Chapter 35
Kiukuissaan viiltelevät "korkiat" sumuvuoria, riuhtovat rikki pilvipaasia, mutta yhä yltyy sekä niiden että meren mylläkkä. Täysin voimin puhaltaa jo myrsky torvihinsa. Ne kiljuvat ylhäällä; karjuvat alhaalla rannan kallioilla; huutavat, mylvivät merellä ja ulvovat susien tavoin vuorten vinkaloissa tai vinkuvat kivien koloissa. Salamat sähähtelevät pilkkomustalla taivaalla; koko ilma kajahtelee jyrinästä kaikkialla, kiihoittaen möyryävän meren raivostuneita, vaahtoharjaisia aaltoja yhä enemmän riehumaan. Uhitellen syöksyvätkin ne torvimaisina kääryinä kallioita vasten, mutta kiukusta kihistenkin täytyy niiden vetääntyä kuitenkin voimattomina takaisin kosteaan kotiinsa, tahi ventona vaahtona valua rannan rotkoihin ja raueta halenneiden paasien rakoihin.
Tuolla välähtää taaskin yhtenä tulena koko sen puolinen avaruus. Sen salaman valossa pilkahtaa silmänräpäykseksi näkyviin solakka, kotirakenteinen jahti. Jo sukelsi se taas yhtäkkiä ärjyvien vesivuorien väliin. Kuitenkin tarttuvat tanakkaharteiset miehet läheisen saarikylän valkamassa vankkaan meripurteen. Telat vingahtavat vähäsen ja pursi soljuu kuohuvaan veteen. Samassa on siihen hypännyt muutamia reippaita, öljyvaatteihin puetuita miehiä ja airojen kitinästä hankoja vasten voi arvata niiden soutavan ulos aavalle merelle. Miksi? Eihän kuulunut mitään hätälaukausta, ei pienintäkään avunpyyntöä. Ei, vaan kuuluuhan kuohujen pauhu ja meren mylvintä kaikkialle.
Airot notkuvat, avonainen venhe voihkaa vastatuulessa ja pumppu käy kaiken aikaa, kun ensin on onnellisesti päästy ohitse aallonmurtajan. Muutamat rohkeat poikaset yrittävät aallonmurtajalle, nähdäksensä pääseekö pursi eteen päin mahtavassa aallokossa. Heidän täytyy kuitenkin pian palata, sillä ei ole nyt yrittämistä aallonmurtajalle.
Se on valtava rakennus, tuo aallonmurtaja. Muutamien metrien korkuinen, mutta satojen pituinen valli on kudottu sementillä ja raudalla toisiinsa kiinnitetyistä kivistä sataman sivulle. Tyynellä sitä tarkastellessa, ei luulisi ikinä vallin yli pirskahtavan pisaraakaan vettä sataman sisään, mutta myrskyn mellastaessa kierittelee meren voima siitä ylitse hyvänkin metrin pituisia, puolen paksuisia paaden palasia, kuni villalepeitä; ja veden tyrskyt saavat usein sammumaan vallin päässä kolmen miehen korkeudessa palavan lyhdynkin tulen.
Äänettöminä odottelevat saarelaiset, pilkkopimeässä, rannallansa kuulumisia mereltä. Meren myrinään sekaantuu vain silloin tällöin syvä huokaus, joka tuntuu kohoavan ahdistetusta rinnasta. Ja kaukana toisissa saarissa polvistuu samalla aikaa kalpea, vapiseva äiti pienokaisten vuoteen viereen, rukoillen sanattomilla sanoilla, että isä olisi jo ennen myrskyä saavuttanut jonkun suojatun sataman, tahi saisi säilytetyksi edes henkensä rajuilman raivolta. Kalpeana on monen tyttösenkin poski ja silmissä väikkyy kostea kiilto, mutta suu pysyy silti sanattomana.
Merelläkään ei liikoja puhuta. Siellä taistellaan, tehdään ahkerasti työtä. Peränpitäjän jok'ikinen hermo, joka jänne on pingoitettuna, kun hän koettaa ohjata alusta ulapalle, etteivät vimmaiset aallot saisi sitä rantakarille sirpaleiksi sysätä. Samalla miettii hän sielussansa, miksi on meri hänelle vihainen, vai onko tämä vain varoitusta Heleenan ja Matin takia? -- Pumppumies lietsoo lietsomistaan; lietsoo henkensä edestä kilpaa vinkuvan vihurin kanssa. Hän ei osaisi sanoa, onko se rankkasateena taukoamatta sisään pärskyvää merivettä vaiko hänen omaa hikeänsä tuo katkera neste, joka sokaisee häneltä silmät, kirvelee sekä suussa että sieramissa ja kylminä virtoina valuu pitkin jokaista jäsentä.
Paukaus kuuluu yli myrskyn metelin ja meren ulvovan äänen. Se oli viimeinen purje, joka maston kappaleen kanssa köysineen nyt meni kaiken maailman tietä. -- "Nyt ollaan hukassa", päättää perämies, mutta ei toki ajatustansa pue sanoiksi. Itse aluskin jo vapisee kauhusta. Sen laudat natisevat. Kuuluu rusketta rungosta ja katkenneiden köysien päät pieksävät armottomasti milloin aluksen laitoja, milloin merta, milloin miehiä. Nyt kysyttäisiin kestävyyttä, mutta jo alkavat ihmisvoimat väsyä. Kädet herpaantuvat, silmät tuijottavat jo tajuttomasti synkeyteen, sydän kutistuu kokoon, mutta vinhemmin viheltää myrsky, aluksen tuskissaan heittelehtäessä laidalta laidalle ja härppiessä yhä enemmän vettä sisäänsä.
Mikäs se oli?... Nyt se kuului taas... Tohtisikohan tässä vieläkin toivoa?... Ei virka miehistä kukaan mitään, vaan silmät elävät ja jokainen koettaa kuunnella, keskellä työtään, kuuluisiko vieläkin äskeistä ääntä.
"Miehet! Yritetään vielä, vaikka viimeinen kerta", kajahtaa myrskyssä nuorukaisen ääni. Kädet ovat kaikilla turvoksissa työstä, mutta velvollisuuden tunnosta ponnistetaan vielä väsyneitä, vilusta jo kangistuvia raajoja, joskin miltei vallan toivotta.
"Halloo! Täällä ollaan!"
Kaikki jahdin miehet parkaisevat yhteen ääneen nuo sanat, ja uskomattomilla ponnistuksilla saadaan samassa aluskin käännetyksi. Saaresta saapuneiden pursi jysähtää jo jahdin laitaa vasten. Uudet, uupumattomat miehet tarttuvat nyt työhön. Ei aluksen oma miehistö kykene enää työn kulkua katsomaankaan. Väsyneinä, voimattomina lyyhistyvät he mikä mihinkin nurkkaan, mutta laulaen voiton virttä puskevat nyt meren vallattomat tyttäret rutisevaa alusta saaren suojaiseen satamaan.
Rannalla ojentuu kymmenittäin käsiä pelastuneita auttamaan, ja molemmin puolin tukien, talutellen, saatetaan nuo nääntyneet miehet katon alle, lämpöisten seinien suojiin. Ei kysy kenkään heiltä: ketä olette ja mistä, mutta kaikki ovat alttiina heitä palvelemaan. Itsestään, kenenkään kehoittamatta, siirtyivät iän ja taudin köyristämät vanhukset sijoiltansa roihuavan uunitulen edestä, tehden vieraille tilaa, ja jättävätpä vuoteensakin vieraiden varalle. Hääräillen sinne tänne kantavat lapset heille kuivia pukuja ja naiset kaivelevat kätköistänsä jotakin juhlaa varten säästöön pannut herkkupalaset. Onhan nytkin juhla ... ja ponnistustensa peristä tarvitsevat väsyneet vieraat maukkaampaa ravintoa kuin tuota tavallista ... suolaisia hailia ja kuivaa, pahalle hajahtelevaa hylkeen lihaa.
Niin, saaressa on juhla ... ihmisyyden suuri juhla, jota vaatimattomasti ja hiljaisuudessa viettää kärsimyksissä karaistu, työssä ja elämän tuiskuissa suureksi sydämessä, pieneksi puheissa kasvanut suku. Taivaan enkelitkin ottavat tuohon juhlaan osaa ja siksipä pyhä, hiljainen hartaus tuntuu täyttävänkin sekä sydämet että koko huoneen.
Viimein, aamun etäällä sarastaessa, saapuvat nuoretkin sisään, sillä nyt on lastikin turvassa ranta-aitoissa ja itse alus lepää taisteluistaan vahvasti ankkuroituna satamassa. Sen toverit näyttävät vartioivan sen lepoa, toisinaan kuitenkin sille hieman kumartaen, sillä nekin kykenevät kuntoa kunnioittamaan.
Huomenna on jo meri melkein hiljaa. Sen tyrskyt ovat tauonneet myrskyn mentyä. Ainoastaan "kuolleet laineet" enää liikkuvat kaukana selällä poimutellen paikoilleen rantamille sitkistynyttä, kellahtavaa vaahtoa ja reunustellen, kruunaellen raukenevaa merta ruskeilla merenhauraseppeleillä.
"Olipa hyvä, että saivat meidän miehet lastinkin pelastetuksi, vaikka vähän kastuneena", tuumailee toimessaan noin kymmenvuotinen poika tovereillensa, ketterästi kuni orava juostessaan pitkin pelastetun jahdin parraspuita.
"Hyvä oli", vastaa toinen, kiivetessään pollaria myöten jahdin kannelle.
"Se kuuluu olevankin hyvin kallis lasti", tietää kolmas toveri poikain haapion perästä, odotellessaan kärsivällisesti, kunnes toverit saisivat haapion pestin johonkin kiinni solmituksi.
"Kas, kun tässä ei ole mitään pinttaa", sanoo pienin pojista.
"Jahdissa pinttaa", lausuu toinen poika ylenkatseellisesti.
Mustin kanssa kala-aitan eteen jäänyt pieni paitaressu katselee kaihoavin silmin suurempia kumppaneita. Hekin molemmat olisivat niin mielellään menneet mukaan, mutta eivät ottaneet, eikä äitikään oikein luvannut.
"Äiti, mitähän siinä oli lastina? Olikohan tuo kultaa?" kysäsee viimein paitaressu äidiltään, joka levittelee vapeille kuivamaan vierasten vielä märkiä vaatteita.
"Ei", sanoo äiti yksikantaan, mutta ajattelee itsekseen: "olipa se kalliimpaakin kuin kulta. Sehän on kokonaisen pitkän vuoden vaaroilla, työllä ja hiellä vaihdettu monen perheen leipä... Varmaankin ovat niiden kotilaiset viime yönä hartaasti rukoilleet ... ja Jumala on aina armollinen... Hän armahtaa pelkääväisiänsä."
Aluksensa vaurioita tutkimaan saapuu viimein jahdin omakin väestö. Katsellaan siinä kaikki paikat, koetellaan, keskustellaan ja ryhdytään lopuksi työhön. Perämies istahtaa hetkeksi kajuutan katolle ja vaipuu mietteihinsä. Kauas, kauas rannattomalle ulapalle näyttävät tähystävän silmät, mutta niissä kuitenkin kuvautuu yht'aikaa sekä lempeys että päättävä uljuus. Tähystelevää katsetta ei voi seurata kukaan, mutta tarkemmin katsottaessa osottaa kasvojen ilme jotakin sisällisen taistelun tapaista, joskin hillittyä. Viimeinkin poistuvat kasvoilta hämärät pilvet ja koko muoto juurikuin kirkastuu.
"Matti, kyllä tästä vielä saat kalun", lausuu perämies tyynellä, ihan luonnollisella äänellä eräälle irvistävään saumaan tervaa ja tappuroita ahkerasti tilkkivälle nuorelle miehelle. "Mutta muista olla aina varovainen, sillä ei tämä asu enää toiste viime öistä leikkiä kestä, eikä minulla nyt ole varoja sinulle uutta hommata."
Matti säikähtää, herkeää työstään, kääntyy perämieheen päin, mutta ei virka mitään.
"Niin, niin ... ole vain aina varovainen ... varsinkin kun se Heleenakin on aivan lapsesta asti ollut niin arka. Lienee eukko kotona liiaksi hemmoitellut; en tiedä sitä, mutta arka se vain on. Tuskin voisi meri Heleenassa parantaa sitä, mitä rikkoisi, jos se sinut saaliiksensa saisi."
"Kyllä minä koetan olla ... isäntä", sopertelee hämmästynyt Matti vastaukseksi. Hänen kiitollinen silmäyksensä osottaakin, sanoja selvemmin, että hän aikoo lupauksensa pitääkin.
Työ sujuu nyt Matilta, jos muiltakin, erittäin vilkkaasti. Muutamain päivien perästä onkin jo aluksessa kaikki jommoisessakin kunnossa. Kitisten nousee ankkuri nousemistaan; lainatut purjeet alkavat pullistua kohtuullisessa tuulessa, ja jahti kääntyy jo verkalleen. Pari pientä "luovia" sataman suulla ja sitte uiskentelee jo uljas alus ulapalla keinuen ja keikahdellen, kuni kesäinen sorsa ruohokossa. Kaukaa ulkoa tulevat loiskivat laineet, niinkuin valkoinen joutsenparvi tervehtimään aukeille ulapoille taaskin saapunutta tuttuansa. Alati uutta lauluansa laulaen kuljettaa Suomenlahti taas kyntäjäänsä, iloissaan sitä hypitellen aallon harjalta toiselle. Veden kohina kokan edessä on tasaista ja se vaikuttaa niin tyynnyttävästi kiihtyneesenkin mieleen.
Matinkin mielestä on jo raitis merituuli huuhdellut pois kaikki huolet ja murheet. Kirkas on nuorukaisen katse ja hymy väikkyy hänen huulillaan, ajatellessaan: "mitähän se Heleena olisi sanonut, jos olisi sen keskustelun kuullut?... Tarkka se on silmä vanhalla miehellä... Jokohan tuo on kauankin ollut asian perillä? Vai olisikohan Heleena?... Eihän se Heleena miten olisi uskaltanut... Ja vielä isällensä, kun en minäkään..."
Vakavasti pitelee vielä vanha perämies peräsimen vartta, ajatellen omia ajatuksiaan sekä itsestään että merestä. Vaikealta se tuntuu sanoa Suomenlahdelle jäähyväisiä sen, joka on vuosikymmeniä joka päivä sen kanssa seurustellut. Tuntuu niin oudolta tuossa rinnan alla, mutta nyt ne ovat hyvästit heitettävät.
Ihmekös se olikaan, jos eron aika tuntuikin hänestä ikävältä. Olihan hän, jos kukaan, tuttu Suomenlahden kanssa. Hänhän oli sen nähnyt sekä myrskyssä että tyynessä: niin hyvin silloin, kun aurinko majesteetillisena kohoaa etäiseltä taivaan rannalta, kuin silloinkin, koska se kylpee meren viileissä, hohtavissa laineissa, ja silloinkin, kun yö vetää vaalean, hopeisen auerverhon päivän säteiden eteen. Ja kuitenkin on Suomenlahti ollut hänelle aina uusi, sillä sehän ei koskaan esiinny kahdesti aivan samassa puvussa. Hänhän ymmärtää niin hyvin meren kielen; tajuaa sen hiljaisimmankin kuiskeen ja käsittää niin hyvin sen laineiden laulut, jotka milloin vienona hyminänä milloin taivaita tärisyttävinä julistavat kuolevaisille Kaikkivaltiaan vastustamatonta oikeutta ja voimaa.
Ja nytkö täytyy hänen todella merestä erota?... Ei, tuhannesti ei! Voihan vanhuskin vielä haapiossaan salmia soudella. Saattaahan hän edes istua kauniina päivänä rannan kivellä katselemassa meren läikkyvätä pintaa. Ja merihän se viimein saarelaiselle -- hänellekin -- laulaa viimeisen tuutulaulun, kun joutuu avaralle iäisyyden merelle lähtemisaika. Se laulu se antaakin väsyneelle nukkujalle rauhaisan unen ja tuo tullessaan tyynen sataman, vaikka sen sävelien kumppanina kulkeekin kalpea kuolo. -- Hauskapa onkin elämästä erota meren sävelten saattamana, saapukootpa nuo sävelet sitte joko hiljaisina, syvistä piilopaikoista hiipivinä huokauksina, tahi tulkootpa ne vaikka kuohuvien koskien valtavana kohinana. Aina niitä ääniä vain mielellään kuulevat kaikki, sillä ne sopivat kaikille. Nehän ovat kootutkin iloista ja suruista, taisteluista ja levosta, ja laineet lyövät tahtia meren sävelten soinnulle iloisina, elävinä ... varmoina elämän voitosta kuoleman ylitse.
"Pitkä on matka majakalle, aallot ankarat välillä", hyräilee Matti kokkapuolella.
"Vieläkös mitä", lausuu peränpitäjä, "varsinkaan nyt, kun meri on noin kaunis ja tuulta juuri parahiksi."
"Kaunis on! mutta milloinkapas se Suomenlahti ruma lieneekään", arvelee pumppumies, kiinnittäessään alapurjeen "koulia".
Sillä välin on Mattikin muuttanut laulua ja hyräilee nyt:
"Lyhyt on matka kullan luokse, vaikkakin aallot pauhaa; sinne pursi punainen juokse, siell' on sullekin rauhaa!"
"Jo näkyy kotimajakka", huudahtaa pumppumies vähän ajan takaa.
"Näkyyhän tuo jo kylläkin", sanoo perämies. "Ja naisia on rannalla jo vastassa."
"On", myöntää Matti. "Heleenakin näkyy olevan. Minä tunnen hänet valkoisesta huivistaan."
PETRI.
Luokalla vallitsi hiljaisuus, niinkuin ainakin opettajaa odottaessa. Vallattomimmat ja laiskimmat pojista silmäilivät vielä hätäisesti viimeisen kerran läksyjänsä, mutta ahkerat ja siivot pojat tuntuivat tyynesti keskustelevan kohdakkoin toivossa olevasta luistinluvasta ja lähiseutujen jääsuhteista. Vikke Nenonen taas istui pulpetilla, selin kateederiin, ja koetteli jos jollakin tavalla viekotella Jussi Alaista kanssansa sormikoukun vetoon. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin lennähti siitä paikoilleen, sillä joku kuului rapuuttavan oven lukkoa. Useimmat muistakin pojista hypähtivät silloin seisalleen ja sitte kuului muutamia pulpetin kansien loksahduksia, kun pojat heittelivät kirjojansa niiden laatikoihin.
Ovi aukenikin kohta ja, odotetun opettajan asemasta, ilmestyi luokalle ihan ventovieras olento. Se näkyi olevan lähes aikamieheksi saapa nuorukainen harmaassa ja kasvamisen varalta tehdyssä sarkapuvussa. Vaalean, aivan sileäksi su'itun tukan ympäröimän ja matalan otsan alla laukuili kaksi älyttömän näköistä ja raukeaa lampaan silmää, jotka hieman pelkurimaisesti tähyilivät ympäri huonetta. Äänettöminä katsoa tuijottivat pojat tuokioisen tuota outoa ilmiöä, joka hämillään näytti silmillään hakevan ovensuun puolelta itselleen jotakin istuinpaikkaa.
Kun ei vieras itsestään tuntunut aikovan asiaansa ilmaista, kysäsi häneltä viimein luokan ensimmäinen mies eli priimus kohteliaalla äänellä: "mitäs teillä olisi ollut asiaa?"
"Meilläkö?" murahti vieras hieman punastuen ja ympärilleen katsellen. "Myö tuota -- -- hm -- -- myö tuota -- -- tultiin kysymään, jotta tämäkö se on se kolomas luokka?"
"Kolmas luokkahan tämä on", vastasi priimus.
"No mihinkähän teällä sitä minä saisin istuutua?"
Nokkelana kuin orava kiepsahti Vikke Nenonen vieraan luo. "Terve mieheen" sanoen paiskasi hän vieraalle kättä ja alkaen häntä vetää retuuttaa kateederiin päin selitteli hyvin toimessaan: "tännehän ne ovat sinulle, kellon alle, paikan varustaneet."
"Elä hiijjessä! Enhän minä miten noin korreelle tuolille suata -- --"
"Mutta näethän sen hyvä ihminen itsekin, että ei tänne enää muuanne sovi", toimitti Vikke.
"No, eipä toellakaak taija muuannekaak ennee soppiik", tuumaili vieras luokan hiljaa nauraa hihitellessä ja tyrskäessä. "Vuan annahhan minun tok ensin tervehtiik nuitaak toisii poikii."
Niin sanoen tempasi uusi tulokas kätensä pois Viken kourasta ja alkoi kiertää luokkaa, jokaista kätellen vuoronsa mukaan ja nimiä kysellen.
Hiljaisuus oli nyt luokalta kokonaan pois paennut. Rähisten koettelivat kaikki pojat keskenänsä kilpailla, kuka sukkelimman kompasanan tahi koukukkaimman kysymyksen osaisi vastatulleelle heittää. Mitään pahaa aavistamatta koettelikin hän parhaansa mukaan tuossa rähinässä tehdä selkoa sekä itsestään että suhteistaan. Kärsivällisesti kertoi hän yhdelle olevansa perintötalon poika sieltä ja sieltä, ja toimitti toiselle, että hänen takkinsa ei ollut teetetty hänen isälleen, vaan hänelle itselleen sen räätäli Matti oli ommellut. Jollekulle täytyi hänen myös selittää, että hän ei ollenkaan aikonut tukkiherraksi tulla, vaan hänet oli lähetetty tänne kouluun, että hän sillä tavoin voisi kerran päästä kotikappeliinsa pastoriksi, kun sinne ei kuitenkaan kukaan muu hakenut.
Alaista näytti lopulta rupeavan tuo poikaparka vähän säälittämään ja hän asettui ikäänkuin sen suojelijaksi. Isällisesti käski hän uuden tulokkaan kaikista ensiksi vetäisemään housujensa lahkeet lapikaskenkäinsä varsien päälle, että hän näyttäisi "vähän ihmismäisemmältä. Äläkä sitte enää milloinkaan laita tukkaasi tuolla tavoin. Koulupoika ei saa olla kuin mikäkin nuoltu vasikka."
"Muttapa kun tuolla pihalla ja katuloilla on niin paljon likkoo ja kuroo, niin kaikkihan ne uusiin housuin lahkeensuut likkautus", tuumaili toinen.
"Kääri ennen lahkeesi ylös", tiuskasi Alainen, "mutta varret sisään ja lahkeet päälle, ennenkuin maisteri luokalle tulee!"
Vieras tottelikin ja istahti lattialle, alkaen kiskoa jalastaan pitkävartisia jalkineitaan. Nopeasti kiirehti Vikke Nenonen hänelle avuksi, mutta kun hän toista lapikasta vetäessään luokan iloksi sai sormensa tervaan, siirtyi hän nolona takaisin paikoilleen. Melkein koko muu poikajoukko oli siihen sijaan kerääntynyt vieraan ympärille. Aikaa siinä sitte meni, ennenkuin hän sai lapikkaat takaisin jalkaansa, sillä kaikki tahtoivat ensin koetella hänen karkeita ja harmaita sukkiaan ja niitä ihmetellä, juurikuin eivät ikipäivinä ennen olisi sukkia nähneetkään. Vieras, jonka nimi kuului olevan Pekka ja joka jo oli ehditty Petriksi muuttaa, sai nyt siinä lattialla luetella vallattomille kuulijoilleen kaikki sekä kotitalonsa lampaat että rukiit. Vieläpä täytyi hänen tehdä selkoa heidän ruotimummostaankin, joka hänelle viime kesänä oli kokonaisen tusinan sellaisia uusia sukkia neulonut. Siitä hyvästä oli hänen kumminkin pitänyt luvata siunata mummon hauta, jos mummo vielä elossa olisi silloin, kun hän pastoriksi pääsisi.
"Ja ihanko todella lupasit siunata elävän ihmisen hautaan?" kysäsi joku. "Kuolleiden hautojahan sitä muualla siunataan."
"Ole vaiti Ander", pisti Vikke Nenonen väliin. "Kuolleitahan sitä muualla, mutta tämä Petri kun on kotoisin sieltä, jossa päivää säkillä sisään kannetaan. Siellä haudataan elävänä."
Avossa suin katsoa töllisteli Petri viimeistä puhujaa ja kysyvällä äänellä mutisi: "päiveekö säkillä sissään? Milläs keinoin sitä päivee säkillä sissään -- --"
Maisteri Lydénin ja häntä seuraavain koulun vahtimestarin ja piian luokalle tulo keskeytti siihen poikien puuhat ja puheet. Vahtimestari piikoineen toi sisään lisäpulpetin, joka asetettiin luokan lopulle, ja sille sijoitettiin viimein tuo uusi oppilas.
Pulpettien siirtelemisen vuoksi syntyneen rymyn vaiettua esitteli sitte maisteri Lydén uuden tulokkaan luokalle. "Lyhyesti sanoen: siinä on nyt teille uusi kumppani, privatisti Petter Oikari. Toivon kohtelevanne häntä ystävällisesti, niinkuin kumppania ainakin."
"Kyllä minnäik luulen, jotta myö tullaan hyvinniik hyvästi sopimaan, kun nää kaikki tuntuvat olevan oikein lystii poikii, vaikka näyttävät kaikkiik herraslapsilta ja huastavat niin motevasti", näki Petri hyväksi leveällä murteellaan, hyvin tutunomaisesti, pistää maisterille vastaukseksi luokan perältä.
Maisteri Lydén punehtui hiukan, mutta ei virkkanut muuta kuin sormiaan kateederin reunaan naputellen käski luokan pysyä hiljaa. Sitte alkoi Petrin ensimmäinen opetustunti koulussa, ja me olimme hänelle mielessämme kiitolliset, kun se tunti niin hauskalla tavalla oli hänen tähtensä tuntuvasti lyhentynyt.
Monta muutakin hauskaa hetkeä hankki Petri sitte tovereillensa vuosien vieriessä sekä herkkä-uskoisuudella että lapsellisella vilpittömyydellään. Toisinaan kyllä hänen rehellisyytensä pani koko muun luokan pulaankin, mutta onneksi oli häntä aina perin helppo eksyttää, vaikka kenen. Huolimatta mainiosta ulkomuististaan puuttui häneltä näet tyyten niin hyvin arvostelu- kuin johtopäätöstenkin tekemiskyky. Sentähden ei hän suuttunutkaan juuri mistään ja tuli siten luokan suosituimmaksi oppilaaksi. Vikke Nenonen sanoikin Petrin "koulun parhaaksi mieheksi", joka ei leikistä koskaan suutu. "Mutta muut ne ovat niin hirveän viisaita ja nokkavia ja itsestään pitäviä."
Vähitellen oli sitte jouduttu niin pitkälle, että jo oli ihan käsissä viimeinen varsinainen opetustunti ennen ylioppilastutkintolupaa.
"Tämä päiväpäs vasta pitkältä tuntuu", äännähti Ander kiireesti historian oppikirjan lehtiä välitunnilla käännellessään.
"Ainahan ne on päivät pitkii kevväillä", sanoi siihen Petri umpimielisesti hymyillen.
"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä pitenevät", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.
"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä", selitti Petri.
"Aijai!" huudahti Vikke. "Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy fysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? -- Sitä paitsi on lämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita -- etkös sitä nyt muista?"
"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut", lausui Petri tyynesti. "Niin -- lämpöhän sen tekköö."
"Rehtori tulee", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa ja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut mitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä yhdessä olon hetkellä suututtaakaan.
Viimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin jänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen selville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin jokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä siihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt tyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja slaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.
Silloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: "no Oikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa kysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun unkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?"
Petri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Noo", lausui rehtori kehoittavasti.
Silloin salpa aukesi ja Petri alkoi: "hyö sano, jotta myö vuan ei ennee ruppiikkaak teille verruu maksamaan -- --"
Rehtori paiskasi kirjan raivoisasti pöytään, että luokkahuone mäjähti vastaan, ja alkoi molemmin käsin tukkaansa repiä ja puhista vihoissaan.
Petri pysyi kiltisti vaiti tuon vihanpuuskauksen ajan, juurikuin odotellen sen loppua. Rehtorin hieman tyynnyttyä alottikin hän taas uudelleen ja sangen levollisesti: "niin hyö sano, jotta myö vuan ei ruppiikkaak teille ennee verruu maksamaan, vuan myö toarotaan ja annetaan teillen kapinen koira."
Se oli jo enempi kuin rehtorin hermot jaksoivat kärsiä. Hän oli jo ovesta ulkona, ennenkuin Petri oli ehtinyt lauseensa loppuunkaan.
"Bravoo, bravoo! Se oli miehen työ ja sillä siitä pinteestä päästiin", kirkuivat jotkut.
"Petrille on pidettävä luokan puolesta kiitoskekkerit", kiljui Ander. "Minä en olisi osannut enää mitään; ja kello on vasta puolivälissä!"
Toiset murisivat: "häpäisee koko luokan moukkamaisuudellaan;" mutta Petri itse arveli: "mikään sille tulj, kun niin äkkii läks, vaikka tottahan minä puhun, niinkuin kirja sannoo."