla.

"Talonpojaksiko siis?" mutisi hän tyytymättömänä. "Mitä vasten minä sittä oisin koulua käynnä?"

Erotessamme kysäsi hän sitte minulta: "tiijjätkö sinä, millä keinon sitä päivee säkillä sissään kannetaan?" -- Kummastuneena ja säälillä häntä katsellen, sanoin että en sitä tiennyt, enkä ollut koskaan kuullutkaan.

"Minä vuan arvelin, jotta jos sattuisit sinnäik tietämään, kun se Vikke Nenonen siitä muutamaste koulussa mainihti. Minä oun sitä ajatellut vuosikausia, vuan ei ouk tullut keltääk kysytyksi. -- Vai et sinäkääk sitä tiijä? No, hyvästi sittä!"

Kerran jälkeenpäin on Petrin nimi sitte jostakin matkustajaluettelosta vielä sattunut silmiini. Häntä mainittiin siinä kapteeni Petri Oikariksi.

"Siis sama mies", huudahti lääninkanslisti Vikke Nenonen vaaleten, kun asiasta häntä huomautin. "Eihän tuo vain liene sotakapteeni jo!"

"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?" kysäsin minä Vikeltä.

"Niin Petrille", mutisi Vikke. "Ja sitte se muutamana päivänä istuu -- -- hyi hittoja -- -- ja silloin minunlaiseni miehet saavat todellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan' -- jos voivat!"

Viken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta tavallista totisempana jahkaili hän: "hyvähän sinun on nauraa, mutta entäs meikäläisten. -- Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä maailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on sotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!"

PAKSULAN PARIKUNTA.

Siinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden honkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli puhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä, vaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos noita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa. Suuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti päiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville: "katsos miten meitä on paljo." Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta samalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle, pyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa ihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko kömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija, joka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään "Suurelan Seurahuoneen" somuutta.

Jo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle, lähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan kasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä poikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla, mutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä, paperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan syljeskelivät.

Sydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua, vaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa töllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas toisiaan.

"Lyhty, mi lyhty", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.

"Ja oikein lasinen lyhty", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin he jatkoivat matkaansa.

Aamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta varsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla talon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.

"Ässä -- uu -- suu -- re -- lan se -- ura -- huone, urahuone --, se -- urahuone. Mikäs vehe se on ja mitä sillä tehdään?"

Muorin luvulle vähän hymähtäen, vastasi eräs lähimpänä seisovista: "sehän se kuuluu olevan semmoinen 'urahuone', jossa nyt käännetään maailma ihan uudelle uralle. Sinne viedään näet kaikki juopot nälkää näkemään, jotta ei niin paljo janottaisi, ja kaikki vanhatkin akat opetetaan siellä tanssimaan, jotta eivät tarvitsi nuorten iloja kadehtia."

"Vielä mitä siinä muuta, kuin veivitetään herroille rahoja köyhän kansan kukkarosta", tiesi eräs möhömahainen talon isäntä. "Saattepas nähdä, niin jo ensi kunnankuitissa on taas uusi lisä ... niin ja niin paljo manttaalisadannekselta ja niin ja niin paljo henkiä myöten seurahuoneen kassaan."

"Meneeköhän tuohon yli-ikäisiltäkin", uteli Korpelan muori.

"Mitähän siihen menisi", sanoi joku joukosta. "Ei se taida Paksulan kapteeni talonpoikain varoja tarvita. Se kuuluu olevan aivan upporikas ja oli seurahuoneen hirretkin metsästään ihan ilmaiseksi antanut.

"Näinköhän nuo ilmaiseksi joutivat", tuumaili Tialan vanha ukko. "Kyllä kai se niistä vielä jollakin kujeella hinnat kiskoo."

"Eikä kuulu kiskovan", selitti Maunu Niinistö. "Se on jo niistä saanutkin hyvän maksun ruukkilaisilta. Entinen Paksulan isäntä oli näet jo ennättänyt myydä kaikki Paksulan metsät ruukkilaisille, mutta oli kauppakirjaan pantu semmoinen pykälä, jotta ei saa ottaa muuta kuin pystyssä olevat, kahdeksasta tuumasta ylöspäin. Ne puut leimattiin ja sitte tuli kapteeni ja osti Paksulan polkuhinnasta sen entisen herran leskeltä. Paljokos sitä saisikaan metsättömällä tilalla, hyvälläkään. No älähän mitään. Tulee sitte se suuri maailman kaatomyrsky ja nujertaa maahan koko metsän, kuin mikä puiroomies. Ruukkilaiset rientävät puita korjaamaan, mut kapteeni ehdättää hätään nimismiehen kanssa ja kysyy: kenenkä luvalla te täällä minun metsästäni puita raadatte? Mitäs ruukkilaiset muuta, kuin: me ollaan ostettu koko metsä. Kapteeni näyttää kauppakirjaa, jossa puhutaan pystyssä olevista puista, eikä maahan kaatuneista. Siinä riidellään, rettelöidään, mutta kapteeni lähtee ja käy maaherran puheilla. Tulee sitte nimismiehelle paperit, jotta panna puut kiinni. Ja niin ne pantiin kiinni."

"Mitenkäs niitä metsässä kiinni pantiin?" kysyy joku.

"Ka, jotta ei ruukkilaiset saa ottaa. Mutta ne hankkivat, ruukkilaiset, semmoiset takaukset, jotta kyllä heistä löytyy, jos maksamaan pannaan. No äläst' olla. Kapteeni haettaa minut ja kauppamies Väkkärän rengin puita lukemaan, ja sitä mukaa kuin ruukkilaiset saavat niitä karsituksi, me niitä kirjaan. Käräjissä sitte vannotetaan minut ja Väkkärän Matti puiden luvusta ja paperit pannaan senaattiin. Aikansa siellä oltuaan tulee viimein päätös ruukkilaisille, että 'maksa pois' kymmenen markkaa joka kapulasta, jonka olivat ottaneet ja suuremmista enemmänkin."

"Kymmenen markkaa!" huudahti Korpelan muori. "Johan siitä karttui satoja summaa lopulta."

"Vai satoja veikkonen", sanoi Niinistön Maunu. "Sanoisit satoja tuhansia ja vielä vähän päällekin."

"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?" tiedusteli äsken mainittu möhömahainen isäntä.

"Eivät kärsineet viedä kaikkia", selitti Niinistö. "Mutta niistä, jotka olivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka kappaleesta."

"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt", arveli vanha Tiainen. "Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta."

"Meni niistä", väitti Niinistö vastaan. "Meni niistä; ja sentähdenhän sen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin kuului pitäneen mennä ... vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin se vain oli mennyt piiloon."

"Vieläkös mitä", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. "Kotonaan sen oli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa käydessään nähnyt."

"No en tiedä", sanoi Niinistön Maunu, "mutta niin sitä minulle kauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut tähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä tohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se kapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset rakentamaan tuonkin seurahuoneen."

"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin", mutisi möhömahainen isäntä, "mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat metsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi."

"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän onkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä", tuumaili muudan joukosta.

"Niinhän sillä on", selitti Niinistö, "kuvernöörit ja muut suuret herrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä kostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin omenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs sille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi."

"Se nyt toki oli oikein sille ketulle", hymähti Tiais-ukko.

"Mut onhan siinä Paksulan puutarhassa omenapuita", puuttui Korpelan muori taas puheesen. "Minä juuri äsken sivuitse tullessani ihmettelin sitä omenain paljoutta, mikä siellä näkyi olevan."

"Onhan siellä nyt taas; on", myönsi Niinistön Maunu. "Mutta se on rouvan tointa se. Se rouva kun näki, jotta ruukkilaiset vievät puutarhan puhtaaksi kuin vievätkin, niin kiepsahti polkupyörän selkään ja ala ajaa Kaunissaareen. Siellä otetaan vierasta vastaan, kuin parasta pappia; syötetetään, juotetaan, muutoin hyvänä pidetään. Pyrkii puutarhaankin ja tietysti hänet päästetään sinnekin. Rouvakos siellä haltioihinsa heittäytyy; kiittää, kehuu kaikkea kupliksi vesien päälle. Kysyypä, mistä ja miten on kaikki puut ja pensaat saatu ja paljoko ne maksavat. -- Puutarhuri ei aavista mitään. Sanoo: tässä on puutarhurikoulu. Valtio on kaikki hankkinut. Rouva paneksen kummiinsa. Sanoo: 'vai valtio'. Utelee sitte, millä tavoin se puutarhurikoulu Kaunissaareen saatiin, ja toinen tuhmuudessaan kertoo kaikki. Oikein takitilaan selittää miten paperit tehtiin, minne ne laitettiin ... ja sanalla sanoen opettaa toisen ihan oppineeksi. Rouva ei ole niinä miehinäänkään, kiittelee yhä kaikkia. Hyvästelee viimein ja lähtee suoraan kaupunkiin ajaa hurottamaan. Siellä menee asianajaja Körteksen luokse -- sen Körteksen, jolta ei koskaan vieraitamiehiä puutu, kun pistelee papereihin ihan olemattomain ihmisten nimiä. Körteksen kanssa yhdessä sommittelevat sitte supliikin kuvernöörille toimitettavaksi..."

"Mutta eiväthän akat saa kuvernöörille kirjoittaa", pistää möhömahainen isäntä väliin.

"Jos ei 'akat', niin rouvat kuitenkin saavat", sanoo Niinistö opettavaisesti. -- -- "No joutuvathan ne kirjat kuvernööriin. Kuvernööri pistää rillit nenälleen ja lukee. Lukee lukemasta päästyäänkin, kunnes viimein karjasee: 'onko meistä kukaan käynyt Kaunissaaressa?' Kanslistit kavahtavat pystyyn ja herratkin. Kaikki kumartavat ja vastaavat yhteen ääneen, kuin komennon mukaan, 'ei, herra kuvernööri, ei kukaan'.

"'Te ette käy missään, ettekä tiedä mitään', kiljuu kuvernööri, polkien jalkaa, niin että kannukset kilisevät ja ritarin merkit rinnalla heiluvat.

"Vähän tyynnyttyään kutsuu sitte luokseen herroista parhaan lukijan ja sanoo: lues minulle tuosta!

"Toinen tekee työtä käskettyä ja alkaa: 'Sehän on Teidän ylhäisyydellenne uskottujen valtiovarojen tuhlausta, kun Te, herra kenraali, olette antanut perustaa puutarhurikoulun Kaunissaareen, jossa maa on mitätöntä, savipohjaista ja ruokamultaista maata. Sitä paitsi ei maa ole edes tasaistakaan, vaan kallellista niin, että jos etelästä päin tulee, niin on työlästä miltei vastamäkeä päästä puutarhan pohjoispuolelle siimekseen. Kolmanneksi tulevat päivän säteet juuri etelästä päin, joten kasvullisuus suuressa määrin vaikeutetaan ja hennot kasvien taimet helposti poutivat, niinkuin usein, sen pahempi, on kuultu käyvän suvitouoille. Kaunissaaren puutarhassa on vielä keskellä puutarhaa isoja kiviäkin, -- olivat näet tehneet huvikseen puutarhaan kivestä pöydän ja istuimen -- eikä ole soveliasta sekään, kun Härmäjoen vesi virtailee aivan puutarhan halki. Näiden syiden nojalla saan nöyrimmästi anoa, että Kaunissaaren puutarhurikoulu viipymättä siirrettäisiin Paksulaan, joka on ainoa, varsinkin minun tarkoitukseeni sopiva paikka koko läänissä. Ja sitoudun minä allekirjoittanut kohtuullista, esivallan armossa määrättävää vuotuista korvausta vastaan luovuttamaan Paksulan puutarhan puutarhurikoululle, ehdolla että Kaunissaaren puutarha kokonaisuudessaan siihen siirretään; vielä sitoutuen samalla antamaan monasti mainitussa puutarhurikoulussa opetusta kolmen tuhannen Suomen kultamarkan palkasta vuodessa. Ettei mitään epäilyksiä syntyisi sopivaisuudestani toimeen, liitän tähän oikeiksi todistettuina jäljennöksinä todistukset siitä, että olen Paksulan meijerikoulun opettaja, Suurelan eläinyhdistyksen esimies, raittiusseuran soittokunnan johtaja, vaivaishoito-hallituksen naisjäsen ja kansakoulun johtokunnan sihteeri; sekä alkuperäisinä tukun paikkakunnan sanomalehteä, niitä numeroita, joissa toimintaani on arvosteltu. Muuten on enemmän kuin luultavaa, että jos ei puutarhurikoulua Paksulaan siirretä, niin alkaa paikkakuntamme sanomalehdessä ilmestyä kirjoituksia, jotka eivät ole terveellisiä Teidän ylhäisyydellenne'. Kun virkamies oli tukemisensa lopettanut, kysyi kuvernööri: 'mitä se Paksulan rouva tahtoo?'

"'Se tuntuu tahtovan puutarhurikoulua Paksulaan, herra kenraali ja kuvernööri', oli vastaus, 'mutta se asia ei kuulu meihin'.

"'Eikö meihin -- tietysti ei teihin -- mutta minuun, joka olen läänin kuvernööri'.

"'Minun ymmärtääkseni se kuuluu maanviljelyshallitukselle ja keisarilliselle senaatille', uskalsi virkamies huomauttaa.

"'Olkaa vaiti, te ette ymmärrä mitään, ettekä koskaan ole mitään ymmärtänyt. Jos nyt sanomalehdissä aletaan kirjottaa minusta, minusta itsestäni, ymmärrättekö, läänin päämiehestä, niin se koskee minuun; minuun ymmärrättekö? Ja sentähden minä kysyn, mitä meidän on tehtävä?'

"'Minun ymmärtääkseni ei mitään', vastasi virkamies.

"Kuvernööri kimmastui ja komensi ryssäksi: 'na leeva krugom, mars!' Virkamies kun ei ymmärtänyt ryssää, kysäsi: 'mitäh?'

"'Paikoillenne', karjasi kuvernööri ja vaipui syviin mietteihin.

"Sitte tuli vastamäki ja minun täytyi hypätä kävelemään", jatkoi Niinistön Maunu. "Minä näet kuulin koko tämän saakkunan silloin, kun tässä keväällä olin kapteenia ja kauppamies Väkkärää kyydissä siihen kuntakokoukseen, jossa niitä valtiopäivämiesten valitsijoita hommattiin. Kapteeni sitä itse Väkkärälle jutteli."

"Senkös tähden ne sitte Kaunissaaresta asti kaikki puut ja pensaat Paksulaan hinattiin?" kysäsi nuorempi Tianen.

"Tottapa ne sen tähden", vastasi Niinistö. "Ja sitte kuului vielä kapteeni kertovan, jotta kuvernööri oli käskenyt kenraalikuvernöörin lakkauttamaan sanomalehdenkin, jotta siihen ei saataisi hänestä mitään kirjoittaa. Kenraalikuvernööri olikin, toisen mieliksi, lakkauttanut sen jostakin syystä kolmeksi kuukaudeksi ja luvannut kokonaankin lopettaa, jos se vain uskaltaa puhua muusta kuin mitä Paksulan kapteeni käskee."

"Ilmankos siinä ei nyt olekaan muuta lukemista kuin Suurelan uutisia", tuumaili eräs nuori mies.

"Mutta mitäs varten se sitte on rustattu tuo rakennus?" uteli uudestaan Korpelan muori.

"Mitäs varten muuta kuin rahain narrauspaikaksi", arveli Tiais-ukko. "Tietäähän sen, kun kapteenin rouva kuuluu senkin homman etunenässä olleen."

"No on siinä pari sattunut yhteen! On vakka kantensa valinnut", kuului muudan ääni väkijoukosta. "Ei pitäisi kenenkään panna penniäkään mokomaan paholaisen pesään."

"Oikein sanot, Paatelan Pekka", myönsi Korpelan muori hartaalla äänellä. "Pimeyden pesä se on koko rustinki. Johan sen näkee noista kiiltopäisistä paholaisen sarvistakin, joita on pantu sen päätyyn ja nurkkiin ... noista, joihin on kirjavia riepuja ripustettu kuivamaan. Rahojen veivityspaikka, rahojen veivityspaikka!"

Viimeiset sanat oli kuullut eräs herraspukuinen nuori mies, joka sattui juuri ohi kulkemaan. Hän seisahti ja opettavaisesti selitti: "ei, muori kulta, se ole mikään rahojen veivityspaikka, vaan valistuksen ahjo. Siitä toivotaan nyt rupeavan levenemään paljo valoa meidänkin henkisesti niin pimeään paikkakuntaan. Jumalan kunniaa sillä tarkoitetaan ja isänmaan parasta."

"Ei täällä sellaisia ahjoja kaivata", puuttui Haaralan vanha torppari puheesen. "Ja mitä Jumalan kunniaan tulee, niin tokko tuo paljoakaan edistynee sillä, kun siellä kaiket kirkkoajat renkutuksia laulellaan ja pyhä-illat sitte tanssitaan ja muuten hurjastellaan. Eipäs ole Kaiverruksen kenraali mokomiin puuhiin milloinkaan sekaantunut, vaan koettaa valistaa alustalaisiaan avun annolla tarvitseville ja Jumalan sanalla. Se onkin kunnian ukko, vanha kenraali; mutta sen minä sanon, että ei tästä vielä Paksulan kapteenille kunnian kukko laula."

"Vai ei laula", lausui herraspukuinen nuori mies päätänsä ylönkatseellisesti keikauttaen. "Lukisittepas lehtiä, niin näkisitte, eikö laula kunnian kukko. Milloinkas on kenestäkään kuolevaisesta, esimerkiksi Lipattaja-lehdessä, niin paljoa puhuttu kuin juuri kapteenista ja hänen rouvastaan? Oletteko ikänänne kuullut, että sanomalehdet olisivat maininneet sanaakaan muista, jotka jouluna ja juhannuksena ovat väelleen antaneet rusinasoppaa ja vehnäkorppuja? Onko lehdissä nähty mainittavan, että kukaan on ilmaiseksi antanut hirsiä seurahuoneeseen ja onko kapteenin arvoinen mies ennen milloinkaan alentunut itse rakennustyötä johtamaan ja teettänyt noin upeaa rakennusta, joka on kuin kirkko.

"Kuin tuulimylly", pisti Korpelan muori väliin.

Niinistön Maunu taas kuului naapureilleen kuiskailevan; "se on kapteeni ottanut tuon Koskelan Kallen työväkensä pikku lasten opettajaksi, jotta ei tarvitse lapsia oikeaan kouluun toimittaa. Siksi se Kalle nyt niin kiivaasti herrans puolta pitää."

Keskeytyksestä hieman kiihottuneena lateli Koskelan Kalleksi sanottu nuorukainen edelleen: "minä kysyn, kuka se Suurelassa on ainoa edistyksen ystävä? Kuka hankki pitäjääsen vaivaistalon; kuka perusti Suurelan raittiusseuran, lukutuvat, isäntäyhdistykset, emäntäyhdistyksen; kuka hankki tänne ensimmäiset hyödylliset koneet...?"

"Polkupyörätkö?" kuului ääni joukosta.

"Kuka on perustanut kuntaan voimisteluseurat, käsityöseurat ja kaikki muut hyvät yhdistykset ja kuka niitä kaikkia johtaa? Kenen nimissä ne kaikki kulkevat; kenelle niistä on kunnia tuleva? Ja sittekin Haarala sanoo, ettei Paksulan herrasväelle kunnian kukko laula."

"Paljo, paljo ne ovat Paksulaiset tehneet hyvää", kuului yleinen mumina väkijoukosta. "Ei meillä ilman niitä olisi mitään hyvää, ei mitään."