Chapter 23

Harvoin on muissakaan miehissä, sitä vähemmän kyläräätäleissä niin perin pulskaa poikaa kuin Kalle Kelvoton oli. -- Kelvoton ei tietysti ollut hänen oikea sukunimensä. Kirkonkylän joutilaat tyttölipakot ne vain olivat hänelle semmoisen nimen panneet, sen vuoksi muka, kun Kalle ei ketään heistä hennonut hyväilemättä heittää.

Kelvottoman nimellä olikin räätäli-Kalle yleisimmin tunnettu koko pitäjäässä, mutta tuo sana ei hänen liikanimenänsä merkinnyt lähestulkoonkaan samaa kuin tavallisesti. Päin vastoin oli Kalle kaikkien sekä nuorten että vanhain ja varsinkin naisväen yleinen suosikki ja mielitietty. Sen huomaa jokainen jo siitäkin, kun itse lukkari-vainajan raihnainen Reetakin nimitti Kallea "oikein miellyttäväksi nuoreksi mieheksi," vaikka hänellä ei suinkaan ollut tapana ihmisiä ylistellä.

"Mutta", lisäsi Reeta tavallisesti edellisiin sanoihinsa huoaten: "Kalle on vain suruton maailman lapsi, niinkuin useimmat muutkin, eikä vähääkään välitä vakavammista asioista. Pahasti minä pelkäänkin kauneuden lahjan olevan hänelle annetun uskovaisten ihmisten koetuskiveksi, eikä muuksi."

Mitä varten kauneuden lahja oikeastaan lienee Kallelle annettu, sitä ei kukaan aivan tarkkaan tiennyt, mutta kaunis hän oli, vieläpä hutikassakin ollessaan. Silloin tosin hänen suurista tummista silmistään katosi niiden tavallinen vilkkaus ja loiste, mutta siihen sijaan nousi poskille semmoinen heleä puna, että sehän vasta oli jotakin, ainakin tyttöjen mielestä.

Toiset sanoivat Kallea kauniimmaksi vesipäällä, toiset taas hänen hieman hieprakassa ollessaan. Laukkalan molemmat piikatytöt olivat kerran siitä seikasta riidellessään olleet ihan tukkanuottasille joutua. -- Se on aivan totta, sillä Laukkalan muori oli riidan omin korvin kuullut ja kertoi sitte lukkarin Reetalle esimerkkinä nykyajan nuorten jumalattomuudesta.

"Niin, niin! Kyllä ne aina edessäpäin Kallea haukkuvat", arveli muori, "mut ei sitä uskoisi mitä kuitenkin mielessä on. Ihan ne jok'ikinen ottaisivat hänet, vaikka ovatkin muutoin niin olevinaan. -- Jaah, jaah sentään tätä maailmaa ja sen kavaluutta! Ei sitä uskoisi, jos ei omin silmin näkisi."

"Miksipäs sitä ei uskoisi", tarttui lukkarin Reeta puheesen. "Näkeehän tuon jo kirkonmäelläkin. Kyllä on tyttöjen kaulat kenossa, kun Kalle kirkonmäelle ilmestyy; ja mikä silmän isku silloin aina syntyy! Ihan toki ovat nauruun tikehtyä, kun Kalle jumalattomuuksiaan laskettelee, eivätkä ajattele, tyttöparat, että heidän naurunsa pitää itkuksi kääntyä, niinkuin ukko-Paavo sanoi."

"Eivät ajattele, eivät ajattele, vaikka virressäkin veisataan: 'o ihminen ain' ajattele.' -- Eikä se minusta vielä niin ihme olisikaan, jos eivät piikatytöt ja muut semmoiset ajattelisikaan, vaan kun talonkin tytöt, niinkuin tuokin Rekulan Riitta." --

"Mitä?" huudahti Reeta ja laski pöydälle kahvivadin, jota juuri oli huulillensa nostamaisillaan. "Joko se Rekulan Riittakin nyt on Kallen kimpussa? Sitä en olisi uskonut sellaisen äidin tyttärestä, mutta ketäpäs se paha säästänee."

"Ei ketään, ei ketään", vakuutteli muori. "Ei se näy säästävän, vaikka pitäisihän sen Riitan jo äidistäänkin vihollisen vehkeet nähdä, mut eipäs näe. Sanokaa minun sanoneeni, että ei siitä vielä lopuksi Riitallekaan kunnian kukko laula, kun niin imelästi Kallen kujeille nauraa. Kun oikein muistan, niin hänhän se yötsy-yönä pyysi Kallen meidän saunassa kielillä-puhujoitakin matkimaan. Veiterähän se onkin Kalle semmoisiin, niin että oikein se meitä kaikkiakin nauratti, kun Kalle tirtatti puita heiniä ihan niinkuin tekin kokouksissanne."

"Vai niin! vai niin, jotta se Riittakin jo juoksee niissä paikoin, joissa lihaa palvellaan."

"Eihän Reeta-kulta, siellä lihaa palvattukaan. Piika-Miinan pellaviahan siellä vain loukutettiin", selitti muori.

"Palvattu? Enhän minä sanonutkaan palvattu", tiuskasi Reeta, "minä vain tarkoitan, jotta joko se nyt Riittaraukkakin juoksee tanssipaikoissa ja muilla synnin retkillä, -- semmoinen keskenkasvuinen letukka! -- Ja tuskinpa Rekulan Kaisa itse tietäneekään, että hänenkin tyttönsä jo on sillä tiellä. 'Ne vanhempain synnit ne pohjustavat', sanoi ennen ukko-Paavo. Nehän ne pohjustavat, vaikka Kaisa itse on jo tehnytkin katumuksen, eikä kahteenkolmatta vuoteen ole pannut päälleen muuta kuin tummansinistä ja suorarantuista."

"Mut olipahan Riitalla siihen sijaan muutakin ja niin äleätä punaista olikin, jotta oikein se pärerompsunkin valossa silmiä huikasi."

"Mikä? Röijykö sillä oli punainen?"

"Ei, vaan es'liina -- eli kyllä se itse es'liina oli valkea, mutta siinä oli punaisia kukkia helmassa ja kummallakin kupeella semmoiset helakat valetaskut, jotta oikein se oli ihmettä."

"Kas sitä kummaa ihmettä. Kuinka se paha yllyttää!"

hyräili Reeta Sionin virsien nuotilla ja nyökytteli ruumistaan. Yht'äkkiä keskeytti hän kuitenkin virtensä ja kysäsi: "no, mutta mistä kummasta se Riitta on sellaisen hekkuman helon käsittänyt? Kunhan ei vaan Rekulan eloaitassa olisi taas hiiret käyneet?"

"Eihän sitä tiedä", mutisi muori vastaukseksi. -- "Niin todellakin, -- Miinahan se sanoi kylällä kuulleensa, jotta Kallen olisi muka pitänyt se Riitalle laukkuvenäläiseltä ostaa."

"Kenen? Kalle Kelvottomanko? Ei ikinä", huudahteli lukkarin Reeta ja muuttui vieläkin enemmän Venäjän nahan näköiseksi kuin tavallisesti olikaan. "Ei ikinä, sanon minä, sillä sehän jo olisi selvä kihlaus! Ja Kalleko saisi Riitan kihloihinsa, ohoh! Mitenkä se Kaisa antaisi ainoan lapsensa ja sen kanssa Rekulan talon semmoiselle suruttomalle kylänratille, jota kunnon kristitty ei kartanoltaan korjaisi?"

"Ei suinkaan se annakaan, vaikka ahkerasti se Kalle kuuluu tätä nykyä Rekulassa pisteleytyvän", tuumaili muorikin ja lisäsi: "mut eihän sitä Kallea ole vielä milloinkaan taidettu oikein sikana nähdäkään."

"On se jo nähty jonkin näköisenä hänkin. Ukko-Paavo sanoi aina eläessään, jotta lähimmäisensä vikoja tulee painaa ja peittää, enkähän minä sitä Kallea alentaakseni sanokaan, vaan voinhan sen kuitenkin teille kertoa."

"Voitte, voitte. Enhän minä ole mikään kylän kello", vakuutti muori uteliaisuudesta kiiluvin silmin.

"Ni-niin, ettepä suinkaan. -- Silloin Havukkalan häiden jälkeisenä päivänä -- ne olivat olleet oikeat syntihäät tanssineen ja tappeluineen -- silloin kellotti Kalle tuossa peuran taljalla koko pitkän pituisen päivän. Minä häntä hoitelin, kuin omaa miestäni ja arvelin, että sattuuhan se vahinko viisaallekin ja sattuihan tuo joskus ukko-Paavo -vainajallekin. Silloin lohduttelin minä Kalle parkaa jos jotenkin ja kun luin hänelle 'saatanan vimman' ja 'sanan syntisille', sain hänen luontonsa heltymään niin paljo, että kirosi kaikki karhukupit ja lokarit. Silloin oli minulla hänestä jo hyviä toiveita, mutta tuommoista pitää nyt kumminkin hänestä kuulla, poikaparasta."

"Vai oli siinä siis kuitenkin perä", lausui muori, "ja minä kun sitä kaikille ihmisille valheeksi penäsin."

"Missä niin? Siinäkö Kallen katumuksessa?"

"Ei, vaan siinä, jotta te olitte täällä koko päivän kahden kesken olleet. Silloin kaiketi te pyysittekin Kallea kanttorivainajan seuraajaksi? -- Niin, niin -- te olette vielä nuori, ainakin kymmentä vuotta nuorempi minua, enkähän tuota vielä minäkään ole seitsentäkymmentä täyttänyt."

"Minäkö? Ja Kallea! Kaikkea ne kehtaavat puhuakin, ja tekin vanha ihminen uskotte tuommoisia juoruja."

"Enhän minä tuota uskonutkaan, vaan niin sitä kylällä huhutaan."

"Ne puhuvat suunsa mauksi mitä sattuu, vaan ei siinä ole tikuistakaan perää", intti Reeta ja hänen silmänsä vilkkuivat rauhattomasti ympäri huonetta. "Minähän olen herännyt leski, semmoinen, josta huoneentaulu sanoo: se on oikea leski, joka yksinänsä on --"

"Hm, yksinänsä", hymähti muori, "mut nepä sanovatkin teidän olleen kahden kesken, ja kyllä siitä Kalle sitte on saanut toisenkin kerran kuulla, kun nyt kaikki vetelevät teitä hänelle."

"Voi noita hupsuja!" sanoi Reeta ja oli hiukan naurahtavinaan. "Mikä pakko minun on ottaa semmoista huoneristiä nyt vanhoilla päivilläni? Ei, onhan minun yhtä hyvä yksinänikin syödä kruunulta juoksevaa pemissooniani ja sitä paitsi johan minä olen sivuitse siitä iästäkin. Ensi Vappuna täyttyy minulle näet jo neljäskymmen."

"Vai vasta neljäskymmenes? Kumma kuinka ne muutamat pysyvät kauan nuorena! Tehän jo olitte ilähtänyt ihminen, kun kanttorivainaja teidät otti, sitte viisitoista vuotta naimisessa ja nyt taas jo viidettä vuotta leskenä ja sittenkin vasta ensi vappuna." --

"Elkää muorikulta jäähdyttäkö kuppianne, ei se enää ilmankaan liian kuumaa ole", kiehitti Reeta väliin äänellä, joka ei oikein tuntunut sopivan yhteen tuon ystävällisen tarjouksen kanssa.

"Suuri kiitos, kost' Jumala!" kiitteli muori ja rupesi härppimään höyryävää kahvia.

Siten hämmennettyänsä muorin luvunlaskuharjoitukset, kysäsi Reeta aivan viattoman näköisenä: "no, mitäs se Kalle itse semmoisista hullutuksista tuumii?"

"Mitäs se -- alussa löi vain kaikki leikiksi ja lauleli: 'ennenhän elätän lehmän ja lampaan, ennenkuin eukon harvahkohaampaan', mutta nyt kuuluu jo siitä suuttuvan silmittömäksi. Oli meidän tytöille uhannut, jotta jos eivät jätä häntä teistä rauhaan, niin hän vielä tekee teille pitkän nenän ja uhallakin viepi teidät vihille, käyköönpä sitte syteen tahi saveen. -- Kyllähän siltä veitikalta voisi sekin syntyä, sillä mitäpä se semmoinen velikulta itsestään välittää?"

"No, ja tytöt tietysti sitä uhemmin häntä näärittävät?" uteli Reeta.

"Tytötkö? Eikös mitä -- ne eivät enää uskalla hiiskahtaakaan koko jutusta, vaan pojathan ne siitä vielä pitävät puhetta. -- Johan se Kalle oli siitä samasta seikasta Nokkalan renkiä hiukan kurittanutkin niin, jotta eikö tuo nyt siihen jääne koko juoru", kertoi muori.

"Hm hm", arveli Reeta ja näytti vaipuvan hyvin syviin ajatuksiin.

Laukkalan muorikin istui ääneti ja katseli pöydällä olevaa, mustakylkistä kahvipannua, ikäänkuin olisi silmillänsä mittaillut sen kokoa ja miettinyt oliko siinä enää jälellä yhtään kuppia, vai joko hän joutaisi lähtemään.

Tuokioisen kuluttua näkyi Reeta heräävän ajatuksistaan ja loi silmänsä Laukkalaan päin olevaan akkunaan.

"Hyväinen aika!" huudahti hän, "hyväinen aika, kun taas ovat laskeneet kaikki kylän porsaat teidän perunamaahanne!"

Ketterästi nousi muori istuimeltaan ja riensi akkunan luo päivitellen: "voi noita riiviöitä, minkä taas tekivät!"

"Missä, missä? Enhän minä näe mitään?"

"Tuolla, -- ettekö näe tuolla aitovarrella -- nyt jo taas painuvat penkkien väliin."

"Kiviähän ne ovat."

"Niin nuo kaksi, mutta entäpäs nuo toiset!"

"Mitkä toiset? Enhän minä siellä eroita mit'ikään, vaikka minulla on vielä niin tarkat --"

"Vai jo teidän silmänne niin hämärtävät, jotta ette enää tältä matkalta --"

"Jahah tuolla! Jo minä ne nyt näen. Kas, kun en alussa niitä hoksannut, vaan kun silmä ei satu siihen kohti, niin eihän sitä -- -- -- vaikka ihanhan nuo selvästi -- vaan nyt minun pitää joutua kotiin, jotta eivät ennätä koko maata pengostella. Ne nykyiset ihmiset ovat aina semmoisia -- -- veräjät vain aina auki, kuin kirkon ovet -- -- mutta hyvästi nyt vain. Hyvästi ja suur' kiitos, kost' Jumala kahvista! Se aina niin lämmittää vanhaa sydäntä; -- kyllä minä vielä huomennakin täällä teidän rattonanne pistäydyn."

"Minä en huomenna taida olla kotona", sanoi Reeta.

"Vai ette? Mihinkäs teitä huomenna viedään?"

"Olen vähän aikonut käydä Rekulassa pyytämässä Kaisaa ensi sunnuntaina kumppanikseni Vuokkoon. Sinne kuuluu ukko Pyykkö silloin tulevan seuroja pitämään ja samalla tielläni minä hierottaisinkin."

"Vai vielä se Antti yhä jaksaa kulkea seuroja pitämässä. Ilmankos jääpikin talo rappiolle, kun aina on maailmalla", sanoi Laukkalan muori ja lähti viimeinkin.

Muorin lähdettyä paiskasi Reeta ovensa lukkoon, niinkuin hänellä aina oli tapana, kun otti "Madakaskariviinaa" raihnaisen ruumiinsa vahvistukseksi. Sitte hän vielä vilkasi akkunasta ulos ja kuunteli hyvin tarkkaan.

Laukkalan kesantopellolla huusi renki Heikki "sooh! vaolle sen vietävä"; akkunassa surisi pari kärpäistä, kaappikello nurkassa käydä raksutteli harvakseen ja Mirri kehrätä hyrritteli hiljoikseen vuoteen jalkopuolella. Muuta erinomaista ei kuulunut.

Reeta otti vyöltään, avainkoukusta, nurkkakaapin avaimen ja aukasi varovasti kaapin oven. Syrjään siirsi hän sillä kertaa tuohipäällyksisen rohtopullon ja siihen sijaan kaivoi kaikenlaisen rojun takaa vanhan ja vanuneen villasukan.

Se oli köytetty kiini kyllä kymmenelläkin siteellä ja solmulla, joten kului hyvä aika, ennenkuin Reeta sai sukansuun auki. Aukesihan se vihdoinkin ja Reetan eteen lattialle ilmestyi siitä koko joukko kolikoita, sekä Ruotsin riksiä että Venäjän ruplia. Reeta laski niitä sitte monta monituista kertaa, mutta kyllästyi viimein ja pani kaikki takaisin paikoillensa.

Kirjakopasta otti Reeta vielä pienenlännän puupuitteisen kuvastimen ja katseli kauan siitä näkyvää kuvaa. Kuta kauemman hän sitä katseli, sitä sileämmäksi kävi hänen otsansa -- ainoastaan suupieliin ja silmäin nurkkiin jäi muutamia huomattavia ryppyjä.

"Sata kahdeksantoista on niitä, ja" -- silloin siveli hän hiuksiaan -- "ja tässähän ei vielä sanottaviksi ole harmaata, ja kun milloin joku ilmestyy, niin saahan tuon poiskin. Kasvojen hipreys ei tosin enää taida olla ennellään, mutta kukas kumminkaan voisi uskoa minun ja olevan kuuden kuudetta? Ei kukaan, vaikka se muorin räähkä arveli: 'mitäs se semmoinen velikulta itsestään välittää', ikäänkuin minä jo olisin ihan ikäloppu. -- Niin, jospa minäkin voisin olla hänestä välittämättä, mutta hän on kuin Herran enkeli ja minä olen niin itsekseni. -- Kyllähän Kalle juopi ja katselee tyttöjä, mutta vielä hän sittekin on parempi kuin muut, enkä minä muista huolisi, vaikkas nah, eneh! -- Köyhä poika ja ihan yksinään maailmassa -- -- kumpahan vaan älyäisi oman etunsa, mut ehkä se viimein älyääkin ja suostuu tuumaan. Hätäkös olisi suostuessakaan, sillä vielähän minä vuotta parisenkymmentä; -- vaikka se muori aina on semmoinen kiusankappale, mutta semmoisiahan ne ovat kaikkikin. Mesi kielessä, myrkky mielessä on muorilla, kuin muillakin, mut mahtaa, muoriparka, kurkkusi saada minun kahviini nähden hyväksikin kuivaa."

Sillä tavoin mietiskeli Reeta yksinään kuvastimen edessä istuessaan ja päästi viimein kalkkuväkkärän pyörimistä muistuttavan äänen, kun mieleen juohtui, miten sukkelasti hän olemattomilla porsailla oli muorin saanut pois lähtemään narratuksi.

Seuraavana aamuna ei lukkarin Reeta lähtenytkään Rekulaan, niinkuin Laukkalan muorille oli sanonut, vaan, aamuaskareiden toimitettua, istahti akkunan poskeen ja silmäili siitä Laukkalaan päin. Siellä, Laukkalan pihamaalla, liikkui ihmisiä edestakaisin, niinkuin muinakin aamuina.

Piiat pesivät rannalla vaatteita ja sitä mukaa kuin hierotuksi saivat asettivat niitä kuivamaan joko nurmelle tahi pajupensaille. Pesutulen luona leipoi paljaspaitainen Anni savileipiä naatikkasavesta ja koetti paistaa niitä rikkonaisella aironkappaleella. Pikku-Matti, Annin vanhempi veli, seisoi polviaan myöten vedessä, housujen lahkeet käärittyinä, ja koki narrata neulaonkeensa nuottakodan edes leikkiviä sären poikia. Tuolla lahden toisella puolen taas ruotiukko, ruuhesta käsin, käesteli päivää paistattamaan nousseita haukeja ja väliin näytti kuuntelevan mäkirinteeltä kuuluvaa karjan kellojen klikatusta.

Pihakoivussa visertelivät pikkulintuiset samalla kuin eräs pääskynen istui kaivon vivun nenässä katselemassa, miten toiset avossa suin ajelivat navetan ympärillä surisevia hyönteisiä. Laukkalan isäntä ja renki Heikki kyntivät vielä tulevaa ruismaata ja emäntä näkyi olevan leipomapuuhissa, koska vei puita pirttiin ja kävi kopsan kanssa jauhoaitassa. Tuolta peltojen periltä kantoivat vanhukset takkavitsoilla lehtikerppuja ja laittelivat niitä kuivamaan aidan seipäisiin. Lämpymän näköinen, hiilakka taivas katseli tuota kaikkea aivan pilvettömänä, liikkumattomana.

Sanalla sanoen, kaikki oli muutoin niinkuin tavallisesti, vaan Laukkalan muori ei nyt, niinkuin tavallisesti, tullut Reetan luona pistäytymään.

"Ei se nyt tule", huokasi Reeta, "ja kenen kanssa minä nyt saan puhella Kallesta. Jos hänestä muille sanankaan sattuu virkkamaan, niin hetihän ne ovat asian perillä, mutta muori ei arvaa mitään. Sen toki saa vaikka sormensa ympärille kääriä, ei se sittekään älyä mitään, mutta ei se nyt tule. Suuttuikohan tuo siitä eilisestä niin pahasti?"

Pitkä äänettömyys seurasi, jota kellon naksutus ja mirrin hiljainen hyrinä vain hiukan häiritsivät. Viimein nousi Reeta akkunan poskesta ja läheni kissaa, joka silityksen toivossa köyristi hieman selkäänsä ja raukeasti longahdutti silmiään. Pahasti pettyi kuitenkin mirriparka, sillä Reeta otti sen syliinsä, tempasi seinän huolaimesta aitan avaimen ja riensi ulos. Vähän ajan perästä kuului jo pimeästä aitasta mirrin surkeasti valitteleva: "miau, miau!"

"Ole nyt vaiti, vanha mies", lohdutteli sitä Reeta, "ole vaiti ja pysy koreasti siellä, niin iltasella saat lilliä". Sitte lähti Reeta astua lekertämään Laukkalaan päin ja pääsikin onnellisesti perille. Ennenkuin Reeta uskalsi sisään astua näytti hän ikäänkuin miettivän, miten olisi paras talossa käyttäytyä, ja sitte rohkeasti astui pirttiin.

"Hyvää päivää", tervehti tulija.

"Mitäh?" kysäsi muori karsinanurkasta, jonne ovensuun puoli ei sopinut näkymään.

"Jumalan terveeksi!" lausui Reeta ja meni muoria oikein teivimällä tervehtimään, sittenkuin emännälle ensin oli kättä tupannut.

"Ka! ettehän te ole mennytkään Rekulan emännälle kielimään, vai ettekö uskaltaneet perunamaatanne jättää", alotti muori jokseenkin äreänä.

"Enhän minä uskaltanut lähteä", vastasi Reeta liukostellen, "minulla on taas niin raskas elämä ja ruumistakin pakottaa, jotta en kyennyt. Eikö tuota taas lienekin ukkosta ilmassa, kun niin vaikealta tuntuu."

"Sitä minä jo tän'-aamuna tytöille sanoin", puhui emäntä uunia luutiessaan, "mut tytöt vain inttivät, jotta ei siitä vielä tällä viikolla sada. Saapihan nähdä eikö sada, kun pilvet illalla näyttivät niin ruskeilta ja koirakin söi heiniä."

"Mirri kanssa", toimitti Reeta. "Ei sitä mirriä ole taitanut täälläkään näkyä? Minä lähdin sitä kyselemään, kun ei koko päivänä ole näkynyt. Se on semmoinen metsämies, ettei yhtään kestä kotosalla, vaikka korvatkin ovat leikatut."

Reetan puhe oli hätäistä ja hänen kasvonsa lohen karvaiset, mutta emäntä ei huomannut mitään ja selitti sen vuoksi, jotta ei mirriä ole heillä nähty sittenkuin koira taloon tuotiin. Reetalla ei kuitenkaan näkynyt kiirettä olevan. Hän vain istui muorin luona ihmettelemässä, miten tasaista nauhaa muori vielä vanhoillaankin sai syntymään, ja sai kuin saikin muorin niin hyvälle tuulelle, että muori lähti viimein Reetaa "kotiin saattamaan."

Reetan mökille päästyä löytyi tuo pahankurinen mirri kumpaisenkin ämmän ihmeeksi aitasta, jossa se pilkkoisen pimeässä surkeasti huuteli "miautansa." Sitä oli mahdoton käsittää, miten mirri oli aittaan päässyt, kun ei ovessa ollut katin reikää, mutta siellä se vain oli.

"Se raukka ei ollenkaan tahdo viihtyä pimeässä", selitteli Reeta muorille, "ja nytkin, kun yöt taas alkavat pimetä, valittelee se jo usein, mitä sitte talvella, joka taas kohta on käsissä."

"Ei se nyt toki niin aivan kohta tule", sanoi muori, "koskapahan ei vielä vilustele minuakaan, vanhaa ihmistä."

"Kyllä yöt jo ovat paljoa viileämmät kuin alkukesästä, eikähän nyt enää iltasella tahdo tuletta kirjaakaan selittää."

"Vai niin jo alkaa teidänkin näköänne hämärtää, vaikka vasta ensi vappuna täyttyy neljäskymmen. Minä vielä niillä ajoin näin --"

"Ainapahan se on ikä kulumassa", sanoi Reeta keskeyttäen ja mytisteli huuliaan, ikäänkuin olisi niitä asetellut hienoon hymyyn. "Niin se on kuin Ruotsalais-Paavo sanoikin: 'lyhykäinen on meidän menom' ja kaikk' elom', tääll' surkiass' surun alhoss'' -- ja lyhyt se on kesäkin. Minunkin pitäisi tässä ennen talvea saada turkkiini kaulus korjautetuksi, jotta sillä edes kirkossa tarkenisi, mutta eihän tuota räätäli-Kallea saa siksikään käsiinsä. Missähän se nyt taas lieneekään?"

Kärsimättömänä katseli Reeta Laukkalan muoria, mutta se vain rauhallisesti puhalteli höyrypilviä sormiensa nenillä olevasta kahvivadista, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta viimeisen pisaran suuhunsa saatua vastasi muori: "Saviniemen pohjalla se nyt on. Viime viikolla käytti meiltä viulunsa ja oli arvellut siellä riittävän työtä ihan jouluun asti. Tottapahan ne sen kuitenkin talkoiden ajaksi kirkolle hankkivat, sillä mistäs se muutoin peluri niihin saataisiin."

"Niin, se Kalle-parka kuuluu senkin konstin oppineen -- eikä tiedä, että kadotuksessa vihollinen vielä häntä itseäänkin viulunansa käyttää, niinkuin ukko-Paavo sanoi pelureille käyvän", arveli Reeta.

"Siitä ukko-Paavosta te vain aina puhutte, mutta provasti sanoo itse Taavetinkin soittaneen."

"Ei tuo toki liene", arveli Reeta, "ja jos onkin, niin ei se varmaankaan ole soittanut muuta kuin virsikanteletta, eikä semmoisia synnin helistimiä."

Laukkalan muoria tultiin nyt hakemaan kuppisaunaan ja Reeta pääsi viimeinkin Rekulaan lähtemään tiedustelemaan, "lähtisikö Kaisa ensi pyhän tienoissa Wuokkoon seuroihin?"

Kaisa ei joutanut seuroihin lähtemään, vaikka kyllä sanoi mielensä tekevän. -- "Mitenkäs sitä tästä joka mielitekoonsa pääsee", sanoi Kaisa, -- "mitenkäs pääsee, kun heinäntekokin on vielä vähän kesken, ja johan sitä ensi viikolla pitäisi ruveta rukiinkin panoon. Tuosta meidän ukon-kutuksesta ei taas siksikään aikaa ole isännäksi; -- sen tosin tekee, min käskee, mutta itsestään ei ymmärrä mitään."

Kuitenkaan ei lukkarin Reetan Rekulassa käynti aivan hukkaan mennyt, vaan jo samana iltana nähtiin sen seuraukset. Iltaruoalta päästyä kutsui näet Kaisa-emäntä Riitan etehisen pohjakammariin ja sieltä kuului sitte hyvän aikaa semmoista ääntä, ettei väki perheentuvassa uskaltanut liikahtaakaan. Isäntä istui hiljaa pöydän päässä katsoa tuijottaen edessään olevan kaljahölkin uurretta; rengit sivuseinän rahilla ja piiat karsinapuolella näyttivät kilpaa lukevan oksan kohtia lattiapalkeista, mutta kaikki olivat he ääneti, kuin kirkossa.

Viimein tuli Riitta takaisin tupaan ja pyysi piika-Leenan nyt arkustaan tuomaan sen "Kallen antaman esiliinan."

"Hyvä isä nähköön!" supisi Leena kalveten, "joko se emäntä nyt senkin tietää."

"Minä en enää toiseksi vuodeksi jäisi tähän taloon, vaikka en leipää missään näkisi", sanoi Taavetti juhlallisesti, ja Mari kuului nurkassa itsekseen jupisevan: "koita, koita kekriaamu!"

Sitte hiipivät palkolliset tuvasta pois hiljaa, kuin varkaisin menijät ja lähtivät jokainen vuoteelleen aittoihin ja ylisille. Isäntä yksin jäi paikoillensa toisten lähdettyä ja huokasi syvään, mutta heti kutsui emäntä hänetkin levolle ja rauha vallitsi taas Rekulassa.

Lukkarin Reetan mökissä vallitsi myös ulkonainen rauha, mutta Reetan sydän oli levoton. Hän ajatteli: "tähän asti se Kallen tyttöjen kanssa narikoiminen ei ole kovin vaarallinen ollut, mutta nyt on vaara tarjona, koska hän on kerran silmänsä yhteen iskenyt. Millä ihmeen tavalla hänet taas saisi kahdenkeskiseen?"

Sitä pulmaa mietti Reeta monta monituista viikkoa, mutta turhaan. Vihdoinkin tapasi Reeta Kallen eräänä sunnuntaina Laukkalassa, mutta siellä ei kahenkeskisestä voinut olla puhettakaan. Viimein keksi Reeta keinon ja pyysi sekä muorin että Kallen luokseen katsomaan, "vieläkö hän tohtisi turkillaan talvelle lähteä."

Kalle oli kuin kahden tulen välissä, ei uskaltanut ihmisten naurun tähden kieltäytyä, eikä kuitenkaan olisi tehnyt mieli kuulemaan Reetan tuumia yhteenmenosta. Viimein hän kuitenkin lähti arvellen, ettei Reeta muorin kuullen ilkeäisi oikeasta asiastaan ruveta puhumaan, ja astui edelläpäin. Ikäänkuin Reetan kiusaksi hyräili hän:

"Ennenhän elätän lehmän ja lampaan, Ennenkuin eukon harvahkohampaan, Lehmä syöpi heinää ja lammas syöpi lehtii, Eukost' on kiusaa enemmän kuin ehtii."

Tuskin oli päästy perille kuin Reeta jo kuiskasi muorin korvaan: "heittäkää muorikulta meidät vähäksi aikaa kahden kesken! -- Minä puhelen hänelle hänen sielunsa tilasta, eikä hän ehkä tahtoisi, jotta muut sitä kuulisivat, vaan minä --"

"Kyllä minä yskän ymmärrän", lausui Laukkalan muori ja pistäytyi Kallen huomaamatta ulos, jolle tielleen jäikin.