Chapter 3
Kandelinskan nisupuotiin oli äsken "vähissä hengin" juossut kelloseppä Utriaisen Karoliina ja kertonut Utriaisen viime yönä lyöneen rouvaansa halolla päähän ja "nyt tänä aamuna oli herra pormestari nähty kadulla puhelevan tuon kauniin Kivelinskan Annan kanssa."
"Herrainen aika, sitä en olisi kuolemakseni tiennyt", huudahti leskirouva Kivelin käyden kalman kalpeaksi.
"Sitte", jatkoi Kandelinska, "sanoi Karoliina heille tulleen paljon vieraita, kaupungin herroja ja muita tuntemattomiakin. Ne olivat siellä juoneet ja elämöineet, kunnes viimein rupesivat tappelemaan, ja Utriaiska parka oli koko ajan sydän sylissä istunut kamarinsa nurkassa ja itkenyt niin katkerasti, ettei ollut tahtonut vaatteitakaan päällensä saada. Vahingossa kuuluu viskaali tuossa tappelun metakassa lyöneen kellosepän vasaralla henkiherraa keskelle vatsaa niin pahasti, että henki on vaarassa. Minä lähden paikalla, kun kengän rihmani saan kiinni, lohduttamaan Selma-parkaa, joka tuskin vielä tiennee koko asiasta mitään."
"Mitäs tohtori on sanonut", uteli Regiina Kolström, joka oli vanha piika, ja niinkuin koko kaupunki tiesi, tohtoriin vähän rakastunut.
"Tohtori on jo illalla viety Paltamoon nimismies Kelanin luo; ettekö te vielä sitäkään tiedä", sanoi Savanderska hiukan halveksivasti Regiinalle.
"Voi kuitenkin, voi kuitenkin", valitteli Regiina, "jos Edvard edes olisi kotona, niin ei Villgrén varmaankaan kuolisi -- -- ja hänenkin nyt piti sattua pois!"
Yhdessä mentiin nyt "Selma-parkaa" lohduttamaan. Paljo ihmisiä tavattiin kadulla, joille kerrottiin mitä tiettiin ja jotka taas kertoivat mitä he tiesivät.
Niinpä tiesi Olinska pormestarin parhaillaan olevan Kivelinskan Annan kanssa pakomatkalla Ruotsiin, "vaan älkää Jumalan luomat sanoko minun sitä kertoneen", lisäsi hän.
Selma Villgrén saatiin seuraan ja itkien, valitellen astui tuo rouvaparvi lisäämään sitä joukkoa, joka jo ennestään seisoi kelloseppä Utriaisen talon ympärillä. Sen joukon puheissa oli jo noin kymmenkunta henkeä murhattu silloin kuin nikkari Kempas saapui paikalle. Hän kysyi kovalla äänellä: "mikä siihen on syynä, että kaikki ihmiset juoksevat tänne kuin hullut?"
Silloin avautui Utriaisen työhuoneen ovi ja kadulle ilmestyivät herrat raatimiehet viisaan, miettivän näköisenä jokainen ja kaikki juhlapuvussa. Ei milloinkaan ennen oltu kaupungin kadulla nähty sellaista saattojoukkoa kuin se oli, joka raatimiesten perässä kulki. Siinä oli naisia silkkihameissa, toisia yöröijyissä, muutamilla oli toisessa jalassa tohveli, toisessa kenkä ja moni oli avojaloinkin. Puolialastomia kaiken ikäisiä lapsia, sekä poikia että tyttöjä, puikkelehti aikuisten seassa. Joukkoa oli sangen paljo, sillä kotiin ei ollut jäänyt paljo ketään muita kuin viisi kapalolasta ja nikkari Kemppaan äiti.
Kun seurue oli saapunut Savanderin talon kohdalle, nähtiin kaksi kapalolastakin yhtyvän joukon jatkoksi -- kaupungissa oli kaikkiaan seitsemän siihen luokkaan kuuluvaa henkilöä -- ja kolmas osa koko kaupungin asukasluvusta oli jo naisten puheissa silloin tapettu. Jos silloin, kun saavuttiin raatihuoneen eteen, isolle torille, joku olisi kirjaan pannut kaikki ne henkilöt, jotka joukon puheissa olivat kärsineet suurempia tahi pienempiä ruumiillisia vammoja, niin ei koko Kajaaniin olisi jäänyt terveeksi yhtään sielua, paitsi jo ennen mainitun Kemppaan äiti, sillä hän oli kuollut pari päivää ennen, vaikkei vielä haudattu.
Henkikirjuri Villgrén valittiin yksimielisesti lähetyskunnaksi, jonka piti kansalle tuoda tarkka tieto siitä, "mikä on syynä kaikkeen tähän ihmeelliseen menoon", sanoi Kempas niin kovalla äänellä, että Selma Villgrénin oikea korva meni lumpeen. Henkikirjuri meni. Hän tapasi portailla rouva pormestarinnan, joka kyyneleet silmissä kertoi tänä kirottuna päivänä saaneensa kuulla asioita, joita hän ei koskaan unhottaisi. -- Henkikirjuri tapasi itse pormestarinkin, vaan mitä hän siltä oli saanut tietää, sitä hän ei koskaan ilmaissut Selmallensakaan.
Pormestari itse astui heti kansajoukon eteen ja lausui juhlallisesti: "jollette te jok'ikinen kynsi nyt paikalla korjaa täältä luitanne, niin minä näytän teille millä oikeudella te teette kapinan ja kokoonnutte häiritsemään kaupungin rauhaa. Sanalla sanoen minä tuotan Oulusta kasakkia."
Hongelin ja Svendelin seisoivat häntä lähinnä ja edellinen lausui hyvän kaupan toivossa: "herra pormestari, ei teidän tarvitse Oulusta asti niitä tuottaa, sillä minä myyn Rettigin kasakkia markka neljäkymmentä penniä naula, eikä sitä helpommalla oululaistenkaan kannata antaa, sillä minä tuotan kaikki tupakat, paitsi punaruusun, suoraan Turusta."
Svendelin sanoi: "minä annan teille herra pormestari Helsingin kasakkia tehtaan hintaan tahi, jos summissa ostatte, voin vielä antaa kymmenen prosenttia hinnan alennustakin."
Vanha herra vaikeni, otti korilon ja kohensi kekäleitä.
Muuan vieraista kysyi: "mutta mikäs siihen sitte oikeastaan oli syynä, siihen pormestarin niin varhaiseen liikkeelläoloon?"
"Mistä minä sen tietäisin, eihän pormestari sitä sanonut."
"Te ette siis tiedä mitään muuta koko asiasta?"
"Tiedänpä niinkin. Minä tiedän, että sinä päivänä syötiin kaupungissa aamiainen kahta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja että pormestari heti sen jälkeen sai uuden virkapuvun, ja vielä senkin, että Selma Villgrén ei miehensä sanonut enää häntä rakastavan, vaan pitävän salaisuuksia, joita ei ennen 'meidän välillä ollut nimeksikään', sanoi hän."
MAISTERIKO VAI KIRKKOHERRA?
Oli talvinen päivä, muistaakseni viattomain lasten nimipäivä. Ilmaa ulkona ei voinut sanoa pakkaseksi, vaan ei se ollut ihan vesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että kelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me -- Musti ja minä -- palasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut vetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään. Sen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään. Musti laskihe rinnalleni hankeen. Hetkisen kuluttua käänsi hän päänsä sivulle ja katsoen nenävarttansa myöten pitkin tietä sanoi harvakseen minulle: "hau, hau, hau". Se on niin paljo sanottu kuin: "tuoltapa pappilasta päin tulee nyt joku".
Heti ajoikin ohitsemme mies, vaalea, kärsivän- ja lempeäluontoisen näköinen mies. Musti tervehti häntä ja hänen valkea häntänsä pää liikkui edestakaisin. Minä sitä vastaan katsoa noljotin avossa suin ajajaa, enkä ymmärtänyt edes tervehtiäkään. -- "Eikö hän tuntenut kuka se oli, koska ei nostanut lakkiansakaan", kysäsi Musti minulta vähän pilkallisesti.
"Eikös se ollut kirkkoherra." -- "Kirkkoherra, vai kirkkoherra. Kuka sinulle on sanonut sen olevan kirkkoherran", tuumi Musti umpimielisenä, sillä hän usein käytti tätä temppua, uskotellessaan minulle tietävänsä jostakin asiasta enemmän kuin tiesikään.
"Vai et sinä tunne kirkkoherraa, ha ha ha! Kyllä sinä, Musti, toisinaan olet tuhmansekainen; kaikkihan kirkkoherran tuntevat, ha ha ha", nauroin minä ja pieni sydämeni hyppi ilosta, kun kerrankin olin Mustia viisaampi.
"Vai olen minä tuhmansekainen? Muistapas, herraseni, kumpaanko meistä Tiina kotona enemmän luottaa", lausui Musti.
Silloin oli suuni tukossa ja minä, huomaten tässä ei olevan leikin tilaa, aloin hieroa sovintoa Mustin kanssa ja kysyin: "Kukas tuo vieras sitten oli?"
"Kysy ihmisiltä, kaikkihan kirkkoherran tuntevat", vastasi toverini ivallisesti.
"No, no, Musti, mitä sinä joutavia; ilmanhan minä vaan piloillani sanoin häntä kirkkoherraksi."
"Kyllähän minä tiedän nykyisien ihmisten sanovan häntä kirkkoherraksi, mutta vanhat olivat viisaampia; ne kutsuivat häntä maisteriksi."
"Maisteriksi, no kaikkiakin, vai maisteriksi, no kukas olisi uskonut", päivittelin minä.
"Niin, sanos muuta", vastasi Musti taaskin peloittavan viisaana, katsellen pitkin nenävarttansa.
"Mutta mikäs se maisteri sitten oikeastaan onkaan?" kysyin minä pelästyneenä, sillä minä arvelin siinä olevan jotakin hirmuista.
"Jaa, sitä en minäkään oikein varmaan voi sanoa, mutta älähän pelkää, ei siinä kuitenkaan mitään pahaa ole", lausui Musti, lohduttaen minua.
"Mutta jos se ei ole mitään häpeällistä, miksi hän ei siis ilmoita oikeastaan olevansakin maisteri?"
Nyt rykäsi Musti mahtavasti, katsahti varovasti ympärilleen ja melkein kuiskuttamalla lausui: "asian laita on näetsen niin, että kirkkoherrassa on jotakin pahaa, jota kaikki pelkäävät. Jos kirkkoherra esimerkiksi tulee taloon, pannaan lehmätkin piiloon, ja kirkkoherra se nitistääkin vuoden pitkään monta lehmää pitäjäästä. Kirkkoherrassa on jotakin karhumaista ja siksi hänellä onkin karhun talja rekensä perässä. Minä pelkään kaikkia kirkon herroja, suntiosta alkaen kirkkoherraan asti. Maisteri sitä vastaan on kaikkien lemmikki, sillä maisterissa on jotakin hyvää, jota kaikki rakastavat."
"Silloinhan minä vasta tunnustaisinkin olevani maisteri", tuumailin minä.
"Niin ne tekisi muutkin typeräjärkiset, vaan maisteripa onkin viisas", vastasi Musti.
"Mikäs viisaus siinä sitten olisi?"
"Oih kuinka yksinkertainen sinä oletkin, sinulle on kaikki selitettävä perinpohjin, ennenkuin sinä ymmärrät. Kuule siis nyt: jos maisteri todellakin sanoisi olevansa maisteri, niin juoksisivat kaikki -- varsinkin naisväki -- hänen luonaan, ettei hän saisi rauhaa yöllä eikä päivällä. Käsitätkö nyt?"
Minä myönsin käsittäväni, vaan kysäsin vielä: "mutta mistä ihmeestä sinä Musti tuon kaikki tiedät?"
"Kuulehan nyt", alkoi toveri vakavasti, "niinkuin tiedät on minun kotitaloni oikeastaan isopappila. Siellä olen ensiksi nähnyt päivän valon. Meitä oli kaikkiaan 8 veljestä. Asuinpaikkanamme oli ison tuvan nurkka.
"Tupaan tuli ja siitä lähti lakkaamatta miehiä, joilla oli tyhjiä säkkejä käsivarrellaan. Toiset niistä sanoivat mitan uupuneen pari kourallista, toiset sanoivat olleen itsellään vähän päällekkin, 'vaan', huokasivat he, 'kaikki otti, kaikki otti'.
"Pelolla katselin säkkimies-joukkoa muutoinkin, vaan tuo salaperäinen puhe saattoi karvani kauhistuksesta pöyhistymään ja minä nyhjäsin äitiäni kylkeen, kysyen: 'mitä ne tarkoittivat noilla pitkillä säkeillään?'
"'Ole vait, hupakko', murisi äitini, sillä hän ei luultavasti tahtonut lisätä pelkoani, 'kyllä niitä saat nähdä enemmänkin, ei ne tee mitään pahaa.'
"Minä tyynnyin, enkä enää muistanut koko asiaa, kun eräänä päivänä piika Sike hätäisesti peittää röijynsä hihoilla pyöreät ja palleroiset käsivartensa sanoen: 'Maisteri ja Iida-mamseli tulevat tänne. Kyllä se tuo mamseli laverruksillaan vielä saa maisterin pauloihinsa, vaan ei hän ansaitseisi niin kunnon miestä, sen minä sanon, vai mitä, Iisakki?'
"'Eikä miestä minkäänlaista', kuului Iisakin vastaus.
"Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa astui sisään Iida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he vuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Iida-mamselin kauniisiin silmiin; ne näyttivät niin uhkaavilta.
"Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli Iida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa sarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein Iida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi hän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: 'voi pikku raukka!' En tiedä lieneekö hän suuttunut 'raukka'-sanasta vai lieneekö kohteliaasti aikonut suudella Iida-mamselin kättä, sen vaan näin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän veljeni armottomasti lattialle, sanoen: 'tuota, kun oli sormukseni viedä.' Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan -- no, no, kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei vielä ollut alkuakaan semmoisiin.
"Iida-mamseli rinkasi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi niinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä lohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja sitten tuli sisään kirkkoherra, Iida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra huusi täyttä kurkkua: 'Kaikki järveen, kaikki järveen!'
"'Säkki päähän ja järveen', säesti Iida-mamseli, ainoastaan maisteri puolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi meistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni valkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on valkea seppele kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti säkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua, enkä heitä sen päivän perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen."
"Kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli myöskin?" kysäsin minä hämmästyneenä.
"Oi, et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety kuin veljeni. Sinä et ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti, niinkuin valkea hännän päänikin osoittaa", ja sitä tarkasteli leikkikumppanini hymyillen.
"Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli joutuivat?" kysäsin taaskin, tietämättä että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt sanoa.
"Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, maisteri elää ennellään, ja jos tahdot, niin kerron mitä Iida-mamselista tiedän."
"Kerro, kerro, Musti kulta", vastasin uteliaana.
"No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä pappilan portailla, sillaikaa kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän ei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta. Minä parhaillaan tutkin, olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi valkea kaula, niinkuin Rapella ja Iida-mamselilla, kun yhtäkkiä reki, kaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja Iida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti kuin Iida-mamseli olisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat hampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki jo joutunut portaiden eteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Iida-mamseli, kirkkoherra ja rouva Stiina -- kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä nousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät virkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat kuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta, ja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme kaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut keittiöön, niin etten sillä kertaa enempää saanut nähdä.
"Lieneeköhän sitten kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä taas nautin ruokalepoani salin lattialla. Siinä mietin puraisikohan Iida-mamseli tuona iltana maisteria nenään, kun samassa astui sisään piika Sikke ja Iida-mamseli, 'sillä siinä susi, jossa soihitetaan'. Iida-mamseli käski Siken kutsua maisteria omaan huoneesensa, johon hän itse meni. Silmänräpäyksen kuluttua astui maisterikin salin läpi Iida-mamselin huoneesen, jättäen oven raolleen.
"'Mitä nyt, armaani?' kuulin maisterin lausuvan ja sitten en kuullut mitään kotvilleen. Tuokion kuluttua astui maisteri huoneesta saliin, horjuen ja vaaleana, jollaisena hän siitä asti aina on ollut, ja huokasi syvään.
"Minä olin vakuutettu Iida-mamselin tällä kertaa varmaankin puraisseen maisteria, ei nenään, vaan ehkä rintaan, sillä rintaansa maisteri piteli; ja odotin vaan milloin säkkimies tulisi Iida-mamselia viemään. Ei mitään säkkimiestä tullutkaan, vaan kirkkoherra tuli vieraan kanssa, jolla oli se keltainen kaulapanta, ja rouva Stiina Iida-mamselin kanssa, Iida-mamseli juoksi vieraan luo ja olisi tahtonut puraista häntäkin, vaan vieras puristi häntä niin kovasti rintaansa vasten, että purematta vieras silloin jäi.
"Sitten seuraavana iltana tuli paljo muita vieraita ja sinun isäsi tuli myös. Sitten tuotiin minut teille, enkä Iida-mamselista muuta ole kuullut sen perästä, vaan veli Rappe sanoi hänestä tulleen jonkunmoisen, joka ei ole ristinä. Minun vakuutukseni on se, että Iida-mamseli tuona iltana purasi maisteria, eikä mitään säkkimiestä tullut; 'hau, hau, hau'; se on sama kuin: se on totinen tosi.
"Minä mietin: kummallista kuitenkin on tämän maailman meno, kun toinen saa puraistakin, eikä siitä sen kummempaa seuraa, vaan jos toinen yrittääkään sellaista tekemään, ei ole ainoastaan itsensä, vaan koko suvunkin perikato käsissä.
"'Mitä sinä tuijottelet, etkö jo huomaa että hän on maisteri eikä kirkkoherra?' kysyi Musti.
"Minä nyykäytin päätäni myöntymykseni merkiksi ja Musti lausui itseensä tyytyväisenä: 'Siitä näet että olen yhtä viisas kuin vanhakin', vaan silloin tuli piika Tiina meitä hakemaan kotiin. Minä kysyin häneltä: 'Mikä pappilan Iida-mamselista on tullut?'
"'Everstinna', vastasi Tiina, josta en tullut hullua viisaammaksi."
SOKEA PIETARI.
"Minä kerron nyt vaikka siitä pienestä, yksinäisestä mökistä, jonka multiaiset vielä nytkin ovat näkyvissä tuolla Vinkerivaaran läntisellä, Huuhtien kylään päin viettävällä rinteellä", alkoi meidän elättivanhus, kun muutamana kesäiltana istuimme Kuhakiven kupeella odottamassa särkien syöntiaikaa.
"Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja rapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän yksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä lavea että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.
"Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät Ronkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä näkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun uudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja kunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä katsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen Nurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden vähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.
"Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä kuin juuri Vinkerin mökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta katsella, miten auringon viimeiset säteet iloisesti hyppelivät kirkon jyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään. Silloin tuntui katsojasta siltä kuin nuokin äänettömät ristit tahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.
"Sanalla sanoen, mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa oli kuin olisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa, jonka sisällystä kyllä voi vähäsen aavistaa, vaan eri sanojen merkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa -- ja omituinen kaipauksen tunne täytti rinnan.
"Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa viehättävämpi kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta olisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea miesparka!
"Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon isäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen, hilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet Rantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta pois ja 'korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi', vanhuksen omin sanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa kurjuudesta sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa hyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa päivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut aika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan silloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.
"Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli erittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipaikoilla muuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinhea tuuli mustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui vettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan turhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo ruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä riehumaan.
"Se löysi tien Rantalaankin eikä eronnut talosta ennenkuin sai Manan majoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat toivoneet tukea elämänsä illaksi.
"Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin kuin olisi luullutkaan. Hänen mielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt liiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja toiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut Rantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan. Kalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki hänen kauniit toiveensa.
"Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän kunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin otsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä useinkin keskeytti salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki hänen lohdutusyrityksensä.
"Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat maahanpaniaiset. -- Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa käymään, vaan syrjäinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen pysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli kiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi salata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies, näkyi käyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa tuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo tietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.
"Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se tuli eräänä kolkkona yönä ja pohjosesta päin. Sen kantapäillä kulki harmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen peitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa tarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi seisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa jäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden haarniskat heijastavat valon säteitä.
"Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja osoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti kyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja iltasella olivat jo unhottaneet koko asian.
"Rantalan isäntä ei tehnyt sitä eikä tätä noista kolmesta. Hän vain puoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: 'Vai rupeat sinä nyt minua kiusaamaan, hm! -- Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä.' -- Ei kukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä ilmaissut; -- käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä kaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista kahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä. Kiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän esimerkkiä, ett'ei toinen yö kaikkia ensimäisen tähteitä ennättäisi korjata.
"Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja hänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana tiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut antaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut 'Herran rukouksen' hyvästi tavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan kuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen, joka ääneti, piippunysä hampaissa, mietteisinsä vaipuneena istui penkillä.
"'Mitä nyt, Enkeli,' kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.
"Enkeli -- siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti-kumminsa, siltavoudin matamin, kunniaksi oli saanut nimen Angeelika -- Enkeli toimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.
"'Hyvä; aiota sitte', käski isä.
"Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että samoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana. Tytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden vuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikkoina.
"'H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani', tavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.
"'Vuonani, herrainen aika! Vuonani, Enkeli, miten sinä luet? Pietari, etkö sinä kuule miten tuo lapsi raukka lukee', huudahteli äiti, joka pelkäsi tyttönsä nyt jo tehneen synnin Pyhää Henkeä vastaan; sillä hän oli hieman ahdasmielinen, vaikka muutoin herttainen olento.