Chapter 15

"Maantyötä hän enimmäkseen on tehnyt, vaan harjoittaa hän vähän sepänkin ammattia".

Minä huomasin joutuneeni pilkan esineeksi, ja kahvin juotua juohtui mieleeni niin sanomattoman paljo oikealla ja vasemmalla toimitettavia asioita, ett'en millään muotoa voinut suostua talon väen esitykseen jäädä odottamaan ystäväni kotiin tuloa. -- Kestikievarista toi muuan vanha mies hevosen. Hän tuli suoraan saliin, istahti siellä käskemättä ja näkyi kohtelevan talon väkeä melkein kuin vertaisiaan. Minä oudoksuin tuon ukon tyhmyyttä, vaan talon väki ei sitä näyttänyt pitävän minään. Vihdoin, kun kyytimieskin oli saanut kahvinsa juoduksi, sanoin jäähyväiset ja lähdin pappilasta yhtä suuttuneena kuin olin sinne tullutkin, enkä enää aikonut koskaan siellä näyttäytyä.

Kyytimieheni sattui olemaan puhelias ukko. Häneltä muun muassa kysyin oliko seurakunta suurikin, kun pappilassa kaikki näytti niin yksinkertaiselta.

"Onhan tämä suurimpia pitäjiä näillä seuduin", tuumaili ukko.

"Sitte teidän kirkkoherranne mahtaa olla hyvin ahne mies", lausuin minä ukolle. Hän katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin nähdäkseen täydellä todellako pidin kirkkoherraa ahneena. Viimein murahti hän kuitenkin: "ehei, kaukana siitä!"

"Miksikäs hän sitte niin köyhännäköisesti elää?"

"Hän on pienissä varoissa ukkoparka."

"Velkoja siis", tuumailin minä.

"Eikö mitä, ei niin penniä", tiesi vanhus.

"No sepäs sitte ihmettä", sanoin minä, "hyvät tulot, eikä sittekään säästy mitään. Johan noin ikämiehen luulisi rikkaaksikin, vai eikö se maallinen tavara hengelliseen mieheen tartukaan?"

"Kyllähän ne muut kirk'herrat tässä ovat hyvästikin rikastuneet, vaan ei tälle säästy mitään."

"Miksi ei? eihän tuon elämän luulisi kovin kalliiksi tulevan."

"Eihän se elämä semmoinen maksa paljo mitään, vaan mitäs, kun ei ensinnäkään milloinkaan ryöstätä saataviaan, tyytyy vaan siihen, jos ken hyvässä tahdossaan mitä maksaa, ja sitte vielä hoitaa kaiken maailman rujot ja rammat ja auttaa ketä kerkiää."

"Ei tuo toki niin hupsu liene, ihanhan hän sillä tavoin lopulla jäisi pillillä soittamaan", sanoin minä.

"Niin hupsu se kumminkin on", vastasi vanhus; "ei kolmeenkolmatta vuoteen ole tässä pitäjäässä nimismiestä kirkkoherran saatavista liikkeellä nähty, ja paljo niitä on semmoisia taloja, joista ei pariin vuosikymmeneen ole kirkkoherralle jyvääkään viety, irtolaisväestä puhumattakaan."

"Etteköhän nyt liioittele!" sanoin minä epäileväisesti.

"En yhtään", vastasi ukko ja osoittaen lahden toiselle puolen jatkoi: "tuollakin on talo, josta ei kymmeneen vuoteen ole mitään hänelle maksettu."

"Kenen talo se on?"

"Onpahan erään Antti Pelkosen tahi oikeammin sanoen se on kirkkoherran talo."

"No eihän kirkkoherra omasta talostaan miten saatavia ota?"

"Se ei olekkaan kirkkoherran, vaan hänen se pitäisi kuitenkin olla. Kun, näette sen, tässä tuonnoisina vuosina ukonilma poltti Pelkolan kartanon, niin kirkkoherra lainasi Antille rahoja, jotta hän sai talonsa kuntoon. Sitte tuli ne suuret hallavuodet ja kun ei Antti jaksanut velkaansa maksaa, antoi kirkkoherra velkakirjan pois ja vielä siemenet peltoon", kertoi vanhus.

"Minkälainen mies se Antti Pelkonen on; tunnetteko hänet?"

"Pienenläntä mieshän se on; kyllä minä hänet tunnen, olihan se meillä renkinäkin nuorempana ollessaan", kertoi ukko, "ja meiltä käsinhän se naikin."

"Vai niin, no kuinka hänen nuori vaimonsa voi?"

"Nuori vaimonsa? Kas kuin maisteri on leikkisä. Ei Liisa parka, Luoja nähköön, enää nuori ole ja hyvä se onkin", arveli puhuja.

"Kuinka niin?" kysäsin minä.

"Eipähän muutoin, vaan pikemmin pääsee pois hautaan, ja se hänelle parasta onkin."

"Olisikos hänen kuolemansa sitte niin suotava?"

"Olisipa niinkin varsinkin nyt, kun kuuluvat joutuvan maaltaan mieron tielle, ja kuka sitä hullua taloonsa ottaa ristikseen. Kirkkoherrallakin on jo kaksi semmoista hoidettavana, niin ett'ei hänestäkään taida apua olla."

"Onko Liisa sitte tullut hulluksi?" kysyin minä.

"Johon hän on ollut hulluna kymmenkunnan vuotta. Niin, juhannuksena tuli kymmenen vuotta täyteen siitä kuin heidän lapsensa hukkuivat ja siitä asti hän on ollut raivohulluna."

"Kuinkas ne lapset hukkuivat?"

"Lähtivät vaan kirkkoon ja Jumalan ilma kaatoi venheen ja sinne ne hukkuivat kaikki. Äiti tosin seisoi nuorimman, mykkäpoikansa kanssa rannalla, vaan mitäs hän voi kun kirkkomiehet olivat vieneet kaikki venheet. Ja hukkunutpa hän olisi itsekin siinä nujakassa, jos olisi hätään päässyt."

"Oliko niitä lapsia montakin?"

"Kuusihan niitä kaikkiaan oli, vaan viiden ruumiit toki saatiin ylös, niin jott' ei sinne järveen kokonaan jäänyt kuin yksi".

"Eikö Pelkoselle sitte jäänyt muita lapsia kuin se mykkä poika?"

"Ei jäänyt ja mikä surkeinta, eukolta meni järki", tuumaili ukko. Silloin keskeytyi meidän keskustelumme, sillä eräs vastaantulija ajoi kääsyjensä pyörän meidän rattaiden oikeaan pyörään kiinni.

Tuo ajaja nuhteli kyytimiestäni jotenkin tuimasti, vaikka minun ymmärtääkseni syy oli kokonaan hänen. Samalla hän tervehti minua melkein matelevaisella nöyryydellä ja päästyänsä meistä erilleen, antoi uljaan kimonsa mennä täyttä laukkaa eteenpäin. -- Meillekään ei sen kummempaa tapahtunut kuin että toinen silanappula meni poikki, vaan metsästä saatiin pian sijaan uusi ja entistä parempi.

"Kukas tuo möhömahainen herrasmies oli?" kysyin vanhukselta.

"Sehän se nyt oli meidän valtiopäivämies Pöyhönen, joka nousevalla viikolla kuuluu myyttävän Pelkosen tilan ja talon."

"Minkätähden hän sen myyttää?"

"Minkäs muun kuin velan tähden. Kun hallavuosina Pelkonen syötävään ja uudisviljelyksiinsä tarvitsi rahoja, täytyi hänen panna maansa valtiopäivämiehelle intenkiin, ja nyt, kun Antti alkaisi ruveta elämään, kiristää Pöyhönen rahojaan takaisin. Mutta mitenkäs sitä Pelkoisparkakaan voi rahaksi muuttua, kun hän tähän tekään on kymmenen viikkoa lavantautia sairastanut, ja niin menee nyt häneltä maat ja mannut."

"Mutta eikös Pelkonen kiinnitystä vastaan saisi lainata joltakin toiselta samaa summaa?"

"Sitähän kirkkoherra kuuluu puuhaavankin ja lähetti jo maisterin kaupunkiin rahan perään, vaan ei tiedä tokko onnistuu saamaan", selitti ukko.

"Onpas se Pelkonen todellakin merkillinen mies, joka on saanut toisenkin vastatuulen soutaa", sanoin minä.

"On", myönsi vanhuskin, "ja moni olisi hänen sijassaan heittänyt jo kaikki hiiden pisaan ja mennyt Venäjälle tahi jonnekin muualle, vaan Pelkosen ei ole kuultu kohtaloansa koskaan nurkuvankaan edes. -- Soo ruuna, ei ole enää kuin yksi virsta kievariin."

"Mutta merkillinen mies se on tuo teidän kirkkoherrannekin", arvelin minä hetkisen perästä, "mitä hänestä pidetään?"

"Yksi kiittää, toinen laittaa", sanoi ukko, "ja moittijoita niitä taitaa olla runsaammasti."

"Mistä he sitte häntä moittivat?"

"Hän on puheissaan liian suora ja saarnoissaan hyvin kova, niin jotta Pöyhönen jo oli piispallekin käynyt valittamassa."

"Mitäs piispa oli sanonut?"

"Oli sanonut, jotta kun hänellä olisi kymmenen semmoista pappia, niin ei olisi yhtään Pöyhöstä missään seurakunnassa."

Silloin oltiin jo kievarissa ja minä aloin käsittää tietämättä tavanneeni pitäjään merkillisimmät miehet ja kuulleeni kertomuksen kolmannestakin, joka osasi nurkumatta tyytyä onneensa ja hiljaisuudessa kantaa taakkaansa. Mutta minä en ollut lähtenyt etsimään sellaisia ihmisiä, sillä niitä, Jumalan kiitos! tapaa maassamme vielä etsimättäkin kaikkialla. Minä olin päinvastoin lähtenyt etsimään sellaisia merkillisiä miehiä, jotka aina ovat etupäässä ja kaikissa asioissa suuna päänä, vaikka tuskin kymmenes osakaan heistä ymmärtää asioita johtaa, vaan useimmat yhteistä hyvää hakiessaan etsivät omaa etuaan tahi kunniataan. Nyt olin oppinut näkemään todellista sielun kykyä tarvittavan kärsimyksissäkin ja olin kiitollinen kirkkoherralle siitä opetuksesta. Mut kun merkillisiä kärsijöitä oli kylliksi kotipuolellanikin, en niitä enää lähtenyt muualta etsimään, vaan palasin koreasti kotiini.

KYMMENNIEKKA.

"Hohoi pojat! Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen!"

Soutaminen taukosi ja perämies näkyi kääntävän päätänsä tukkilautalle päin, jonka ponttuulta huuto oli kuulunut, vaikka siitä ei veden lorinan ja varpin kahinan vuoksi saanut selvää.

"Mitääh!"

"Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen, -- -- tuon niemen nenään tuolla", kuului äskeinen ääni.

"Hyyväh!" huusi perämies vastaukseksi ja kääntyi takaisin entiseen suuntaansa. -- Hetkisen perästä hän ikäänkuin vähän nyreissään, sanoi soutajille: "mitä turkaista se nyt taas mieluillee -- -- silloinhan se väkisinkin lautan häntä pyörähtää tuonne lahden pohjaan; ja on siinä sitten taas solimista."

"Kun olisi antanut vaan suoraan mennä sojottaa, niin hyvästikin olisi jo yön tienoissa oltu läpi salmelta", virkkoi nuorempi soutumies. "Mut samapahan se meille on, vaikka viivyttäisiin koko kesä, ennenkuin Ahvenisessa ollaan, -- sitä enemmänhän niitä markkoja heltii."

Toinen soutaja, vanha ukko, hymähti hiukan ja arveli: "kyllä sille vielä kiirekin tulee jahka tästä isolle Pieliselle päästään."

"Mutta milloinka sinne päästään? -- Nyt on kuhnittu koko viikko kelpo vedellä, jossa ei olisi oikealla kululla viivytty jos pari vuorokautta", tuumaili peränpitäjä.

"Hyväpä tuo on, jotta on saanut yöt rauhassa maata, eikähän tuo uni päivälläkään pihkalta maista, enemmän miehistä kuin päälliköistäkään", ilvehti nuorempi soutumies.

"Niin, kun se yökaudet kuhertelee kultasensa kanssa, niin tottahan sen täytyy toisinaan maatakin", sanoi vanhus.

"Onkos sillä leipäsusi näillä seuduin?" kysäsi perämies.

"Ei, vaan oikea morsianhan se taitaa olla."

"Ai -- niin, Haukiniemen Riikka. Tuleekohan tuosta talkkunasta puuroa?"

"Miks'ei siitä tulisi?" tutkasi vanhus.

"Ka eihän tuon helmaväen joukossa luulisi saavan suutansakaan auki, kun on muutenkin semmoinen nahjus."

"Tyynessä lahdessahan ne aina kalat kutevat."

"Onko se pulskakin se Riikka?" puuttui perämies taas puheesen.

"Kyllä se on jotensakin impakka ja vielä perinnötär, -- Haukiniemen ainoa lapsi", selitti vanhus.

"Kun sattuisi joku oikea koiran leuka, niin kyllä ei vaan mahtaisi Riikka Issosen kuvetta koskaan lämmittää", sanoi nuorempi soutaja.

"Koettelepas sinä onneasi, niin saat nähdä, Risto parka, onko niinkään helppoa kuin vieraan tammaa talutella", murahti vanhus.

"Mitäs minusta merkitystä miehestä", virkoi Risto punehtuen, "mutta kun olisi joku tuntematon tahi puhdaspaperinen poika, niinkuin esimerkiksi tuo kymmenniekka. -- -- Kuules! otappas sinä kymmenniekka, se Riikka käsitöiksesi, niin saadaan nähdä miten Issoselle käy."

"Ei taitaisi olla hulluinta", myhähti perämies.

"Ei jumaliste olisikaan. Kyllä siinä, Haukiniemessä näet, saa nälkää vasten naamaa potkia, kun se on kuudentoista tengan velaton talo. Ei siihen nälällä ole asiaa siihen taloon, vaikk'ei muuta tekisi kuin osaviljalla antaisi kaskea kaataa. Eikä sitä niin kenstiä kepsaustakaan, kuin Riikka on, joka loukun luota tavata. Tuskinpa lienet vielä eläessäsi sinäkään nähnyt niin veikeätä naikkosta."

"No, no, -- olen sitä maailmassa jo minäkin nähnyt toista ja molempaakin", sanoi peränpitäjä.

"Ei, vaan tosiaankin -- ei se Risto nyt liikoja lopise", puheli vanhus. "Vielä se vanhankin sydäntä pikkuisen kutahduttaa, kun Riikan oikein pyhä-hynttyissään näkee. On se semmoinen elävä, mut kuuluu olevan pojille hyvin turski."

"Kas kokkia, kun ei itse kypsy, vaikka jo muille palaneelta haisee", pisti Risto vastineeksi.

"Pitäisi sitä sitten käydä katsomassa", tuumaili perässä olija.

"Paras sitä on katsoa, jos ken eukon vajaassa on; -- -- ptruu -- -- mutta mihinkäs tässä nyt naru pannaan kiinni?"

"Kierrälletään tuon paksun petäjän ympäri, niin kyllä pitää."

"Ja jos ei pidä niin heittäköön."

"No moneenko kertaan sinä nyt taas sitä siihen punot?" ärähti vanhus Ristolle, irroittaen varppia kääröltä.

"Moneen."

"Ole viisastelematta ja lyö solmuun."

"Millä minä siihen lyön, kun ei vasara lähtenytkää mukaan?" kysäsi Risto tuhman näköisenä katsoa noljottae vanhukseen.

"Paljokos sitä viisautta kannu kaupungissa maksaa; vai korttelittainko sitä myydäänkin, kuin Korholan kaljaa?"

"Kyynäröittäin, hyvä ystävä, mut se on yhtä vetelää kuin sinun päivällinen puurosi, niin jotta ei se hatarassa kallossa pysykään."

"Olisit syönyt vähemmän, niin ei olisi muilla hukkumisesta pelkoa", vastasi vanhus.

"Pane solmut kiinni ja laittaudu veneesen", komensi perämies, joksi toisten mahtaileminen jäi sikseen.

Lautalle palattua kuiskasi Risto kymmenniekan korvaan: "vie sinä pilan viteeksi ruuna Haukiniemeen kengitettäväksi; kyllä minä tän'yönä otan lauttaa vahtiakseni."

Kymmenniekka pudisti päätänsä kieltävästi, mutta ei virkkanut mitään. Kuitenkin hän, työn lopetettua, pani rintapaidan päällensä, pesi silmänsä ponttuun reunalta ja kävi majan nurkasta jalkaansa sahviaanisuiset saappaansa.

"Mitäs varten se kymmenniekka nyt niin nyöläytyy?" tiedusteli päällikkö, joka itse siistiytyi majassa.

"Aion tästä lähteä pikkuisen kylillä käymään, kun tuo ruunakin taas näkyy olevan kengitettävä."

"Ja kun minä aioin ensi yönä kuitata kymmenniekalle ne nakkivelkani", sanoi muudan miehistä, mustasta padasta mättäen suuhunsa höyryävää lientä, min enimmänsä ennätti.

"Ja minä viimeinkin voittaa pois ne toista sataa, jotka kymmenniekka on jo kesän pitkään minulta nylkenyt", arveli eräs toinen.

"Keltäpäs se kymmenniekka ei liene voittanut", huokasi Huuhkaja, kirjanpitäjä, jota äitinsä oli kuusi vuotta vanhain päiväinsä varaksi kouluuttanut.

"Ei sitä pitäisi pelata, jos jälestäpäin katumoiksi heitäksen", arveli Risto.

"Kokonaisenapahan onkin tämän pojan palkka", kerskasi kokkivanhus.

"Niin kolme säkkiä päivältä ja talon muu töskä, paitsi runnakon peitteet", nauroivat miehet.

Kymmenniekka ei ollut kuulevinansa koko keskustelua; puuhaili vain siinä yhtä ja toista, niinkuin ei koko puhe häneen koskisi ja lykkäili keksillä pölkkyjä poikemmaksi ponttuun luota.

"Kymmenniekka! Pistäydypäs pikkuisen täällä majassa", kuului äkkiä päällikön ääni. Puhuteltu totteli kutsumusta ja matalalla äänellä kysäsi päällikkö häneltä: "vieläkö sinulla on tallella ne kultarahat, jotka viime pyhänä minulta voitit?"

"Eihän nuo liene pussin pohjalta karkuunkaan lähteneet."

"Vaihtaisitkohan ne minulle takaisin, -- minä nyt niitä vähän tarvitsisin", virkkoi päällikkö häpeissään ja silmiänsä rävähdyttämättä katseli pöydän alle.

"Joutavat kai ne minulta, vaikka lainaksikin -- mitäpäs niillä minä tekisin."

"Sitä parempi. Minulla ei nyt olekaan takanani muita kuin isäntien rahoja, vaan nousevalla viikolla käyn minä kotona ja kyllä sitten saat kaikki samalla kertaa."

"Ei niillä niin kiirettä ole, -- eikähän niistä muuhun olekaan kuin kihloiksi koko rahoista", sanoi kymmenniekka suu hymyssä. Sitten hän otti kukkarostaan viisi kahdenkymmenen markan kappaletta, jotka ylönkatseellisesti viskasi pöydälle ja jäi seisomaan kukkaro kädessä pöydän luo. -- Piiraman kuluttua jatkoi hän: "olisi minulla täällä oikein mahtisormuskin, ihan täysinäinen -- kolmekolmatta karaattinen. Se olisi mainio vihkimärengas. Muutamilla markkinoilla satuin sen saamaan 'levoipravoissa', vaikka se oikeasta kuuluu olevan erään kamreerin kihlasormus. Mutta se on kallis peina. Minullekin nousi se noin kuuteenkymmeneen markkaan, mut onhan siinä kultaakin hyvä joukko."

"Näytäpä. -- Kyllä on paksu, mutta onkohan tuo täysinäinen?"

"Ihan varmaan; tunteehan sen jo painostakin."

"Mutta on tuo nimimerkki sisässä."

"Pianhan se on pois viilattu, jos kaupoilla sovitaan."

"Mutta se viilan jälki näkyy."

"Vieläkös mitä", sanoi kymmenniekka ja etsittyään hienon viilan eräästä kontista, alkoi sillä varovasti sormusta kihnuttaa.

"Älä hiidessä -- en minä taidakaan sitä --"

"Ja nyt minä jo siihen tein aika loven", keskeytti kymmenniekka kiivaasti, "mitä saamarin petkutusta tämä on? Äläpäs luulekaan minua niin --"

"No älähän kiivastu veikkonen; ehkä se kuitenkin on minulle tarpeen -- joskus, niin jotta olkoon menneeksi."

"Sitähän minä, sanasta miestä, sarvesta härkää", sanoi toinen leppyneenä. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "nyt ei enää näy mitään, vaan on se korea ja kiiltävä, kuin kultasepän jäleltä."

"Mutta paljokos sitä nyt jo onkaan minulla syntiä sinulle?" uteli päällikkö.

"Paljokos sitä -- -- eihän se vielä tunnu nousevan viiteenkään sataan", vastasi kymmenniekka hieman aprikoituaan.

"Voipas pahuus -- -- johan siihen menee melkein koko kesäiset ansioni."

"Mitäs sinä niistä, onhan sinulla varoja."

"On, on, mutta hukkahan minut tällaisilla lopuksi perii. -- Kyllä sinulla on ihmeellinen onni pelissä."

"Sitä huonompi rakkaudessa, sanovat herrat", puhui kymmenniekka nauraen ja melkein säälivin silmin katseli päällikköä.

Kymmenniekan mentyä mutisi päällikkö itsekseen: "tuo mies joutaisi vaikka hiiteen, minua hän melkein pelottaa." -- Heti sen perästä soudatti päällikkö itsensä maihin ja muutaman puolen tunnin kuluttua lähti kymmenniekkakin hevosineen pois lautalta.

"Haukiniemeen hahahaa!" nauroi Risto partaansa ja mutisi: "kyllä tässä kohta komento höltyy, kun ne molemmat --"

Haukiniemessä istui päällikkö huoneessa isännän kanssa sikaria polttamassa, kun kymmenniekka saapui kartanolle. -- Tuttavuus isännän kanssa oli pian tehty ja vastoin tapaansa otti kymmenniekkakin vilkkaasti osaa puheesen.

Talon tytär toi vieraille kahvia. Päällikkö otti sitä istuallaan ja näytti olevan hämillään, mutta kohteliaasti nousi siihen sijaan kymmenniekka seisalleen. Riikka punehtui jo vähän siitäkin, mutta vielä enemmän siitä, kun kymmenniekka koko ajan suurilla, syvillä silmillään hävyttömästi katsoa tuijotti hänen silmiinsä ja tavattoman kauvan viipyi kahvin ottamisessa.

Riikka ensin luotuaan silmänsä alas nosti ne sitten päättävästi ylöspäin, mutta ei kestänyt kymmenniekan katsetta, joka näytti ikäänkuin uppoontuvan häneen, vaikka kasvot olivat välinpitämättömän näköiset.

Päällikkö oli kuin tulisilla hiilillä ja ajatteli: "perhana sen konstia! -- -- nousee seisalleen ja muuta." Keskustelukin rupesi käymään hankalasti siitä lähtien. Oli kuin olisi jotain ikävää odotettu tapahtuvaksi. Ainoa, joka kumminkin pysyi ennallaan, oli kymmenniekka.

Vihdoinkin viimein pistihe isäntä ulos asioilleen. Silloin päällikkö rohkasi mieltään ja kysäsi ärtyisesti: "no miltäs Riikka näytti?"

"Riikka? -- Sekö kahvintuoja?"

"Se -- se juuri, jota sinä tuijottelit, niinkuin olisit tahtonut puraisematta nielaista."

"Taisihan tuo olla pulska liha", sanoi kymmenniekka huolettomasti.

"Liha? Mitenkä niin liha?"

"Ka -- mitä lihasta syntynyt on, se on liha", selitti kymmenniekka ja jatkoi haukotellen: "tyttö olkoon tyttönään, mutta hänellä oli rintaneula, joka -- jos se todellakin on kultaa -- ei ole sadalla markalla maksettu."

Kuin siivellä pyyhkäisten katosi kaikki vihan kauna päällikön sydämmestä ja nauraen sanoi hän: "kyllä olet hyvä. Ei sinua tässä maailmassa miellytä muut kuin ne neljä kaks'päistä naista."

"Mutta ne ovatkin luotettavimmat siitä suvusta, varsinkin jos on mies ja kymmensilmä toverina."

Puhe keskeytyi siihen, sillä isäntä tuli takaisin huoneesen ja häntä seurasi palvelustyttö tuoden teetä, jota nyykistäen tarjosi vieraille ja sanoi vielä kehoitukseksi "ottakaa!"

Sikaria pöydältä vaihtaessaan sai kymmenniekka tilaisuuden suhkaista päällikön korvaan: "etehisen nurkassa on minulla laukussa pötkä parasta kolmemarkkaista -- teen väriksi."

Silmää iskien nyykähdytti päällikkö päätään ja alkoi heti esitellä isännälle että: "eikö tässä illan kuluksi saisi isännälle tarjota pikkuisen ulkolaista veden mauksi?"

"Väärinhän tuo on elävässä talossa avata vierasten eväitä", vastasi isäntä, "mutta sattui nyt niin hullusti, jotta ei talossa olekaan kuin pelkkää paloviinaa -- eikähän sitä ilkeä ihmisille tarjota. -- -- Kävikin tässä viime viikolla nimismies ja minkä mitäkin herroja, niin ett'ei ole konjakin pisaraa koko talossa."

"Ainahan niitä talon varoja kulutetaan", tuumaili päällikkö, "mutta maistetaanhan nyt kerran vierastenkin tuomisia." Kääntyen sitten kymmenniekkaan lisäsi hän: "käyppäs sieltä laukusta se musta poika tänne, niin katsotaan onko sitä miehen kumppaniksi."

Isäntä hommasi lisää vettä ja sokeria, ja heti oli totin juonti "täydessä käynnissä", kuin nälkä-Jaakon rikastuminen. Isäntä ja päällikkökin, toisten esimerkkiä seuraten, tekivät oikein aimo lasit, mutta kymmenniekka sanoi, ettei hänen vatsansa siedä kuumaa totia, ja kävi etehisestä hakemassa kauhallisen kylmää vettä. Siitä hän sitten, varsinkin toisten silmän välttyessä, täytteli lasiansa, mutta kuitenkin ehti silloin pohjaan kuin toisetkin. Nyt tehtiin "toiselle jalalle" ja sen loppupuolella alkoivat niin hyvin isännän kuin päällikönkin posket tuntuvasti punoittaa. Kymmenniekka sai nyt jo rauhassa istua eri päällään tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun.

Silloin kun pantiin sulamaan "palan päälle" nousi kymmenniekka lähteäkseen ulos.

"No mihinkä nyt?" kysyi isäntä.

"Aion käydä pistämässä hevosen kenkään ennen kuin väki levolle ehtii, että näet saan jalan pitäjän ja aamulla päästään ajoissa työhön lähtemään."

"Onhan niitä, nyt siksi talossakin miehiä. Minä lähden paikalla sanomaan --"

"Ei, ei -- kyllä minä sen itse pian kengitän; enkä sitä mielelläni muiden tehtäväksi annakaan", keskeytti kymmenniekka isäntää.

"Antakaa sen vaan mennä", sanoi päällikkö. "Se on siitä ruunastaan yhtä arka kuin piiskuri kunniastaan."

Siten pääsi kymmenniekka lähtemään ja sai avukseen erään renkipojan, joka jo oli illalliselta päässyt. Näppärästi näkyi hän osaavankin hevosen kenkään saada ja yks'kaks' oli kolme jalkaa kengässä, mutta kun viimeisestä jalasta kenkäkulua päästettiin, katkesi yksi nauloista. Kymmenniekka koetti monta monituista kertaa sitä siitä irti kiskoa, mutta turhaan. Saipa renkipoikakin koetella oppiaan, mutta eivät ottaneet hohtimet.

"No osasipas häjy täperältä katketa", sanoi kymmenniekka.

"Johan osasikin", vakuutti poika.

"Eikä sitä tuosta kohti saata vuollakaan, kun siinä on liha lähellä."

"Eihän sitä siitä miten", sanoi poika hyvin ymmärtävän näköisenä. "Jos edes olisi tuosta paremmin etupuolelta katkennut, mut eipäs. Siitä vaan ihan pahimmalta paikalta sen piti piuskahtaa."

"On siihen vielä yksi keino", tuumaili kymmenniekka. -- "Missähän se on se talon tytär?"

"Tuollahan tuo istuu portailla."

"Jaha -- aivan oikein", sanoi kymmenniekka ja lähti pihan poikki portaille.

Riikka ei näyttänyt tulijaa huomaavankaan, mutta jalkoterät kumminkin ponnistivat porrasta vasten, ikäänkuin hän olisi aikonut liikkeelle lähteä.

"Saisikohan lainata yhtä sukkapuikkoa?" sanoi kymmenniekka tyynesti Riikalle.

Tyttö näytti hiukan hämmästyneeltä ja kysyvin silmin katseli miestä. Sen huomattuaan selitti kymmenniekka pikkuisen hymyssä suin: "katkesi yksi kenkänaula, eikä saada sitä pois paksuleukaisilla hohtimilla. Täytyy hieman polttaa kaviota, mutta en tarpeettomasti tahtoisi eläintä kiusata paksumpaa rautaa kuumentamalla."

Riikka ojensi kymmenniekalle ääneti yhden sukkavartaistansa ja joutilaaksi jääneenä katseli sitten kengitystä. Vähitellen katosi hänen silmistänsä niissä äsken ilmestynyt tuikeus ja koko muoto ikäänkuin kirkastui. Melkeinpä ystävälliseltä kuului jo hänen äänensä, kun hän kymmenniekan kiitoksille vastasi: "ei mitään kiittämistä."

Kymmenniekka käski renkipojan panna ruuna liekaan ja antoi hänelle "suutarin markan" juomarahaksi, niinkuin poika iloissaan toisille kehui. Sitten hän istahti portaiden toiselle puolelle, vastapäätä Riikkaa ja alkoi puhella ilmasta ynnä muista vähäpätöisistä seikoista.

Yht'äkkiä rupesi huoneesta kuulumaan päällikön käheä-äänistä, mutta kovaa laulua. Jokaisen värssyn lopussa yhtyi siihen arvattavasti isäntäkin, koska aina selvemmin kuului silloin: "huhhahhei ja huhhahhei, -- ja hukkuvan minun luuli."

"Noita, mitä iloa pitävät! Onpa toki hyvä, että väki nukkuu aitoissansa", sanoi Riikka selvällä inholla. "Ja isäkin viitsii -- vanha mies", lisäsi hän vielä punehtuen.

Kymmenniekka koetti puolustella toisia, mutta Riikka kinasi vastaan, väittäen tuollaista elämää eläimelliseksi.

"Miksi ette sitten tekin ole yhdessä joukossa, kun heitä kuitenkin puolustatte?"