Chapter 17

"Tottahan se koululla haudataan", kysäsi apulainen Asariakselta, "ja erityiseen hautaan myös tietystikin?"

"Tulisikos siitä lisäkulunkia?"

"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan."

"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet koululla viedään, vaikka yhteiseenkin", tuumi Asarias.

Palvelustyttö toi kahvia ja tarjosi Asariaksellekin sitä.

"Eihän sitä nyt olisi tarvinnut", sanoi Asarias, mutta otti kuitenkin. Kupin tyhjennettyä hän piti sitä polvillaan ja alotti taas puheen rovastin kanssa, sillä apulainen oli mennyt valmistamaan joulupäivän saarnaansa.

"Rovasti sanoi tässä tarvitsevansa lehmiä ostaa. Meiltä nyt taitaisi joutaa pari kappaletta myytäväksi, sillä ei suinkaan ne isältä tule ne syytinkilehmät lypsetyiksi."

"Paljoko tahtoisitte kappaleelta?"

"Kyllähän ne ovat hyviä meidän lehmät kaikkikin; mutta erittäinkin ne syytinkiläisten. -- Olisikohan paljo -- kahdeksankymmentä markkaa?"

"No, mutta äsken juuri tarjositte itse samoista minulle kahtakymmentä", sanoi rovasti.

"Niin vaan, -- no olkoon menneeksi, viisikahdeksatta markkaa", tuumaili Asarias.

"Suutari Haliini kertoi tässä yhtenä päivänä teidän myyneen hänelle kohta poikivan lehmän viidestäkymmenestä markasta."

"Myinhän minä, mutta onhan se toki suuri erotus Haliinilla ja rovastilla."

"Onkos minun rahani sitten halvempaa kuin muiden?" uteli rovasti.

"Eihän se juuri halvempaakaan -- -- mutta rovastilla on enempi kuin Haliinilla", nauroi Asarias.

"Kukapa senkään niin varmaan tiennee", sanoi rovasti, "ja vaikkapa olisikin, niin samahan se myyjälle on."

"Sama kaiketi", myönsi Asariaskin, "mutta en minä siitä enää voi huoistaa."

Vielä istuttiin hyvän aikaa ja viimein Asarias sanoi, "että Härkävuoren Siljus eli mikä se on Pasiljus, vaati kopioita kirkon tilikirjoista viimeisiltä viideltä vuodelta. -- Milloinkahan ne mahtaisi saada? Kuului rupeavan riitaan."

Apulainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut rupeavansa niitä kirjoittamaan. Hän syytti asevelvollisuus-luetteloita ja muita kiireitä töitä.

"Sitten ei auta muu kuin Basilius kirjoittakoon itse kopiat", päätti rovasti.

"No antakaa tänne, niin minä vien mennessäni Siljukselle", esitteli Asarias.

"En minä saa niitä antaa pois", selitti rovasti, "mutta tulkoon tänne, niin täällä saa kirjoittaa."

"Eihän se osaa kirjoittaa", toimesi Asarias, "ja eiköhän olisi parasta antaa, sillä jos se valittaa, että ei täältä kirjoja anneta, niin kuka tietää, mitä siitä vielä tulee teille molemmille?"

"Valittakoon, jos tahtoo, mutta niitä ei saa. Nyt sen kuulitte", lausui rovasti pontevasti.

"Mutta jos maksaisi --?"

"Ei sittenkään."

"Mitäs sille sitten voi", päätti Asarias ja huomattuaan rovastin jo sytyttävän lamppua, sanoi: "pitäisihän tässä lähteä kotiinkin. Tottahan te sitten viimeisenä pyhänä tulette sinne meille hautajaisiin ja rouva kanssa?"

"Viimeisenä -- eli toisena joulupäivänäkö?"

"Ei vaan arkipyhänä -- neljäntenä", oikasi Asarias. "Silloinhan sitä on aiottu haudata ja jo sukulaisiakin kutsuttu."

"En minä oikein joutaisi", mutisi rovasti, mutta kun hänen mieleensä juolahti, että kauppiaalle on vuoden lopussa maksettava otot, lupasi hän kuitenkin tulla, siinä toivossa, että Asariakselta silloin saisi ne viisikolmatta markkaakin.

Asarias nousi ylös ja siirtyi ovensuun puoleen. Siinä hän kuitenkin jo seisahti ja kulmainsa alta katseli rovastia, samalla kuin tuumaili: "ei rovasti taitaisi?"

"Mitä sitten taitaisi?"

Asarias käänti turkkinsa reunaa niin, että rovastin näkyviin tuli povitaskussa olevan putelin kaula.

Rovasti pudisti päätänsä kieltävästi ja apulainen tirskui, ollen ulos katselevinansa; mutta Asarias tuumaili: "mutta ottihan se entinen."

"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan", sanoi rovasti.

"No niinhän tuo on", myönsi Asariaskin, "eihän tuosta taida olla juuri juotavaksi, -- -- vaan kun se nyt kerran on otettu tavaksi --"

Asarias hyvästeli kättelemällä molemmat papit ja avasi sitten saliin vievän oven. Rovasti huomautti hänelle, että kansliasta kuljetaan etehiseen suoraan, mutta Asarias sanoi tyynesti: "pääsen minä täältäkin kautta."

Sitten Asarias astui tuvan puolelle ja huusi ovelta: "Eliina! Jouduppas nyt rekeen!"

"Mutta ethän sinä vielä vienyt saatava-leipiä", selitti Eliina.

"En -- mikäs niitä puhtaita rukiisia -- mutta kun muutenkin leivotaan hautajaisiksi, niin ajattelin, jotta voihan niitä silloin tehdä kauran sekaisiakin samalla", selitteli Asarias.

"Olisit vaan antanut yksin tein, niin ei olisi tarvinnut niitä toista kertaa kuljetella", penäsi vaimo vastaan.

"Niitä on liiaksi, varsinkin kaksi naulaa, ja kukapahan sitä liikaa maksaisi, vaikka kyllähän siihen papin säkkiin sopisi. Eikä tuota kehtaa talollinen poiskaan leikata, niinkuin torpan miehet."

"Ja nyt pitää niitä uudestaan lähteä tänne tuomaan. Kyllä minä ne vien ruustinnalle, niin saadaan kuitti pois kotiin."

"Tulevathan ne sinne hautajaisiin, niin joutavat itse tuoda tullessaan", sanoi Asarias.

"Onhan tuo sitäkin -- -- mutta pyysitkös sinä niitä kartemummuja ja pippuria ja mantelia?"

"Ja minäkö?" kysyi Asarias.

"Niin mantelia, kartemummuja ja pippuria", toisti Eliina. "Niitähän se käski se Hesekielin Hetastiina tuomaan ja sanoi tarvitsevansa rusinarokkaan ja pannukakkuun ja paistiin ja jos mihin."

"Jaa, niitä minä en muistanutkaan", tuumaili Asarias, ja lähti uudestaan sisään.

"Vie veikkonen leivätkin, niin ehkä antavat paremmin", huusi Eliina miehelleen.

Asarias kääntyi pikkuisen ja sanoi: "antavathan ne herrat ilmankin -- tuhmiahan ne ovat! Kyllä minä ne tunnen."

Rovasti oli joukkoinensa juuri ruvennut päivälliselle, kun Asarias uudestaan kopisteli huoneissa.

"Usko pois; se on siellä taas", sanoi rovasti rouvallensa.

"Eihän toki. Sinä liioittelet aina!"

Asarias aukasi juuri silloin ruokahuoneen ovea ja pyysi pyydettäväänsä.

Hän sai "kartemummuja", vähäksyi pippuria, mutta lohdutti itseänsä sillä, että "ehkäpä noita saa enempi kauppamieheltä, kun sinne kuitenkin pitää mennä rusinoita ja mantelia ostamaan, koska niitä ei teiltä saa." Sitten Asarias otti kukkaronsa, kaivoi sieltä viisikymmen-pennisen ja kysyi: "no paljokos ne nyt maksaa?"

Kun ei maksua huolittu, otti hän entisen rahan sijaan viisipennisen ja sanoi: "no, tässä on kuitenkin lapselle mielen hyviksi juomarahaa." Mies laski rahansa lautaselle sen rovastin tyttären eteen, joka oli kihloissa apulaisen kanssa. Sitten hän jätti jäähyväiset ja katosi. Rovasti nousi pöydästä, meni varpaisillaan vieraan jälkeen ja kuului lukkoavan uiko-oven.

"Jos tuommoista lukisi Sigurdilla, niin varmaan mamma sanoisi sitäkin liioitelluksi", sanoi Lotta-neiti äidillensä, rovastin pöytään palatessa.

"Eihän semmoista saa kirjoittaa, lapseni", vakuutti ruustinna.

Rovasti kysäsi tulevalta vävyltänsä: "missä se olikaan se kappalaisen paikka julistettu yhdeksännentoista kerran haettavaksi, -- josta sinä kerroit?"

"Rautavaaralla", vastasi toinen.

"Elä lähetä sinne paperiasi", sanoi rovasti, -- "sinne tulee vanhempia hakijoita -- -- ainakin yksi."

Reen ratinaa kuului ulkoa ja luultavasti Palikkamäen Asarias silloin lähti pois pappilasta.

JUHANUKSENA.

Parin kymmenen vuoden paikkeille oli jo Kalle Ahonen ollut mökin miehenä Kannaksen mökissä, mut ei vielä kertaakaan hän ollut yökunnissa kirkolla käynyt. Olivathan ne muutamat yökunnissa lähempääkin kuin kahdentoista virstan päästä, mutta ei tullut Kallelta lähdetyksi, vaikka toisinaan eukko kyllä kiusasi. Ja mitäpä tuolla yökunnissa tekikään, sillä saihan sitä kauppamies Mankkiselta pyhänäkin tupakkaa ja kahvia tahi muita pikkutarpeita puotikamarin kautta. -- Eivät ihmiset sanoneet sitä oikein lailliseksi, vaan mitäpä laittomuuttakaan tuossa lienee ollut, kun omalla rahallaan osti.

Niin tuumaili Kalle, mutta eräänä Juhanusaattona hän kuitenkin lyöttäytyi Ylikyläläisten yökuntalaisten joukkoon, kun ne venettään vetivät kannaksen poikki. Viime pyhäiset kirkkomiehet näet väittivät sen uuden rovastin kuuluttaneen, jotta jumalanpalvelus Juhanuksena alkaa aikasempaan kuin muulloin. Katri, Kallen eukko, muisteli rovastin sanoneen alottavansa nuorten ripille laskemisen kello 9 aikaan, mutta Haapapuron ukko oli, viikolla Kannaksella käydessään, vakuuttanut sen varmaan sanoneen alkavansa toimituksensa jo kello 5 ja "mitäpäs aikaista se 9 aikaan olisi ollutkaan". Yhden tekevähän tuo Kallelle muutoin olisi ollutkin milloin toimitus alkoi, mutta hän tahtoi ihan välttämättömästi nähdä ja kuulla, miten Haapapuron Antti kyselmyksessä rovastille osasi vastata, sillä Antti oli Kallen ristipoika.

Oli toinenkin seikka, jonka vuoksi Kannaksen Kallen piti hyvissä ajoin olla kirkolla. Hän oli näet kevättalvella saanut loukulla ilveksen Kortevaaran rinteeltä ja sitä nyt piti sakoittaa Juhanuspäiväksi kuulutetussa kunnan kokouksessa. Suutari Kössi, joka asui ihan kirkon vieressä, oli taas aina pyhäpäivinä niin humalassa, ett'ei häneltä saanut mitään tolkkua asioista ja häneltä oli Kalle päättänyt kysyä neuvoja siihen, miten kuntakokouksessa oli meneteltävä saadakseen pois tapporahat. "Olisihan siellä kirkolla tosin ollut muitakin laintuntijoita, mutta mikä sen tiesi, kuinka paljo ne neuvoistaan ottaisivatkaan, vaan Kössiä eivät ihmiset kehuneet kalliiksi. Ja kyllä se mies asiat ajaa, koskapahan haki velkatuomioita kuvernööristäkin, piti perunkirjoituksia ja kuului joskus istuvassa oikeudessa panneen itse tuomarinkin kimmille. Niin -- kyllä oli sillä Kössillä lakipykälät selvillä päässä, vaikka oli koulunkäymätön. Mutta mitäpäs kouluista, eikö nuo lienekin vaan laitetut tuhmapäisiä varten."

Niin ajatteli Kannaksen Kalle, sulloi ilveksen nahan konttiinsa ja lähti kuin lähtikin kirkolle yökuntiin. Ei tarvinnut mennessä edes soutaakaan, vaan sai istua kokassa Nokkalan Esan kanssa, kun matkassa oli niin paljo nuoria soutumiehiksi. Esalla oli nutun povitaskussa pullo "kuusenjuurikaista" ja sitä maistellessa kului siinä matka niin rutosti, jott'ei Kalle oikein huomannutkaan, ennenkuin jo oltiin kirkkorannassa.

Venhe vedettiin miehissä korkealle maalle, ett'eivät poikavekarat yön seutuna saisi sen kanssa kujeilla. Sitte jäivät nuoret rantaan huuhtelemaan hikeä pois poskiltaan, mutta Esa ja Kalle lähtivät päätä suoraa kylään asioilleen.

"Olisihan tuota voinut vähän huuhtaista naamaansa", ajatteli Kalle, "mutta eipä tuo Esakaan, vaikka on talon mies -- -- ja ehkä ne nuoret olisivat irvistelleet, jos olisi putsautumaan ruvennut. Mikä niiden irvihampaiden tietää --." Kumminkin otti Kalle pyyhkeen takkinsa lakkarista, töpehti hiukan yhteen nurkkaan ja pyyhki sillä kasvojaan. "Lämpimät on nyt Luoja ilmat antanut, kun milt'ei hikeen käynyt, vaikka ei tarvinnut soutaakaan", sanoi Kalle rinnallaan astuvalle Esalle, ikäänkuin puolustuksekseen.

"Ovathan nuo tällä kertaa olleet säysy-ilmat, mut kyll' oli keväästä kolkkoa", myönsi Esakin Kotilan kohdalle päästäessä ja lisäsi: "eiköhän heitetä konttia tähän taloon?"

"Sama kaiketi tuo lienee, vaikka kyllä minä oikeastaan aioin mennä Kössin mökkiin yöksi."

"Ei siellä saa yön rauhaa, niin kirkon vieressä, ja näin juhlan aikana etenkään", selitti Esa; ja niin mentiin Kotilaan, johon jo näkyi kerääntyvän muitakin yökuntalaisia.

"Tarjoa sinä, Esa, Kotilaiselle minunkin puolestani tuliaisryyppy, niin minä huomen-aamuna maksan kahvit", huomautti Kalle.

Esa nyykähdytti päätään suostumuksen merkiksi ja tuumaili: "ainapahan yhden puolen miehet tuommoisilla sopivat."

Kotilan isäntä oli vierashuoneessa parhaillaan kinailemassa emäntänsä kanssa, kun vieraat saapuivat taloon. Sanailu keskeentyi pikkusen tervehtimisen ja kuulumisten kyselemisen takia, mutta sitten sanoi emäntä: "ei Jyskymäelle niin kauan kuin minun peukaloni heiluu."

"Juuri sinne", vastasi isäntä, "sillä Puirookankaalla sytyttävät vielä humalapäissään metsän palamaan."

"Vaan jos Jyskymäelle luvataan, niin siellä vielä pilaavat koko paikan, jotta lehmät rupeavat taas työntäytymään Paran lähteesen, ja mistä sen sitten löytää sen Pohjolais-ukon lähdettä taas lumoamaan?"

"Ole hulluttelematta", tiuskasi isäntä, "ja mene matkaasi. Minä jo lupasin pappilan nuorille herroille ja Rimppakintulle Jyskymäen, ja sinne ne jo veivät tervatynnöriäkin."

"Mikä lupaaja sinä tässä luulet olevasi", ärähti emäntä. "Muistapas, että minähän talon perin ja sinulla oli tyhjät nyrkit, kun sinut tähän otin elättääkseni."

"Ja talon velkoja maksamaan", lausui isäntä ivallisesti.

"Niillä veloilla sinä aina haukut, vaikka -- vaikka --"

Emäntä tillahti itkuun ja lähti huoneesta ulos. Esa pyysi sitten yösijaa isännältä, joka sen mielellään lupasikin, ja sitten maisteltiin hiukan "sydänmaan tuliaisia". Isäntä ja Esa rupesivat keskustelemaan keskenään vuodentulon toiveista, mutta äänetönnä istui Kalle. Häntä näet iletti vähän isännän ja emännän äskeinen riita ja jopa hän vähän katui, että oli lähtenyt koko yökuntiin.

Kyllähän Kallekin oli jo useinkin torunut Katrinsa kanssa, mutta hän ei ollut pitkiin aikoihin toisten puolisoiden nauskamista kuullut ja siksi tuntui koko tuommoinen elämä hänestä ilkeältä. -- "Pahalta se syrjäisestä näyttää", ajatteli Kalle, "ja jos se Katri ei olisi semmoinen visa, niin en minä tästä puoleen enää viitsisi ruveta nahisemaan hänen kanssaan. -- -- Mutta kuka sen tietää, jos niillä oli mitenkin tärkeät asiat puheina."

Yhtäkkiä kysäsi Kalle isännältä: "mistä te taannoin emäntinenne keskustelitte?"

Hymähtäen vastasi isäntä: "mistäkö? Se oli vaan herrojen kokon paikasta. Rimppakinttu, se nuori tuomari, jota parooniksikin haukutaan, kävi täällä pyytämässä, että saisivat tehdä juhannuskokkonsa joko Jyskymäelle tahi Puirookankaalle. Samahan se oikeastaan on kumpaanko sen rakentavat, mut minä vaan eukon kiusaksi määräsin Jyskymäen, kun se Mari aina on niin jonkinjoutava."

Siitä lähtivät miehet hetkisen kuluttua katselemaan muiden kirkonkyläläisten juhlavalmistuksia. Paljo uutta Kalle näkikin. Tuossa kulki poikajoukko pitkin kylänraittia ja etummaisimmalla oli käsipeli, jota hän niskaansa nakellen soitteli. Heitä vastaan tuli tiellä joukko tukkilaisia ja tyttöjä.

"Mikäs musikantti sinä luulet olevasi, kun et paremmille ihmisille anna tietä", kiljasi eräs tukkilaisista soittajalle, sysäten häntä hiukan pois tieltään.

"Jätkä, älä liikuta sitä poikaa", sanoi muudan pojista, "se on Kokkolan Pekka."

"Vai Kokkolan Pekka! Vai tämä se on Kokkolan Pekka! No, sittehän se osaa lentääkin." Niin sanoen tarttui tukkilainen Pekkaan ja heitti hänet tien viereen niin, että Pekka kaatui ojaan ja peli meni vialle.

"Sulkasatona se on jo näin aikaseen, koska noin siipikynkkiään kohottelee", nauroi eräs tyttö, jolla oli rinkelirihma käsivarrella riippumassa, ja nauruun yhtyi koko tukkilaisten puolue. Siihen jäivät sitte suutansa valjastamaan, mutta Esa ja Kalle jatkoivat matkaansa.

Vähän edempänä käveli Hakkilan nuori Matti Kekkolan Iidan kanssa, käsi kaulassa ja näytti olevan vähän päissään.

"Tuommoisia ne ovat nykyiset rippilapset, kuin tuo Iitakin", huomautti Esa Kallelle ohitse astuttaessa.

"Mitäs se teihin kuuluu", kirahti Iita, mutta kuitenkin koetti irroittaa Matin kättä kaulastaan.

"Elä joutavia riskaa", sanoi Matti Iidalle, "mennään vaan Mankkiselle karamellia syömään, niin kauaksi kuin alkavat kokkojaan sytytellä. Mitä sinä noista vanhoista piittaat!"

"Niin, niin, mitäs katsot kaitanaama, luuletkos nälän olevan", sanoi Iida rohkaistuneena Esalle, mutta Esa ei vastannut enää mitään.

Mankkisen puoti kihisi väestä, kuni muurahaispesä, ettei sieltä Kalle saanutkaan sinä iltana tarpeitaan ostetuksi, vaan siihen sijaan huomasi, että eräs Wuokonkylän poika varasti puodin seinältä setolkan. Siitä nousi koko melu, kun Kalle asian ilmoitti, mutta setolkka saatiin kuitenkin pois ja paha läiske, yhdessä ulinan kanssa, kuului kohta puotikamarista, johon kauppias oli varkaan vienyt.

Kallesta tuntui siltä, kuin hän sittenkin olisi tehnyt paremmin, jos olisi jäänyt kotiin yöksi, mutta minkäs sille nyt enää teki. Huonolla tuulella ja tyytymättömänä itseensä oli hän sentähden mennessään kirkon sivuitse Kössin mökkiin. Kirkon ovi oli auki ja Kallekin pistäysi sisään katsomaan, mitä ne siellä näin iltasella tekivät. Rippilapset ne siellä vaan olivat nimismiehen mamselin ja lukkarin johdolla kuoria koristelemassa ja somalta se todella näyttikin, tuo alttarin ympäristö. Olivat asetelleet sinne koivuja ja kukkia ja vielä vääntäneet semmoisia käsivarren paksuisia köynnöksiä pilareidenkin ympärille. -- Ja niin iloisilta kuin ne sitten näyttivät kaikki: "mutta Kekkolan Iita se vaan häilää poikain kanssa", huokasi Kannaksen Kalle kirkosta pois lähtiessään.

Kössiä ei Kalle enää tavannut kotoa; se kun oli jo lähtenyt puolilta päivin kylälle "juhlaa viettämään." "Kyllä kaiketi sen yöllä tapaisi jollakin kokolla, mutta tokko tuosta taaskaan moneen päivään lienee miestä asian toimitukseen", sanoi Kössin vaimo silmät vesikiehteissä.

"On sitä sinullakin kärsimistä, Maija", kuului Kallelle tuttu ääni muurin puolelta, "mutta niinhän meillä on kaikilla, vaimoparoilla, oma ristimme, vaikka sitä tulevaisuuttaan jokainen tyttönä niin koreaksi kuvaili."

Kalle ei tahtonut uskoa omia silmiään, kun näki Katrinsa siellä sivurahilla nyyttiään aukovan, ja ellei Maijaa olisi ollut, olisi Katri joutunut tilille siitä, miksi oli kodon autioksi heittänyt.

Maija huokasi syvään ja sanoi: "onhan sitä, vaan niin oli Hänen hyvä tahtonsa ja tottapa Hän on sen minulle parhaaksi nähnyt, kun salli minun Kössille joutua, vaikka oli parempiakin sulhasia."

"Kukas siellä nyt kotia katsoo", kysäsi Kalle Katrilta äreällä äänellä, "kun sinäkin yökuntiin lähdit?"

"Kiideksen Annihan tuo lupasi käydä lehmät lypsämässä huomen aamuna ja kertoi Kuokkalan emännältä terveisiä, jotta minun pitäisi tulla yökuntiin, sillä uusi rovasti oli luvannut tulla heille tänä iltana selitystä pitämään, niin en raskinut olla lähtemättä Haapapurolaisten kanssa, varsinkaan kun niillä ei ole omaa venettä."

"Hm! Vai jo ne Kuokkalaisetkin nyt ovat siinä villiuskossa", hymähti Kalle.

"Vai villiuskossa!" tiuskahti Katri. "Niinhän maailma aina pilkkaa Jumalan lapsia, mutta missäs uskossa sinä itse olet? Menepäs kerran itseesi ja ajattele mitä rauhaasi sopii, niin et suinkaan hauku muita villiuskoisiksi enää. Missä uskossa olet, sanopas?"

"Kristin uskossahan tuota olen, ainakin tähän asti, ollut", vastasi Kalle, "ja käynyt kerran vuoteen ripillä, niinkuin muutkin ihmiset."

"Tuossa näkyy jo rovasti menevän Kuokkalaan", keskeytti suutarin vaimo toisten kinaa ja lisäsi: "pitää tästä meidänkin lähteä, Katri, jotta alkuun ennätämme; vai tuleeko se Kalle kanssa mukaan?"

"Eipä tuolla tämmöisiä kaivattane", sanoi Kalle ja lähti kylälle päin kävelemään.

"Semmoinen pakana se on, eikä antaisi minunkaan käydä sanaa kuulemassa", ajatteli Katri, "mutta enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Kalle kyseli Kössiä, mutta ei kukaan tiennyt missä hän oli. -- Ehkäpä se on todellakin kievarissa ryyppimässä, arveli Kalle ja lähti sinne päin astumaan. Kievarista kuului hirmuinen mökä, niin ett'ei Kalle tahtonut tohtia lähestyä koko taloa, mutta kun näki nimismiehen ja siltavoudin ajavan sinne, rohkasi hänkin mielensä ja meni pihaan.

Siellä oli vieraan pitäjäläisiä ja ne olivat tahtoneet Hakkilan Matilta vallata Iidaa. Siitä oli syntynyt kina ja vähitellen, kun oli joukkoa ehtinyt kerääntyä, tappelu, joksi isäntä oli lähettänyt nimismiestä hakemaan.

Melu ei paljoa nimismiehenkään tulosta tauonnut, ennenkuin siltavouti sai tuttujensa avulla pahimmat telmäjät kuletetuksi läheiseen vankihuoneesen selviämään. Surkealta tuntui Kallesta, kun näki Kekkolan Iidankin sinne joutuvan huomeistä ja ensimmäistä ripilläkäymistään valmistamaan; sillä Iida oli Kallen tädin tyttö. Suurin osa väestä jäi siihen sijaan kievariin ja isännällä näkyi olevan täysi työ kantaessaan kellarista olutkorin toisensa perästä kaikkien janoisten tarpeiksi. "Kyllä täällä kirkonkylässä paljo suolaista syödään, kun noin äärettömästi janottaa", ajatteli Kalle. Ja kyllästyneenä Kössin etsimiseen ja koko menoon, lähti hän Kotilaan yöksi ajatellen, että kylläpähän Katri itse yösijastaan huolen pitää, koska omin lupinsa kirkollekin tuli.

Tuskin oli uni ehtinyt silmään tulla, kun Kallen jo täytyi herätä, sillä Nokkalan Esa, jonka oli saanut vieruskumppanikseen, kuorsasi niin hirveästi, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Kalle tosin herätteli Esaa vähän väliin, mutta ei siitä pitkälti apua ollut. Tahtoi ruveta vähän tuskastuttamaan koko mokoma yön vietto ja jos ei Esa olisi ollut isäntämiehiä, niin -- mutta hän oli isäntämies ja vieläpä rikaskin.

Kalle puki päällensä ja lähti ulkoilmaan, toivoen löytävänsä jonkun nurkan, jossa saisi levähtää. Tallin parvella oli kuivia olkia ja Kalle köllähti niille kylelleen. Tuntui niin hyvältä ja rauhalliselta täällä viileässä ullakossa. Tännehän tuo Katrikin olisi voinut yöksi tulla. Niin Katri, kyllä se on koko ämmä -- -- lähtee vaan noin omin pasinsa kotoa -- -- -- mutta onhan tuo Kiideksen Anni niin monasti ennenkin kotia katsonut. -- Ja ehkä senkin mieli teki näkemään, miten Haapapuron Antti huomenna lukea osaisi, ja kummakos tuo olikaan, sillä Katrihan sille oli katkismuksen opettanut ja lukemaankin neuvonut -- -- Hyi! -- mikäs pamaus se oli -- -- ja nyt tuli jo toinen!

Pamauksia kuului sitten montakin ja Pekka näki, ettei täälläkään saanut unta. Hän arvasi herrojen ampuvan kokollansa läheisellä Jyskymäellä, sillä niinhän niillä kuului olevan tapana. Mitähän jos olisi kerran käydä katsomassa sitäkin iloa, kun nyt yö on kerran pilalle mennyt kumminkin.

Kalle käveli Jyskymäelle päin ja siellähän oli elämä. Olivat tehneet kokon korkean, kuin tornin ja sen ympärillä hyppivät, kuin surviaiset päivänpasteessa. Talonpoikaista kansaa oli ympärillä edempänä katselemassa, vaan herrat vaan pitivät iloansa ja reuhasivat ja lauloivat. Juomia tarjottiin ympäri, naurettiin ja pappilan nuoret herrat ampuivat aina vähän väliin. Tohtori, vanha tuomari ja mittari istuivat eripäällään hartaassa keskustelussa ja aina tuontuostakin kilistivät lasiansa hekin, vaikka jo punoittivat kuin täysi kuu metsän rinteessä ollessaan. Nuori tuomari, se parooni, koetti talonpoikaistyttöjäkin saada maistelemaan herrasjuomia ja näkyipä nuo muutamille kelpaavankin. Sihteeri Nobody oli jo nähtävästi saanut mitä tarvitsi, koska postiherra talutti häntä pois toisten jaloista syrjemmäksi, mutta kukas se olikaan tuo niin tutulta näyttävä nappi-otsainen nuori mies, joka parhaillaan puhui maanteistä ja kilisti lasiaan nimismiehen kanssa. On se kiesavita Rytilahden Jussi. Kas, kas! ihan sillä jo on kaikki herrojen vehkeet ja hyvä putous kurkussa -- noin pohjaan se meni -- -- ja nyt kätellään, niinkuin vasta tavattaisiin. Kas -- nyt laittaa jo toista lasia. -- Vieläköhän tuo tuntisi omia torppanaan. Mitähän, jos tyhmyyspäissäni menen tervehtimään. Kalle hiivi lähemmäksi herralistoa ja sai tilaisuuden nykäistä tuttavaansa takin liepeestä.

"Suokaa anteeksi Jussi, -- eli tuota maisteri Jussi", sanoi Kalle, kun Rytilahden Jussi vihaisesti tempasi takkinsa nurkan pois Kallen hyppysistä. "Näin teidän jo saapuneen kotipuoleen taas, niin arvelin, jotta pitäähän sitä toki isäntäänsä tervehtiä ja koulukuulumiset kysellä."

"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli puhuteltu ja jatkoi: "kuinkas kotona jaksetaan?"

"Kiitoksia kysymästä -- -- kyllähän siellä, ja vanhalla tammalla kun on taas jo kuusviikkoinen orivarsa, oikein riuska orivarsa."

"Vai niin, vai niin", naurahti Jussi ja näytti olevan hieman hämillään, sillä nuori tuomari oli kolmantena keskustelua kuulemassa.

"No te olette tainnut päästä jo ruunun miehiksi, kun on pantu tuommoinen nappi lakkiin", jatkoi Kalle puhetta.

"Ei se ole ruunun kokardi, vaan se on semmoinen lyyra, joka annetaan niille, jotka ovat käyneet kymnaasin läpi", selitti Jussi.

"Hm! Kävinhän minäkin läpi sen Kuopion kymnaasin silloin kuin olin teitä sinne kyydissä toisna syksynä; eikä se minulle maksanut kuin viisikolmatta penniä koko ilo", tuumaili Kalle.