Chapter 2

Pitäjään miehet miettivät yhteisillä varoilla hankkia hautakiven Heikki Ahosen haudalle, vaan provasti epäsi ja sanoi: "Ei se ollut Ahonen, joka teille koulun hankki, vaan sen teitte itse, vaikk'ette sitä tienneet, sillä asiamiestänne ette pitäneet oikein viisaana."

Minä en myöskään tahdo väittää hänen olleen "oikein viisaan", mutta sen kumminkin sanon, että löytyy maailmassa monta paljo hullumpaa viisasta.

LOHDUTUS.

Pekka Kilpeläisen mökki oli rakennettu aivan lähelle isoa Rimpisuota, joka hetteisestä povestaan puhalteli jäädyttävää hallaa lavealle ympäristöön -- niin ainakin sanottiin niillä seuduin. Ihmekö siis, jos suurena nälkävuonna 1867 pakkanen oli puhtaaksi pannut Pekankin kaikki sekä syys- että suvi-touot, sillä tekihän se silloin tuhojaan kaikkiaalla, vieden monessa kohden koko vuodentuloksen, ja vapautti siten viljelijän kaikista puimapuuhista. Petäjän kuorta pureskellen oli Pekka kumminkin saanut perheensä eheänä yli ankaran talven, ja kauniisti vihoitti hänen isohko ruishuuhtansa Keinuvaaran päivärinteellä. Asian tuntijat arvelivat tuosta huuhdasta lähtevän vähintäänkin viisitoista tynnöriä viljaa, "jos vaan hallalta säästyy"; -- niin hyvin oli Herra sinä vuonna siunannut Pekan työn.

Vihantana vielä kuitenkin oli Pekan viljavainio silloin, kuin hänen emäntänsä, koko tienoossa hyväsävyiseksi tunnettu eukko Anna-Mari, ilmoitti miehellensä jotakin, lopettaen ilmoituksensa lausumalla: "niin minä ajattelin, jotta jos sinä menisit kirkolle ja pappilasta pyytäisit hiukan joko jyviä tahi jauhoja lainaksi; niin saisin minä sairaana ollessani syödä selvää leipää."

Mielellään ei Pekka tosin olisi velkoihin ruvennut, varsinkaan näin uutisen rinnassa, vaan kuitenkin mietti hän: "teukko on oikeassa. Hän ei sitte viime kesän enempää kuin me muutkaan ole saanut selvää leipää edes nähdäkään, on vaan täytynyt pettua peiputtaa; eikähän rukiinen leipä liene kovin ylellistä herkkua saunaruoaksi." Ja niin hän lähti, kun lähtikin, pastorin puheille.

Varsin mielellään pastori antoikin Pekalle viisi leiviskää jauhoja, vaikkei hän niin paljoa pyytänytkään; sillä Pekka oli tunnettu ahkeraksi ja rehelliseksi mieheksi. Tyytyväisenä hän nyt kantoikin jauhosäkkiä kotiansa kohden, tuumaillen matkalla itsekseen, että hän kyllä, "jos Jumala suo", ennättää Pertun päiväksi puida rukiinsa ja saada velkansa suoritetuksi, niinkuin puhe oli ollut; "ja sitte sitä taas saa olla huolettomana, kun on velaton mies", lisäsi hän puoliääneen. Kovin väsyksissä hän oli kotiin saapuessaan, sillä taakka yhdessä heinäkuun paahtavan auringon kanssa oli tehnyt parastansa, saadakseen hien virtana valumaan kantajansa otsalta, ja oivallisesti onnistunutkin tuossa aikeessaan. Pian unehtui kuitenkin Pekalta väsymys, kun hän avatessaan pirttinsä ovea huomasi kätkyeesen ilmestyneen pari pienoista päätä.

"No, Anna-Mari! Sukkelaanpa sinä asiasi suoritit ja oikeinhan tällä kertaa lahjoitit kaksi työmiestä taloon, sillä luultavasti ne nyt ovat poikia?"

"Kuinkas muutoin", ehätti Keinuvaaran vanha Leena sanomaan, "ja kuinka ne sitten vielä ovat ihan sinun näköisiäsi!"

Totta on etteivät kaksoset olleet juuri kenenkään paitsi toistensa näköisiä, vaan kuitenkin näkyi heidän isänsä oikein sydämensä pohjasta iloitsevan niistä, niinkuin hyvin sopi arvatakin, koska hänellä ei ennestään ollut yhtään miespuolista perillistä. Pekka näki vanhan "tuudun" liian ahtaaksi kahdelle noin rotevalle pojalle ja sillä aikaa kuin Leena, Anna-Marin äitikummi, lähemmin kertoi kuinka hän, "juurikuin käsketty", oli sattunut tulemaan ristityttärensä avuksi, valitsi hän orsilta kuivia, kätkyeksi soveliaita lautoja.

Silloin tällöin työtänsä keskeyttäen, katseli isä hymysuin rauhallisesti lepääviä lapsukaisiaan ja onnellisen äidin kasvot heijastivat samaa, kentiesi vieläkin syvällisempää iloa. Se ja vielä toinenkin päivä kului tyynesti ja hiljaisesti loppuun. Vanha Leena pani taikinan juuren, leipoi selvää leipää ja katsoi muutoinkin taloutta. Vieläpä jäi hänelle aikaa hoidella sekä lapsia että sairastakin, jossa toimessa hän, niinkuin yleiseen tunnustettiin, olikin erittäin taitava. Sanalla sanoen, Rimpisuon mökissä olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä, paitsi pieni Anni, kaksoisten nuorempi sisar. Tämä oli alussa veljiensä syntymisestä vähän nyreissään, koska hänen nyt täytyi muuttaa asuinsijansa tuosta rakkaasta kätkyestä vanhemman siskonsa sänkyyn. Vähitellen viihtyi toki hankin, kun sai leikkiä hopeaisella rintakoristeella, joka aikoinaan oli kuulunut hänen äitinsä kihlakalujen joukkoon ja johon oli taidokkaasti piirretty kirjaimet I.H.S. Rupesipa Anni jo katselemaan pikku veljiään melkein yhtä ystävällisillä silmillä kuin uunin korvalla kehräävää harmaata kissanpoikastakin. Kuitenkaan ei hän näitä, niinkuin vikisevää mirriparkaa, lakkaamatta tahtonut kuljetella ympäri huonetta, vaikka ne kyllä, hänen mielestään, olivat tähän maailmaan tulleet ainoastaan hänen leikkikaluikseen.

Mutta maan päällä ei ole koskaan pysyväistä onnea; sen sai Pekkakin ennen pitkää havaita. Äiti tuli päivä päivältä heikommaksi, vaikka hänen nyt, kun sai syödä selvää leipää, Leena-muorin arvelun mukaan, olisi päinvastoin pitänyt "kostua". Sitä mukaa kuin äiti heikkoni, kävivät kaksoisetkin yhä enemmän ja enemmän kärtyisiksi, pahajuonisemmiksi; ja tuskinpa olivat he viikkokauden ajan ehtineet maistella elämää, kun Pekka jo sai kuivista laudoistaan ruveta valmistamaan toisenlaista kehtoa, jossa heidät laskettaisiin maan poveen.

Äiti oli liiaksi heikko kantamaan niin suurta surua ja eräänä iltana, yökasteen nurmeen kohotessa, hän värähtelevällä äänellä lausui miehelleen: "minä tunnen tämän yön olevan viimeiseni. Käske Mari ja pieni Anni tänne, että siunaan heitä ennen lähtöäni."

Kun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet Anna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa enempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan Pekankaan poskipäillä. Mari, vanhin tyttö, joka jo ymmärsi mitä hän nyt oli kadottanut, itkeä nyyhkytti hiljakseen pankolla ja Leena-muori, hilliten omia kyyneliään, koetti virsikirja kädessään parhaan taitonsa mukaan lohduttaa tyttöparkaa. Kuolinvirteen herännyt pieni Annikin, enemmän seuran vuoksi kuin todellisesta surusta, yhtyi vuodattamaan kyyneliään yhdessä sisarensa kanssa; vaan hänen huolensa haihtui pian, kun hän sai pikku mirrin siliteltäväkseen, niin että hän jo hetkisen kuluttua mirrineen jatkoi viatonta untansa.

Varhain seuraavan sunnuntain aamuna vanha Rusko, surullisena pitäen päätänsä alhaalla, ikäänkuin olisi tietänyt mitä kuormansa sisälsi, veti nuo kolme ruumista kirkon kiviaidan viereen, ja vakavana, synkeämielisenä käveli Pekka perässä. Keinuvaaran vanha Leena lasten kanssa oli saattoväkenä ja hän milloin kantoi pientä Annia käsivarrellaan, milloin talutti häntä kädestä, lörpötellen lapselle kaikenlaista tämän äitivainajasta. Hän kertoi jo vuosikymmeniä sitten aavistaneensa, ett'ei Anna-Mari, vaikka hän olikin hyvä "kuin Herran enkeli", tulisi pitkä-ikäiseksi, "kun hän ristittäessä porasi niin hirmuisesti". -- Vielä puheli muori yhtä ja toista kuolemasta, ylösnousemisesta ja minkä mistäkin, josta puheesta lapsi ymmärsi yhtä vähän kuin kärryissä kuljetettavat kuolleetkaan. Sitä tarkemmin seurasi Mari, vanhempi orpo, eukon kertomusta, ja tuon tuostakin vettyi tytön silmä, kun hän näki miten kirkas vesihelmi toisensa perästä pihahti muorin silmästä hänen ryppyisille poskilleen.

Kirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki kirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin hiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja kirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli liikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta täytettyyn hautaan.

Mitä kaikkea Pekka tuona katkerana hetkenä ajatteli, ei hän oikein itsekään tiennyt; raskas paino vaan tuntui ahdistavan hänen rintaansa. Siinä seisoi hän kauan ja hänen silmiensä ohitse kävivät kaikki entiset elämänsä päivät. Jotkut niistä hymyilevinä punaposkisina keijukaisina tepsuttelivat; toiset taas kärsivän näköisinä, puutteesta vaaleina, vaan kuitenkin tyytyväisyydestä loistavilla kasvoilla hiipivät siinä; mutta viimein eräs hirviö, puolison kuolinpäivä, kammottavana haamuna rautakourillaan likisti häntä. Silloin huokasi hän syvään ja kolkosti puhkesi lausumaan: "oi hauta, mikset minuakin kohtuusi sulkenut?"

Tähän heräsi isänsä sylissä levännyt pieni Annikin ja pudotti kädestään äitivainajaltaan perimänsä rintakoristeen, jossa oli ne kolme kirjainta I.H.S. ja jota Anni ei millään muotoa ollut suostunut kotiin jättämään. Pekka otti koristeen maasta ylös, ja silloin yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa. Huoli haihtui ja melkeinpä iloisena hän jätti haudan tietäen nyt, ettei tuo pimeä hauta kätkenytkään hänen rakkaitaan, vaan ne nyt olivat oikeassa kodossaan, paremmassa maassa. Hyräillen värssyä:

"Mun sielun ruumiin' omas on, Its' Herra armas tiedät tuon; Siis omas ota huomahas, En joukkoo julman pelkää taas",

lähti hän kylään Leena-muorin ja Marin luo; sillä nuo äänettömät kirjaimet I.H.S., joilla tarkoitetaan: _Jesus hominum salvator_, olivat häntä lohduttaneet. Usein oli hän ennenkin koettanut niiden merkitystä selittää, vaan aina turhaan. Nyt päätti hän niiden merkitsevän: _Jeesushan heidät sai_, ja jotakin sinne päin ne todella merkinnevätkin.

MIKÄ SIIHEN OLI SYYNÄ.

Vanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan lämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen kuin aurinko nousi -- se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina Ämmänkosken rannalla -- vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän hiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin hiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi kaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin suurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.

Aurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit metsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä silmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel kiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän työhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo viettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon oikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä kaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.

"Mutta voi minua hullua", ajatteli se, "laveammaltahan näen maailmaa, kun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle", ja sinne kohosikin se. -- Maailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja pienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää jaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun. Siitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin herännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä yhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti leskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut istuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse rouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja yöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä hiuksiaan.

"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!" olivat huudahduksia, jotka tunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut silmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.

"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?"

"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva."

"Mutta mikä siihen on syynä" -- rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa -- "mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän Schwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?"

"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva."

"Mutta mikä siihen on syynä -- kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla raatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta terveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?"

"Kyllä armollinen rouva", vastasi Anna. Kello viisi oli hän jo valkoinen huivi päässä ja musliinihame päällä kauppias Hongelinin puodin portailla. Hongelin oli juuri avannut puotinsa ja helmiletkuinen piippu hampaissa hän nyt, nojautuen portaiden käsipuita vasten, nautti raitista aamuilmaa.

"Hyvää huomenta herra raatimies! Armollinen rouva lähetti terveisiä ja käski kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari juuri kello viittä minuuttia vaille viisi kävi ohitse, armollisen rouvan akkunan alatse?"

"Itse herra pormestari! Sitä en kuolemakseni tiedä. -- Mutta sanokaa rouva Kivelinille terveisiä, että minä puolen tunnin kuluttua lähetän hänelle tiedon asiasta."

Kiiruusti pisti Hongelin puotinsa kiinni ja parin minuutin kuluttua oli hän jo juhlapuvussaan ja matkalla herra viskaalin luo.

"Hyvää huomenta, herra veli! Suo anteeksi veli, että häiritsen näin varhain sinun aamu-untasi, mutta minä tulin vaan tiedustelemaan, mikä siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisi minuuttia vaille viisi kulki itsekseen täydessä virkapuvussa leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"

"Herra pormestari? Ja jo kello viisi minuuttia vaille viisi? Sitä en Jumal'avita tiedä, vaan jotakin se merkinnee; siitä on välttämättömästi otettava selko. Jos veljellä on aikaa odottaa niin kauan, kuin ennätän saada jotakin päälleni, niin menemme yhdessä raatimies ja kauppias Svendelinin luo; hän varmaankin tietää jotakin tähän asiaan."

Kello viisitoista minuuttia yli viisi astuivat herrat viskaali ja kauppias Hongelin, molemmat juhlapuvussa, raatimies ja kauppias Svendelinin asuntoon.

"Hyvää huomenta veli Vialén, hyvää huomenta veli Hongelin! Kylläpä te tänä aamuna olette varhain liikkeellä", lausui raatimies ja kauppias Svendelin sisään astuvia tervehtien ja vetäsi samalla housujensa vasemman lahkeen jalkaansa.

"Tulimme vaan kysymään", selitti viskaali, "eikö veli tietäisi mikä siihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisitoista minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä ja miekka vyöllä käveli juhlallisen näköisenä ja aivan yksinään leskirouva Kivelinin akkunan alatse?"

"Herra pormestari? Siitä en, lempo vie! tiedä poloisen pölähtävää. Ypö yksinään ja kello viisitoista minuuttia vaille viisi. Se, hiisi vieköön, merkitsee jotakin! -- Kyllä silloin täytyy olla jotakin merkillistä tekeillä; täytyypä niinkin. -- Ettehän vielä ole ottaneet aamunaukkua? Hyvä, tuossa on konjakkia ja tuossa vettä; minä sill'aikaa pistän hännystakin päälleni ja mennään sitte miehissä henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin luokse; hänhän tietää kaikki maailman asiat ja varmaan on hän tästäkin selvillä."

Kello viisikolmatta minuuttia yli viisi astuivat nuo kolme ystävää henkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin saliin, jossa mainittu herra, mukavassa asennossa nojatuolissaan ja yönuttu päällänsä, parhaillaan rouvinensa joi aamukahviaan.

"No mikäs teidät hyvät ystävät näin aikaiseen tänne ajaa ja kaikki kolme juhlapuvussa? Tervetulleet, tervetulleet, vaikka mihin aikaan! Tehkää hyvin ja istukaa; paina puuta Hongelin. Kuppi kahvia ei haitanne? Selma toimitapas enemmän kuppeja tänne."

"Kiitoksia, kiitoksia!" lausuivat kaikki vieraat yhteen ääneen. -- "Me tulimme vaan tiedustelemaan, eikö herra veli tietäisi, mikä siihen on syynä, että herra pormestari tänä aamuna ummelleen kello viisikolmatta minuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikolkka päässä, miekka vyöllä, Stanislaikka ja pyhä Anna rinnassa, on itkussa suin ja aivan itseksensä juossut kuin mieletön leskirouva Kivelinin akkunan alatse niin, etteivät kantapäät ole jalkoja tavanneet", virkkoi kauppias Svendelin hätäisesti.

"Mitä kummia! Herra pormestari, sanoitte te? Sepä merkillistä! Kunniamerkit rinnassa -- ja jo niin varhain. Kyllä tässä piilee jotakin ja siitä on meidän tavalla tai toisella ottaminen selko. Minulle hän ei ole virkkanut sanaakaan koko asiasta, enkä minä muiltakaan ole mitään merkillistä kuullut. Mitä ihmettä se merkinnee? -- Eiköhän raatimies ja kelloseppä Utriainen tietäisi mitään, vai joko häneltä on kysytty? -- Vai ei; no odottakaapa hyvät ystävät, kunnes ennätän saada virkapuvun päälleni -- parasta on olla valmiina, jos jotain tapahtuu--niin mennään Utriaiselta tiedustelemaan. -- Selma kultaseni, pidä hetkinen vieraille seuraa."

"Me emme olisi tienneet laisinkaan, vaikka vihollinen olisi kaupunkiin hyökännyt", tuumaili rouva, "olipa hyvä, että te hyvät herrat tulitte meille ilmoittamaan. Minä ja varmaan mieheni myöskin olemme koko sydämmestämme siitä teille kiitolliset."

Regulaattori-kello Utriaisen työhuoneessa löi juuri kuutta, kun edellä mainitut herrat avasivat oven, ja muut tiktakit ympäri seiniä yhtyivät yksissä tuumin seuraamaan regulaattorin esimerkkiä. Tuon helinän kestäessä huusi henkikirjuri ja vararaatimies Villgrén pienelle oppipojalle, joka parhaillaan pienellä kellon puhdistusharjalla kiilloitti rikkonaisia saappaitaan: "poika hoi! Missä hornassa mestarisi on, vai joko hänkin on mennyt kaupungille kummittelemaan?"

"Ei herra henkiherra, ei hän vielä tänä päivänä ole kummitellut."

"Missä hän on, sano paikalla, lurjus -- ei tässä lemmon helinässä tahdo omaa ääntänsäkään kuulla!"

"Hän nukkuu nyt", vastasi poika hiljaa, ikäänkuin olisi luullut äänellään herättävänsä mestarin.

"Sinä valehtelet, hän on ahkera mies, joka ei enää kello kuuden aikaan kiiskiä ongi", puuttui kauppias Svendelin puheesen.

"Mutta kuitenkin nukkuu hän nyt", väitti poika ja veitikkamaisesti vilkaisi silmillään tiskin alle.

"Mene häntä herättämään sitte", sanoi kauppias Hongelin käskevällä äänellä.

"Ei tarvitse mihinkään mennä häntä herättämään", tuumi poika yhä tiskin alle tähystellen. "Kun hän yöllä tuli kotiin, tappeli hän rouvan kanssa ja rouva --"

"Mitä sinä puhut sen vekkuli", ärjähti herra viskaali, "kyllä minä sinut opetan; vai puhut sinä niin herrasväestäsi!" ja käsi ojolla riensi hän tiskiä kohti tarttuakseen pojan pörröiseen tukkaan. Silloin, ikäänkuin jonkun taikavoiman kautta, kohosi tiski asemiltaan ja kaatui vasten kauhistunutta viskaalia sellaisella voimalla, että hän puoli pyörryksissä kellahti mitään pahaa aavistamattoman henkiherran pönäkkää vatsaa vastaan. Onneksi ei tiskillä sattunut olemaan muuta kuin yksi nyrkinkokoinen herättäjäkello, joka lattialle kirvonneena päästi hirmuisen tärinän. Korviaan pidellen herrat ällistyneinä katselivat tiskin alta ylös kömpivää miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin kelloseppä ja raatimies Siimeon Utriainen itse.

Rouva, kuultuaan sellaisen melun työhuoneesta, riensi hirmustuneena ovelle. Hän oli vielä aivan paljain jaloin ja ainoastaan tupihameessa ja huusi vihaisella äänellä: "joko sinä taaskin!" -- mutta silloin huomasi hän "huoneen olevan herroja täynnä", niinkuin hän itse jälkeenpäin lausui tuosta merkillisestä tapauksesta räätäli Holapan rouvalle kertoessaan.

"Mi-mi-mikä nyt on hätänä?" tuumaili kelloseppä silmiään hieroen.

Hämillään tuijottelivat herrat toisiinsa, kunnes henkikirjuri viimein tointui niin paljo että kykeni kysymään: "täälläkö teillä onkin tapana nukkua; me emme tienneet sitä, suokaa anteeksi?"

"Ei, kyllä minä tavallisesti nukun tuolla sisällä, -- vaan käykää hyvät herrat sisään; minun täytyy ensin pukeutua."

"Älkää, älkää Herran tähden -- minullakaan ei ole vielä päällä", kuului huoneesta rouvan nyyhkytyksien keskeyttämä ääni.

"Jaha, tehkää sitte niin hyvin ja istukaa täällä -- antakaa anteeksi, vaan vaimoni ei vielä ole vaatteissaan. Minä eilen illalla istuin kestikievarissa tuon uuden, Helsingistä tulleen räätälin luona ja me kulautettiin totilasi toisensa perästä niin, että pääni tuntuu vähän raskaalta vieläkin. Se on sivistynyt mies tuo räätäli, oikein hieno mies; kyllä se Holapalta leivän lopettaa. Pormestarikin kuuluu luvanneen tänä päivänä tulla antamaan takin mittaa tuolle uudelle räätälille, vaikka raatihuone on nyt Holapan talossa; -- se ei liene Holapasta mieleen, jos hän sen sattuu saamaan tietää. -- Tehkää hyvin ja painakaa puuta, minä olen viidessä minuutissa valmis palvelemaan herroja."

Niin sanoen riensi kelloseppä sisähuoneesen, josta rouvan nyyhkytystä yhä kuului. -- Piika toi heti viina-karahviinin ynnä lasia ja kohteliaasti nyykistäen sanoi rouvan pyytäneen "herrojen olemaan niin hyviä", ja herrat todellakin olivat niin hyviä.

Pian oli mestari pukeutunut ja kun hän tuli vieraitansa hoitelemaan, alkoi henkikirjuri: "herra Utriainen! Me olemme oikeastaan tulleet tänne tiedustelemaan, ettekö te tietäisi mikä siihen on syynä, että herra pormestari tänä aamuna, noin kello viisi minuuttia yli neljä, täydessä virkapuvussa, miekka vyöllä, kolmikulmainen hattu päässä ja pyhän Stanislain sekä pyhän Annan neljännen luokan ritariston merkit vasemmalla puolen rintaa ja kannukset jalassa, on voivotellen ja parkuen tavannut kadulla leskirouva Kivelinin sisäpiian Annan ja hänen kanssaan kadonnut tietämättömiin -- vai onko heitä sittemmin nähty?" kysyi henkiherra kääntyen muihin tovereihinsa.

Hongelin toimitti kyllä nähneensä Annaa, vaan ei herra pormestaria.

Henkikirjuri jatkoi: "me nyt oikeastaan tulimme kysymään teiltä, tietäisittekö kenties te mikä siihen on syynä, sillä me kaikki olemme siitä mitä suurimmassa sielun tuskassa, eikä kukaan kristitty tiedä koko asiasta mitään. Se on kumminkin selvää, että jotakin sen täytyy merkitä, sillä herra pormestari oli juossutkin niin kovaa, että leskirouva Kivelin oli siihen kopinaan kesken uniensa herännyt."

"Itse herra pormestari -- nainut mies ja jo niin varhain liikkeellä, hyi hittoja! Tietysti piilee siinä joku salaisuus, vaan minä puolestani en tiedä siihen asiaan hölyn pölyä. -- Te sanotte, ettei kukaan tiedä mitään, mutta selko siitä kumminkin olisi saatava, sillä kuka tietää kuinka tärkeä asia se mahtaa olla; ja lyhyesti sanoen: minun yksinkertainen mielipiteeni asiasta on se, että meidän raadin jäseninä ja kaupungin porvareina on asiasta saatava aivan selvä tieto. Eiköhän herra tohtori --"

"Ettäkö pormestari olisi tullut hulluksi? Sitä en minä usko, hän on liian viisas sellaisiin ryhtyäkseen", keskeytti henkikirjuri talon isännän puhetta.

"Ja paitsi sitä on herra tohtoria eilen illalla haettu Paltamoon, jossa herra nimismies on sairastunut", tiesi viskaali.

"Mutta", jatkoi kelloseppä, "täytyyhän pormestarinnan tahi jonkun muun siellä raatihuoneella tietää jotakin tähän asiaan, menkäämme siis miehissä sinne; se on minun ajatukseni sekä raadin jäsenenä että kaupungin porvarina. Minä pistäydyn vaan muuttamassa toisen takin ja olen valmis seuraamaan herroja."

Nyt vihdoinkin oli rouva Utriaiskakin ennättänyt saada vaatteet päällensä ja tuli tervehtimään vieraita. "Voi hyvä isä!" huudahti hän katsoessaan ulos akkunasta, sillä koko katu niin pitkälle kuin silmä kantoi -- rouva Utriaiska oli lyhytnäköinen -- koko katu oli ihmisiä täynnä.

Leskirouva Kivelinistä oli nimittäin tuo puoli tuntia tuntunut pitkältä ja hän oli lähtenyt hankkimaan tietoja räätäli Holapan rouvalta. Tämä ei tiennyt koko asiasta mitään ja yks'kaks' olivat molemmat valmiit menemään Kolströmin Regiinan luo. Hän oli tosin kahvia juodessaan nähnyt viskaali Vialénin ja kauppias Hongelinin juhlapuvussa astuvan ohitse, vaan ei tiennyt sen enempää ja oli juuri menemässä Savanderskalta kysymään asiaa. Yhdessä lähtivät he nyt kaikki Savanderskan luo.

Savanderska, istuessaan avonaisen akkunan vieressä, oli taas nähnyt viskaalin, Hongelinin, Svendelinin, henkikirjuri Villgrénin ja paljo muita herroja, kaikki juhlapuvussa, menevän kelloseppä Utriaisen työhuoneesen ja tuli jo portailla vieraitansa vastaan, sillä hänellä oli aikomus mennä Kandelinskalta kyselemään "mitä tuo herrojen paljous merkitsi?"

"Ja itse herra pormestari astui jo tänä aamuna varhain meidän akkunamme alatse", säesti leskirouva Kivelin.

Vieraat tekivät kokonaisen käännöksen ja niin mentiin Kandelinskan luo. Regiina Kolström kyllä teki alussa esteitä, sillä Kandelinska oli puhunut hänen juovan sikurikahvia, joka ei ollut totta, vaan hänkin lopulta seurasi toisia.