Chapter 24
Reeta antoi turkkinsa Kallelle ja sanoi ottavansa kaapista laukkuvenäläiseltä ostamansa uuden kaulusnahan. Ikäänkuin itsestänsä ilmestyi sieltä kuitenkin rahasukka ja vahingossa luiskahti sen sisällys lattialle, ennenkuin Reeta "osasi aavistaakaan."
Yhdessä keräilivät sitte Reeta ja Kalle kolikot kokoon, ja luonnollisesti piti Reetan laskea olivatko ne kaikki tallella, vai oliko niistä joku päässyt "lattian raosta sillan alle pyörähtämään."
"Sata ja kahdeksantoista", sanoi Reeta lopuksi terävästi katsoen Kallea silmiin, "sata ja kahdeksantoista niitä on. On minulla sitäpaitsi vielä hopeainen pikarikin, pemissiooni kruunulta, tuo kaappikello ja lehmä ja -- kaikki mitä tässä näkyy."
Kalle hymyili pilkallisesti, mutta ei virkkanut mitään.
Reeta, ajatellen hopeiden jo hiukan lämmittävän Kallen kylmää sydäntä, jatkoi entistä rohkeammin: "mitäs olet tuumaillut?"
Kalle ei vastannut mitään, joten Reeta yhä jatkoi: "täällä on yksinään niin hirveän ikävä olla, mutta kahdenhan meillä olisi hauska sukerehtaa. Sinä tekisit täällä kotona räätälin työtä, eikähän se mitään olisi, vaikka et aina työtäkään tekisi. Tarvitseehan sitä ihminen välistä levätäkin, ja mikäpäs pakko sinun olisikaan itseäsi työllä tappaa."
Reeta tuli lähemmäksi Kallea ja myhäillen selitti: "tuonne oven päälle pantaisiin merkiksi sakset, niinkuin kaupungissakin räätäleillä kuuluu olevan, tahi jos ei saksia raskittaisi panna ruostumaan, niin vaikkapa pantaisiin minun keritsimeni. En minä ymmärrä" -- tässä Reeta leikillisesti nykäsi Kallea kädestä -- "en minä ymmärrä mitä sinä vielä emmit. Mikä meillä tässä olisi hätänä; vai pidätkö sinä jo minut liian vanhana? En minä vielä niin kovin iäkäs ole, vaikka ehkä jo näytän vanhemmalle kuin olenkaan. Tietysti olenkin vanhempi kuin nuo keskenkasvuiset tyttöletukat, joiden joukossa sinä niin mielelläsi oleksit, mutta ajattele kauanko se nuortenkaan kauneus kestää! Tuossa on nyt esimerkiks' tuo Laukkalan emäntä, joka tyttönä ollessaan oli jos kuinkakin impakka, mutta missä on nyt se ihanuus? Jos taas, niinkuin minut ottaisit", -- Reeta rykäsi vähän ja loi silmänsä maahan -- "jos minut ottaisit, niin saisit nähdä, jotta vanhast' on vara parempi, vaikka nuori aina hempeämpi, ja saisithan sinä, ummistettuasi minun silmäni, vielä nuoriakin koetella. Sen minä kuitenkin sanon, jott'eivät ne nuoretkaan ole sen kummempia, vaikka ne vain ovat enemmän ujostelevinaan miesväkeä. -- Ja mitä niillä on sitte talon alkuakaan? Huivirepale tahi kaksi -- siinä kaikki, mutta tässähän tuota jo olisi yhtä ja toista valmista. -- Niin mitäs arvelet?"
"Sitäpähän arvelen", vastasi Kalle, jotta ei tässä turkissa olijan vielä ensi talvena tarvitse kävellä nenä kourassa ja hartiat korvissa."
"Mitäs turkista", keskeytti Reeta, "mutta mitäs tuumailet siitä meidän yhtymisestä?"
"Ei se taida sopia pastihuivi silkkisaalin rinnalle."
Reeta kävi kasvoiltaan tuhkaharmaaksi ja paremmin huusi kuin puhui: "kyllä minä tiedän sinun toivovan Rekulan Riittaa, mutta häntä et saa niin kaukaan kuin Kaisan peukalot liikkuvat, -- sen lupasi hän minulle itse. Vai annettaisiin semmoinen perintöläinen tuommoiselle tyhjälle viinaratille! Yhyh kaikkiakin! Minäkin olisin sinut vain säälistä ottanut, mutta nyt en enää huolisi, vaikka maassa edessäni ryömisit."
"Ettehän vain", tuumaili Kalle, kumarsi pilkallisesti ja heti kuuli Reeta hänen mennessänsä kujoisilla kaileasti laulavan:
"Ei oo lesken syytä, vaikka leski pyytää, jokaisella leskellä on palavainen sydän."
Reetaa harmitti kovasti tuo Kallen pilkka, niin kovasti, että kyyneleet tillahtivat silmiin, mutta mitäs se auttoi. Heti joutui Kalle itsekin irvihampaiden pilan esineeksi. Seuraavana päivänä pidettiin näet Havukkalassa leikkuutalkoot, joihin Kalle oli kutsuttu soittomieheksi. Siellä hänen ihmeekseen kyselivät pojat häneltä: "paljonko lukkarin Reetalla oli rahoja" ja muuta semmoista. Varsinkin oli Nokkalan Esa Kallen kimpussa, kuin takiainen, milloin tarjoutuen puhemieheksi, milloin ihmetellen, äidikseenkö vai ämmäkseenkö Kalle rupeaisi Reetaa kutsumaan.
Laukkalan muori oli näet, suutuksissaan siitä, kun Reeta hänet suunavauksetta mökistään pois toimitti, kuunnellut oven takana ja kertonut siitä kylällä. Kallea harmitti hiukan tuo toisten naljaileminen, mutta hän päätti olla välittämättä toisten pilapuheista mitään. Illemmalla ei Kalle kuitenkaan voinut aivan välittämättömänä olla, kun hän kauli tyttöjen kertovan eilistä kohtausta Rekulan Riitallekin. Se saattoi Kallen alakuloiseksi, ja yhä alakuloisemmaksi hän tuli Riittaa tarkastellessaan. Riitta tuntui nyt hänestä olevan liian korkealla, ja melkeinpä näytti siltä kuin tyttö itsekin olisi tahtonut Kallelle sitä huomauttaa. Eihän hänellä nyt edes ollut päällänsä tuota esiliinaakaan, vaikka olihan hän luvannut sitä aina nuorten kisoissa pitää. Selvästihän sitä paitsi näkyi koko tytön olennosta, että hän tahtoi vältellä Kallea.
Päästäkseen noista masentavista ajatuksista kulahdutti Kalle ryypyn toisensa perästä ja siten tultuaan rohkeimmilleen koetti pyörötansissa halata Riittaa, niinkuin oli muitakin tyttöjä halannut. Silloin se Riitta Kallen mielestä teki päätemppunsa. Hän ei tosin muiden tyttöjen tavoin Kallea sättinyt eikä soimannut, vaan katsoi häneen niin pitkään ja kummallisesti, että Kalle heti selvisi viinahöyryjen huumauksesta.
Oliko tuo Riitan silmäys hellä vai vakava, sitä ei Kalle tiennyt, mutta siinä oli jotakin, joka pani koko sydämen levottomaksi; sen Kalle sekä tunsi että tiesi.
Ei ollut sinä iltana Kalle Kelvottomassa miestä, niinkuin ennen, kompasanoilla toisia huvittamaan. Pari kertaa hän koetti pinnistää jotakin sukkeluutta ilmi, mutta koetus onnistui niin huonosti, että Riitan kanssa tanssiva Nokkalan Esakin sen tyhmyydeksi huomasi, mitä sitten muut.
Yhä huonommalle tuulelle joutui Kalle tuosta, eikä hänen alakuloisuutensa vielä seuraavina päivinäkään ollut haihtunut. Hän vain jurotteli yhtenänsä ja vastasi nenäkkäästi jokaiselle, joka häntä koetteli puhutella, eikä edes itsekään saanut selväksi, minkätähden hänellä oli niin tukala elämä.
Ei työkään tahtonut enää häneltä oikein sujua, eikähän se ollut ihmekään, kun ommellessa vain aina pyöri Riitta silmien edessä ja tuo kummallinen katse tuijotti Kalleen milloin saksien peristä, milloin muualta. Usein lähti Kalle Rekulaan, että saisi Riittaa puhutella ja pääsisi aivan selville siitä, mitä tyttö hänestä ajatteli, mutta mikä lienee aina rohkeuden lopettanut, jotta ei ilennyt sisään mennä. Kalle jo arvelikin jättää pois mielestään koko tytön, sillä "Nokkalan Esahan sen kuitenkin saa", päätti hän, mutta tyttö ei niin hevin mielestä lähtenytkään.
* * * * *
Eräänä lauantai-iltana huomasi Rekulan emäntä Kallen kirkkomiesten joukossa talonsa pihamaalla ja erittäin ystävällisesti pyysi Kallen tulemaan sisään, kun hänellä muka oli Kallelle tärkeää sanottavaa. Mitään pahaa aavistamatta seurasi Kalle emännän kutsumusta, mutta tuskin oli hän päässyt perheentupaan, kuin Kaisa-emäntä salaman tavoin leimahti hänen eteensä ja viskasi punakukkaisen esiliinan vasten vieraansa silmiä.
Silloin sekä jyrisi että paukkui niin, että ihmisiä joka suunnalta riensi sitä melua kuulemaan, vaikk'ei se mitään erittäin harvinaista Rekulassa ollut. Eräs kirkkomies arveli siitä jälkeenpäin, että "eipä syysmyrsky taivaslakisessa kuusikossa usein pidä pahempaa pauhua kuin Rekulan Kaisa Kallelle piti." Kuitenkin jaksoi Kalle kotveroisen aivan tyynenä kuunnella emännän sanatulvaa, mutta kun ihmisiä yhä saapui lisää kuulemaan miten häntä häväistiin, suuttui Kallekin viimein.
Hän oikasi suoraksi mittavan vartalonsa, ja nuo suuret, tummat silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet, kun hän ryhtyi vastustamaan Rekulan kiukkuista ja peljättyä emäntää. Ei ainoastaan emäntä itse, vaan kaikki muutkin hämmästyivät tuollaisesta rohkeudesta, sillä Kaisa emäntää ei luultavasti vielä sitä ennen kukaan kuolevainen ollut tohtinut vastustaa.
"Ei emännän tämän rievun tähden tarvitse pedoksi ja peijakkaaksi suuttua", sanoi Kalle, antaen takaisin sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Sitte hän jokseenkin elävästi kuvasi, kuinka Kaisakin oli "samaa syntistä lihaa ja luuta, kuin muutkin ihmiset, vaikka hän kävikin körttiröijyssä." Vielä lisäsi Kalle: "Sitäpaitsi Riitan oma isä näki sen, kuin tuon esiliinan tyttärellenne annoin."
"Ja mitä varten sen hänelle annoit; -- sinunlaisesi ei minun tytölleni tarvitse mitään antaa", tiuski emäntä.
"Minä näin Riitan mielen sitä tekevän", vastasi jo vähän tyyntyneenä, "ja Riitta on niin hyvä tyttö, jotta hänelle antaisin, vaikka mitä -- itsenikin, vaikka hänen äitinsä onkin tuommoinen papumylly."
"Entäs sitte sinä, herra ja mestari? Mikäs sinä olet muu kuin renttu ja narri, joka kaikkien kometiiana kyliä kiertelet", sanoi emäntä.
Kalle punastui hiukan, mutta näytti malttavan mielensä ja melkein ystävällisesti vastasi: "eihän sitä juuri taida olla kehumisen varaa minussakaan, mutta antakaapa koetteeksi suostumuksenne Riitan ja minun tuumiini, niin tulee minusta ihan toinen mies. Sitte en minä enää tappele, en hurjastele, enkä edes ryypikään, vaikka eihän se taida ollakaan synti. Uskokaa pois, minusta saatte oikein siivon vävypojan ja teette vielä hyvän työn pelastaessanne minut hurjuuden retkiltä. Mutta ymmärrättehän, minkäs mies tekee, kun lapsuudesta pitäen on enimmäkseen veitikoimalla täytynyt leipänsä ansaita, eikä paremmista päivistä ole toivoakaan. -- Tuskinpa tuttavanikaan antaisivat minulle työtä, jos eivät samalla toivoisi saavansa jotain hauskuutta taloonsa -- sitä se tottumus tekee, emäntä-kulta."
Kaisa-emäntä ei oikein tienyt, tekikö Kalle hänestä pilkkaa vai puhuiko hän aivan tosissaan, sentähden hän vähän hämillään päätti vastatakin pilkalla ja sanoi: "olkoon menneeksi! Ei suinkaan minusta vastusta ole, kun vaan ensin näytät minulle talosi perintöpäätökset tahi lyöt pöytään pari tuhatta omaa, rehellisesti ansaitsemaasi hopearuplaa."
"Rekulan Riitta myytäisiin kahdesta tuhannesta," huudahti Oksa-Heikki väkijoukon takaa. "Pahuus, kun minulle ei tällä kertaa sattunut kuin puolitoista riunaa!"
Useimmat joukosta uskalsivat purskahtaa äänessä nauramaan ja toisetkin pureksivat huuliaan tuon sukkeluuden kuultuansa. Emäntää näkyi harmittavan niin, että kyyneleet väkisin pyrkivät silmänurkkiin, ja hän uhkasi vielä "roistoille näyttää --"
"Jätetään nyt jo pois koko tora", sanoi Kalle säälivällä äänellä ja jatkoi ojentaen emännälle kätensä, jota se ei kuitenkaan huolinut, "jätetään pois koko tora, muutoin tässä vielä tekin joudutte 'kaikkien kometiiaksi'. Hyvästi nyt siis ja erotaan sovinnossa, kun on toisillemme niin ystävällisesti selitetty millaisia olemme!"
Oksa-Heikki ja joitakuita muitakin lyöttäytyi Kallen seuraan hänen Rekulasta lähtiessään. He ylistelivät Kallea oikein miesten mieheksi, eivätkä enää itsekään sanoneet pelkäävänsä Rekulan Kaisaa, kun nyt olivat nähneet, ettei se todellakaan ollut "muuta kuin papumylly, koko Kaisa."
Masentunein mielin kuunteli Kalle heidän liehakoima-lörpötyksiänsä ja näkyi miettivän ihan toisia asioita. Viimein istahti hän kivelle tien viereen, ikäänkuin levähtämään, ja mutisi siinä itsekseen sormiansa lukien: "jos vaikka saisi kaksi ruplaa viikossa, niin se ei olisi kuin -- -- kuin -- -- sata ja neljä -- -- ja siitä vaatteisiin -- -- kymmenessä vuodessa -- -- perhana! Siinähän menisi kolmattakymmentä vuotta -- ja olisikos se sitte enää saatavissa?"
"Mikä olisi saatavissa?" kysyi Oksa-Heikki.
"Eipähän paljo mikään, mutta soma olisi panna Rekulan emäntä kimmille, kun kellä olisi kaksituhatta ruplaa."
"Mutta kun sitä ei ole, niin heitä sinä Rekulan emännät ja Riitat oman Jumalansa nimeen, ne eivät ole köyhän kukkasia", neuvoi Oksa-Heikki.
"Ja lähtään nyt miehissä Havukkalaan huuhtomaan kaikki huolet hunnikolle ja laitetaan siellä hupainen ilta", esitti muuan joukosta.
"Ka lähtäänpä vain", sanoi Kalle hypäten ylös ja alkoi astua toisten edellä täyttä kulkkua huutaa hoilottaen:
"Köyhä mies on viisas mies, kun se viinaa juopi, viinakulta se surussakin huojennuksen tuopi. Hei rallin lallin, lallin lallin! ja huojennuksen tuopi."
Havukkalaan mentiin, ja varmaankin oli siellä pidetty hupainen ilta, koska se oli jatkunut niin pitkäksi että vielä kirkkomiehet, seuraavana aamuna kirkkoon mennessään, kuulivat saunasta käheä-äänistä renkutusta sekoittuneena kirouksiin ja omituiseen ärinään.
Räätäli-Kalle ei siellä enää kuitenkaan ollut. Hän oli jo ennen puolta yötä kyllästynyt toisten seuraan ja lähtenyt kävellä toikkaroimaan kylään päin. Viimein saapui hän Laukkalaan ja kompuroi tallin parvelle maata. Oli kuitenkin niin paha elämä, ettei uni tahtonut tulla silmään, vaan ajatukset häilyivät sinne tänne, jotta ei oikein tiennyt missi ne kävelivätkään. Viimein seisahtivat ne tuonne Rekulan perheen tupaan ja alkoivat kulkea paremmin yhdessä jaksossa. Tuntui niin hyvältä, kun oli näyttänyt Rekulan Kaisalle, ettei sitä niinkään hätäpoikia olla, ja huulet vetäytyivät itsestään hienoon hymyyn. Hymy poistui kuitenkin, kun mieleen juolahti, että se sanoi rentuksi ja roistoksi. -- -- "Mitähän jos olisi oikeuteen vetää? Ei, ei, siellä voisi itsellenkin käydä ohraisesti". lausui Kalle itsekseen puoliääneen.
Siitä ne ajatukset sitte siirtyivät entiseen elämään, niihin monen monituisiin toiveisiin, joita oli tuolla rinnassa aika ajoin oleksinut ja sitte haihtunut tietämättömiin, jättäen jälkeensä sydämen niin tyhjäksi ja kolkoksi. Mitäpä sitä kumminkaan huolisi välittää koko elämästä, kun se on semmoista sekasotkua; parasta on antaa päivän mennä toisen tulla! Kun tuntuu elämä autiolta, niin tuntukoon; minkäpäs sille voi? -- Varmaankin olisi kaikki toisin, jos saisi Riitan -- -- niin, kun saisi, mut otappas!
Sitte koetteli Kalle olla ajattelematta ihan mitään ja päätti nukkua viimeinkin, vaan silloin rupesi renki Heikki kuorsaamaan tuolla parven toisessa päässä. Ei saanut unen päätä käsiin eikä edes päässyt noistakaan ajatuksista; niitä vaan tuli ja lähti. Niinhän hän teki itsekin, tuli johonkin, oli aikansa ja lähti. Miltään tuo tuntuisi, kun ei tarvitsisi lähteäkään. Miltäpäs se. Samallaista se mahtaisi olla sittenkin, autiota ja tyhjää vain.
Sanoihan se Reeta: "tekisit täällä kotona työtä." Melkein taitaisikin olla parasta taipua Reetan tuumiin. -- Oikein se nauratti tuo ajatus alussa, mutta sitte ei naurattanutkaan. Sehän olisi Rekulan emännälle parahiksi. Luonto kyllä löi vastaan, mutta Kalle pakotti ajatuksensa takaisin Reetaan.
Eihän se Reeta vielä todellakaan ollut kovin harmaassa, ja kuta enemmän sitä parempi. Mutta entäs Riitta ja muut tytöt? Riitta -- no niin; onhan Nokkalan Esa ja paljo muitakin rikkaita maailmassa -- ja sitä paitsi, mitäs siitä muutenkaan tulisi, sillä mitä Kaisa-emäntä sanoo, se on kuin "taivaasta pudonnutta", niinkuin koko maailma tietää. Vai ovatko ne tytöt sitte oikeastaan parempia? Vielä mitä, Reeta on oikeassa ja tohtii sanoa suoraan, mitä muutkin miettivät mielessään. Niin, ehkäpä se Reeta on muita hiukan parempikin. Tuntuihan hänkin mielestään paremmalta siiloin kuin ei Kaisa-emännälle liukastellut, vaan lauloi selvän totuuden. Kun sitä oikein mietti tuota asiaa, niin ei se niinkään hullua ollut se Reetan tuuma kuin se alussa näytti; ja mikäpä hänestä kuitenkaan viimein tulisi?
Renki-Heikki kuorsaeli vielä yhtä mittaa, ja Kalle vaan ajatteli, ajatteli läpi kaikki ajatukset, mitkä milloinkin ajateltaviksi tulivat. Lopuksi hän tuumaili, että se ihminen on mitä kurjin narri ja pelkuri nahjus, joka ei uskalla sitä ei tätä; mutta hän tahtoi uhallakin uskaltaa, sanokoon maailma mitä tahansa! Reeta olikin aina ollut ystävällinen ja hyvä hänelle. Jo pikkupoikana, kun hän vielä kerjäten kulki, johan Reeta silloin oli hänelle ollut parempi kuin muut, antanut vaatteita, neuvonut, varoitellut, vieläpä opettanut hiukan lukemaankin.
Renki-Heikki heräsi ja alkoi kysellä illallisesta metakasta, josta kirkkoväki oli kertonut.
Lyhyesti ja vastenmielisesti teki Kalle siitä selon, sillä häntä inhotti koko juttu. Sitte lähti Kalle Heikin luota suoraan lukkarin Reetan mökille. Päivä oli juuri noussut ja oikein sunnuntaipäiväpä olikin, mutta Kalle ei uhmallakaan katsellut luonnon kauneutta eikä päivän kirkkautta, joka häntä muulloin suuresti viehätti. Nyt hän ei siitä välittänyt, sillä hän oli päättänyt syöksyä suoraan kohtaloansa kohden, vaikka tuolla sydämen pohjalla särisi niin kummallisen ilkeästi, ikäänkuin olisi siellä joku kieli katkennut.
Mietitti Kallea kuitenkin vähän, kun piti tarttua Reetan oven ripaan, mutta ikäänkuin sisällisestä pakosta ojentui käsi ja ovi aukesi. Ihmetellen katsahti Reeta vieraasensa ja hiukan hämillään kysäsi: "no mitäs sille Kallelle nyt kuuluu?"
"Nyt minä olen sitä asiaa tarkemmin aprikoinut ja tullut siihen päätökseen, että --"
Lieneekö Kallen sitte tarvinnut Reetan edessä maassa ryömiä, sitä ei tarkkaan tiedetty, mutta epäiltiin yleisesti. Varmaa vaan oli, että Reeta oli suostunut, koska seuraavana lauantaina Reeta ja Kalle yhdessä kävelivät pappilaan kuulutuskirjan teettoon. Laukkalan isäntä, puhemies, oli sinne jo edeltäpäin mennyt hevosella, kun hänellä oli syyssaatavatkin rovastille vietävät; siis yksi tie kaksi asiaa.
Kevästi ja iloisesti kävellä kepsutteli Reeta, kuni morsian muulloinkin. Hän oli pukeutunut parhaasen pukuunsa, tykkimyssyyn ja vihtorinihameesen. Siihen sijaan astui Kalle tavallista hitaammin, sillä hänestä oli kuin jokainen askel veisi häntä onnettomuuteen. Reeta tervehti vastaantulijoita hymyhuulin, mutta Kalle käänsi aina silmänsä toisaalle, kun joku saatavan maksaja tuli vastaan, ja niitä tulikin monta, ihan lakkaamatta.
Riutta-ahteella sattui Kalle ja Reeta kohtaamaan pari laukkuvenäläistäkin. Ne nähtyään seisahtui Kalle äkkiä, ja tuskin ehti Reeta kääntyä katsomaan, mikä hänelle tuli, kun Kalle jo juosta vilisti pois metsään.
Turhaan huhuili morsian: "Kalle mihin sinä menet?" Turhaan rupesi hän vielä tien vieressä odottamaan sulhoansa, luullen hänen piankin metsästä palaavan. Kului hetki, kului toinen. Yhä harvemmiksi kävivät pappilasta palaavat saatavan maksajat ja yhä lännemmäksi kulki päivän terä. Puiden varjot alkoivat venyä yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Sitä mukaa synkkeni Reetankin mieli. Hän muisteli mökkinsä tyhjyyttä, muisteli niitä suloisia kuvia, joita hän vielä hetki sitte oli mielessään kuvitellut, ja nyt olivat jo kaikki toiveet rauenneet. Kalle oli pettänyt hänet ja saattanut yleisen naurun alaiseksi.
Tuhatta tyhjemmältä tuntui nyt tästälähin mökkikin. Kyyneliensä lävitse oli Reeta näkevinään mökkinsä ja kuolinvuoteensa siinä. Aivan yksinään oli hän vuoteellansa murtuneena, masennettuna. Ei tullut kukaan häntä katsomaan, ei Laukkalan muorikaan, sillä Reeta ei enää jaksanut nousta muorille kahvia kiehauttamaan. Luurankomies yksin tuli. Se lähestyi vuodetta ja kohotti viikatteensa. Maailma musteni silloin Reetan silmissä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin ulkokullaisuuttaan, jolla aina oli koettanut ihmisiä pettää. Nyt ei teeskentely enää auttanut. Ihmeen selvinä ja kirkkaina väikkyivät hänen muistissaan kaikki ne valheet, joilla hän oli kokenut Kalle Kelvotonta pauloihinsa kietoa. -- Miksi oli hän niin tehnyt? -- Ensi kerran juohtui mieleen, ettei suinkaan Kalle olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan, vaan hän oli vain tahtonut saada Kallen leikkikalukseen.
Reeta päätti ruveta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi tästälähin, mutta silloin -- oi hirmua! -- silloin jyrähti taivaan pilvissä tuomiotorven hirveä ääni. Ympärillä välähtelivät kirkkaat, häikäisevät liekit ja Reetan korviin kuului edempää ilkeää ääntä, juuri kuin naurun räkätystä.
Kamalalla äänellä parkasi Reeta sielunsa tuskissa. Hän painautui pitkäkseen maata vasten odottamaan, mitä nyt tulisi. Ei tullut muita kuin Laukkalan isäntä, joka vaivoin sai seisautetuksi Reetan kiljaisemista ja ukkosta säikähtäneen kimonsa.
"No, siinäkös te olettekin, ja narrasitte minun koko päivän odottamaan itseänne pappilassa", lausui isäntä.
Reeta alkoi hiukan tointua. Hän huomasi jo illan olevan käsissä ja ankaran ukkosen käyvän. Tuntui kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen sydämmeltään, kun näki, ettei armon aika vielä ollutkaan lopussa.
Isäntä pyysi Reetan nousemaan rattaille ja selittämään, mihin Kalle oli joutunut ja miksi eivät pappilaan tulleet.
Unohtanut oli Reeta äskeiset aikeensa ja matkalla selitteli isännälle arvelleensa, että hän jo oli liian vanha Kallelle vaimoksi, koska ei suinkaan olisi liian nuori hänelle äidiksikään. "Sen tautta sitä ei pappilaan tultu, vaan minä en jaksanutkaan tulla pappilaan asti teille sanaa tuomaan", lopetti Reeta puheensa.
Läpimärkänä pääsi Reeta mökkiinsä, tuohon autioon mökkiin ja kiitteli Laukkalan isäntää kyydistä. Isäntää säälitti Reetan kohtalo ja hän päätti hyvästi läksyttää Kallea, kun oli antanut kujeensa niin pitkälle mennä. Siksi isäntä kysäsi kotiin päästyänsä, oliko Kalle siellä kotona käynyt.
Kului päiviä, niistä tuli viikkoja ja kuukausia, mutta Kallea ei nähty Laukkalassa eikä missään; hän oli kadonnut kuulumattomiin.
Kallen katoamisesta ajattelivat ihmiset yksi yhtä, toinen toista. Viimein vuoden parin perästä ei hänestä paljoa kylällä enää puhuttu, Sitte tapahtui kuitenkin pieni seikka, joka vähän virkisti muistoa Kallesta ja hänen katoamisestaan.
Muutamana Elokuun iltana, vähää ennen maata menoa, kulki näet kylän lävitse kummallinen kuorma. Näytti siltä, kuin olisi siinä ollut paljaita matka-arkkuja, ja paljo niitä oli, mutta kun mustat polstat tiivisti peittivät koko kuorman, niin ei voinut selvästi eroittaa, mitä siinä mahtoi olla. Vielä sattui, kuorman kylän kohdalla kulkiessa, pilviä kuun eteen, että oli jotenkin hämärä, mutta sen näki jotta ei se tavallinen kuorma ollut. Hevonenkaan ei ollut tavallinen rahtikoni, vaan uljas ja vahvannäköinen, kuin paras syöttiläs. Mies se kuitenkin kaikista merkillisin oli, pitkä, solakka ja muutenkin pulskan näköinen. Ruumiin mukainen puku teki vielä hänen tarmokkaan vartalonsa erittäin huomattavaksi.
Muuan kyläläinen huomasi miehen leveälaitaisen huopahatun alta kiemurtelevan esiin aivan samanlaiset kiharasuortuvat kuin Kalle Kelvottomalla "aikoinansa oli ollut". Kalleksi ei kuitenkaan kukaan matkalaista uskonut, sillä ensiksikin oli hänellä parta ja toisekseen ajoi hän kylän lävitse virkkamatta pienintäkään pilapuhetta ihmisille, joita vielä oli kylliksi liikkeellä, että olisi voinut leikkiä laskea.
"Ei se ollut Kalle", päätti Oksa-Heikkikin, "sillä mistä se Kalle olisi niin hyvät vaatteet saanut, kun oli kengätkin semmoiset poimuvarret kuin kaupungin sotaherroilla."
Laukkalan pihaan se meni tuo eriskummainen kuorma. Talon isäntä tuli juuri tallista syöttiläsorittansa illastamasta, kun matkamies kartanolle pääsi ja pyysi yösijaa.
"Mielellänsähän se isäntä yösijan antoi, ja kuormakin kuletettiin ylisille lukon taakse", kertoi Laukkalan Miina jälkeenpäin lukkarin Reetalle, ja lisäsi: "ei siinä siis mahtanut paljaita ruumenia olla. Eipä se itse vieraskaan tavallisia rahtimiehiä ollut, koska sille tehtiin tila kammariin ja emäntä itse hilasi sinne ruokaakin niin, jotta ei tuolle meikäläiset piikatytöt passariksikaan kelvanneet. Aamusella kysyi sitte renki-Mikko isännältä, että: mikä se meidän viimeinen yövieras oli, mut isäntä vain sanoa toksautti: se oli niitä kaupungin saksoja. Ei se kuitenkaan saksoja ollut, vaan mikä lie ollutkaan herra."
Samana yönä oli Rekulassakin ollut vieraita, kummituksiako lienee ollut vai muita. Kaisa-emäntä itse oli näet yhteen aikaan ollut kuulevinaan jyskettä tyttöjen aitoista päin. Eräs piioista taas väitti selvään kuulleensa Riitan aitan ovea "auvottavan", ja kun hän oli koettanut ylä-ikkunasta sinne päin katsoa oli portailla liikkunut jotakin mustaa ja kuulunut sipinää ja naurun hihitystä, mutta hän ei ollut uskaltanut ulos katsomaan lähteä.
Riitta itse ei tietysti ollut aittansa portailla nauramassa käynyt, sillä eihän hän vuosikausiin ollut edes huuliansakaan hymyyn vetänyt, sitä vähemmän nauranut, eikä hän sanonut mitään tavatonta nähneensä eikä kuulleensa, vaan oli nukkunut yönsä rauhassa, "niinkuin tavallisesti."