Chapter 14
Katselemistapa seutu taisi ansaitakin. Veden kalvossa päilyi lämpimän näköinen kesäinen taivas ja nuo rannoilla kaareilevat, vakavat vaarat yhdessä kunnasten kanssa näyttivät niin hempeiltä viheriässä kesäpuvussaan. Tuntui kuin olisivat ne hiukan häpeissään punehtuneet nähdessään miten tuo vankka, vanha manner viitsi niin lapsellisesti leikitellä epävakaisen veden kanssa lähettämällä sen syliin pitkiä niemen kaistaleita, joiden rantoja laineet sitte lempeästi suutelivat; vai lieneekö ilta-aurinko muutoin vain punannut vaarojen rinteitä. -- Ritoniemellä taas rehoitti uhkea laiho ja sieltäpäin kuului jonkun karjasta eksyneen sonnin juhlallinen mylvintä. Puiden lomatse näkyi ylempää pienoinen mökki ja Lehtovaaran rinteellä heloitti punanen herraskartano täydessä loistossaan. Sen akkunat välähtelivät niin somasti, ikäänkuin nekin olisivat iloinneet kesäillan kauneudesta.
Salmelan kohdalle asti ei sitte enää kuulunut muuta kuin veden hiljainen solina venheen kokan edestä, vaan siellä, talon valkamassa, tervasi ruotiukko venhettä ja vapisevalla äänellä verkallensa veisasi:
"Ne niitun kukat koriat ja laiho laaksoissa, niin ylpeät yrttitarhat, puut vehreät verassa; ne meille muistuttavat suurt' hyvyyttä Jumalan."
"No soudapas nyt, ett'ei aivan aamu tule, ennenkuin kotona ollaan", sanoi Martti tytöllensä, joka ikäänkuin unesta havahtuen tarttui airoihin.
Pian kuluikin loppumatka ja venhe jysähti kauppamiehen laituriin. Martti itse otti lammasvasun ja Mari sai taluttaa koiraa.
"Mies, onko sinulla kaloja kaupan?" huusi kauppamiehen rouva avonaisesta akkunasta.
"Ei, teidän hektorin jälehmiä minä tässä vain kantelen rouvalle paistiksi", lausui Martti uhkaavaisesti hymyillen.
Hektorin nimen kuultuansa vavahti rouva ja silloin hän huomasikin miten tuo hänen lemmikkinsä surkeasti riuhtoi päästäkseen irti Marin nauhasta.
"Tyttö, etkö ymmärrä? Laske paikalla hektori irti, heti paikalla", kirkui rouva akkunasta ja alkoi tulla rymytä ulos.
"Älä laske", sanoi Martti, ja pani lammasvasunsa puodin portaille. Sitte otti hän itse hektorin halttuunsa. Silloin joutui rouvakin portaille ja äystäsi Martille eläimen rääkkäämisestä ynnä muuta niin ett'ei Martti laisinkaan saanut sanan vuoroa. Kauppamies itsekin tuli portaille säikähtyneenä melusta, mutta nähtyänsä Martin rauhoittui hän pian, sillä hän tunsi Martin hiljaiseksi mieheksi. -- Kauppamiehelle sai Martti viimeinkin asian selitetyksi, mutta rouva riuhtoen nuorasta ajoi Martin kaikki sanat valheeksi. Martti ei heittänyt koiraa irti, vaikka rouva olisi miten reuhunut, ja siksi rouva viimein kääntyi mieheensä ja kiljasi: "Petter betala".
"Jaah, jaah, Petter petaala!" mukisi kauppamies ymmärtämättä muuta kuin nimensä, sillä hän ei osannut ruotsia, vaikka rouva ei sitä kiireissään muistanut.
"Maksa!" sanoi rouva luoden mieheensä inhoa ja ylenkatsetta osoittavan silmäyksen.
Kauppamiehelle selvisi siitä asia ja kääntyen Marttiin sanoi hän: "no laskehan nyt koira irti ja koetetaan sopia, asiasta tuumailemalla".
"Se on toista", vastasi Martti, ja rouva sai hektorinsa, jonka veristä kuonoa hän suuteli niin että Mari inholla kääntyi toisaanne päin ja Martin täytyi syläistä.
Martti pyyti lampaastansa kymmentä markkaa ja kauppias tarjosi alussa vaan neljää. Tingittiin siinä molemmin puolin ja viimein riitarahan kahtia pantua suostui kauppamies maksamaan kahdeksan markkaa, jos Martti ottaisi sen arvon tavarassa. Silloin vilahti Martin mieleen nuo kumplastikengät ja hän vaipui ajatuksissaan katselemaan Marin jalkoja.
Kauppamies aavisti pelin voittaneensa ja ajatteli: "minä siltä pöllöltä kiskon varsinkin kolme markkaa liikaa, niin että lammas menee viidestä".
"Mitä tavaraa te sitte antaisitte?" kysäsi Martti viimein.
"Vaikka mitä, kahvia, sokeria, karttuunia --"
"No mennäänhän sitte puotiin, jos tuolta sattuisi jotain mieleistänsä löytämään", tuumaili Martti. Puotiin mentiinkin ja siellä silmäili Martti ympäri hyllyä ja kattoa, ikäänkuin ei tietäisi mitä ottaa. Viimein osoitti hän erästä hyllyä ja kysäsi puotipojalta: "mitäs ne nuo ovat?"
"Ne ovat kalosseja, kumplastikenkiä", selitti puotimies.
"Vai niitä ne ovat? Näytäpäs minkälaisia ne ovat", pyysi Martti.
Poika nosti niitä esiin muutamia paria ja Martti käänteli niitä tiskillä.
"Otapas todellakin, Martti, joku pari; ne ovat, niinkuin näet, vedenpitäviä ja lämpimiä, oikein villavuorisia", kehoitti kauppias.
"Mitäpä niillä näin talonpoikaiset tekisi", tuumaili Martti, "herrain koristeitahan ne vaan ovat".
"Voi veikkonen; ulkomailla pitävät niitä kaikki ja kaupungissa on jo jokaisella piiallakin", selitti kauppias.
"Pitävätkös niitä naisetkin?" sanoi Martti ikäänkuin ihmeissään.
"Naisethan niitä vasta pitävätkin", sanoi puotipoika.
"Eihän tuo sitte taitaisi olla niin maailman kumma", arveli Martti, "mutta ovatko ne mitenkin hinnassa?"
"Ei, kuin viisi --"
"Viis'toista markkaa pari", keskeytti kauppamies puotilaistaan, joka tuskalla jaksoi hillitä nauruansa.
"Ohoh -- viisitoista markkaa; johan sillä saa oikeat varsikengätkin", tiesi Martti.
"Niin nahkaset", myönsi kauppias, "mutta nämäpä ovatkin toista ainetta."
"Nahka kuin nahka", arveli Martti, "mutta jos siitä lampaasta pannette, niin otanmahan yhden parin koetteeksi."
"Äläpäs mies", sanoi kauppias, "vai lampaasta? -- Mutta kuusi markkaa väliä, kun olet saanut tänne asti soutaa, kuusi markkaa, niin oli meni."
"Pane puolet pois", tinki Martti.
"Ei niin penniä", intti kauppias.
"No, paljokos helpotatte?" tiedusteli Martti yhä.
Kauppamies otti lyijykynän ja teki numeroita tiskillä olevalle käärepaperille. Viimein hän lopetti laskunsa ja sanoi: "ei kannata näet enää helpottaa; enemmän makaavat itselle."
"No jospahan antaisin neljä markkaa", ehdotti Martti.
"Ei", sanoi kauppias ja kääntyen puotilaiseensa käski: "pane pois paikoillensa". Poika asetteli kalosseja parin kerrassaan hyllylle ja silloin luuli Martti jo toden olevan käsissä. -- "Pannaan taaskin riitaraha kahtia", esitti hän.
"No olkoon näin tutun kaupassa", sanoi kauppias, ja Martti kaivoi kukkarostansa viisi markan kappaletta tiskille.
"Sillä tavalla sitä kauppaa tehdään", puhui kauppias apulaiselleen.
"Voisitte nyt antaa kaupantekijäisiksi makeisia tytölle", huomautti Martti vielä.
"Anna pari orehkaa", käski kauppamies ja sitte pantiin pari puolikorkeita miehen kalosseja N:o 7 kääröön.
"Miksikähän niissä on kaikissa tuommoisia pykäliä pohjat täynnä?" kysyi Martti puotilaiselta.
"Että terva pääsee paremmin sisään imeytymään", vastasi poika ja kauppias nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
Kättä lyöden erottiin sitte ja kauppaansa tyytyväisinä lähtivät Martti ja Mari kotiinsa.
Siellä päätti Reeta miehensä ihan patahurjaksi ja uhkasi "aivan huomeisena päivänä" viedä kauppamiehelle kamsunsa takaisin ja ottaa pois kolmetoista markkaa, "joille kyllä on parempia reikiä", sanoi hän.
"Et vie", lausui Martti lyhyesti, mutta semmoisella äänellä, että Reeta näki parhaaksi vaieta ja tyytyväisenä seurata miestänsä makuuaittaan. Huomenna taas pääsi Reetan kieli valloillensa, kun hän sai tilaisuutta pistäytyä myllyllä ja siellä sai Maijastiinalle kertoa miten "hupsu se Martti on, että sen todet ja leikit ovat aivan sekaisin".
Vielä samana päivänä kävi Maijastiinakin Haapapuron mökillä noita "kumplasti-kummituksia" katsomassa. Martti oli jo ennättänyt ne tervata ja ripustaa aidan seipääsen kuivamaan. Mielihyvissään Martti sitte kyntäessään näki miten "myllyn Maijastiina avossa suin Marin tulevia vihkimäkenkiä katseli, ikäänkuin olisi niitä nielaista tahtonut", kuten hän Reetalle iltasella kertoi.
Muutamia viikkoja kului sitte kaikessa rauhassa, jolla ajalla kaikki kylän eukot olivat jo ennättänet käydä Marin tulevia vihkimäkenkiä tutkimassa sekä ulkoa että sisästä, mutta sitte seurasi Haapapuron mökissä rauhattomammat ajat. Ihmiset näet pääsivät kiireimmistä töistään ja myllyllä alkoi entistä enemmän kulkea jauhattajia. Ne pistäytyivät tuon tuostakin Haapapuron mökissäkin, eikä heillä näyttänyt olevan muuta asiaa kuin saada nähdä pikku Marin tulevia vihkimäkenkiä.
Parille kolmelle kävijälle oli Martti hyväntahtoisuudessaan niitä näyttänytkin, mutta kun suutari Heikkikin, "se maailman roisto", tuli ja hyvin pilkallisesti pyysi niitä nähdäksensä, että hän muka niistä oppisi "sen oikean vihkimäkenkien vasoonin" ja voisi pappilan mamselille tehdä kengät "oikein uutta muotia rannun kanssa", niin silloin suuttui Martti ja Heikki sai kauan näkyviä rantuja ruumiisensa. Yhä enemmän rupesi sitte Haapapurolla käymään kerjupoikia ja muita veitikoita karttamassa saadakseen nähdä kumplastikenkiä ja varsinkin oli niitä pyhän seutuina niin paljo, ett'ei Martti saanut paljo muuta tehdäkään kuin piiska kädessä heilua.
Rauha oli kadonnut "kumplastikenkien" mökkiin tultua, ensin perheellinen ja sitte naapuri-rauhakin niin, ett'ei Martti enää viitsinyt kylässäkään näyttäytyä. Kerran hän kuitenkin rohkasi luontonsa ja lähti Lintulaan talkoihin. Päivä meni siellä jokseenkin mukiin, ei kuulunut kuin silloin tällöin joku "kumplasti" tahi "vihkimäkengät". Pahimmat hulivilit olivat näet saaneet päähänsä jonkun uuden nuotin ja sitä ne viheltelivät pitkin päivää, joten Martti jo toivoi tuon kenkäjutun alkavan unehtua uudempien tieltä.
Tuli niin ilta ja pirtissä alettiin tanssia. Marttikin pistäytyi sinne katsoman nuorten huvitusta. Tuskin oli hän, miesparka, päässyt penkille istumaan, kuin suutari Heikki, Pura-Tuomas ja pari muuta pojan riiviötä rupesivat keskellä lattiaa tanssimaan jotakin kummallista tanssia ja koko joukko rallatteli:
"Oottekos nähnynnä Martin Maria Haapapuron mökillä? Martin Mari se tanssin alkaa uusilla kumplastikengillä --"
Sen enempää ei Martti jaksanut kuunnella, vaan sysäsi syrjään ovella seisovat sekä pojat että tytöt ja ikäänkuin hengen hädässä kiiruhti kotiinsa. -- Siellä olivat jo Reeta ja Mari levolla. Martti töyttäsi Reetaa kylkeen ja kiljasi: "akka pane paikalla pirtti lämmitä!"
Hirmustuneena hyppäsi Reeta vuoteeltaan ja alkoi siunailla.
"Mikä virma sinuun on tullut; -- ethän vain -- oletko sinä humalassa vai -- Herra nähköön; -- kuulehan -- älä nyt noin riehu; mikä sinulle on tullut?" puheli Reeta pelolla katsellen miehensä raivoa ja kummallisesti hehkuvia silmiä.
"Pane paikalla pirtti lämmitä -- tahi minä -- ei, sitä ei enää kestä mikään -- pirtti lämmitä tahi tänä yönä tapahtuu kummia!" ärjähteli Martti ja vapisi kauheasti. -- Reetan täytyi totella ja hän luuli nyt jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kun vihdoin tuli oli saatu syttymään, meni Martti ulos aittaan, josta kohta ilmestyi takaisin, nuo kuuluisat "kumplastikengät" kädessä. Hän otti hiilikoukun uunin korvalta ja työnsi Marin tulevat vihkimäkengät sillä ihan uunin perille. Sydän sylissä ja tuskasta vavisten odotti Reeta vuoteellansa mitä sitte seuraisi ja Mari itkeä nyyhkytti nurkassa.
"Ei ne sen vietävät edes pala tulessakaan ja käryävät kuin kadotuksen kattila", tuumaili Martti kokoellen palavia puita kalossien päälle. Sitte hän istui uunin edessä tuijottaen liekkiin ja hänestä tuntui kuin pitäisi hänen saada koko entinen elämänsä poltetuksi yhdessä "kumplastikenkien" kanssa. Kaikki oli muuttunut nyt aivan arvottomaksi hänen silmissään. Rahat ja tavarat, kaikki mikä ennen oli mieltä viehättänyt, tuntuivat nyt mitättömiltä, sillä hän oli joutunut ihmisten pilkaksi. Häpeä ympäröi häntä kaikkialla, eikä yksin häntä vaan koko perhettänsäkin, ja siihen oli hänen tyhmyytensä tai ylpeytensä syynä. Tuolla rinnassakin tuntui niin oudolta ja autiolta; -- "ei, loppu tästä täytyy tulla", lausui hän ääneen. -- Synkästi tuijotti mies eteensä kauvan, hyvin kauvan. -- Puut olivat jo palaneet hiiliksi ja hiiletkin himmenneet. Syksyinen synkkyys vallitsi huoneessa ja pimeys vallitsi sydämessäkin; vieläkin synkempi pimeys kuin huoneessa.
Silloin leimahti vielä kerran liekki uunissa ja valaisi huonetta. Sen liekinkärki kohosi ylöspäin. Ylöspäin kohosi Martinkin silmäys ja tuo liekki ei valaissut ainoastaan huonetta; se valaisi paljoa syvemmälle. -- Martti mietti, mietti kotveroisen, nousi sitte ylös, teki valkean talikynttilään ja koko yön luki hän vanhaa, repaleista virsikirjaa; muuta kirjaa ei heillä ollutkaan. -- Reeta heräsi yöllä pari kertaa ja ajatteli: "mikähän sen nyt koko yöksi lukemaan pani!"
Aamulla tapasi Reeta miehensä niin tyynenä ja iloisena, ett'ei hän "niin iloinen ollut koskaan ennen ollut", hymyillen kertoi sitte Martti hänelle häväistyksestään, niinkuin se ei laisinkaan olisi häntä itseänsä liikuttanut, vaan jotakin ventovierasta. Sitte palasi rauha Haapapuron mökkiin, ulkonainen ja sisällinen rauha; mutta Mari jäi vihkimäkengittä, vaan sai siihen sijaan raamatun, jota kuitenkin Martti itse enimmäkseen luki, varsinkin pyhän seutuina.
MERKILLISET MIEHET.
Eläessäni en ole paljoa matkustellut, vaan sinä kesänä, jona ylioppilaaksi tulin, tein päätöksen matkustella ympäri isänmaatani ja, kumma kyllä, sen päätöksen panin toimeenkin. Mieleni tosin olisi tehnyt ihailemaan alppien kauniiksi kehutuita tienoita, mutta kukkarollani oli enemmän älyä ja se sanoi jyrkästi "ei" tuolle tuumalleni. Sentähden päätin kumminkin tutustua edes omaan maahan ja kansaan, joista runoilijamme ovat laulaneet monta niin ylevää ja kaunista laulua.
Kuljeskelin siis ympäri, käyden katselemassa joko kauneudestaan tahi muutoin merkillisiä paikkoja. Toisinaan myös ajoin pitkät matkat oppiakseni tuntemaan kunkin paikkakunnan merkillisimpiä miehiä. Hetkisen heidän kanssaan puheltuani, tavallisesti siitä mitä viimeiset sanomalehdet sisälsivät, jatkoin taas iloisena ja tyytyväisenä matkaani, aikoen tulevaisuudessa tehdä sellaisia urotöitä ihmiskunnan hyväksi, että jos puoletkaan niistä tehtäisiin, niin muuttuisi tämä matoinen maa vähintäänkin paratiisiksi.
Niin oli kesää kulunut jo hyvä pala, kun eräänä helteisenä aamuna saavuin T:n pitäjääsen lähellä K:n kaupunkia. Siinä oli apupappina eräs vanhoja koulutoverejani. Päätin pistäytyä häntäkin katsomassa, vaikka ei hänessä tietääkseni ollut muuta niin merkillistä kuin se, että hän varustettuna 800 markan vuotuisella palkalla ja 5,000 markan velalla oli uskaltanut mennä avioliittoon muutaman köyhän lukkarin vieläkin köyhemmän tyttären kanssa, eikä laisinkaan valittanut palkkansa pienuutta, vaan piti suun säkkiä myöten. --
Pappila, jossa tuo ystäväni asui, oli koko matkan syrjässä varsinaiselta tieltäni. Sen vuoksi minua tuntuvasti harmittikin, kun palvelustyttö, päiväpaisteessa kimaltelevaa lyyryäni töllistellen ja väliäpitämättömällä äänellä kertoi maisterin rouvineen tän'aamuna lähteneen kaupunkiin eikä palaavan sieltä ennen huomeista iltaa.
"Miksi hän juuri tänä aamuna oli matkustanut -- eikö hän yhtä hyvin huomenna olisi ennättänyt lähteä? Ja minkätähden naineet miehet ylipäätänsä ollenkaan matkustavat? Jos minulla olisi kotona nuori, viehättävä rouva, niin minä en vaan kiertelisikään ympäri maailmaa. Turkanen kaikkiakin!"
Tuolla tavoin mietin suutuksissani ja pitemmittä puheitta hyppäsin rattaille lähteäkseni pois. Silloin -- tietysti paljaasta sattumuksesta vain -- ilmestyi päärakennuksen portaille nuori, viehättävä neiti, pappilan vanhempi tytär Aina.
"Kas vaan herra N---- ja aikomuksessa karata pois läpi käsien; kukas sitä olisi uskonut niin kohteliaasta herrasta? -- Sepä hauskaa, että sain tavata vielä kerran teitäkin: no alas rattailta, ei tässä niin vähällä päästä tervehtimättä vanhoja tuttaviansa", komensi tuo veitikka ja minä tottelin ja tervehdin häntä.
"Mutta, mitä minä hupakko, enhän muista toivottaa lyyryllenne onneakaan; vaan se tulee pelkästä ihastuksesta, kun näin arvaamatta saan taas nähdä teitä; se, näette sen, herättää minussa niin hauskoja muistoja".
Minä punastuin, ja sen huomattuaan jatkoi hän vaan: "muistanettehan tekin kuinka yhdessä tanssittiin lehtori Patelinin luona -- siellä oli niin sanomattoman hupaista?"
Minä vakuutin koko ikäni muistavani sen ja nolona katsoa ällistelin Ainan punehtuvaa sisarta, joka jo muutamia silmänräpäyksiä oli seisonut sisarensa vieressä tietämättä oikein mitä tehdä, kun Ainalla ei näyttänyt olevan kiirettä meitä toisillemme esittelemään.
"Katsokaas Elliä herra N----, kuinka hän seisoo tuossa niin toimessaan nyppien esiliinaansa ja tirkistelee teitä salavihkaa kuin lapsi sokerileipää, hihihi! Ei ihmekään, sillä me emme täällä maalla saa nähdä muita vieraita kuin vanhan hupakon nimismiehen, joka 'on jo oikein kasoittunut vanha poika', niinkuin piiat sanovat ja sitä paitsi Ellin sulhanen, mutta sitä ette saa sanoa kellekään, sillä asia on muka vielä salainen, hihihi!"
"Hyi Aina, kuinka sinä olet paha!" lausui Elli avatessaan toisenkin puolen etuhuoneen ovea, ikäänkuin ei yhdestä puolesta olisi sovittu sisälle menemään.
"Mitä joutavia! tosiasioitahan minä puhun. -- Niin oikein, tehkää hyvin ja käykää sisään. Pappa meni juuri pellolle, vaan hän tulee paikalla, minä panen Tiinan häntä käskemään; sillä aikaa saatte tyytyä meidän seuraamme", puhui Aina. Jonkun kohteliaisuuden lausuttuani astuin yli kynnyksen ja Ainan ääni kajahteli niin lämpimästi sydämessäni.
"Pappa näkyy jo tulevankin. -- Pappa, pappa! Te tulette kuin kutsuttu; me olemme saaneet vieraita ja oikein Helsingistä asti. Ylioppilas N---- ja meidän isämme. Me olemme jo Viipurin ajoista tuttuja ja vahvoja riitaveljiä", selitti Aina ja lisäsi kääntyen minuun: "vai kuinka herra N----?"
"Niin", myönsin minä katsoen hänen suuriin vilkkaihin silmiinsä, "ja hyviä ystäviä kuitenkin, toivon minä?"
"Tietysti, kuinkas muutoin!"
Ystävällisesti otti vanha kirkkoherra minut vastaan, niinkuin Suomessa yleiseen on tapana, varsinkin jos vieras on ylioppilas, sillä nehän ovat spes patriae (maan toivo).
Tytöt jättivät minut nyt isänsä kanssa kahden kesken ja riensivät taloustoimiin vieraalle suunavausta saamaan, sillä heidän äitinsä oli jo aikoja sitte kuollut.
Nuo tytöt, vaikka samoissa suhteissa kasvaneet, olivat kuitenkin aivan erilaisia luonteeltaan. Toinen oli vilkas, puhelias, vallaton ja veitikkamainen, jonka yksi ainoa katse voi ajaa toisen ihmisen huolet kuulumattomiin, haihduttaa ne, niinkuin keväisen auringon säde sulattaa lumiverhon kukkaiskummuilta, kuten runoilijat sanoisivat. Hän olikin oikea kevätkukka, tuommoinen pieni hento kappale, joka herättää nuorukaisen sydämessä oudon kaipauksen tunteen ja saattaa hänet uneksimaan pienistä, sievistä puutarhoista, joissa päivä paistaa lakkaamatta, linnut laulavat ja kukkaiset, tuoksuen vienon tuulen liikehtiessä, toisilleen kumartelevat. Hänen kanssaan olin jo vanha tuttu, s.o. noin vuosi takaperin olin tavannut hänet muutamissa perhehuveissa ja siellä oli yhdessä tanssittu pari franseessia, juteltu yhtä ja toista kaunista ja hiukan kielikiistaakin harjoitettu. Toinen neiti, Elli, oli aivan sisarensa kuva, kentiesi hiukan solakampi vartaloltaan, mutta hän oli tyyni, olentonsa arvokkaampi, ja hänen rehellisistä, syvistä silmistään loisti sydämellinen ystävyys ja rakkaus kaikkea jaloa kohtaan, vaan hän ei kuitenkaan ollut, ainakaan ensi silmäyksellä, niin miellyttävä kuin tuo vilkkaampi Aina. Sanalla sanoen hänkin oli sellainen ihana ruusu, jota tekisi mieli poimimaan ja kätkemään povellensa, mutta jota kuitenkaan ei jonkunmoisesta kunnioituksen tunteesta uskalla lähestyäkään.
Kirkkoherra itsekin oli perin herttainen ukko ja niinkuin tyttärensäkin puhelias ja ystävällinen, joten hänen kattonsa alla olin pian yhtä perehtynyt kuin kotonani. Minä tein hänelle tyydyttävän selon perheoloistamme, sillä hän ja isäukkoni olivat ennen muinoin yhdessä takoneet päähänsä "Skagerrakkia ja Kattegattia, joista kaikista ei minulle elämässäni ole ollut pienintäkään hyötyä", tuumaili vanhus. Siitä ja muistakin ukon puheista näin hänen olevan vanhoillaan-olijoita. Muun muassa ei koko taloon tullut yhtään sanomalehteä, eikä kirjastossakaan ollut juuri muuta kuin pietistisiä hartauskirjoja.
Senpätähden olikin tytöistä mieluista, kun heille kerroin kaikenlaisia uutisia, varsinkin Helsingin ihmeitä, joita keväällä olin lähes kaksi viikkoa saanut ihailla. Vielä mainitsin tullessani käyneeni Porvoossakin ja tytöt heti kyselemään olinko nähnyt Runeberginkin siellä. Ikävä kyllä, minun täytyi tunnustaa, ett'en ukkoa itseään ollut nähnyt, vaan hänen asuntoansa olin katsellut oikein tyystin ja olihan sekin jo jotakin. Kerroinkin heille tuosta asumuksesta havaintojani ja lopulla heidän pyynnöstään luin muutamia paikkoja Hannasta. Tytöt kehuivat lausumistani ja minä taas heidän taloudellisia avujaan. Sainpa vielä ajan kuluksi Ellin vähän soittamaankin ja sitte hän kauniilla alttoäänellään lauloi: "on Herran päivä nyt", joka teki meihin kuulijoihin syvän vaikutuksen.
"Kiitoksia, neiti laulaa erinomaisen hyvin. En koskaan ole kuullut niin kaunista alttoa", vakuutin minä ja mielessäni ihmettelin minkä kumman tavalla ukko oli saanut tyttärensä tuolla tavoin kasvatetuiksi, sillä sen tiesin, ett'eivät he päivääkään olleet koulua käyneet ja äitikin oli kuollut jo aikaiseen.
"Sen näkee, että jo olette ennättänyt pääkaupunkilaistua", vastasi Elli, vähän pistävästi, minun kiitoksiini.
"Vielä mitä", tarttui Aina puheesen, "kaikki ihmisethän ovat ihastuneet sinun ääneesi. Etkös muissa miten nimismies aina kehuu sinun näppäryyttäsi ja lopettaa valittamalla, ett'ei sinusta ole luotu poikaa, sinusta kun tulisi niin oivallinen lukkari, hi hi hi!", ja sitte hän taas nauroi niin heleästi.
"Mitäs nimismies neiti Ainasta sanoo?" kysäsin minä lopettaakseni hänen kiusantekonsa.
"Hän sanoo minua pieneksi hupakoksi, joka en osaa mitään, en edes oikeita herraslaulujakaan, jonka pitäisi hävetä tekemästä pilkkaa vanhasta miehestä ja ottaa nuorempi sisarensa esimerkiksi. -- Sitähän minä aina koetankin tehdä, vaan mistäpäs minä saisin tuon Ellin juhlallisuuden?" Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika vallattomasti:
"Mitäs minä huolin, jos maailma huutaa; huoliinhan se kuolis', pieksämättä suutaan."
Semmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa hauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä sinne odottamaan ystäväni palaamista.
Päivällinen oli mitä yksinkertaisinta laatua, vaan kaikki oli niin sirosti järjestettyä, että se näytti oikein juhla-aterialta. Syötyä tupakoitiin ukon huoneessa ja hän puheli minulle vanhoja koulukaskuja, kertoi heinänkasvusta ja vuodentulo-toiveista sekä seurakuntalaistensa köyhyydestä. Köyhyyttä todisti koko pappilakin, eikä siinä näkynyt mitään muita ylellisyyskapineita, paitsi piano. Kirkkoherra ei kuitenkaan vaikeroinut tilaansa, vaan päinvastoin näytti hyvin tyytyväiseltä. Viimein hän kyseli minun aikeitani tulevaisuudessa, ja minä luettelin hänelle koko joukon niitä tuulentupia, joita -- kummallista kyllä -- jok'ikinen kulunut vuosi on sittemmin sadoittain repinyt rikki. Vielä tiedustelin häneltä seurakunnan merkillisimpiä miehiä.
"Eipä täällä juuri yksikään ole toistaan merkillisempi", tuumaili vanhus.
"Ei suinkaan täälläkään kaikki ihmiset liene samasta pölkystä vestetyt", vastasin minä, "tottahan heissä lienee edes joku, jonka kanssa tutustuminen maksaisi vaivan."
Kirkkoherra alkoi tuumailla, mutta merkillisiä miehiä joko oli äärettömän paljo tahi ei yhtään, sillä vanhus ei näkynyt hevin keksivän kenen luo hän minut neuvoisi. Viimein kuitenkin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lausui: "epäilemättä on Antti Pelkonen tämän pitäjään merkillisin mies."
"Asuuko hän kaukanakin täältä?"
"Hän asuu Salakkalahdella. Kyllä sinne ympäri järven tulee lähes pari peninkulmaa, mut suoraan ei vesimatkaa ole yli kahden neljänneksen."
"Mikä hän muutoin on miehiään?" kysyin taaskin.
"Tavallinen köyhä talonpoika hän vaan on."
Minä ihmettelin, miksi köyhät ihmiset useinkin ovat rikkaita viisaammat, vaikka rikkailla luulisi olevan enemmän tilaisuutta opin ja viisauden hankkimiseen. Kirkkoherra arveli tyhmemmille annetun enemmän varoja, kun he eivät muutoin pääsisi maailman läpi, "vaan viisaammat tulevat rahoittakin aikaan, ja sitä paitsi on köyhyys hyvä niin hyvin viisauden kuin nöyryydenkin koulu."
"Mitäs tuo Pelkonen oikeastaan on tehnyt?" utelin minä.