Chapter 16

"Totta puhuen", sanoi kymmenniekka, "minua ei juominen ole koskaan miellyttänyt. Jokaisella on omat syntinsä, jotka itsekutakin parhaiten huvittavat, ja niin ne on minullakin."

Puhe oli nyt saanut toisen, vakavamman suunnan, ja aika kului kulumistaan. -- -- -- Riikka ja kymmenniekka eivät tietäneetkään, milloin laulu ja melu huoneessa lienee lakannut, mutta kuin unesta havahtuen huomasi Riikka äkkiä puhekumppaninsa hengityksen kuumentavan hänen poskeansa. Kymmenniekka istui nyt hänen vieressään ja hänen käsivartensa ympäröi Riikan vyötärystä sikäli, että tyttö puoleksi nojasi häneen.

Riikka säpsähti ja yht'äkkiä siirtihe edemmäksi. Kymmenniekka myös ikäänkuin heräsi, nousi äkisti ylös ja veret kasvoilla nähtävästi koetti pakoittaa itseänsä tyyneksi. Hän katsoi kelloansa ja sanoi kylmästi: "ohoh! kello on jo kohta kaksi. Lienee parasta mennä viimeinkin levolle."

Riikka kuuli kymmenniekan menevän, mutta luuli etehisessä hänen vielä kerran seisahtuneen. Taas kuului jalkain kapsetta ja sitten kävi kammarin ovi. Riikka kuunteli vielä, ikäänkuin odottaen mennyttä takaisin, ja ajatteli. Muistui mieleen niin selvästi kaikki, mitä kymmenniekka oli hänelle itsestään kertonut. Hän oli sanonut jo pienenä jääneensä orvoksi ja joutuneensa, niinkuin muutkin köyhät orvot, maailman rantoja kiertelemään. Yhdessä paikassa oli ollut parempi, toisessa huonompi olla, "mutta eihän köyhällä ole kotia missään", oli hän sanonut, ja vielä lisännyt tästä puoleen koettavansa ruveta paremmaksi ihmiseksi.

Niin -- kaikenlaista semmoista se oli tuo ihan ventovieras mies puhunut; ja sitä oli hän, Riikka, viitsinyt kuunnella koko yön, vaikka huomenna olisi ollut niin paljo tehtävää. Ja sitten vielä oli tuon miehen käsivarsi hyväillen syleillyt hänen vyötäistään. -- Riikka punehtui jo sitä ajatellessaankin, mutta lohduttelihe sillä, että "ehk'ei hän itsekään ollut sitä huomannut." Kuitenkin olisi Riikka toiselta puolen melkein suonut, että kymmenniekka olisi sen huomannut, "vaikka kyllähän se isä -- --"

"Bää, bää", kuului viimein hyvin surkeasti tuolta pellon takaa.

Se oli aivan pieni kirmaileva karitsa, joka sillä tavoin ilmaisi iloansa uuden päivän koitosta, sillä koko koillinen taivaan ranta jo hulmusi kuin tulessa.

Isän kammaristakin kuului jo liikettä, joksi Riikka nousi ja hiivi aittaansa, ettei isä luulisi hänen koko yötä valvoneen.

Sillä aikaa koetteli kymmenniekka päästä kammarissa kiinni unen päähän, mutta turhaan. Hän oli vaatteissaan heittäytynyt vuoteelle, kuorsaavan päällikkönsä viereen, ja odotti siinä unen tuloa silmät selällään katsella tuijottaen kattoon.

Auringon nousua ennustavan ruskon punertava läike leikitteli laipiolaudoilla ja kärpäset surisivat iloisesti ympärillä, mutta kymmenniekka ei tainnut huomata niitä enempää kuin vieruskumppaninsa kuorsaamistakaan. Hän ummisti silmänsä ja päätti nukkua. Juuri kuin uni rupesi tulemaan täytyi hänen taas kumminkin avata silmänsä ja katsoa pitkin vasenta käsivarttaan, sillä tuntui siltä, kuin olisi hän sillä puristanut itseänsä vasten jotakin pehmoista ja lämmintä.

Kymmenniekka hymähti ensin hieman, mutta muuttui sitten pian vakavaksi. Hän alkoi taas silmiään rävähdyttämättä katsella kattoon, ja monenlaisia mietteitä pyöri päässä.

"Anna Jumalan luoma pikkuisen vettä", virkahti kymmenniekan vieressä lepäävä päällikkö ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kymmenniekka nousi ja toi sitä kauhalla etehisestä. Juotuansa päällikkö raukesi uudestaan uneen, mutta kymmenniekka ei enää yrittänytkään levolle ruveta. Hän vetäsi saappaat jalkaansa ja lähti huoneesta hiipimällä.

Ulkona päivä jo punaili vaarojen huipuilla kasvavien puiden latvoja, kastehelmet kimaltelivat monivärisin heinikossa ja hiljalleen äännähteli sorsa rantaruohostossa, kutsuen kumppaniaan pois pesästä ihailemaan aamun ihanuutta.

Riikka kuuli aittaansa, miten hevonen iloisesti hörhötti kymmenniekan sitä nuorasta päästäessä, ja ajatteli: "hyvä se mahtaa olla eläimille." Sitten kuului nurkan takaa miehen ja hevosen askeleita. Portti narahti pikkuisen ja yhä edemmäksi etenivät askeleet. Huoaten kallistui Riikka vuoteelleen, joka vielä oli koskemattomana, ja hänestä tuntui vielä unessakin siltä kuin olisi kymmenniekka häntä katsellut.

Kaikki miehet olivat jo lautalla ihan täydessä työssä, kun päällikkö sille palasi, ja viimeisiä puomipuita työnneltiin parhaillaan läpi salmesta. Päällikkö joi tultuaan ponttuun reunalta vettä tuohiliuhalla ja käskettyään kokin "pyöräyttämään" miehille Pieliselle pääsiäskahvit, katosi majaan. Muut miehet joivat kahvia majan ulkopuolella, mutta kymmenniekkaa kutsui päällikkö sisälle majaan.

Kahvin juotua oli kymmenniekka juuri lähtemäisillään työhönsä, mutta päällikkö pidätteli häntä vielä, tarjoten hänelle sikaria. Sitten päällikkö, ikäänkuin häpeissään, tuumaili: "kyllä me tukkilaiset todellakin taidamme olla, niinkuin sanotaankin, viimeisen vierimmäistä joukkoa."

"Mitenkä niin, viimeisen vierimmäistä?"

"No tuokin illallinen elämä -- ja minulla kun oli aikeet rahoa tyttö; mutta ei sinun siitä tarvitse virkkaa kellekään mitään. Minä en enää loppupuolta muista ensinkään. Puhuinko minä tuhmuuksia Riikalle?"

"Ei mitään tuhmuuksia", vastasi kymmenniekka. "Kun minä huomasin asiat, niin koettelin pidätellä Riikkaa, jotta ei hän tiennyt tämän taivaallista koko jymystä."

"Olitpa oikein kelpo mies, kun et laskenut Riikkaa -- -- En minä ymmärräkään, miten minä niin pökerryin, vaikka en ennen eläessäni ole muistamattomaksi mennyt."

"Mitäpäs siitä, sattuuhan se vahinko viisaallekin", lohdutteli kymmenniekka.

"Ja se olikin niin hitsatin väkevää -- oikeata tihulaista päähän äjähtämään."

"Onhan se miehen ruokaa", naurahti kymmenniekka ja kysäsi: "kuinkas muuten asia luonnisti?"

"Luonnisti se tyhjää", selitti päällikkö. "Johan siitä on vuoden päivät, kun asia juonessa on ollut. Kellokin jo on ollut siellä talvesta asti, mutta nyt minä arvelin hänet vasta rahoa. Mitäs vielä -- ei näyttäynytkään koko aamuna, enkä ilennyt häntä erittäin etsimäänkään ryhtyä."

"Kyllä ne semmoiset pian unohtuu, kun antaa hiukan aikaa kulua, eikä ole naaka taallaankaan", nauroi kymmenniekka. Niinpä taisi päällikkökin ajatella. Ainakin hän tuli entistä iloisemmaksi.

* * * * *

Seuraavana kesänä saapui Haukiniemen kohdalle kaksi tukkilauttaa yhtä aikaa. Toista niistä johti entinen päällikkö, toisen ylin johto oli menneen kesäisen kymmenniekan käsissä, joka tuli kohteliaasti tervehtimään entistä esimiestään.

Päällikkö oli vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut, mutta kymmenniekka taas näytti paljoa reippaammalta. Hän katseli äänettömänä tuota pöhistynyttä ja tylsän näköistä päällikköä, joka nähtävästikään ei ollut oikein selvänä.

"En ollut enää oikein tunteakaan", sanoi viimein kymmenniekka tervehtien.

"Ainahan sitä muuttuu", vastasi päällikkö ja etsi matka-arkustaan toisen kannattoman lasin. Toinen oli jo ennestään majan pöydällä putelin vieressä.

"Ne sanovat minun ruvenneen lihomaan", selitti päällikkö, "ja taitaahan siinä olla hiukan perääkin -- mutta tervetuloa ja saappas tästä!"

"Mitä se on?"

"Kyllä se on puhdasta ainetta. -- Ensimmäinen lasi pohjaan", kehoitti isäntämies ja tyhjensi itse lasinsa. Vieras oli varovampi ja olikin siksi vielä ihan selvä, kun isännän kieli jo alkoi sammaltaa.

"No mennäänkö taas yöksi Haukiniemeen?" ehdoitti kymmenniekka.

"Ei veikkonen! En minä ole siellä käynyt jos pari kertaa sen erän perästä, kun viimeksi yhdessä siellä oltiin."

Toinen pysyi vaiti, ikäänkuin olisi selitystä odottanut. "Niin niin -- en todellakaan, jos pari kolme kertaa. Mikä lienee muuttanut tytön mielen, ei ottautunut enää ollenkaan minun puheisini. Luikuili karussa, kun talossa kävin, ja jos sainkin puheilleni, niin ei näyttänyt kuulevankaan esityksiäni. Toisinaan vielä katsoa tillotti minuun niin kummallisesti, kuin olisin minä ollut hirttopaikalle menossa, pappi ja pyöveli kintereilläni. -- Alussa minä kärsin kaikki, mut sitten sanoi muutamasti Haukiniemen isäntä, jotta sille tulee kirjeitä melkein joka postissa, eikä sanonut rupeavansa lastaan pakoittamaan, jos ei Riikka minulle mielisuosiolla tule -- -- mutta ethän sinä maista mitään."

"Kylläpähän tässä ennättää -- mutta kuinkas sitte kävi?"

"Kuinkako kävi? -- Minä arvelin unohtaa koko jutun, mutta -- mutta --"

"Mutta mitä?"

"Mutta -- en sitä ole muille sanonut, vaan sinulle, joka et yks'lahkeisista välitä, saatan sen sanoakin -- mutta minä en voinutkaan. Käyhän se näet jo sapelle, kun toinen, jota ei tunnekaan edes, tulee toisen apajalle, mutta ei se ole se, joka minua harmittaa. Muutoin minä vaan en voinut Riikkaa unhottaa ja sitten minä -- -- no tietäähän sen kuitenkin jo koko maailma -- -- sitten minä aloin ryyppiä."

Kymmenniekka istui tyynenä ja miettivänä, mutta kysyi viimein: "oletkos jo Riikalta saanut kellosi ja kihlasi?"

"En -- enkä minä niistä lukua pitäisikään, jos hän ei vaan toiselle menisi. Kun hän sen lupaisi, niin mielelläni antaisin koko omaisuuteni ja menisin vaikka Amerikkaan. -- Sitä olen jo todellakin tuuminut, mut kyllähän se ottaa sen toisen ja sitten käy minulle hullusti -- -- hyvin hullusti."

Päällikkö viittasi järveen päin ja rupesi itkemään juopuneen itkua. Tuokioisen perästä hän kuitenkin nosti silmänsä ja huomasi kymmenniekan katselevan itseään.

"Juuri noin se Riikkakin minuun katsoo, ikäänkuin tahtoisi minua raukoitella, mutta en saamariksi minä semmoinen raukka ole! -- -- Ei, minä näytän vielä hänelle -- -- tule mukaan Haukiniemelle! Tule mukaan, minä -- minä -- --."

Päällikkö tapaili sanoja, mutta kymmenniekka keskeytti puhetta.

"Ei nyt mennä, mutta laske sinä minun lauttani ensin salmesta, niin ehkä huomenna mennään sinne yhdessä."

"Ei -- äläpäs mies -- vai sinun lauttasi, vaikka minun on edellä. Nyt lähtään ja paikalla -- -- tule mukaan mies, muutoin minä -- -- miksi juuri sinun lauttasi --"

"No älähän nyt", rauhoitteli kymmenniekka häntä. "Samahan tuo on jos sinun lauttasikin menee edellä; ei minulla niin kiirettä ole."

"Kiirettä? Luuletko sinä minulla olevan kiirettä? Ei, jos en tahdo, en liikahda paikalta. Vai kiirettä! Olenko minä mikä nahjus, ett'en saa seista jos tahdon. Ei mies -- älä ärsytä minua. Minä en liikahda paikalta, vaan sinun pitää mennä edeltä. Olenko minä mikään kivalteri, jotta minun pitää aina edellimäisnä olla ja muut vaan tallaavat valmista jälkeä -- --"

"Hyvä, hyvä", sanoi kymmenniekka, "koska niin tahdot, niin minä menen edellä."

"Mene sinä vaikka hiiden kattilaan", soperteli päällikkö.

"Ja kippis kaupan päälle", sanoi kymmenniekka tarttuen lasiinsa, "ja pannaan pohjaan."

"Pohjaan tietysti, kyllä minä vielä sinut pöydän alle juon. Kaksi orrella pysyy -- -- no pane pohjaan -- ähä, etpä uskalla -- -- kas noin -- käännä kumolleen. Minun lasistani ei tule tippaakaan kynnen päälle."

Kymmenniekka istui majassa siksi kuin päällikkö nukkui pöytää vasten. Sitten hän nosti juopuneen varovasti vuoteelle ja lähti lautallensa.

Koko yö tehtiin työtä kymmenniekan lautalla ja aamusella oli se jo kappaleen matkaa salmesta, mutta toinen lautta oli vielä eilisellä paikallaan. Päällikkökin nukkui sillä vielä, kun kymmenniekan venhe jäsähti ponttuun reunaan.

Herättämättä päällikköä, kymmenniekka pani silläkin lautalla työn alkuun ja vasta saatuansa miehet pois majasta meni päällikön luo.

"Joudu nyt Haukiniemeen aamukahville", sanoi kymmenniekka herätellen päällikköä.

"Haukiniemeen? Ei -- en minä uskalla."

"Miks'et? Eihän siellä isäsi tappajaa asu."

"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan --"

"Rohkaise mielesi ja tule pois, niinkuin illalla oli puhe."

"Lupasinkos minä? Sitä pitäisi olla pikku liehkassa, sittenhän tuo menisi jonakin."

"Mitäs joutavia", sanoi kymmenniekka, "selvästä ei miestä parata, varsinkaan kun on jotakin selvitettävää."

Hyvin vastenmielistä oli päälliköstä lähtö, mutta kumppani ei heittänyt häntä. Erittäin tervetulleet olivatkin miehet ja ystävällisesti otti Riikkakin vieraat vastaan Haukiniemessä. Isäntä puhui vuoden tulon toiveista ja voin hinnasta. Oli talven aikaan hankkinut jäitä ja valmisti nyt voita uudella tavalla, niin että toivoi saavansa paremman hinnan kuin edellisinä vuosina.

Kymmenniekka ei ollut koskaan vielä nähnyt maidon jäähdytyslaitosta, joksi, kahvin juotua, lähdettiin sitä katsomaan. Riikkakin tuli matkaan astioita näyttelemään ja innokkaasti selitti voin tekoa vieraille.

Kymmenniekka, kesken puheen, vetäsi yht'äkkiä kellon taskustaan ja alkoi päivitellä, että se jo oli niin paljo.

"Mikäs hoppu sinulla on?" tuumaili päällikkö.

"Minun pitää vielä käydä lautallani", selitti toinen, "ja sitten vielä ehtiä laivan tulolle kirkolle."

"Tuleeko siinä isäntiä?" kysyi Riikka.

"Ei, vaan vaimoni tulee siinä."

"Kuka?" tiedusteli Riikka kalveten ja kiihkeästi.

"Vaimoni", vastasi kymmenniekka tyynenä.

Riikan kädestä putosi maitoastia ja vavisten kääntyi hän selin kymmenniekkaan, joka oli kuuristunut sitä lattialta ottamaan.

"Jokos sinä sitten olet nainut mies", ihmetteli päällikkö. "Siksipä sinä et ole tämän puolen tytöistä ollut moinasikaan."

"Jo veikkonen kolmatta vuotta", sanoi kymmenniekka naurahtaen väkinäisesti.

"Naimattomanahan teitä täällä kaikki ovat pitäneet", sanoi isäntäkin leikillisesti, "ja minäkin jo hiukan toivoin teistä saavani kotivävyn itselleni."

"Ei minusta enää ole siihen virkaan", lausui kymmenniekka naurussa suin ja osoittaen päällikköä lisäsi, "mutta tuosta te isäntä saatte kelpo pojan perilliseksenne."

"Vahinko vaan", tuumaili päällikkö hämillään, "ett'ei Riikka taida olla samaa mieltä -- eikä huoli tämmöisestä rentusta."

Kymmenniekka nauroi: "mistäs sen vieras tietää, kun ei kaikki talonkaan väki, vai mitä Riikka?"

Riikka säpsähti, mutta ei vastannut mitään.

"Näethän nyt, ettei Riikalla ole mitään vastaan. -- -- Mutta hyvästi nyt hyvä isäntä, täytyy tästä viimeinkin lähteä."

Kymmenniekka kätteli jäähyväisiksi kaikkia, mutta puristi niin kovasti Riikan kättä, että veri kuohahti tytön kasvoihin ja kyyneleet tunkeutuivat silmiin. Hyräillen lähti vieras sitten astumaan rantaan ja katosi heti pensaikon suojaan. Kohta sen jälkeen kuului Haukiniemeenkin kymmenniekan lautalta päin raikas laulu, joka vieri kauas pitkin vesiä.

Pihamaalla kävelevä Riikkakin kuuli sen ja katsahdettuaan järvelle, näki lautalla, ikäänkuin jäähyväisiksi, liehahtelevan valkopunaisen tuuliviirin. Rantapensaikko esti muuta näkymästä mutta sieltä kuului vielä selvästi laulun loppusanat: "pois minä lähden näiltä mailta, ja haava on sydämmessä. Hei sun hoppatti rallinlallin, ja haava on sydämmessä."

Laulajan äänessä oli niin surullisen omituinen sointu, että jälemmällä lautalla työskentelevä Risto nojautui keksinsä varteen ja sanoi kokille: "ei se laulaja tunnukaan lystikseen laulavan."

ASIAMIES.

(Kuvaus Keski-Suomesta).

Pakkanen oli niin että nurkat naksahtelivat. Rovasti tuli kansliaansa ja katsoi lämpömittaria. "Ohoh! Seitsemän kolmatta -- mutta ehkä se mietonee päivän valjettua."

Ulkoa kuului reen jalasten ratinaa.

"Nyt niitä taas tulee", mutisi rovasti. "Eivät malta näinkään kylmällä pysyä kotonaan."

Jo kuului kopinaa portailta ja sitten joku rutuutti ulko-ovea. Rovasti kuunteli ja odotti. Yhä se vaan jytyytti ovea jytyyttämistään. -- "No mikähän hölmö se on, kun ei osaa ovea avata -- rutuuta vaan; en minäkään tästä avuksi tule. -- -- Särkee se hiljankin lukon; muudan tollisko, kun ei älyä kädensijasta painaa."

Rovasti nousi ylös ja kurkisti akkunasta. Eihän siitä miten voinut nähdä portaille, -- mutta mitä ihmettä! -- se on sitonut hevosensa kiinni omenapuuhun, pöllö! -- Siinä se oli hevonen ja nyhti puuta oikein voimainsa perästä. Muuta ei näkynyt erinomaisempaa, paitsi että kaivo oli unhotettu auki, koska se niin höyrysi.

Vihdoinkin auttoi joku oven jytyyttäjän etehiseen. Siellä se nyt kopisteli jalkojansa, mutta ei tullut kansliaan. -- "Mikä lienee ollutkaan", arveli rovasti.

Vähän ajan päästä rupesi salista kuulumaan sekä askelia että ääntä ja kohta sitten tuli "ruustinnan" seurassa kansliaan mies, huurteinen turkin kaulus pystyssä.

"Sanoo olevansa Palikkamäen Asarias", selitti ruustinna ruotsiksi.

"Kyllä tunnen", vastasi rovasti samalla kielellä ja lisäsi: "anna muuttaa hänen hevosensa pois omenapuusta."

"No hyvää päivää ja terveisiä meidän mäeltä", lausui vieras ja sipasi ohimoansa, käteltyään rovastia.

"Jumala antakoon! Mitäs muutoin kuuluu?"

"Mitäpäs sitä. Eihän tuota mitään erityistä; -- kiitos vaan kysymästä.

"Istukaa, -- onhan tuolla puuta." Rovasti osoitti kädellään oven suun puolelle, mutta Palikkamäen Asarias kiitellen istahti hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Rovasti naurahti hiukan, mutta, hilliten itseään, alkoi puhella pakkasesta ja paljosta lumesta. Kuitenkin hän vähän ajan perästä siirtyi pois vieraansa vierestä, sillä se löyhkysi niin hirveästi "hokmanille", että rovastilla oli vaikea olla. Eikä sillä edes näkynyt olevan kiirettä asiansa toimitukseenkaan.

Lopulta täytyi rovastin avata pelti poistaakseen "hokmanin" katkua, sillä vaikka hän oli polttanut tupakkaa niin että kieli oli hellänä, ei löyhkä ollut siitä millänsäkään.

"Älkää hiidessä aukaisko peltiä; siellä on jotensakin kuiva ilma", kielteli Asarias.

"Minä vaan raittiin ilman vuoksi --"

"Kyllä siellä nyt raitista onkin, -- mitenkä muuten pitävät lämmintä nämä pappilan huoneet?"

"Pitäväthän ne jotensakin, mutta permannosta tahtovat olla kylmänlaiset, vaikka minä olen niitä jo korjauttanutkin."

"Vai kylmät niistä tulikin. Olisivathan ne sinne permannoiden alle ajaneet kaiken maailman mullat ja sammaleet, mutta minä sanoin, jotta mitä siitä on seurakunnalle hyötyä; ja jotta kuta kalliimmaksi se tehdään, sitä suuremmat ylöskannot ovat pidettävät -- -- ja jotta onhan sitä herroilla rahaa, niin joutavat itse laittaa mieleisikseen. Rovasti vainaja kyllä puhisi vastaan, mut mitäs se yksinään voi koko joukolle. -- Sillä keinoinpa se meidän pappila ei noussut puoleenkaan siitä, mitä naapuriseurakunta sai maksaa."

"Eikös rovasti vainaja valittanut konsistoriumiin."

"Kaikkia vielä! Eihän se, kun se oli niin hyvä mies -- ja hyvä se oli pappikin. Ojitti tuonkin Kalmosuon ja teki toisen verran lisäpeltoa pappilaan, niin että ei siinä miehessä ollut moitetta, vaikka kyllähän ne muutamat sanoivat ahneeksi sitäkin."

"Mutta kuuluukos se pappilan viljely papin toimiin?" kysäsi rovasti.

"No kenenkäs se sitten, jos ei papin?"

"Onhan se niinkin tavallaan, -- mutta sielunpaimenhan papin on etupäässä oltava."

"Kyllä se rovasti vainaja oli hyvä saarnamies! Yhtä Jumalan sanaahan ne tosin kaikki papit saarnaavat, mutta ei se kaikkien saarna ole yhdenmakuinen. Mutta kyllä se rovasti vainaja oli jalo saarnamies. Haudankaivajan mökkiin kuului aivan selvästi joka ikinen sana, ja sanovat muutamat kuuluneen Norolaankin, mut sitä minä en omin korvin kuullut."

Ruustinna ilmestyi kynnykselle ja kysyi, ruotsiksi tietysti: "onko sillä vielä asiaa, vai pääsetkö sinä jo aamiaiselle?"

"Syökää te vaan rauhassa, minä tulen sitten jälestäpäin", sanoi rovasti.

Palikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan vanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. -- Tuossa puolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä, oliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan "vähän kiirettä."

"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin."

"Mitä se olisi?" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa lainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan kahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan ostoon puolitoista markkaa.

"Eihän sitä ole muuta kuin -- -- mekin sitä nyt viimeinkin päästiin toisesta syytinkiläisestä", selitti Asarias.

"Ruumis siis kirjoitettava?" kysyi rovasti.

"Ruumishan se on, kun se kuoli", sanoi Asarias.

Rovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi tullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti kainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.

Apulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: "kuka se kuollut oli?"

"Meidän eläkemuorihan se oli -- jo minä sen toin tullessani ruumishuoneesen."

"Eikös se ollut teidän äitinne?"

"Äitihän se oli", selitti Asarias.

Rovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois kansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois lattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse aamiaiselle.

Sillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden vuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli pois kirjoista. "Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse kylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän Josualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo haudassa makasi."

"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin", sanoi apulainen.

"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut sattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan syten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle rahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta."

"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta", arveli apulainen.

"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies", väitti Asarias, "ja varmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä edesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli Pahkajokisten asiamiehenä."

"Mistä se kaksi tuhatta voitti?"

"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan, ennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja vihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. -- Niinpäs paukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin. -- -- Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?"

"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?"

"Niin -- niin."

"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta testamentti-lehmä", selitti apulainen.

"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi niin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta koko päivä."

"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan hiukan."

"Eipä minulla olisi aikaa." Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi lähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti itse kutsumaan rovastia kansliaan.

"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista", sanoi rovasti kansliaan päästyään.

"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se ei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on vähänlaisesti lehmiäkin?"

"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako niitä teillä on?"

"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; -- en minä ole kysellyt, paljoko niitä on."

Rovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: "viime kesänä on maksettu voi kolmestatoista."

"Kyllähän niitä ainakin sen verran on", myönsi Asarias.

"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime kesänä kuoli kaksi punatautiin", selitti rovasti.

"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi", sanoi Asarias, "eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen tähden tällä kertaa armahtaisi?"

"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi mitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja minä viimein jäisin ihan tulottomaksi."

"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin --"

"Ei -- ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?" kysäsi rovasti vähän vihaisesti.

"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?" tiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.

"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa", vastasi rovasti.

"Viisineljättä!" huudahti Asarias ihmeissään, "viisiköneljättä? Enhän minä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä -- enkä tiennyt varata rahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä maksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan maksaa ennen kuin syksyllä."

Rovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut satamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.