Chapter 12
"Heillä kuuluu näet olevan tapana vitsapannalla puristaa velallisen päätä, jos se ei jaksa maksaa", selitti Koskelan ukko ja maistoi tuota "oikeata rännin tekoa".
"Nimismies tempasi säälimättä laukun venäläisen hartioilta ja aikoi lähteä tiehensä. Mikko pikitti perässä kaikin tavoin rukoillen reppuansa takaisin. -- 'Annan mie siima pyhä veli vallasmanni kymmenen rupiloa, kunj suntsani poisi antanet -- annan Jumaliste, vaikka peräte keyhä olen, ylen keyhä', vaikeroi Mikko tuskissaan. Piloillaan se sitä teki, se veitikka, ihan koiruuksillaan, kuuluu näet olevan rikas mies, oikea pohatta, mutta se oli vain olevinansa köyhä.
"Koko ajan seisoin minä äimistyneenä ja tietämättä mitä tehdä. Paha oli ruveta esivaltaan käsiksi, paha antaa noin julki vääryydenkin tapahtua. Minä muistelin, muistelin muistelemistani, mitä sana tässä kohden käskisi tekemään. Viimein joksahti mieleeni: enempi on kuultava Jumalaa kuin ihmisiä, niinkuin sanotaan Moseksen laissa eli jossain profeetassa. Omatunto on Jumalan ääni, ajattelin minä ja astuin nimismiehen eteen.
"'Nyt herra nimismies', sanoin minä, 'nyt alkaa jo ilta pimetä, lopettakaa siis jo leikki ja annetaan Mikon mennä matkaansa.'
"'Menköön hän vaikka sen kattilaan', vastasi herra.
"'Mutta entäs laukku?' sanoin minä painolla.
"'Sen pidämme me', sanoi hän.
"'Ei suinkaan, sehän olisi ryöväys, aivan laiton teko.'
"'Vaiti, sinä et ymmärrä lakia', sanoi hän.
"'Saattaa olla, jotta en ymmärräkään kaikkia noita teidän protokollalakianne, mutta Jumalan lain luulen ymmärtäväni yhtä hyvin kuin muutkin ja käyn armopöydällä kahdesti vuodessa, niinkuin kristityn pitääkin', sanoin minä.
"'Ja olet tuhma kuin pässi, koska luulet minun tässä rupeavan seuraamaan Jumalan lakia', sanoi hän.
"'Sitä on meidän kaikkien niin ylhäisten kuin alhaistenkin seuraaminen', sanoin minä ja tartuin laukun kantimiin.
"'Aiotko nostaa kätesi kruunun käskyläistä vastaan ja väkisin ryöstää laukun?'
"'Aion, koska muu ei näy auttavan.'
"Kovasti kiskoi nimismies reppua puoleensa, mutta vielä kovemmin vedin sitä minä. Viimein sainkin sen irti ja viskasin venäläiselle. 'Pötki nyt tiehesi', sanoin minä Mikolle, 'kyllä minä tätä nyt vähän aikaa hoitelen, ett'ei hän perässäsi pääse.'
"Mikko kiitti kauppojansa ja juoksi metsään piiloon, jossa arvatenkin nauroi partaansa koko jutulle. -- Sillä aikaa painiskelin minä nimismiehen kanssa, eikä se ollutkaan mitään lasten leikkiä. Nimismies ei ollut mikään tuulen löyhäys, vaan mies sen piti olla, joka allansa hänet sai pysymään.
"Kun vihdoin arvelin Mikon olevan jo tarpeeksi kaukana, päästin nimismiehen irti. Hän uhkaili minua oikeudenkäymisillä ja minkä milläkin, mutta minä olen mies, joka en yhtä rukkasen räpsähdystä säikähdä, enkä ollut millänikään. Nimismies koetti lakipykälillä näyttää toteen minun nyt rikkoneen lakia. Minä taas koetin näyttää toteen tehneeni oikein, ja omantuntoni mukaan minä varsinkin tein, olipahan sitten oikein tahi väärin. Pitkin matkaa me koettelimme sanoilla solmita toisiamme. Kun minä kysyin: miksi sitä kutsutaan, jos joku rauhalliselta matkamieheltä, joka ei mitään pahaa ole tehnyt, ryöstää hänen tavaransa ja elatuksensa, niin myönsi hän sen olevan ryöväystä, vaan kuitenkin piti lain tässä olevan hänen puolellansa ja sakottavan minua. Silloin sanoa pöläytin minä: näyttäkääpäs toteen, että minä teiltä laukun ryöstin; vai luuletteko venäläisen vannovan minua vastaan? Se auttoi, ja herran suu oli lukossa. Hän luuli, ett'en minä oikeudessa olisi totta puhunut, jos sinne olisi menty -- sellaisia narreja ne herrat ovat -- kuka oikeutta tohtisi valehdella?
"Mattilan vaari-vainajan kerrotaan ennen muinoin oikeudessa valehdelleen, eikä muuta tarvittu -- poksis oli vain kerran pannut uunin piipussa ja sieltä syöksähti oikeustupaan itse vanha mies, paholainen, näette sen. Mustan kissan hahmossa se oli tullut. Ei kukaan nähnyt mihin kissa joutui, mutta Mattilan vaari ei siitä hetkestä lähtien puhunut yhtään järjellistä sanaa; musta oli vienyt hänen sieluparkansa. Semmoista se on laskea lipparia oikeustuvassa.
"Nimismies ei kyllä vetänyt minua oikeuteen eikä muuanne, vaan lakipykälillään sai hän kuitenkin rintani hieman rauhattomaksi. Minä lähdin sen vuoksi pastorin puheille. Hänelle kerroin juurta jaksaen koko asian. Pastori piti koko juttua hyvin vähäpätöisenä, eikä virkkanut mitään puoleen eikä toiseen. Salaisesti hän kuitenkin oli hyvillään siitä, että nimismieheltä noin, läpi suun, luiskahti lihava paisti, sillä he kuuluivat olleen keskenänsä vihoin, niinkuin jälkeenpäin sain kuulla. Muutoin olisi hän varmaankin ollut nimismiehen puolella, sillä eihän koira koiran hännälle polje ja herrat aina vetävät yhtä köyttä.
"Kuolipa sitte samaan aikaan entinen kirkon kuudennus, Väinölän vanha äijä. Heti pidettiin kirkonkokous, jossa pastori pitäjän miehille esitteli minut kuudennusmieheksi.
"'Hän, tämä Matti Koskela', puhui pastori, 'on siivo ja viinaan menemätön mies. Synkästä korvesta on hän vähitellen, niinkuin talonpojan pitääkin, omin käsin itsellensä raivannut aimolliset pellot ja niityt. Hänen talonsa on parhaassa kunnossa koko näillä kuuluvin. Opillisessakin suhteessa on hän ollut hyvänä esimerkkinä. Hänellä on hyvä käsitys ja täydet sekä sisä- että ulkoluvun merkit. Siis on hän pitäjän paras mies ja ansaitsee yleistä kunnioitusta. Senpätähden ei liene kellään vastaan sanomista, jos hänet asetamme Väinölä-vainajan sijaan kirkon kuudennuksen arvoon ja virkaan. Amen.'
"Juuri niin puhui pastori silloin kuin minä häveten ja lakkini lippua nyppien seisoin väkijoukon takana. -- 'Astu esiin Matti', sanoi hän sitten, 'parhaiden miesten pitää seisoa rintimaisina, ei ne saa takapuolella pysytellä.'
"Minä astuin esiin ja olin nyt kirkon kuudennus, ja sinä kentiesi pysynkin siihen asti kuin kutsutaan tilinteolle elämäni toimista. -- Kyllä se mahtoi nimismiestä harmittaa, kun sai kuulla minun semmoiseen kunniaan kohonneen, ja sitä vartenhan se pastori minut siihen virkaan panikin. Vanhaa Aatamia on näet meissä kaikissa, niin herroissa kuin talonpojissakin, ja vihamiehellensä kiusantekeminen tuntuu makealta mannalta jokaisen suusta, enkä minäkään mielelläni soisi paholaiselle pienintäkään mielihyvää. -- Sillä tavoin minä pääsin kirkon kuudennukseksi, itse yhtään auttamatta, hihihii!
"Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään kuin isä Aaprahamin helmassa, vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun arvoni kohosi äärettömästi. Kaikki, jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat, juoksivat luonani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa heitä pulasta, mutta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen pälkähäsen, josta ei kukaan voinut minua auttaa. En näet keltään ottanut mitään hyväntekijäisiä tahi maksua ja he palkitsivat minua millä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryypyn päälle, jos vaan mihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa minunkin luokseni.
"Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa käydä pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut syynä pastorin ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen ja paljoa pätevämpi syy. -- Pastorin poika, se Kalle niminen, oli menetellyt huonosti nimismiehen tyttären kanssa ja pahoja sanomia alkoi siitä kuulua. Minä arvelin: minun on vielä tuomiopäivänä vastattava piirini siveellisyydestä, ja lähdin pastorin pateille. Siinä suusta-suuksiin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen joukkonsa pitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen miniänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli kuitenkin se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka morsian ei tanssinut; enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa pariskuntaa.
"Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe koulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa tulla kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka paksupäisiä tahansa. En ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen lasta kunniallisessa maamiehen työssä, enkä käsityöläisenäkään -- se näet olisi häpeä vanhemmille.
"Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta saanut muuta kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos ryöstöherrakin. No, koulutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot riittäneet. Sentähden otettiinkin siitä nelikko, josta kappa olisi tuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi palkan lisää pitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin minä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näettesen olen hieman sukkelakin, hihihii!
"Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa minulle. Muun muassa sanoi hän armopöydällä: 'et sinä ole kelvollinen käymään täällä.' Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin että 'huiskis vaan', sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi.
"Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa, kun näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän kynsin hampain kiinni. 'Rehellisyys maan perii', sanoi isävainajani ja kun se oli ainoa häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää tuoreessa muistossa. Ei kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on niin niukalta saanut kuin minä.
"Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet lopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa kiiskiä onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo teki.
"Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan. Päässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina aika väliin huusi 'voimaa, vohnaa!' Minä arvelin: 'soittele vaan, jos mielesi tekee'. Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja, jotka pyörivät ja horisivat kuin kimalaiset meden aikana. 'No jopas nyt jotakin', mietin minä ja kyselin toisilta näkivätkö hekin semmoisia kipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. Minä en pelkää pirua pikkuistakaan, enkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo työlästyi minuun siitä ja äkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juoksupoikiaan minusta murhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään kokoisia nalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo muutamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne olisivat olleet sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet liian huonon kasvatuksen. Aivan käskemättä ne rasavillit, joskus lakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun nenälleni -- tähän näin. Minua alkoi tuskauttaa, kun mokomat eivät laille ja oikeudellekaan antaneet kunniaa, ja minä nappailin heitä pois.
"Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa semmoiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin jo puolitusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua kelpolailla harventelin, mut siitäpä Lusifer oikein suuttui ja toimitti kultapoikansa vapisuttajan minun ristikseni. -- Se tuli eräänä kuunvalo-yönä. Oven aukasi kuin mies, vaikka oli lankakerän näköinen; vieri sitte sänkyni luo. Minä hölmö otin sen siitä käsiini ja yks'kaks' luiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa kuin Värtsilän ruukinvahti: 'jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!' Nyt se kerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina on ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa.
"Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset vetivät hirsiä, jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä tarkasti asiain menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin asia esiin. Ämmälän Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne mies ja oli postilloistaan ollut saavinaan selville, että mylly oli hänen maallaan, vaikka se on kokonaan veden päällä. Mylläri puolusti asiaansa ja Taavetti intti vastaan. 'Astukaa ulos', sanoi tuomari ja alkoi tehdä päätöstä.
"Tuomio oli, että myllärin oli kiluineen kaluineen, myllyineen ja muine hynttyineen muuttaminen pois paikalta ja maksettava niin ja niin paljo vahingon palkintoa.
"'Eikös niin?' kysyi tuomari lautakuntaan kääntyen. Pahastipa ukko ällistyi kun minä vastasin: 'ei niin, ei sinne päinkään.'
"'Ja miksikä ei?'
"'Siksi', sanoin minä, 'siksi kun Hiisikoskessa on ollut mylly ylimuistoisista ajoista, mylly, joka aina on antanut jauhoja. Sen omistajana oli ennen tätä nykyistä Aaroa hänen isänsä vanha Aaro. Hän oli saanut myllyn isältään ja eikö sekin liene saanut isältään, ja sen tähden isossajaossakin lohkaistiin myllylle eri palsta.'
"'Mutta paperien mukaan...'
"'Papereista viisi', sanoin minä, 'myllärit ovat aina olleet kelpo miehiä, eivät ota liikaa tullia, maksavat veronsa puhtaasti kruunulle ja kaikille kappamiehille, eivät myöskään koskaan ole sulkeneet kuninkaan väylää, ja sanalla sanoen Ämmälän Taavetilla on koiruus mielessä.'
"'Mutta oletteko täydessä järjessänne, hyvä Koskela? Ämmälällä on tässä laki puolellaan', sanoi tuomari.
"'Täydessä järjessä muutoin, vaan nuo paholaisen juoksupojat' -- silloin muistin, ett'eihän tuomari niitä näekään -- 'täydessä siinä järjessä kuin Luoja minulle syntymässä on antanut, vaan olisi kuitenkin synti laittaa Aaroparka näin mierontielle joukkonsa kanssa. Sentähden minä panen vastalauseen ja se on pantava pöytäkirjaan ja siin' on perä. Amen.'
"'Mutta te saatte sakkoa, Koskela.'
"'Vaikka vaan', sanoin minä, 'se kun ei herra herrassöötinkiä liikuta.' -- Niin puhuin minä ja kelmeä kuin talvinen kuu oli tuomari kasvoiltaan kysyessään: 'onko se koko lautakunnan miete?' Totuttuun tapaan vastasivat toiset: 'jaa, korkea oikeus.'
"Tuomari pisti pöytäkirjaansa, että lautakunta oli eronnut päätöksestä, -- vaikka eiväthän ne toiset aikoneetkaan siitä erota. Asianosaisille annettiin julistus asiassa ja paperit toimitettiin laamanniin, sieltä hoviin, sieltä senaattiin ja viimeksi itselleen keisarille. On se keisari mahtanut arvella: 'aika poika tuo Koskelan Matti on', ja ehkäpä hän on näyttänyt paperit pruustinnalleenkin.
"Kun minä muistin sanoa kuninkaan väylän olleen aina auki, huomasi armollinen esivalta, että mylläri Aaro on toimen mies, ja päätti asian hänen hyväkseen. -- Minulla on näettesen täällä pääkopassani tallella muutamia lain koukkujakin, sellaisia polvekkeita, jotka aina auttavat, hihihii! Ei sitä niin tuhmia olla kuin näytetään, hihihii!"
"Kuinkas te jouduitte puhuttelemaan keisaria, sekä vanhaa pappaa että nuorta, joka isänsä perästä isännäksi pääsee, teidän omilla sanoillanne puhuen?" kysäsin minä, kun ukko oli saanut viidennen ryyppynsä tyhjäksi.
"Se oli näette sen semmoista seikkaa", jatkoi hän kertomistaan, "että Katrilla, eukollani, oli Pietarissa tädin poika hopeaseppänä, rikas mies kuin pajari -- kävi toisna kesänä täälläkin. Minun, kun en ollut maailmaa nähnyt -- kerran nuorempana vain kävin Oulussa suolan perissä -- rupesi mieli tekemään Pietarin komeutta katsomaan. Noh, läksin kuin läksinkin. Katrin tädin pojan kanssa oltiin sitten eräänä päivänä 'isvosikalla' ajelemassa, hevosmiehellä, joka vie mihin ikään tahtoo, kun vaan vähän murahtaa hänelle venäjäksi.
"'Nyt tulee itse armollinen majesteetti vastaan', sanoo Katrin tädin poika hätäisesti.
"'Terve tulemasta', sanon minä ja jopa kiitääkin vastaamme kultaiset vaunut. Niissä istuu oikealla puolen itse armollinen esivalta ja nuori herra ja perintöprinssi vasemmalla. -- Hatut pois päästä, se on tietty se.
"Nykäseepä esivallan persoona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: 'katsos, kun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee.' Hän -- keisaria tarkoitan -- luuli näet minun omalla hevosellani lähteneen niin pitkälle matkalle.
"Nuori herra, se perintöprinssi, katsoo ajurimme hevosta ja hyvin se olikin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin Sortavalan markkinoilla. Armollinen esivalta, majesteetti itse näettesen, viittaa sitte minua vaunujensa luo. Meidän ajajamme seisautti konkarinsa ja minä rupesin laskeutumaan rattailta pois. No enhän minä vanha mies niin nopeasti ennättänyt, ja kun pääsin kadulle, oli keisarin hevoset taas täydessä ravissa; ajajan tolvana ei ollut ymmärtänyt pysähdyttää ollenkaan. Minä en ennättänyt muuta kuin nähdä heidät, sekä papan -- itse majesteetin -- että perintöprinssin. Molemmat näkyivät olevan kauniita ja uljaita miehiä. Sen kuulin vaan siinä kiireessä, kuin armollinen esivalta huusi mennessään minulle: 'käy meillä Koskelan Matti, ennen kuin pois lähdet; minulla olisi sinulle vähäsen asiaa!'"
Siinä kynsäsi vanhus taas nenäänsä, ja kun minä epäileväisesti katselin hänen silmiinsä, sanoi hän: "uskokaa pois, niin oli sen asian laita. Minussa ei olisi miestä valehtelemisella ansaitsemaan ateriaakaan päivässä, jos minä valehtelijaksikin rupeaisin"; mutta kuitenkin kynsiskeli hän nenäänsä, vaikka tosin se nyt tapahtui viimeisen kerran koko kertomuksen ajalla.
"Sitten tuli minulle jo hätä eteeni, ja täytyi jättää koko Pietari, vaikka harmitti hieman, kun en joutanut käymään esivallan puheilla. -- Oli minulla sitte kotiin päästyä koko syksyksi kertomista, vaan eivät tahtoneet kaikkia puheitani oikein uskoa. Tulipa niin kevät käsiin. Muutamana sunnuntaina istuin kirkossa tavallisella paikallani etupenkissä. Jumalan palveluksen loputtua ilmoitti pastori nyt tulevan tapahtumaan jotakin merkillistä. Hartaasti odottivat ihmiset ja pastori käski Kalliolan kestikievarin ja minun tulemaan alttarin eteen. Me menimme ja hän kertoi keisarin lähettäneen Kalliolan kestikievarille ja minulle kunniarahan. Sitte hän pisti ne meidän rintaamme ja piti seurakunnalle liikuttavan puheen.
"En tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain -- tässä se on; vaan irvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kun ilmaiseksi aina syötti kruununvoudin hevosia. Niitä on näet kaikenlaisia viisaita tässä maailmassa. -- Jo sitte ihmiset uskoivat minun Pietari-kertomuksistani nekin, joiden totuutta itsekin epäilin, ja minäkin ymmärsin, että kunniarahaa saamaan se keisarillinen majesteetti oli minut kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lienee saanut kuulla minun jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille. Luultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan eihän sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa -- niin kumminkin itse arvelen.
"Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta, vaan ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydämmestä kuin tuon sunnuntain jälkeen. Lapsilleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä ihmiselle on kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa häntä ylitse kaikkia, vaan rakkaus ruhtinaasenkin, jonka haltuun korkeuden Isä on kansojen kohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei hetkeksikään unhotettava, ja toivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan.
"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt kokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen tyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja täältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri, niinkuin kellonheiluri, hihihii!"
Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas tielle kuului karkeaääninen laulu:
"Ollaan poikia, ollaan poikia, poikia julmia juomaan, mamma se käski Maaningalta rengaskorvia tuomaan",
ja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani.
AINOA RAKKAUTENI.
Vanha herra kertoi ainoasta rakkaudestaan:
Syksy oli tullut, kesä kultainen kulunut ja harmaita pilviä ajeleva tuuli pudotti yhden kellastuneen lehden toisensa perästä syyssateista mustuneelle mullalle. Syntymäpäivänänikin oli ilma kolkko ja ulvoen soitteli tuuli surullisia virsiään honkien latvoissa. Vanhempani istuivat räiskyvän takkavalkean ääressä ja muun muassa ottivat puheiksi minun tulevaisuuteni. Isä arveli minua liian heikoksi, että minusta voisi tulla kunnollista työmiestä taloon. Äiti luuli myös samaa, vaan siihen sijaan kehui hän päätäni hyväksi, niinkuin äidit tavallisesti tekevät.
"Pannaan hänet sitte kouluun", sanoi isäni, "ehkä oppii hän siellä jotakin, että voi maailmassa henkensä elättää."
"Voisi panna, vaan se tulee niin äärettömän kalliiksi", tuumaili äiti.
"Eletään me täällä kotona sitä tarkemmin", vastasi isäni ja kääntyen minuun lausui hän: "perjantaina, se on ylihuomenna, lähden minä tästä asioilleni kaupunkiin ja vien sinut mennessäni sinne kouluun."
Sillä se asia oli päätetty ja perjantaina lähdettiinkin matkalle. Kuormaan pani äiti leipää, lihaa, leiviskän muikkuja ja neljä naulaa voita, varoittaen ett'en sitä viimeksi mainittua söisi muulloin kuin sunnuntaina ja juhlapäivinä. Lähtiessä pisti hän vielä kouraani pienen nahkakukkaronkin "pikkutarpeitani varten ja särvinrahaksi", niinkuin hän sanoi.
Kaupungissa asui eräs isäni vanhoja tuttuja, jonka oikeasta ammatista minä en koskaan ole onnistunut saamaan täyttä selkoa. Jonkunlainen tukkiherra hän lienee ollut, koskapa hänellä oli jos jonkinmoisia tilikirjoja, mittakokka ja "sottalauta"-niminen kapine, jota hän käytti lukua laskeissaan. Koko talvena hän ei muuta tehnyt kuin herrasteli ja senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin herraksi. Hänen vaimoansa sanottiin rouvaksi; siis lukeutuivat ne ihmiset herrasväkeen, joiden luo minut pantiin asumaan, "sillä siellä saat asunnon helpommalla kuin muualla", sanoi isäni.