Chapter 33
"Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon kirppuko sinä out vai mikä!"
Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni ja sitte alkoi kuulua Tuomaan hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.
Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli lähteä kolipäisenä lapsiaan pelottelemaan. Sitä paitsi tuntui niin raukasevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle piippuansa kaivelemaan, Siinä sitte johtui istuessa mieleen monenlaisia asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja keväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret ikäänkuin kiinni kasvaneet.
Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamusella hänen ulkomuodossaan mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.
* * * * *
Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa. Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen kourissa ja houraillen jauhoi tuulta taivasta, tietämättä mitään tästä maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.
Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli kauvempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta Kuohattia kiertämästä!"
Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa, mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ett'ei ole valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt Kuohattilaisetkin työtä. Vielä oli hän lisännyt: "Eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan, sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat."
-- "Niin se on, Perttu parka", tuumaili Kohisevalainen, "eikä nyt omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on, jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."
-- "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun siinä ei ollut suurusta siteiksikään. -- Vähän ajan perästä hän vielä lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjän kuorta -- tahi, jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti, niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta todellakin pääsisi johonkin työhön."
Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin paljon kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja tottahan tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois lähtiessään.
Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin Kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti Tuomaskin äitinsä korvaan: "Äiti, kohta sinä nyt paranet, kun Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"
* * * * *
Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan. Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään niin että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.
Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalin päivän aikaan. Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi, pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittekin taidetaan perhe kesään saada", mutta silloin sattui Anni saamaan -- kaksoiset.
Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä tiellä puodissakin -- pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "kosk'ei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan."
Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan oven edessä." Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään, vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja kehoitti kauppiaan niitä omiksensa ottamaan.
"Onneksi" kuoli toki kaksoisista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jälellä, kun hänen täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihin päin olisi matka ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauvas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.
Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahais-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolella, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poikaraukan kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. -- Sitte se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä edemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkun kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt ja niin on tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."
* * * * *
Perttu yhtyikin seuraan ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa. Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.
Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa koristuksissaan ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi. Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahais-Paavon laihan hevoskaakin perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä. Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina, joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.
Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin. Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut, siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päiväpaisteessa puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat petäjät, lumen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.
Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestä päin häämöitti taas korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoiseen päin oli varmaankin iso Valamon järvi.
Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Siellä päin rupeavat jo pilvet sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. -- Jo alkaa lähellä tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin, että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.
Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät riehaantuneet pilvet taivaanlaella. Ennenkuin aavistaakaan osataan, ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän, menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisellako on sitkeämpi elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä salolaisilla.
Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi, kuin sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voiton virttä.
-- "Antti, -- tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.
-- "Eteenpäin! Eteenpäin Jumalan luomat", huutaa Mahais-Paavo. "Tolkeen talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."
"Suur surkeus, ja vaivaisuus On täällä murheen laaksoss' Lyhykäinen on meidän menomm' Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass surun alhoss",
koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahais-Paavo auttaa häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti, mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedon tapaisella kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle vielä vähäsen voimaa.
Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahais-Paavon hevonen vaipuu lumeen aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ett'ei erota kukaan, tokko muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. -- Jo horjahti Mahais-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja nainen, mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. -- "Eteenpäin, Jumalan tähden eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"
Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin tietämättä, missä ovat kaikki muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei se toki ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä Mahais-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo jäätynyt Paavon kouraan kiini, koska ei se siitä ennä pudonnut Antin kosketuksestakaan.
Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitte herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt -- niin pehmyt ja mukava. Kylmyys, milt'ei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman ja sitte on niin hyvä olla.
Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös toista alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä jälestä. -- Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän sylissä -- ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. --"Näethän; isä on ihan tajutonna jo ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. -- Tule, tule!"
Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! -- Ei levähdä kuitenkaan Tuomas, vaikka veri polttaa hänen suoniansa.
Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu siltä kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.
Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin taluttaa kanssansa.
Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. -- Koiran tavattomasta menosta säikähtäneet Tolkeelaiset ovat kerääntyneet kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä tiheään kuin ulkona lunta.
"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? -- Mistä te tämmöisessä Herran ilmassa? -- -- Poika, miksi sinä et vastaa? -- -- Herra nähköön! Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä vetää. -- -- Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."
Pirtissä irroittivat sitte Tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan henkiin virotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä huoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.
Kauvan pojat nukkuivatkin ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta ja niin oli alussa Anttiakin vaalittava.
Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Helottavan kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkasi se silloin tasaisen lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alas päin riippuivat, kuni kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitte pystytettiin kankaalle kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä päin sanotaankin sitä kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi "Kuudentoista kankaaksi."
ERÄS TALVIPÄIVÄ MERELLÄ.
"Eikös se ole kovin vaivaloista työtä tuo talvikalastus merellä?" kysäsi ystäväni kalastaja-Matilta, jonka olimme ottaneet oppaaksemme, lähtiessämme Suomenlahdelle talvinuotan vetoa katsomaan.
"Eihän se taida kaikista helpoimpiakaan olla", tuumaili Matti verkalleen, ensin asiata vähän harkittuaan.
"Ja onhan se vähän vaarallistakin, jos jää sattuisi pettämään?"
"Eipä se juuri milloinkaan petä, vaan sillä on muut kujeensa, kun niin sattuu", arveli Matti. "Ja silloin sitä on henkeään kaupalla."
"Miksi ette sitte muuta mantereelle elämään?" puutuin minäkin puheeseen. "Siellä ei ainakaan tarvitse olla henkeään kaupalla."
Matti kynsäsi korvallistaan, mutta ei vastannut sanaakaan.
"Niin, miksi ette todellakaan muuta?" toisti ystävänikin kysymyksen.
Matti näytti miettivän vastausta, mutta kun ei mieluistaan keksinyt, selitti hän: "ei sitä osaa herroille sanoa, vaan ei sitä vain voi. Meri vetää puoleensa sitä ken siihen on kerran tottunut."
Ystäväni pudisti epäilevänä päätänsä, mutta kun juuri silloin laskeuduimme jäälle, loppui keskustelu siitä aineesta ja me aloimme udella paikkojen nimiä ja muuta semmoista oppaaltamme.
Hyvää vauhtia mennä huristimme nyt pitkin erään niemen sivua. Aamuhämärässä vilahteli ohitsemme tuon tuostakin muutamia kallioluotoja, metsäisiä saaria ja yksinäisiä kiviä vasten patoutuneita jäitä. Juuri silloin, kun hämärä alkoi haihtua korkeuteen ja sulautua valoon, pujahdimme me eräästä ahtaasta salmesta huurteisten puiden välitse aavalle merelle. Maan viimeisinä rajavartioina kohotti vielä siellä täällä jäästä päätään joku yksinäinen kivijärkäle tahi sarja pitkulaisia, lyhempiä tahi pitempiä kiviriuttoja. Vaaleasti punertavan kuun valossa häämötti kaukana vasemmalla yksinäisen makkatornin rohkeat piirteet ja sen juureisesta ihmisasunnosta pilkahteli aika väliin pikkuisen valoa.
Sitte haipuivat meiltä kaikki ihmiselämän merkit ja raukaiseva hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Jääkin rupesi käymään yhä lumettomammaksi ja kirkkaammaksi. Joissakuissa röhmyisissä paikoissa singahteli vielä joskus hevosemme jaloista pieniä jääsirpaleita, jotka valitellen ja siristen kiitelivät sinne tänne kummallekin puolellemme. Loitolla edessämme väikkyvä, ilmassa liehuva utuverho katosi äänettömästi silmistämme, eikä sitte enää ollut katseillemme mitään erityistä kiintymiskohtaa. Jälellämmekin sulaantuu jo rannikko saarinensa, luotoinensa, nieminensä ja notkoinensa yhdeksi matalana koukertelevaksi, siniharmaaksi ja terheniseksi uovaksi. Vaihtelevaisuuden vuoksi näyttää siihen vielä kuitenkin sinne tänne siroitellun lumivalkeita, epäsäännöllisiä täpliä ja pilkkuja.
Kaikkialla muualla leviää ympärillemme teräsharmaan ja sinertävän välinen yhdenjaksoinen jääkenttä, ääretön niinkuin avaruus itse. Kaukana, kaukana tuolla siintävässä etäisyydessä haihtuu sekin kokonansa silmistämme ja huomaamattamme vaihtuu värisevään valoon.
Omituinen lumous valtaa mielen. Me unhotamme kaikki, itsemmekin -- kaikki paitsi tuota luonnon suunnatonta mahtavuutta. On kuin pienenä, mitättömänä pilkkuna lentelisimme kautta äärettömäin avaruuksien ilman muistoa, ilman toivoa, ilman tarkoitusta; ja kuitenkin tuntee sielumme täydellistä lepoa tai pyhää hartautta.
"Suuri ja mahtava on todella meri -- levätessäänkin!" puhkee viimein ystäväni lausumaan.
"Suuret ovat Herran työt! Vanhurskas ottaa niistä vaarin ja hänellä on sula riemu niistä", liittää siihen Matti-kalastaja hiljaisella äänellä.
Kuitenkaan ei ainoastaan nuoren päivän loistossa lepäävä meri ja kaukana siintävä manner näytä meistä majesteetillisen mahtavalta, vaan itse taivaskin tuntuu täällä tavallistaan paljoa korkeammalta, valtavammalta. Se laajenee täällä; muuntuu niin juhlalliseksi ja saavuttamattoman kaukaiseksi. Kirkkaan helakka, mutta samalla kumminkin kuin hillitty päivän valo antaa omituisen, hurmaavan hohteen kaikille taivaan sinisille syvyyksille. Korkeuden juhlivassa kumussa hiljaa liiteleväin, pienoisten pilvituppujen puhtaan valkoiset sydämet ja mitä kummallisimmissa värivaihteluissa komeilevat reunat tarjoavat silmille ihailtavaksi mitä miellyttävimmän ja muotoaan alituisesti muuntelevan taulun, joka on kuni elämän kuva ikään. Virkistävästi hivelee kasvojamme raitis, vaikka vieno ilmavirta, joka joskus kulettaa mukanaan pieniä, kimaltelevia lumihiuteita eli kypeniäkin. -- Siinä virtauksessa on olemassa jotakin sinisalojemme pirteää tuoksua muistuttavaa, jotakin sanoin selittämätöntä, käsittämätöntä suloa, joka saattaa veren suonissa kiihkeämpään liikuntoon. Jonkunmoinen riemastuksen tunne kulkee silloin kuohuellen pitkin hienoimpiakin hermojamme; ja kuitenkin on siihen sekoitettuna jotakin haaveilevaa, surunvoittoista kaipausta, mutta samalla tyytyväisyyttäkin.
Maalla kukkaisketoineen, aarniometsällä hämärine salaisuuksineen on myöskin oma viehätyksensä, oma lumoava suloutensa. Onhan luonto sielläkin väärentämätöntä, alkuperäistä ja juhlallista. Kuitenkin on se siellä niin perin painavaa, aina niin perin rajoitettua, vakavan synkkää, pientä tahi autiota, mutta merellä on kaikki pelkkää valoa, puhdasta iloa ja vapautta. Salaperäisesti humiseva salo on kyllä tavallansa rauhallista, saattaapa se olla avaraakin, mutta aina se kuitenkin painaa mielen maahan. Talvinen meri on tosin eloton ja autio sekin, mutta sittekin se on kuin paratiisi viattomuuden aamupuvussa, kuin puhdas Eeva nukkuvana viattomuuden rauhallista unta, jota eivät elämän taistelut, tuskat ja synnit vielä olleet häirinneet eivätkä saastuttaneet.
Kuta korkeammalle aurinko taivaan kannelle ylenee, sitä ihmeellisemmän moninaiseksi ja ihanaksi käypi merenkin muoto. Valo saa yhä uusia vivahduksia aina eri suunnille ja eri matkojen päähän katsellessa, mutta vaikea on määrätä, mikä on pysyväisenä pohjavärinä milläkin alalla.