Chapter 13

Kotona olin tottunut viettämään aikani enimmäkseen ulkoilmassa, eikä siellä päivän valoa ja raitista ilmaa ollut koskaan puuttunut. Tässä uudessa asunnossani siihen sijaan oli niitä molempia jotensakin niukalta. Ihmekö siis että minulla oli ikävä, enkä oikein tahtonut viihtyä kuivan latinan kieliopin ääressä, vaan mieluummin maleksin joko joen rannalla kaarnalaivoja uittelemassa tahi Tikkamäellä puolukoita poimimassa. Isäntäväestäni näytti myös olevan samantekevä, olinpa minä kotona tai kylässä. Joskus näyttivät he olevan mielissäänkin, kun pysyin niin paljon poikessa, ja sentähden sanoi rouva minua aina "siivoksi pojaksi, joka ei ole kenenkään ristinä." Eräänä pilvisenä päivänä olin niinikään kaupungilla katselemassa, kun torille pystytettiin kaiken kokoisia ja näköisiä myymäkojuja. Muhkeat hevoset, ankarasti tömistäen maata, vetivät kaupunkiin iloisen ja tyytyväisen näköisiä maalaisia ja rusoposkisia kaunottaria, jotka nyt keräytyivät sinne huvitteleimaan, sillä tänään oli markkinain aatto. Ihmisiä kuhisi kaikkialla, niinkuin hyttysiä lämpimänä kesäiltana. -- Tuota vireää liikettä katsellessani jouduin muutaman rapistuneen, pienoisen kartanon kohdalle. Sen katolla raukeana liikahteli iso kolmivärinen lippu. Seinään oli kiinnitetty kookas paperi, jossa sormen paksuisilla kirjaimilla ilmoitettiin tunnetun saksalaisen taideniekan, herra Max Grünbergin, korkeain asianomaisten luvalla huvittavan yleisöä näyttelemällä marakatteja, apinoita ja muita ihmeitä. "Erittäin on kaikissa paikoissa nuoralla tanssijatar, neiti Margaretha, saavuttanut sivistyneen maailman suosion ja hän onkin ensimmäisen luokan taiteilija", sanottiin ilmoituksessa. Sisäänpääsy maksoi 20 kopekkaa, lapsilta ja palvelijoilta puolet. Paperissa oli vielä kuviakin, joista rumin ja hirvein oli eräs nuoralla tanssiva, naispukuun puettu olento -- apinako lienee ollut vai ihminen. Tästä sain selkoa sen verran, että siinä oli jonkunlainen "kometiia" kysymyksessä, ja kun en ennen mitään semmoista ollut nähnyt, päätin aivan ensi tilaisuudessa mennä sinne. Äitini luulin myös tarkoittaneen huvituksia, kun hän rahaa antaessaan oli maininnut pikku tarpeita, ja "miksipä hän muutoin olisi pistänyt kukkaron käteeni, ikäänkuin isästä salaa", mietin minä. Jo samana iltana seisoin minäkin muun joukon seassa "kometiian" etuhuoneessa. Rahastani annettiin minulle korea paperipalanen, jonka mielelläni olisin pitänyt itse ja käyttänyt kirjanmerkkinä, vaan toisella ovella ottivat sen taas pois huolimatta mitään minun vastaväitöksistäni. Sisään sysättiin minut, ja sielläkös vasta elämä oli! Positiivit soivat ja pienet marakatti-pahaiset lystikkäästi pyllyilivät ihmisten seassa, jotka milloin ihmettelivät niiden loistavia pukuja ja pitkää häntää, milloin taas hartaasti tirkistellen pyöreihin laseihin ihailivat niistä näkyviä ihmeitä. Minä koettelin myös ulottua laseihin katsomaan, vaan ne olivat liian korkealla, siis sain olla tyytyväinen, kun sain lasien päällä lukea Berliinit, Pariisit, Neapelit j.n.e. Olipa eräs lasi hieman alempana kuin muut. Sen päälle oli kirjoitettu: Pernambuco, Madagaskarin kuningatar. Siihen ulotuin minäkin katsomaan, ja voi hirmua miten iso kuningatar Madagaskarissa oli! Sen puku oli repaleinen ja kasvot likaiset. Hän niisti kynttilää ja meni sitte pois, jättäen minut tyhjää tähyämään.

Lieneekö Pernambucon näkeminen vaiko nuo pienet marakatti-pojat saattaneet pääni pyörälle -- sitä en tiedä, vaan hauskalta tuntui elämä ja unhottuneet olivat jo kirjat ja kirjanmerkit silloin kuin peräseinä yht'äkkiä katosi näkymättömiin, mihin lienee joutunutkaan.

Silloin jouduin minä hurmoksiin aivan, sillä "viepäs kehveli sitä enkeliä, joka siellä heiskuu", sanoi eräs tupakkasuinen naapurini, ja enkelin näköinen se heiskuja todella olikin. Minäkin olisin ehkä tuota ilmestystä pitänyt enkelinä, jos hänellä vaan olisi ollut siivet ja joll'ei hän olisi osoittanut olevansa ihminen lausuessaan: "ich bin Margaretha."

"Hih pien' Margaretha, se nuoralla tanssija, kyllähän minä sinut jo näin, Kuopiossa", tuumaili naapurini taaskin, luullen tuon keijukaisen itselleen puhuneen. Margaretha kuultuaan äänen kääntyi meihin päin, ja arvatkaas mitä hän teki nähdessään minut? -- Hän kumarsihe vähän, heitti minulle mitä makeimman sormisuukkosen, pyörähti sanaakaan sanomatta ympäri ja yks'kaks' hän jo tepasteli taivaan ja maan, se on katon ja lattian välillä.

Jostakin kainouden ja ilon sekaisesta tunteesta punehduin minä kuin mansikka ja koetin pienillä käsilläni estää yksitoista vuotisen sydämeni tykytystä kovin kauvas kuulumasta, silloin kuin armaani -- siksi oli sormisuukkonen hänet tehnyt -- kuin tuo viehättävä keltakiharainen sylfiidi hypähteli korkealle nuorasta ja aina hetkisen tyhjän päällä vipikoitti siroja tohveleitaan. Tietämättä mitä tein olin lähestymistäni lähestynyt nuoraa, kunnes jo seisoin aivan sen alla.

Siitä näin taas yhden Margarethan rohkeista ilmaan kimmahduksista ja kuinka nopeasti hänen jalkateränsä liikkuivat. Silloinpa suurimman hiljaisuuden salissa vallitessa aivastin minä ehdottomasti. Margaretha katsahti alas ja tuskin keksittyään minut liihoitteli jo, hennon lumikitehen tavoin, alas avonaiseen syliini. Hämmästyneenä tuosta uudesta lemmen osoituksesta lysähdin ensin polvilleni ja kentiesi olin jo aivan tekemäisilläni rakkauden tunnustukseni, kun hän äkkiä tempasi minut aivan kuin minkäkin kotieläimen syliinsä, silitti hellästi päätäni ja painalti huulilleni hehkuvan muiskun. Koko yleisö taputti käsiään ja me molemmat kiitollisina nyökytimme päitämme, sillä käsitimmehän me ihmisten toivottavan onnea meille vastakihlatuille.

Margaretha voitti kuitenkin tunteensa pian ja velvollisuutensa mukaan keikahti hän keveänä kuin orava ikään takaisin nuorallensa, jättäen minut avossa suin nauttimaan onneani ja katselemaan kauniita liikkeitään. Muuan vääräjalkainen, mustapartainen kääpiö keskeytti kuitenkin heti nautintoni, kun hän tarttui käsikynkkääni ja jotensakin epäkohteliaasti kuletti minut paikoilleni, matkalla muristen jotakin hengen vaarasta ja tuhmasta poikanulikasta. Muutoin kului iltani kuin kauniissa unessa ja kynttilät olivat jo kaikki sammutetut, ennenkuin minä ymmärsin tällä kertaa täytyväni lähteä lausumatta jäähyväisiä sydämeni haltijattarelle.

Ulkona oli kovin pimeä ja solisten virtaili vesi katuojissa, samalla kuin taivaasta tuli toista min'enimmänsä ennätti kaupungin jo ennestäänkin liejuiselle kadulle. Tuo ilma olikin ihan omiaan lauhduttamaan rakkauteni ensimmäistä puuskaa, niin että kotiin saapuessani olin jo jotensakin tyynenä ja täydellä järjellä, eikä siellä minusta mitään huomattu.

Koko seuraavan yön kuohui kuitenkin vereni rauhattomasti ja kauvan vältti uni vuodettani, kun minä mietin, mitä asiain näin ollessa olisi paras tehdä. Kun aina olin tottunut luottamaan vanhempiini, päätin nytkin heille ilmoittaa sydämeni nykyisen tilan.

Sillä varalla ett'eivät he suostuisi Margarethaa miniäkseen ottamaan, aioin kirjeessä muutamalla sanalla viitata Amerikkaan tai johonkin muualle lähtemisestä. -- Toisen kirjeen päätin lähettää Margarethalle ja vakuutettuani ensin hänelle sydämellistä rakkauttani ja sen pysyväisyyttä, olin siinä pyytänyt hänen olemaan huoletta, sillä minä kyllä toimittaisin hänelle loppu-iäkseen päiväpaistetta. Jotakin tuollaista aioin lemmitylleni kirjoittaa, vaan tietysti niin luonnollisella tavalla kuin ainoastaan rakastuneet osaavat ja varsinkin sen ikäiset rakastuneet. Ne päätökset tehtyäni nukuin rauhallisesti ja makeasti nähden oikein autuaallisia unia.

Ensi työkseni valmistin seuraavana päivänä molemmat kirjeet, Margarethalle ja vanhemmilleni, ja kun ei ollut ketä lähettää rakkauden sanansaattajiksi, sain itse toimittaa tuota vanhojen tätien tavallista virkaa. Margarethaani en itse tavannut, vaan eräs pikkuinen juutalaispoika lupasi toimittaa kirjeeni sisarelleen, kun hänelle lupasin palkaksi kourallisen karamellia, ja luultavasti saapuikin kirjeeni niitä teitä kunniallisesti perille. -- Vanhemmilleni menevä kirje oli kiireessä unehtunut avonaisena asuntoni pöydälle ja siitä oli isäntä sen löytänyt, niinkuin muinoinen mustalaispoika talonpöydältä veitsen. Hän kyllä sittemmin toimitti kirjeen omistajilleen, vaan varusti sen muutamilla mielestäni tarpeettomilla selityksillä.

Kotiin tultuani antoi isäntä minulle määräyksen, jonka mukaan en kolmeen vuorokauteen saisi huoneesta liikahtaa, "sillä sinä vaan kaupungilla rakentelet naimiskauppoja mustalaistyttöjen kanssa", sanoi hän. Seuraavina päivinä pidettiinkin minusta oikein isällistä huolta, ja ett'en saisi vilustuttaa itseäni ulkona-olemisella, vartioittiin minua kuin pahantekijää ikään. Viimein onnistuin kuitenkin eräänä viileänä aamuna pääsemään karkuteille.

Tietysti ohjasin kulkuni Margarethan asunnolle. Hän ei näyttänyt laisinkaan huomaavan läsnäoloani tahi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ahkerasti järjesteli kaikenlaisia kopsia ja vakkoja pihamaalla oleville rattaille. Kaukaan aikaan en minä uskaltanut äänelläni häiritä häntä työssään, varsinkin kun hän nyt näytti paljoa suuremmalta kuin tuona iltana tanssiessaan nuoralla ja oli muutoin niin ihmeellisesti Pernambucon, Madagaskarin kuningattaren näköinen, mutta vieläkin repaleisemmissa riikineissä. Vihdoinkin viimein rohkasin luontoni ja hyvin sulavalla äänellä toimitin: "hyvää huomenta, Margaretha!"

Hän, suuttuneen näköisenä, tiuskasi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt enkä erottanutkaan muuta kuin sanat: "Zum Henker". Kuitenkin ryhdyin minä luettelemaan armaalleni niitä kärsimyksiä, joita lempeni tähden olin saanut kärsiä ja samalla vakuutin niiden vaan kiihdyttäneen jo entuudestaankin innokkaan rakkauteni voimaa.

Hetkisen kuluttua tulivat ulos Margarethan isä ja veli. Edellisessä tunsin saman vääräjalkaisen ukkoressun, joka minut ennen, näytelmässä, oli paikoilleni taluttanut, ja jälkimäinen oli sama veitikka, jota kirjeen viemisen tähden olin karamelleilla ravinnut.

"Poika, mitä sinä tahdot?" ärähti minulle vanhus.

"Puhutella Margarethaa kahden kesken", lausuin minä vapisten kunnioituksesta.

"Ei hän osaa suomea, mene matkaasi", oli ukon epäkohtelias vastaus.

Tuo pieni poika nalliainen alkoi nyt laveasti kertoa minun rakastumisestani "sisar Margarethaan", vaan ukko kielsi häntä ja käski edeltäpäin kiiruhtamaan laivalle. Siitä huomasin minä heidän jo todenteolla tekevän poislähtöä, ja lapsellisella avosydämellisyydellä kerroin hänelle suhteeni hänen tyttäreensä. Lopuksi innokkaasti rukoilin, että hän ottaisi minut taiteilijajoukkoonsa, että saisin seurata morsiantani hänen myötä- ja vastoinkäymisessään. -- Sillä välin oli Margaretha saanut kaikki valmiiksi ja yhdellä hyppäyksellä hän jo istui rattailla. Ukko seurasi tytärtään ja he katosivat portista kadulle. Melkein mielettömänä juoksin minäkin rannalle ja jouduin juuri parahiksi näkemään, kuinka kaarevakylkinen laiva, jonka piipusta musta savu tuprusi, hiljaa alkoi kyntää järven tyyntä pintaa vieden mukanaan minun lemmittyni ihan minun silmieni edestä, minun, joka tätä nähdessäni luulin kaiken ilon ja onnen maailmasta häviävän, samalla tavalla kuin laivan piipusta nouseva savu haihtui ilmaan. Näistä kolkoista epätoivon mietteistä herätti minut kortteerini piika, joka oli lähetetty etsimään minua ja saattamaan takaisin huonevankeuteeni. Välinpitämättömänä seurasin häntä, sillä koko maailma oli mielestäni tyhjä, iloton vankihuone, ja yhdentekevähän oli kuinka iso osa siitä oli minun käytettävänäni.

Pojasta tuli nuorukainen, nuorukaisesta on tullut mies, miehestä harmajahapsinen vanhus ja hämäränä muistona kummittelee mielessäni tuo ainoa rakkauteni. Toistamiseen en ole sitä pyhää liekkiä povessani tuntenut ja pahoin pelkään, ett'en sitä enää tunnekkaan.

VIHKIMÄKENGÄT.

Kummini kertoi:

Kaikista merkeistä päättäen oli Haapapuron mökissä juuri vastikään päästy päivälliseltä. Martti istui vielä tavallisella paikallansa pöydän päässä ja niinkuin ainakin syömästä päästyä, kaiveli hampaitansa vaskisella hinstatilla eli piippuneulalla. -- Reeta, Martin vaimo, seisoi taas karsinapuolella nurkkakaapin edessä löytääksensä sieltä jotakin, jota miehensä ettoneaikana voisi hiljaisuudessa korjata. "Eipähän se kuitenkaan ilman ettoneetta lähtene minulle lehdeskoivuja kaatamaan, kun se on semmoinen pattio koko mies", supisi Reeta itsekseen.

"Mitäh?" kysäsi Martti.

"Ei mitään", sanoi Reeta ja ajatteli, "no on sillä korvat, kun toisen ajatuksetkin kuulee!" Hän ei kumminkaan, vaikka miten olisi etsinyt, löytänyt muuta kuin punonnaisen ja kolmisulkasen äimän. Niistäpä juolahtikin hänelle mieleen, että "ehkä niistä vanhoista lipokkaista vielä paikkaamalla tulisi kalu", ja hän rupesikin niitä korjailemaan.

Pöydän latvalla leivänmurujen ja kalan ruotien seassa oli vielä kaksikorvainen piimätuoppikin. Reeta oli sen, samoin kuin muutkin tähteet, jättänyt Marin korjattaviksi, mutta se taas oli kesken vanhusten syönnin jo lähtenyt ulos, "minne lie mennytkään". Mielellään olisi Reeta itse kuitenkin pannut piimätuopin talteen, kun "tuo Martti oli semmoinen piimäpukari", mutta hän ei ilennyt, "sillä sittehän se luulisi, jotta minä sen hänen tauttansa pois kyyssyytin, ja tuskinpa tuo nyt enää sitä tahtoneekaan, kun jo syödessään ryysti niin armottomasti, jotta oikein se hirvitti", ajatteli Reeta puoliääneen.

Marttipa tahtoi vieläkin piimää, sillä hampaiden puhdistettua tarttui hän vaimonsa kauhuksi taaskin tuoppiin käsiksi. -- Kauan katseli Reeta karsain silmin tuota juomista, mutta kun siitä ei alkanut loppua tullakaan, niin täytyihän hänen viimein muistuttaa, "ett'ei sitä piimää ole hein'ajaksi enää puoltakaan korvoa ja mitähän ihmiset sitte sanovat, kun kuulevat ett'ei meillä piimää piisaa Jaakkoonkaan, sitä vähemmän Pertun päivään?"

Martti ei ollut kuulevinansakaan; kallisti vain tuoppia yhä ahneemmin ja ajatteli itsekseen: "kun mies maistaa, niin pohja paistaa", mutta ei hän toki virkkanut ääneensä mitään. Vihdoinkin viimein köllähti hän penkille ja sytytti piippunsa. -- Savupilvet pöllyilivät niin somasti penkin ja pöydän laidan välillä. Ne kohosivat sitte pöydälle ja sitte ne muuttuivat semmoisiksi monimutkaisiksi suilakkeiksi, kohosivat vähitellen yhä ylemmäksi kattoa kohti ja haihtuivat. -- Jonkun aikaa katseli Martti noita toistensa ympärillä kiemurtelevia savusuikaleita, kyllästyi viimein siihen ja sanoi: "Reeta, annapas tuolta naulasta nuttu mulle päänalaiseksi."

Antamalla ei Reeta sitä antanut, vaan viskasi pitkin penkkiä.

"Aha, äissään on, mut olkoon -- minä nukun vaan -- kunpahan nyt vain uni tulisi", arveli Martti ja pani piipun pöydän nurkalle.

Unipa ei tahtonut tullakkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Ensin niitä tuli yksityisinä suikaleina, aivan kuin nuo savusuikaleetkin. Sitte ne ajatukset kiertyivät toisiinsa, sulivat yhteen, levisivät ja hajosivat. Toisia pätkiä ilmestyi entisten sijaan, semmoisia kuin: "vai heinäajaksi piimää, -- toisna päivänä oli vielä toista korvoa; -- hyvästi ne lypsävät meidän lehmät; -- punikki varsinkin ja kirjo kanssa; mutta kirjo se kumminkin pitää syksyllä tappaa -- mikä niitä kahta jaksaa talven yli elättää. Lähtee siitä kirjosta lihaa koko joukko ja entäs nahka? Hyviä kengäksiäkin siitä pitäisi lähteä kirjon nahasta." -- Viimein ilmestyi kirjon nahka valmiiksi muokattuna tuonne karsinalasin alle ja suutari Heikki leikkeli siitä kengäksiä. Nyt se Heikki jo istui jakkaralla ja teki kirjovainajan vuodasta pieksuja, ruojuja ja lipokkaita sekä Martille että Reetalle -- niin ja pikku Marillekin. Ja sitte kengät taas vähitellen kuluivat ihan mitättömiksi, nimittäin Martin ja Marin, mut ei Reetan; se kun niitä piti niin tarkasti, jotta kirkossakin olisi käynyt paljain jaloin, jos Martti olisi antanut. "Hyvähän se on pitää tavaransa tarkasti, mutta taitaa se tuo meidän eukko olla vähän liiankin tarkka", ajatteli Martti.

"Nytkin paikkaa vaan noita vanhoja rajojaan, vaikka ihmisellä on ihan ehyetkin ja sitä paitsi aitan orrella on riippumassa uudet mustatkin kengät. -- Niin, mut se ehkä aikoo niitä säästää Marille vihkimäkengiksi."

Martin täytyi väkisinkin hymyillä tuommoiselle huolenpidolle. "Vihkimäkenkiä kolmetoista-vuotiselle tytölle; voi niitä akkoja ja sitä akkojen älyä!" -- Marttia oikein nauratti tuo Reetan homma.

Sen huomasi Reetakin, mutta ei kehdannut kysyä mille mies nauroi, "sillä tyhjällehän se varmaan nauraa; mitäpäs nauramista minussa enää olisi?"

"Heitä jo hiiteen nuo rajat, onhan sinulla parempiakin, niin mitä noista viitsit enää kuroa", sanoi Martti hetkisen kuluttua.

"Vieläpä nää minulle näkyvät välttävän", arveli Reeta.

"Marille se niitä säästää", mietti Martti. "Kaikkia pälkähtää niiden päähänkin. Hui hai! Jos tahdon, niin jaksanhan minä Marille hankkia vaikka minkälaiset jalkineet, vaikka semmoiset kuin on kauppamiehenkin tytöllä, jotka niin impakasti välähtelevät päiväpaisteessa. -- Äläpäs, minkäs nahkaa ne taas kuuluivat olevankaan -- oliko se -- ei se ollut kamelinkaan. -- Reeta, minkä nahkaa ne kauppamiehen tytön kengät taas olivatkaan?"

"Kumplastiahan nuo kuuluvat olevan", muisti Reeta.

"Niin kumplastin nahkaa ne olivatkin; no on sitä tässä maailmassa jos jonkin nimellistä eläintä", mietti Martti. "Minkähänlainen otus tuo kumpalasti on? -- Somaa se tosiaankin olisi katsella miten pikku Mari kumplastikengissä vihille kävellä hipsutteleisi; mutta mitäs tyhjästä, kalliithan ne mahtavat olla, eihän niitä talonpoikaisten miten kannata semmoisia hankkia. -- Lintulan Pekalta tulee vuotuista korkoa kahdeksan viidettä, sillä ne nyt jo varmaankin saisi -- ehkäpä ne saisi jo Tikais-Matinkin velan koroilla, mutta mitäs Reeta sitte sanoisi, kun ne ovatkin alkuaan Reetan rahoja? Toki se paipattaisi siitä monta viikkoa ja pyöreinä ne olisivat muidenkin kylän akkojen silmät, kun kuulisivat meidän Maria kumplastikengissä vihille vietävän."

Taas vetäytyi Martin suu hienoon hymyyn. Silloin ei Reeta enää mitenkään voinut olla kysäsemättä: "miksikä sinulla nyt on niin hyvä mieli, vai minulleks sinä naurat?"

"Enhän minä mitä naura", sanoi Martti, ja kun Reeta ei enää vastannut mitään, lisäsi hän: "ole nyt jo rupattelematta, jotta saisin hiukan nukahtaa, tuntuu niin ihmeesti painustavan."

"Mitähän se nyt oikeastaan miettinee", arveli Reeta, "mut tottapahan sanoo, jos sillä mitä on mielessä."

Martti koetteli sillä välin nukkua ja olla mitään miettimättä, mutta se ei onnistunut, vaikka "tuntui niin ihmeesti painustavan." Päinvastoin juontuivat yhä mieleen nuo kumplastikengät, vieläpä tuli sitte esiin kirkko, pappi, sulhanen, Mari ja hänen välkkyviä kenkiänsä ihmettelevät kylän eukot. Kun ei niiltä saanut nukkua, rupesi Martti viimein ajatuksiaan Reetallekin ilmaisemaan.

"Kuulehan, minä tässä tuumailen, jotta mitähän kuin olisi Marille ostaa kauppamiehestä oikein kumplastikengät vihkimäkengiksi?"

"Kumplasti -- vihkimäkengiksi!" huudahti Reeta, "hupsuksiko sinä jo --?" Silloin arvasi Reeta, että se Martti vain ilman pilkoillaan tahtoi häntä kiusata ja lisäsi: "ka ostapa vain; johan tuo onkin aika tytön myötäjäisistä huolta pitää, kun se jo ehkä ensi tahi toisena kesänä saa lusikkansa pappilasta."

"Leikiksi löi", arveli Martti, "mutta siinäpähän leikit nähtäisiin, jos tyttö jo olisi ripilläkäynyt." Yhä enemmän rupesi tuo tuuma Marttia miellyttämään, jos ne kengät ei vain olisi hyvin kalliit. -- Silloin töytäsi sisään keskenkasvuinen tyttö, jonka päivettyneitä ja sierottuneita jalkoja Martti mielihyvällä silmäili, ja kumplastikengät vilahtivat taas hänen ajatuksiinsa, ne mahtaisivat hyvästi Marille sopia.

"Isä! Vieras koira ajaa kesannolla meidän lampaita", huusi tulija kynnyksen yli päästyään.

Reeta hyppäsi kuin ampiaisen pistämä ylös ja huutaen lähti juoksemaan kesannolle päin hätään. Hitaammin nousi Martti, mutta Marin kanssa lähti hänkin ulos, mutisten mennessään: "vierashan se tietysti on, kun ei talossa omaa koiraa olekkaan."

Ulkona oli koko metakka. Pitkin kesantoa juoksi puolikymmentä eri kokoista lammasta surkeasti määkien. Kovasti haukkuen seurasi niitä ruskea metsäkoira ja viimeisenä, korento olalla, samosi Reeta pitäen yhtä suurta melua kuin lampaat ja koira yhteensä.

Juuri silloin kuin Martti pääsi aidan selälle, saavutti koira jälkimmäisen lampaista ja alkoi sitä vimmatusti repiä. Aika tavalla kiljuen ja koiraa sadatellen riensi vihasta ja juoksusta punoittava Reeta teurastuspaikkaa kohti, mutta kovaksi onneksi lankesi hän korentoonsa, joten Martti ehti ensiksi perille. Koiran sai hän niskasta kiinni ja näki miten lammasparka viimeisen kerran oikasi takajalkojaan.

Alussa kääntyi Martinkin viha onnetonta koiraa kohti, mutta tunnettuansa sen kauppamiehen hektoriksi lauhtui hän pian niin, ett'ei antanut Reetan sitä kuin muutaman kerran hotaista. Reeta pauhasi kuni palava koski ja itkikin pikkusen, mutta Martti ei ollut enää millänsäkään koko jutusta; sitasihan vain vyönsä koiran kaulapantaan ja käski paikalle saapuneen Marin pitää siitä kiinni, ett'ei hektori karkuun pääsisi.

"Voi, voi ja vielä vei kaikkein hienovillaisimman!" valitti Reeta ja uhkasi nyrkillänsä vinkuvaa hektoria.

"Ole vaiti, kyllähän kauppamies jaksaa yhden lampaan maksaa", tuumaili Martti.

"Maksaa se tyhjää", epäili Reeta.

"Mikäs se on se pakko", sanoi Martti. -- Sitte täytyi Marin hakea pihasta vasu ja siihen pantiin lammas aivan semmoisenaan kuin se oli.

Illemmalla nähtiin sitte Haapapuron rannasta lähtevän pienoisen venheen vesille. Martti itse istui perässä huoparilla autellen venheen kulkua, joka ei pikku Marin soudannalla olisi kovin nopeata ollutkaan. Peräpuolella oli vasu lampaan jäännökset sisässä ja kokkakaareen oli hyvin tiukasti nuoralla sidottu hyvän saunan saanut ja vapiseva hektori kiinni niin, ett'ei se päässyt tikahtamaankaan.

"Muistakin, ett'et heitä yhtään alle yhdeksän markan, antaa muuten mennä oikeuteen", kuului rannalta Reetan jäähyväisvaroitus.

"En, en -- ole huoletta siitä", tuumaili Martti ja venhe liukui eteenpäin melkein rasvatyynen järven pinnalla.

Rantamilla kukkivat tuomet, loistossa kilpaillen moniväristen metsäkukkien kanssa, joiden tuoksua tuntui häilyvän noilla laskeuvan päivän valossa kimaltelevilla laineillakin. Venhe kulki aivan pitkän Tervaniemen nenitse ja sivusi monta monituista heleän vihreätä saarta solutteleutuen niiden välitse, kuni ruohostossa luoviva sorsa. Saarista, jotka näyttivät veteen pistetyiltä eri muotoisilta kukkaisvihkoilta, kuului jos jonkinmoisia lirityksiä ja säveliä. Niitäkö lienee hektorikin kuunnellut, vai muutoinko lienee huomannut uikutuksensa turhaksi, koska se rauhallisesti paneutui levolle.

Niin tultiin Akonsalmelle. Vienon tuulen tuomasta löyhkästä huomasi Martti siinä "että Akkolan lautamies tuntuu jo levittelevän tunkioitaan rukiin alle, mutta johan tuo alkaa olla aikakin."

Sitte siirryttiin väljemmille vesille, mutta vieläkin silloin tällöin vilahti ohitse joku lehtevä saari. Tuolla jäi jo vasemmalle kalju Kyröluotokin ja edempänä alkoi aueta eteen Pielisen avarat ulapat. Kauvempaa näkyi muita kookkaampi Kuusisaari, jonka mökissä varmaan jo oltiin lypsyllä, koska tummien kuusten väristä tuntuvasti eroava, sinertävä savupatsas kohosi sieltä kuulakkata korkeutta kohden. Silloin alkoi Marin hentoja käsiä hieman uuvuttaa ja hän vetäisten airot venheesen rupesi hetkiseksi ihailemaan synnyinseutunsa suloutta.