Chapter 34
Siellä täällä kohtaamme laajoja aloja särkynyttä jäätä, niinkuin kivikko-ahoja tasangoilla, mutta noissa "ruhmuissa" on vaihtelevaisuutta, on elämää. Päivän säteet ovat piilosilla tai lyövät muutoin leikkiä kimallellen suunnattoman voiman pystyyn sysäämien jäätelien sivuilla ja satasärmäisillä reunamilla. Niitä ne maalailevat milloin kellertäväksi tahi punaisiksi, milloin synkän sinisiksi, vaalean harmahtaviksi taikka hohtavan valkoisiksi, mutta ennen kaikkea kirkkaan kullan karvaisiksi. Ja värit vaihtuvat alinomaa liikkuessasi. On kuin meri yhdessä talvisen taivaan kanssa viettäisi jotakin hiljaista perhejuhlaa, jonka takia se on pukeutunut juhlapukuunsa. Sitä kaunistelemaan on vielä kutsuttu kaikki taivaan ja maan niin tummat kuin heleätkin häiveet ja värivivahdukset.
Jonkun ruhmun reunamalta, tuolta etäältä, näyttää hienona viivana kohoavan säkenöivään ilmaan autereen tapaista, hienon hienoa sumua. Tuulen hengen raukein siivin kannattelemana leijailee se hetkisen pitkin jääkentän välähdellen läikehtivää pintaa, kunnes häipyy ja haihtuu näkymättömiin: uppoaa valovirtoihin. Silmiä häikäisevä valo estää meitä saamasta tuon sumun synnystä selvää, vaikka suuntaammekin silmämme sinne päin. Sieltä kuuluu vain hiljaista, epäselvää sohinaa, niinkuin hyvin kauvas poistuvan soiton kuolevista sävelistä. Kalastaja-Matti lukee nähtävästi silmistämme kysymyksen: "mitä tuo ääni tietää", koska miettiväisenä tuumii: "jos ei tuo ole sulan veden kuohua, niin olisi meidän parasta lähteä täältä pois jo hyvän sään aikana."
Heti kääntyy kuitenkin huomiomme toisaalle, kun Matin ruskea hylekoira hyökkää jäätä myöten meitä kohden sieltä, josta äsken näimme hienoa sumua ilmaan nousevan. Kaikenlaisilla merkeillä koettaa se nähtävästi saada meitä lähtemään sinne, mistä on tullut.
Taputellen koiraansa selittää Matti: "se on löytänyt hylkeen reiän, mut mitäs siitä, kun ei ole pyssyä mukana."
Me ohjaamme nyt hevosemme lähinnä olevalle apajalle. -- Vasten päivää katsoessa näyttävät siellä hyörivät kalamiehet pieneltä, poutaisena kesä-iltana päiväpaisteessa survovalta hyttyisparvelta. Jonkun puolisen tuntia ajettuamme olemme mekin nuottamiesten luona, jotka meistä välittämättä jatkavat työtään. -- Noin kilometrin pituiselle, soikulaiselle alalle on siinä hakattu jäähän avanto avannon viereen aina jonkun sylen päähän toisesta. Pitkän pitkillä hoikilla riu'uilla uitetaan verkot avannosta avantoon. Tuossa toimessa puuhaa puoliväliin toistakymmentä henkeä, joiden jäähileissä olevat kangistuneet vaatteet kahahtelevat niin omituisesti heidän vähänkin liikkuessaan. Pari laihaa hevosluuskaa seista kytröttää riisuttuina niinimatoista jäälle pystytetyn suojuksen takana. Mielihalulla näkyvät ne pureksivan sarojen sekaista heinää sillä välin kuin kalamiesten koira ahkerasti häärii kuokkavieraiksi saapuneiden varisten karkoittamispuuhissa, ensin vähän meitä haukuttuaan.
"Käyvätkö täällä naisetkin talvinuotalla, koska tuolla loitompana on ainakin yksi joukossa?" kysyy ystäväni Matilta.
"Se on luotsin Tilda, kun niillä on apajassa kaksi mies-osaa, mut ei ole kuin yksi mies", selittää Matti.
Viimein on nuotta potkettu, köydet järjestyksessä ja veto alkaa. Se näyttää kysyvän voimia, mutta reipasta ja voimakasta on nuottaväkikin.
"Tarttuu kiinni", huudetaan toiselta sivulta jostakin paikasta.
Muutamia miehiä juoksee heti ketterästi sinne. Mekin seuraamme heitä ja joudumme siten Tildan viereen. Kova on työ, ennenkuin kuuluu huuto: "irti on -- vetäkää! Vetäkää, niinkuin isänne ennen veti."
Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan ja niin tekee Tildakin. Hänen keltanen villahuivinsa on solahtanut niskalle, eikä mikään kankea päällysvaate estä aavistamasta tuon solakan ja sopusuhtaisen vartalon sulavan säännöllisiä piirteitä. Mustat hiukset muistuttavat harvaan lainehtivaa syksyistä merta, säännölliset kasvot punottavat ponnistuksesta ja syvät, tummat silmät katselevat säihkyvinä, mutta tyynesti meitä. Hekkumallisten huulten ympärille näyttää veitikkamaisesti ilkkuva, vaikka kuitenkin ystävällinen hymyily unohtuneen väikkymään. Koko olennosta henkii luonnollista, itsetiedotonta suloutta, joka herättää kaikissa ehdotonta ihailua.
"Dulcis virgo Maria, madonna venerabilis", siteeraan minä Notkeria, kuiskaamalla ystäväni korvaan tuon fraasin.
"Sanoisit mieluummin Kleopatra, tahi paratiisin mustasilmäinen houri", mutisee hän silmiään tytöstä pois kääntämättä. "Sellaisena mahtoi synti lähestyä sitä, jonka se ensiksi kahleisinsa kietoi", lisää hän vielä piiraman verran vaiettuaan.
Yhä kestää jäällä raskasta, märkää työtä. Pitkäsiimalla erotan tuonnempana useampiakin nuottueita ja esitän ystävälleni, että lähtisimme niitäkin katsomaan. Tildan kauneuden tenho on hänet kuitenkin vallannut niin, ett'en saa häntä mihinkään tytön läheisyydeltä. Kuin unissaan vastailee hän vain kysymyksiini ja esityksiini, yhä ahmien Tildaa silmillään.
Viimeinkin alkaa havasverkoissa tiheämmin välähdellä hopealle välkkyviä hailia. Kohta on nuotan peräkin ylhäällä ja ylt'ympärinsä hyppii päiväpaisteessa kaloja, kuin sinne tänne kimpoilevia, kimaltelevia hopeasuikaleita. -- Saalista pyydyksestä irrottaessa ja nuottaa järjestellessä uutta vetoa varten on taivaalle alkanut kokoontua pilviä ja ilmakin umeta. Joku huomaa sattumalta pienen jääpalasen pyörivän yhdessä kohden keskellä nosto-avantoa. Kaikki hyökkäävät sen kuultuaan avannoille. Aivan oikein -- vesi pyörii härän silmissä joka ainoassa avannossa.
"Herra armahtakoon! Jää käy", huudahtaa Tilda.
Ystäväni lohduttelee häntä sillä, että se on mahdotonta, koska ei pitkäsiimallakaan erota sulaa vettä millään suunnalla.
"Lautta voi olla satoja virstoja pitkä", vastaa Tilda siihen.
Mattikin on tuossa tuokiossa pistänyt hevosemme aisoihin ja ympärillämme äkkiä syntyneestä hälinästä ja kiireestä huomaamme mekin vaaran olevan lähellä. Taivas onkin jo ihan mustana kohisevista pilvistä ja lunta alkaa tuiskuta ilman täydeltä niin, että vain muutaman sylen enää eteensä näkee. Maihin tulee kiire kaikilla.
"Tilda, tule meidän rekeemme", huudahtaa ystäväni. "Meillä on parempi hevonen. Ehkä ehdimme pakoon kovan ilman alta."
Empimättä hypähtääkin tyttö kuskipenkille Matin rinnalle ja me alamme kiitää hyvää vauhtia mantereelle päin. -- Yhä pimeämmäksi käy ilma ja yhä vimmatummin pieksää kostea lumi vasten kasvojamme. Tuuli ulvoo korkeuksissa ja sen raivoisat puuskat ovat tukahduttaa hengityksemmekin. Toiset kaikki ovat yks'kaks jääneet meistä jälelle tietämättömiin. -- Meistä tuntuu kuin pohjaton lumimeri hurjasti hyökyvissä laineissa tulvisi korkeudesta päällemme ja me, epätoivon vimmalla, uisimme sen raivoavissa pyörteissä. Emme tiedä missä olemmekaan, emmekä minne päin menemme. Tyynenä kuitenkin istuu Matti yhä ajajan paikalla.
Äkkiä kuuluu edeltämme hirvittävää jyryä, ryskettä ja pauketta. Jää tärisee tuntuvasti allamme ja ilmassakin käy vavahtava liike. Silmänräpäykseksi seuraa sitte, aivan odottamatta, kolkko haudan hiljaisuus tuossa pimeydessä. Sen kestäessä kammottava kauhu valtaa mielen ja veri on hyytyä liikkumattomaksi sydämeen. Hevonen ei tahdo enää mennä askeltakaan eteenpäin, vaan pakottamalla saadaan se vielä juoksuun. Syntyy taas uutta kohinaa, uutta ryskettä, joka vähitellen taltuu.
"Nyt se on irti meidän puolelta", ääntää Tilda huoaten.
"Mikä on irti?"
"Jää ... Suomenkin puolelta", vastaa Matti tyynesti, mutta yhä eteenpäin riennämme me siltä.
Vähitellen harvenee lumen tulo harvenemistaan ja ilma alkaa yletä. Myrsky tyrtyy viimeinkin rajuimmasta raivostaan. Jo tuikahtaa joku tähtönenkin pilvien raosta. On siis jo ilta käsissä ja me olemme tuntikausia harhailleet rajattomalla jäällä. Tuolta siintää jo edestämme jotakin korkeata ja tummaa, varmaankin maata. Mutta samalla kuuluu taas korviimme outoa ääntä.
"Mitä se on tuo?" kysäsemme yhteen ääneen ystäväni ja minä.
"Laineiden loisketta", vastaa Matti hitaasti.
Tuokioisen kuluttua olemmekin jo saapuneet jään reunalle. Kuu kohoaa takanamme ja kalpeilla säteillään valaisee edessämme vyöryviä, vaahtoilevia, ruskeita laineita. Ehkä olemme nyt lähempänä vaaraa kuin koskaan ennen, mutta maan näkeminen kuitenkin tuntuu niin turvalliselta. Helpotuksen huokaus kohoaa rinnasta, mutta arvelevaisena kynsii Matti korvallistaan. Hän ja Tilda nousevat reestä ja tähystelevät tarkasti joka suunnalle. Viimeinkin sanoo Matti: "tuolla on varmaankin Pitkäniemi."
Me olemme sillä aikaa reessä ihmetelleet, miksi ranta näyttää aina liikkuvan, vaikka olemme seisoneet yhdessä kohden pitkän aikaa, mutta nyt ei ole halua, ei aikaa kyselyihin, eikä vastauksiinkaan.
Nopeasti kääntää Matti hevosen itäänpäin ja alkaa ajaa pitkin jään reunaa itää kohti. Tuntuu vähän kammottavalta tuo kulku niin lähellä kuun valossa läikkyviä laineita, jotka jäälle loiskimalla näyttävät tavottelevan meitä nielläkseen. Matti ei vain näytä vettä pelkäävän, eikä Tildakaan kadota malttiaan. Pari tuhatta syltä ajettuamme olemme viimeinkin niemen kären kohdalla, mutta siitä erottaa meitä vielä leveä kaistale selvää vettä. Siinä on kuitenkin sula vesi kapeimmillaan.
"Pidetään nyt vain huolta siitä, että aina pysymme tämän niemen nenän kohdalla", sanoo Matti. "Jää käy länteen ja kun me kuljemme itään, niin täytyy sieltä joskus tulla joku kieleke, joka tarttuu niemeen, -- ja silloin olemme pelastetut."
Me nousemme kävelemään kaikki, mutta tuntuu aivan uskomattoman oudolta tuo, kun niemen kärki aina pysyy kohdallamme, vaikka me jokainen astumme rivakasti ja taukoamatta eteen päin. Ystäväni ei tahdo käsittää tuota lainkaan, mutta viimein saamme hänellekin selväksi vauhtimme vastaiseen suuntaan olevan saman, jolla merivirta vie jäätä toisaanne.
"Siis tässä on vieläkin pelastuksen toivo", sanoo hän Tildalle, "vaikka minä jo luulin saavani kuolla teidän kauniissa seurassanne. Ja mielelläni olisin kuollutkin."
Tyttö joko ei ymmärrä tahi ei ole ymmärtävinään tuota paksua kohteliaisuutta. Hän naurahtaa vain ja lisää sitte vakavasti: "te olette merkitty, herra."
"Miten merkitty; ja mihin?"
"Se, joka laskee leikkiä kuoleman kanssa, on aina kuolemalle merkitty", päättää tyttö.
Mattikin pudistelee tyytymättömänä päätään. Hänkin näyttää yhtyvän Tildan uskoon. -- Sillä välin on alkanut luoksemme kerääntyä jäältä muitakin ihmisiä. Ystäväni on kuitenkin jotenkuten jäänyt meistä toisista jonkun sylen jälelle, kun yht'äkkiä kuuluu huuto: "lautta jakaantuu! Kiiruhtakaa! Se särkyy!"
Se vaikuttaa meihin kuin sähkökipinä. Kaikki hyppäämme eteenpäin kuin kuoleman ajamina, ajattelematta yhtään toisiamme. Kuuluu roisketta ja sihinää. Pitkä, soikea jääjoukko on eronnut meidän suuresta lautastamme ja lähtee kiivaasti kulkemaan.
"Yksi mies jäi, yksi mies jäi!" huutaa joku joukosta.
Käännyn silmäämään taakseni ja huomaan ystäväni jo etäällä meistä. Kaikki mustenee silmissäni, mutta kuitenkin kuulen, kuinka Matti huutaa: "pysytteleikää keskellä, jos lautta on pieni! Muutoin -- Jumala armahtakoon sielu parkaanne!"
Ei kuulu vastausta, mutta yht'äkkiä alkaa taas takaamme kuulua jysähdyksiä ja räiskettä. Varmaankin on ystäväni lautta tavannut niin suuren kiven, jota se ei jaksa mukaansa temmata. Minua pudistuttaa, mutta en voi kääntää silmiäni pois lautasta, jolla ystäväni kulkee tuntematonta kohtaloansa kohden.
Joku huutaa taas iloisesti: "se kääntyy rantaan päin!"
"Se kääntyy, se kääntyy", kertovat useat äänet. Minusta näyttää siltä kuin ystäväni haamu näkyisi nyt äskeistä selvemmin. Kuluu joku silmänräpäys ja selvästi näen ystäväni lautan jo muuttaneen vähän alkuperäistä suuntaansa. -- Vielä puolisen, tai korkeintaan kokonaisen minuutin kuluttua paiskautuu tuo meidän lauttamme tytär meitä kohti, mutta rantapuolelta ja peittää liittymiskohdan silmänräpäykseksi hienoon jääsateeseen.
"Joka kynsi varoillaan!" kiljasee silloin Matti. "Jos sen toinen ääri kääntyy niemen sivuun, niin silloin jokainen yli kuin yksi mies!"
Hetkinen kiihkoisata odotusta vielä. Tuo hetki tuntuu minusta tavattoman pitkältä. Ja vielä osaltaan lisää ikävyyttä kuun peittyminen pilven taakse. Vihdoin viimeinkin kuuluu jäälautta raaputtavan niemen rantakiviä vasten. Se oli siis kääntynyt, niinkuin Matti oli ennustanutkin. Ilman käskemättä hyökkäsi nyt koko joukko kirjavassa sekamelskassa horjumattomalle maapohjalle. Pian olikin jäistä siltaa myöten kulettu tuo meitä tuntikausia seisottanut, lyhyt taival. Kuukin näki taas hyväksi valaista kulkuamme raivaamattomassa metsässä, mutta kaukaa mereltä kuului yhä jäiden liikkumisen valtavaa kohinaa ja railoissa katselivat vilkkuvat tähdet kuviansa, kunnes yltyvä pakkanen taas rauhoitti oikullisen meren -- toistaiseksi.
"Vieläkö tekee mielesi merelle?" kysäsen ystävältäni.
"Kyllä se vetää puoleensa, kun ken siihen kerran tottuu", vastasi hän lempeästi silmäillen Tildaa.
SUOMENLAHTI.
Suomenlahti on ihmeellisin kaikista maailman meristä.
Vieraalle on se vaitelias, jokapäiväinen vallan. Se on kokonaan itseensä sulkeentunut maailma karuine kalliorantoineen, lukemattomine luotoineen, karineen, vihertävine vesineen ja pitkine kiviriuttoineen. Tutustupas kuitenkin tuohon salaperäiseen mereen, niin huomaat toista.
Mantereen kanssa leikkiä lyöden laskee se lahdelman lahdelmansa perästä Suomen syliin, ikäänkuin aikoisi Suomelta väkivalloin riistää sen, mitä maalle järkkymättömällä oikeudella on tuleva. Se on kumminkin kaikki pelkkää viatonta pilaa ja pelottelemista, sillä totuudessa tietää meri, ihmisiä paremmin, autuaamman olevan antaa kuin ottaa, ja sitä sääntöä se alati noudattaakin.
Kuten sanottu, muukalaisen mielestä ei tuossa meressä ole juuri mitään merkillistä enempää kuin sen saarten ja rantojen asukkaissakaan. Meri on näet lyönyt niihinkin oman leimansa; painanut merkkinsä syksyn pitkinä, pimeinä myrskyöinä; lyönyt heihin meren vakavat tuntomerkit valoisina, kokonansa valoisina kesäisinä pyyntiviikkoina, jotka luistavat ohitse suloisina, rauhallisina, kuni lapsuuden ihanat unelmat, ja haihtuvat tavalla nuoruuden utuisten toiveiden, viehättävien haaveiluiden. Ratkeamattomin sitein on meri sitonut itseensä nuo ihmiset ja heidän elämänsä kätkyestä hamaan hautaan asti. Useinpa se korjaa pehmoiseen syliinsä parhaimmat ystävänsäkin turvallisissa tuvissansa odottamaan ääretöntä iankaikkisuutta.
Tuolla keinuu avonaisessa purressansa kaukana aavalla, siintävällä selällä saarelainen, tyytyväisenä toimiskellen vaimoinensa verkon nostossa. Pienenä pilkkuna pistää toisaalta silmään, matalikon rinnasta, toinen venhekunta. Varmaan on sekin palumassa mereltä niukkaa ravintoa kotona oleville pienokaisille. Elämästä iloiten viereksivät pyylevät hylkeen poikaset kallion letolla, mutta uskomattoman vikkelästi pulahtavat syvyyteen, huomattuaan lähellänsä punaraitaisen purjeen, jonka alla tanakkarakenteinen luotsi, piippunysä vasemmassa suupielessä, mennä suiottaa ohjaamaan karien lomitse uhkeata kauppalaivaa, jonka mastojen huiput ja vimppelit kajastavat kaukaisen ja kaljun luodon takaa. Melkein musta, sakea savujuova tuolla etäällä osottaa kömpelön sota-aluksen suuntaa, mutta nuo hoikat, tummat, melkein veden pinnalla väikkyvät viirut tulevat torpeedopursista, jotka suhahtavat sivutsesi ennen kuin niitä oikein ehdit huomatakaan.
Silmillänsä mittaa muutamassa purressa jäntevän näköinen mies taivaan rantaa; kohottaa sitte katseensa korkeuteen, helakasti loistaviin pilvenhattaroihin; siirtää viimein silmäyksensä saaren rannalle ja sitte vasta alkaa askarrella pyydyksiensä kanssa, virkkamatta mitään airoilla istuvalle tyttärellensä. Hän on nyt varma siitä, ettei myrsky tänään verkkoja vie ja siksi on hänen katseensa tasainen ja tyyni.
Sillä välin uurtaa tuuli ryppyjä ja syviä vakoja hänen päivettyneille poskillensa, uurtaa niitä hiljaa, mutta varmasti. Tytönkin silmissä päilyy jo vakavamielinen syvyys, vaikka hän on vasta siinä iässä, jossa mantereen lapsi ei vielä vakavia mietteitä mieti eikä murheista mitään tiedä. On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys kuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan oloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja kärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi luoda. Autereiset ulapat uhoilevat uhraantumisista ja uroteoista, joiden rinnalla vaalenevat useimmat marmoriin kullalla uurretut muistot. Meren maininki kykeneekin kuuntelijallensa kertomaan tuhansia taruja särkyneistä sydämistä, kuolon kouristuksista, tuskista, epätoivon taisteluista ja vuosisatojen vieriessä kohotetuista, sydäntä vihlovista valitushuudoista. Mutta kun syvyys verhoksen synkkään vaippaansa, kun myrsky käy ja vaahtoisat aallot vimmoissaan hyrskivät, niin kuullaan niiden juttelevan myöskin kummallisista konnantöistä, julmista vääryyden vehkeistä, teoista, jotka ovat riistäneet kansoilta oikeuden turvan, syösseet satoja surmaan ja tuottaneet tuhansille koskaan kuivumattomia kyyneliä.
Suomen lahti suosii aina uskollisuutta, rakastaa rehellisyyttä. Se ei suotta vaikeuta vilpitönten matkaa, mutta vilppi älköön uskaltako koskaan sen halttuun heittäytyä, sillä vääryyttä vihaa meri ja murskaa sen tekijät vastustamattomin jättiläisvoimin. Siksipä on valokin, yksinpä etäinen aurinkokin rakastunut siihen ja lempensä lämmön täydellä hehkulla se suutelee sitä. Meri vastaa valon lempeen, lämpenee siitä ja hymyilee sille viattomana, puhtoisena, kuni vakahinen lapsi armaalle äidille kehdossansa. Taivaan tuikkavat tähdet, nuo valon ikuisesti uskolliset vartijat, pitävät myöskin paljon Suomen lahdesta; sukeltautuvat pimeinä aikoina usein sen veteenkin ajamaan syvyydestä pois pimeyden ilkeitä voimia, etteivät ne saa samentaa eikä häiritä meren väsyneitä, virkistystä ja lepoa tarvitsevia laineita, vaan ne saavat rauhassa hankkia itsellensä uutta voimaa. Paljo sitä Suomen lahti tarvitseekin, sillä niin pieni kuin se valtameriin verrattuna onkin, koettaa se parhaan tarmonsa mukaan aina täyttää velvollisuutensa ja hartaasti toimia Luojan suurille ja pienille säätämässä ihmiskunnan suuressa edistämistyössä.
Sen takiapa taivaan valotkin vaalivat sitä ja pitävät siitä. Mutta pitääpä saarelainenkin merestänsä; pitää sanomattomasti. Ei ole sitä saaren koulusta kotiinsa palaavaa poikaa eikä tyttöä, joka ei edes hetkeksi pistäytyisi rantaan katsomaan merta, ennenkuin menee kotiin nälkäänsä tyydyttämään. Ei henno aikuinenkaan koskaan omaa mertansa iäksi heittää, vaikka kaukamailta tulevat tuulet viekoittelevasti kertovatkin lännen laajaperäisestä vapaudesta ja helposta toimeentulosta ihanissa etelämaissa, joissa leipä itsestänsä kasvaa lehtevissä puissa; joissa hurmaavan kauniit kukkaiskentät häikäisevät silmää, huumaavalla tuoksullansa alituisesti täyttäen helteisen ilman; joissa taivaan laki iät kaiket kirkkaana kaareilee ja polttava päivän tähti valtameren oneimmissakin onkaloissa saattaa kalliit helmimarjat kypsymään korallimetsistöjen simpukkakukissa. Ei, sinne ei tee saarelaisen mieli iäksi asettumaan, sillä siellä menisi mieheltä sisäinen tarmo, kuivuisi kaikki kunto, mutta toista on täällä kotoisilla laineilla keikkuessa, kotoisten aihkien ikihuminata kuunnella, ja kukkivia kanervakankaita katsellessa. Työllä, vaivalla ja tuskallakin täytyy täällä tosin olemistansa aina tukea, mutta työ, tuska ja toiminta terästävät sielun tarmon ja tuottavat ruumiille rauhaisan unen. Meri ei veltolle antimiansa anna, mutta täällä ovatkin meri ja mies -- ne molemmat -- kuuliaiset käskylle: "otsasi hiessä on sinun syötävä leipääsi".
Missäpäs olisikaan ihanampi asua kuin kotikylässä, jonka viereen luonto on kohottanut kalliomuurin suojaksi tuimia tuulia ja myrskyn meteliä vastaan? Missä olisi olo onnellisempaa kuin kotituvassa, keskellä kaikessa koeteltujen kumppanien ja ystävien? -- Niin, missä paistaisi herttaisemmin Jumalan päivä kuin tuolla tyynenä lepäävällä kotilahdella, tai missä näkisit luonnon sen sirommassa puvussa kuin salmella saarien välissä, jossa kaikki on niin hiljaista, niin juhlallista, mieltä niin hartauteen vastustamattomasti vetävää, kun ikihongat vienosti humisevat korkeuksilla, kun kaislisto, tyytyväisyydestä hymisten, nuokkuu matalalla rannalla tuskin tuntuvassa iltatuulessa ja koskelo poikinensa soutaa hieman väreilevässä vedessä? Löytäisitkö mistään niin läikkyvän kirkasta kultaa kuin kyljissä noiden lipattavien laineiden, jotka soluvat pitkin merivirran pintaa tai lipuvat kukkien piirittämien rantakivien reunamilla? Ja missä kimaltelisi kirkkaampia helmiä kuin lahdelman takana, tuolla välkkyvällä, sileällä hietikkorannalla?
Oletko myöskään maailmassa muualla milloinkaan nähnyt niin hillittyä, mutta heleätä värien vaihtelua kuin tuo, jonka selälle synnyttävät sinisellä taivaalla leijailevat pilvien parvet, etenkin päivän painuessa levolle lännen laineihin? Koko avaruus on siitä ihastuksissaan. Ruusuinen hohde heiastuu vedestä, rantain vehreys on toisin paikoin tummaa, toisin paikoin taas mehevän vihantaa, siellä täällä vaaleata, hopean värillä vaimennettua. Vakavimpienkin graniittikumpujen kasvoille kohoaa innostuksen punerrus samalla kuin matalammat kalliot pukeutuvat harmahtaviin, mutta monihäiveisiin yöpukimiinsa.
Hiljaa, näkymättä, kuulumatta laskeksen laineille autereinen yö. Se, luotuaan idän taivaalle maan varjon synnyttämän suuren, hämyisen kaaren, hiivii huomaamattasi esiin kätköistänsä; levitäksen laineille joka taholla yhtä tyynesti ja tasaisesti -- niin hiljainen yö, että kuulet sen saavuttua pinnalla liipoittelevan perhosen siipien heikon suhinan; kuuletpa jyrkänteen seinän raossa kasvavien kallioimarteiden keskinäisen lemmen kuiskeenkin. Kohta uinahtavat kuitenkin kaikki, raukenevat vienotkin äänet ja nyt meri vain yksin huokailee. Se hengittää harvakseen, tyynenä, rauhallisena, niinkuin nukkuva lapsi äitinsä rinnoilla.
Saariston siimesrikkaiden metsien sylissä leikkivät jo, piirissä pyörien, Yöttären tummakutriset, kevytkenkäiset lapset. Hiljaa, korvin kuulumattomin askelin hipsutellen, ne hyörivät puiden juurilla ja rakentelevat kisailupaikoikseen lehtien ja oksien hienoista varjoista solia ja majoja niin synkkiä ja pimeitä, että uljainkaan valon säde ei uskalla niihin tunkeutua.
Jo kuitenkin ylenee idän aaltojen povesta ilman kannelle veripunainen kuu. Tuossa tuokiossa on se loihtinut ulapoille yli merien ulottuvan, loistavan sillan. Jos sen valossa silmäilet meren pintaa, niin huomaat kauttaaltansa koko merelle näkymättömien käsien levittäneen hienon hienoista ja sihajavista silkkilangoista kudotun tiheän verkon. Se on olevinaan laineiden suojana myrskyä vastaan, mutta kovin on kevyttä noin ohut ja väreilevä verkko. Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa; vaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa painolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa heräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä koveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn etusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle. Karkaa jo uni ankaroiden aallottarienkin silmistä ja soiton yhä yltyessä hyppäävät hekin hemestien sekaan ja käyvät hurjaan karkeloon keskenänsä. Myrskyn ukset ovat jo avatut. Pakoon pyrkivät sen edestä lännen sakeat sumuparvet. Vaalean harmaina, läpinäkymättöminä, kosteina kiiruhtavat ne kaikkialle ja peittävät kaikki pimeyteen. Pohjoiskorkia ja Lounaiskorkia -- Suursaaren alpit -- yrittelevät pysähdyttämään sumuvuoria, mutta turhaan. Ne vyöryvät mistään piittaamatta eteen päin, yhä eteen päin loppumatta, lakkaamatta.