Chapter 11
Poltettuaan piipullisen tupakkaa olisi vieras lähtenyt talosta pois, vaan emäntä pyysi hänen yhdessä heidän kanssaan haukkaamaan suurusta, ja kun Miinakin yhtyi äitinsä pyyntöön, ei metsästäjä hennonnut pahottaa talonväen mieltä poislähtemällä, vaan jäi suurukselle. Siinä sitten tuumittiin yhtä ja toista, kunnes Miina, lyhyen sisällisen taistelun perästä, noin aivan kuin sattumalta vaan, mainitsi että he, äitinsä ja hän, tarvitseisivat renkiä.
Seurauksena oli että metsästäjä Ville Pitkänen Niemelästä lähtiessään oli pestautunut rengiksi sinne. Palkkaedut eivät tosin olleet suuren suuret -- talon vaate ja kaksi tynnyriä eloa, rukiita ja ohria kahtia -- vaan kuitenkin lauloi metsästäjä mennessään tavaroitaan hakemaan iloisesti:
"Ruskea merinen ruoko, ruskeampi neitoseni. Kaunis on kesäinen päivä, kaunihimpi neitoseni. Kirkas tähti taivahainen, kirkkahampi hän sitäkin",
ja ilo säteili hänen tummansinisistä silmistään.
Talvi kului ja emäntä oli vähitellen tottunut pitämään Villeä melkein "omituisen miehen väärtinä"; niin toimellinen oli tuo uusi renki. Hän ennätti saada enemmän aikaan kuin itse isäntä vainaakaan oli ehtinyt. Villen tuumasta oli suostuttu ensi syksynä järjestämään nuo vanhat kengitystä tarvitsevat aittapöksät, etteivät ne näyttäisi "jonkun jättiläisaallon maalle viskaamilta", niinkuin hän sanoi. Kaskiviljelystä päätettiin myös vähentää ja koettaa eikö muta-ahosta vähällä vaivalla tulisi peltoa. Juoksu-ikkunat olivat pirtin seinistä talvella kadonneet ja oikeat lasi-ikkunat sijaan ilmestyneet, tosin pari ruutua vielä oli päreistä, vaan paremminhan nekin valoa lävitsensä laski kuin paksu lauta. Asuinpirtistä oli reppana kokonaan kadonnut ja oikea kivinen uuninpiippu törrötti nyt Niemelän tuvan katolla aivan niinkuin kaupungissakin ja herrastaloissa. Sitä muutosta siunasi vanha emäntä, sillä hänen silmänsä eivät "kahteen kymmeneen vuoteen olleet niin terveet olleet kuin viime talvena". Ihmeen paljo oli muutoksia ja parannuksia ennätetty tehdä, jos paljo vielä oli parannettavaakin. Niemelässä elettiin kaikin puolin tyyntä elämää ja kaikki näyttivät tyytyväisiltä. Emäntä kysyi kerran Villeltä, "mistä ihmeestä hän niin ymmärtäväiseksi oli oppinut?"
"Kirk'herran antamasta Kultalasta", vastasi toinen, ja sillä kertaa luuli emäntä hänen viisastelevan, kun ei vastausta ymmärtänyt, mutta muutoin heidän välinsä oli parhain mitä olla taitaa. Miinan ja Villen välillä kuitenkin näytti olevan jotakin. He puhelivat keskenänsä niin vähän kuin mahdollista ja kahden tuskin milloinkaan; vaan kumminkin, jos toisen silmä välttyi, katselivat he mielihyvällä toisiaan.
Emäntä kertoi Villelle että Miina oli uhannut jäädä vanhaksi piiaksi, jollei "oikea" tulisi häntä kosimaan, "mutta totta todemmastaankin minä en käsitä, mitä hän tuolla oikealla tarkoittanee, eikö vain liene tyhjä veruke."
Ville luuli ymmärtävänsä, mitä Miinan "oikea" merkitsi, nimittäin jotakin rikasta ja suurta herraa, nimismiestä tahi muuta semmoista, ja sekös häntä suututti, niin että hän päätti heti paikalla lähteä palveluspaikastaan pois. Pois lähtemisestä ei toki tullut mitään ja Ville jäi taloon niin kauaksi kuin tuo Miinan oikea tulisi, sillä hän ei ymmärtänyt, kuinka hän Miinaa joka päivä näkemättä voisi enää elää.
Viimein tuli heinä-aika. Ville kävi Naattisalossa niittämässä ja sai sieltä avukseen palkatuksi toisenkin miehen. Kahden suun syödessä kuluivat eväät pian loppuun ja muutamana iltana myöhään vähän ennen puolta yötä laski Ville venheensä Niemelän rantaan. Miina oli äitinsä kanssa tehnyt niinä päivinä ahoheiniä ja tuli juuri sapilaat olalla kotiin silloin, kun Villekin kontti selässä ja leili kädessä nousi rannalta taloon. He tapasivat toisensa pisteaidan yli vievällä polkulaudalla.
"Myöhäänhän sinä valvotkin", sanoi Ville, joka piti velvollisuutenaan lausua jotakin.
"Ha ha haa! Ville parka, mitäs sinä nyt puhelet", nauroi Miina ja katseli veitikkamaisesti hämillään olevan Villen silmiin, "tiedäthän täällä meidän seuduilla kesällä aina valvottavan puoleen yöhön ja noustavan ennen päivän nousua."
"Kyllähän minä sen mahtanen tietää", vastasi Ville ja kävi yhä enemmän hämilleen, kun näki miten Miina istumalla aidan selälle sulki häneltä tien. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella koko tytöstä ja kummastui sitä enemmän, kun tämä yht'äkkiä kysäsi: "Ville, miksi sinä aina kohtelet minua niin kummallisesti?"
"Kummallisesti? Kuka? Minäkö? Enhän minä --"
"Ethän sinä edes kehtaa minulle sanoa kahta sanaa kuukaudessa ja aina pakenet minua kuin saastaista eläintä", keskeytti Miina Villen puhetta ja oli melkein itkuun pullahtamaisillaan.
"Mitäpäs minulla olisi sinulle puhumista", lausui Ville, ja vähäisen aikaa oltuaan ääneti jatkoi hän: "ja minäköhän sinua pakenen -- vaan olkoon kuinka hyvänsä, minä tulin evästä hakemaan lisää, kun sain Naatin Mikon toiseksi niittämään."
"Saaman pitää", vastasi tyttö liikahtamatta paikaltaan, "vaan tottahan sinä kotona olet yötä, minä tulen aamulla kanssasi luokoja ottamaan."
"Samahan sekin on", oli lyhyt vastaus.
"Kuules Ville! minäpä tiedän mitä sinä ajattelet nyt", sanoi Miina, "sinä luulet minua --"
"Tiedänpä minäkin mitä ja ketä sinä aina ajattelet", tarttui Ville puheesen.
"Ja ketä?"
"Sitä oikeaa", sanoi Ville ja hyppäsi keveästi aidan yli.
Miina vaaleni ja lähti Villen perästä kartanoon astumaan. Hän ajatteli, tiesikö Ville kuka tuo oikea on, vai halveksiko hän tyttöä, joka juuri hänen tähtensä oli hyljännyt monta niin loistavaa tarjousta. Siitä asiasta ei Miina kuitenkaan päässyt oikein selville, mutta samoin kuin useimmat todella rakastuneet, luuli hänkin sydämensä valitun halveksivan häntä.
Makuu-aika tuli, vaan ei Miina aitassansa saanut unta. Ville oli mennyt tallin parvelle maata, mutta uni väisti hänenkin silmiään. Viimein nousi hän vuoteeltaan ja meni ulos ilmailemaan. Miinan aitan ovi oli auki ja Miina näytti rauhallisesti lepäävän vuoteellaan.
Kummallinen tunne valtasi Villen ja melkein tietämättänsä seisoi hän avoimen aitan oven suussa. Siinä hän seisoi kauan hartaasti tähystellen Miinan nyt vaaleata, melkein läpinäkyvää muotoa. Viimein puhkesi hän lausumaan runon tavoin:
"Niin nuku, armas rauhassa, kuin syvässä olisit jo haudassa; mun rakkaudestain et sä kuitenkaan saa tietoa, et -- tuskin milloinkaan."
Näytti kuin Miina olisi liikahtanut, ja hämmästyen hypähti Ville kauas aitasta pois.
"Ville' Ville!" huudahti Miina ja hänen äänensä ilmoitti enemmän kuin tuhannet sanat olisivat voineet tehdä, mutta Ville hämmästyksissään ei hoksannut tuota äänen viehkeätä kaikua. Hän vaan sanoi: "Niin, minä se olen -- ajattelin herättää sinua, vaan näytit niin sikeästi nukkuvan, ett'en raskinut, eikä nyt vielä päiväkään koita."
"En minä ole koko yönä nukkunut lainkaan", toimitti Miina.
"Nukahda nyt sitten, vaan minä jo lähden Naattisaloon."
"Tietysti tulen minäkin mukaan."
"Tee tahtosi", vastasi Ville yksikantaan.
"Voih, kuinka sinä olet kummallinen", sanoi Miina ja heitti ristirantuisen huivin kaulaansa, kaappasi seinämältä airon, jossa uusi hankavitsa oli kiinni, ja juoksi ruoka-aittaan. Heti tuli hän sieltä täysi piimäleili kädessä, huusi pirtin ovelta sisään: "Äiti, minä menen Villen kanssa Naattisaloon luokoja ottamaan, tulettehan te yksinkin täällä toimeen." "Tulen, tulen", vakuutti vanhus, ja iloisena kuin lintu juosta sipsutti Miina lipokkaissansa rantaan. Vakavana ja miettivinä seurasi häntä Ville haravien, sapilaiden, kontin ja liipan kanssa. Rannalla hän voimakkaalla kädellä sysäsi nelilaitaisen, suikean venheen veteen ja Miina silmäili häntä tyytyväisenä, niinkuin ainakin nainen, joka näkee miten voimakas on se käsi, jolla hänen rakastajansa voi elämän vastukset voittaa.
Yleisen savolaisen tavan mukaan istahti Miina souto-teljolle ja Ville rupesi perään huopaamalla häntä auttamaan. Aurinko nousi punaamaan veden kalvoa ja koko tuo raitis järvi-ilma tuntui täyttyvän pienen pienillä valohiukoilla. Satojen saarien ja niemen kärkien lehdistöistä kajahteli lintujen iloinen viserrys, ja luonnon sulous tuntui kuiskuttavan tuota ainoaa sanaa: "lempi, lempi", joka niin monen ihmislapsen rintaan tuottaa joko sanomattoman autuuden tahi katkeruuden tunteen.
"Kaunis aamu", lausui Miina lakaten hetkiseksi soutamasta; "koko maailma näyttää niin uudelta ja tuoreelta. Kaikki on niin elävää, linnut, vesikaislat ja itse ilmakin ovat kuin olisivat iloissaan, vaan sinä yksin istut synkkämielisenä ja ääneti niinkuin kuollut. Mikä sinua vaivaa? Sinä olet aina, niinkuin joku suru mieltäsi painaisi."
"Minua ei vaivaa mikään, minä tahdon olla vaan ääneti 'niinkuin kuollut', sillä todella olenkin kuollut", puhui Ville kuivasti ja ajatteli itsekseen: lemmetön elämä on sama kuin kuolema.
"Kuollut? ja tahdot olla kuin kuollut; minä en taas millään tavalla nyt tahtoisi kuolla, vaan nyt vasta tahdon oikein elääkin; on kuin olisin uudesta syntynyt."
"Sepä hyvä, vaan etköhän jo jaksaisi vähäsen soutaa."
"Jaksan, jaksan, vaan eihän meillä niin kiirettä ole."
"Minun mielestäni on kiire, sillä lauvantain kastevellille pitäisi Naatin niitty jo olla tehty ja heinät pieleksessä."
"Heinistä sinä vaan puhut minulle -- puhu niistä äidille ja minulle haastele jotain muuta", sanoi Miina hiukan kärsimättömänä.
"Enpä minä juuri osaa koreita puheita pitää, enkä ole mikään pappi."
"No laula sitten."
"En ole lukkarikaan."
"Etkö osaa laulaa mitään, etkö edes: niin nuku, nuku armas rauhassa?"
"En minä lempilauluja laulele", oli kuiva vastaus.
Miinan ilo oli kadonnut. Hän arveli: mitähän, jos Ville todellakin tuli vaan minua herättämään, jos hänen sanansa eivät vuoteeni vieressä olleet muuta kuin paljasta sattumusta. Ääneti jatkettiin matkaa ja monenmoisia ajatuksia pyöri Miinan päässä. Hänen sydämmessään vilahti suuttumuksen tunne halveksitusta rakkaudesta, vaan se kuoli yhtä pian kuin oli syntynytkin. Kuitenkin teki hän nyt päätöksen, ettei hän enää koskaan johdata puhetta äskeiselle alalle.
Heinä-aika oli ikävä Miinalle. Ville kohteli häntä aina karttamalla ja samoin hän Villeä. Rukoja kantaessa, ruoka-aikoina ja muulloinkin, kun heidän välttämättömästi täytyi olla yhdessä, eivät he keskenään puhelleet, vaikka heinäniitty tavallisesti on se paikka, jolla nuoret hauskimmat hetkensä viettävät. Siellä nauretaan, lasketaan leikkiä ja kaikin tavoin koetetaan saada työn raskaus unohtumaan.
Miinan ja Villen välillä kesti tuollaista jurotusta sangen kauan, kenties kestäisi vieläkin, jollei muuan aivan asiaan kuulumaton tapaus olisi avannut heidän silmiään. Tapahtui näet kolmekymmentä vuotta äsken kerrotun heinäajan jälkeen, että Villen nuorin veli kuoli, jättäen jälkeensä aivan mieron tielle kahdeksanvuotisen pojan ja pari vuotta nuoremman tytön. Silloin eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin koko talon väelle annetaan kahvia, sanoi Ville Miinalle: "Kuulkaas, emäntä" -- vanha emäntä oli jo aikoja maannut haudassa -- "minä pyytäisin, jotta saisin ottaa tänne velivainajani lapset, sillä minun pitänee nyt heille ruveta isäksi. Kyllä minä heidän elatuksestaan maksan, eivätkähän he mitään herkkuja, ohrasekaleipiä eikä tuohisrieskoja tarvitse, ja kun tuo 'oikea' tulee taloon, hankin minä heille muualle hoidon, etteivät tule ristiksi kellekään."
"Eivätköpä nuo lapsikullat tulle toimeen oikeankin kanssa", sanoi emäntä hymyillen, "sillä jos en väärin muista, on tuo oikea jo ollut tässä talossa yli yhdenneljättä vuoden ja tehnyt talosta sen, mikä se nyt on; koko tienoon koristus."
Villen rypistyneille poskille kohosi äkkiä nuoruuden hehkuva puna. Hän hyppäsi rahilta ylös ja puhutellen emäntää sinuksi hän paremmin huusi kuin puhui: "miksi et sitä ole ennen sanonut?"
"Minunkohan sitä piti alottaa", vastasi Miina, "ja kyllä minä toisinaan olin antavinani jotensakin selviä viittauksia."
"Hm! -- Me olemme viettäneet elämämme parhaat päivät ymmärtämättä toisiamme, -- kummallista! -- mutta nyt, mikäs nyt estäisi?" puhui Ville innokkaasti.
Sanaakaan vastaamatta tarttui emäntä renkinsä käteen ja vei hänen isoon saliin suuren peilin eteen.
"Niin todellakin, ikämme estää; jos nyt yhteen menisimme, niin ansaitseisimme todella ihmisten naurun", puhui Ville. "Kas kuinka harmaa minun pääni jo onkin, sitä en olisi koskaan uskonut -- vaan hyvä on näinkin; ollaan ennellämme, se on parasta."
"Se on parasta", sanoi emäntä, "ja veljesi lapsille annetaan talo sitten kuin itse käymme kykenemättömiksi isännyyteen, sillä oikeastaanhan tämä talo onkin sinun ja minulla on oikeus antaa se kelle tahdon, kun ei ole omaisia."
"Voip' olla niinkin; -- ja tehdään talolle mikä parhaaksi nähdään", vastasi Ville ja lähti veljensä lapsia noutamaan taloon, joka todellakin oli enemmän hänen kuin kenenkään muun oma.
KOSKELAN UKKO.
Tässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä. Turhaan etsin siitä lohdutuksen sanaa. En edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä murheelleni. Siinä on aivan selvään sanottu: "viime postiin en sinulle, veliseni, joutanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet leikkelemässä Koskelan ukkoa, joka on kuollut viinaan." Huu! -- minua oikein kauhistuttaa. -- "Kuollut viinaan." Se ei ole totta, ukko olisi jo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan olisi kuollut. Ei, vaan viinattomuuteen hän ehkä on kuollut. "Kuollut viinaan", siinä on. Kentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei koskaan saanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut sen paljouteen.
* * * * *
Lakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että minun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä jo pelkäsinkin, ett'ei siitä lopuksi hyvä seuraa, kun näin millä innolla Aatu parka yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa kanssa. Voi jospa silloin olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin totisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloinkaan koskenut Koskelan ukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia, vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä.
Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni ilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan ukon kuolleen viinaan?
Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan samaa asiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin uskonut muorin loruja enemmän kuin nyt veljenikään sanoja. Jos nyt lääkintä-ylihallitus tahi veljeni välttämättömästi tahtovat saada Koskelan vaarin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta saaneet tietää. Ei olis tarvittu kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin ja kysäistä: "mihin muori luulee Koskelan ukon kuolleen?"
Epäilemättä muori olisi vastannut: "viinaanhan se kuoli miesparka. Minä jo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut märkääkään, vaikka kuin olisi ruikuttanut, j.n.e."
* * * * *
Niin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä kuin kirkon kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin silmillään mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja piti lasia noin parin vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi hieroi rintaa ylhäältä alaskäsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä osoittava ääni: "äh!" Samat temput uudistettiin ja viidennen "äh'in" kuultuasi voit olla vakuutettu, ett'ei lasissa enää ollut tilkkaakaan.
Pienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauvan kuin isonkin; ja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa pannut kaivosangonkin typi-tyhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomättään muotoinen, hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää.
Siten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine hyveineen kohta ole enää muuta jäljellä kuin kourallinen tomua, jonka pieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin ei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen paininlyöntinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin kerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi.
"Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani -- "ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni neste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi kirvesmiestä. Tuskinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee, vaikka olen kirkon kuudennus ja vaikka olen puhutellut keisariakin, sekä vanhaa pappaa että sitä nuorta keisaria, joka pappansa perästä isännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä vanhoja silloin enää muistellaan."
Tuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee. Silloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan eläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu päästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin elän. -- Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta -- Juhanuksesta alkoi neljäs. Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin. Oli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän täytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan kanssansa Uttilan mökkiin, "siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi", hänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.
Muori ei luultavasti tuntenut minua, koska ei edes tervehtinyt, eikä hän muutoinkaan tulostamme ollut millänsäkään ennen kuin ukko kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Silloin meni muija ulos ja hetkisen kuluttua palasi hän pullon ja kahden ryyppylasin kanssa, joista toisen kanta oli poikki. Sen otti ukko kohteliaasti itselleen ja ehkä siitäkin syystä, jotta saisi aina juoda pohjaan.
"Muori pyytää tarjota meille kirkkoryypyn, suvaitsetteko", lausui kirkon kuudennus.
"Eihän tuo pahaakaan tee."
"Ei tämä aine tee pahaa, vaikkei niitä kaikkia viinojakaan voi juoda, mutta tämä onkin oikeata rännin tekoa. Näettehän siinä on oikea kaupungin korkkikin; -- ennen tuommoinen korkki maksoi Pietarissa kopeekan. Paljokohan ne nyt maksanee?"
Minä en sanonut tuota tietäväni.
Ukko maistoi tuota haisevaa sikunavettä ja sitä tehdessään seurasi tarkasti edellä kertomiani temppuja. -- Ryypyn tyhjettyä kääntyi keskustelu äkkiä toiselle tolalle.
"Vai rupeatte te nyt metsäherraksi, insinööriksi; siishän teistäkin tuli mies, mutta sitä ei, lempo soi, kukaan olisi uskonut."
Tapa, jolla tuo lausuttiin, osoitti puhujan ei laisinkaan tahtovan satuttaa arkaan paikkaan. Hän puhui ajatuksensa suoraan ja kukapas siitä voisi närkästyä.
"Mut teidän pitää siis luopua tuosta katteinin virasta, eikö niin?"
"Tietysti."
"Parasta se onkin. Minusta oli koko merille lähtönne mustalaispojan kepponen ja sitä isännekin ajatteli, vaikk'ei sanonut. Mitä se on lähteä jäniksen passilla koulusta. Jos minun poikani sen tempun tekisi, niin panisinpa hänen pöksyillensä että paukkaisi. Kyllä tekin olisitte sietänyt aika saunan, mutta nyt kun taas olette päässyt älyynne, ei siitä enää ole puhettakaan ja kaikki on taas hyvin. Niin, nyt voipi kuka kunniallinen mies hyvänsä kävellä rinnallanne, eikä kukaan uskalla teitä konnaksi sanoa. -- Suoraan sanoen: yleiseen pidetään teistä enemmän kuin oppineesta veljestänne, vaikka hän tahtoo olla suuna päänä joka paikassa. Teissä on, näette sen, enemmän ryhtiä kuin tohtorissa ja ryhdistä minä pidän. Hohoi! olipa sitä ennen itsessänikin, mutta nyt jo alkaa vanhuttaa."
Minä kuuntelin yhtä hiljaa sekä hänen kiitostaan että moitettaan. Kun en virkkanut mitään, piti hän taas lasin kanssa pikku ilveilyksen ja viidennen "ah'in" perästä jatkoi:
"Ryhtiä siinä tarvittiin, siinäkin painimisessa nimismiehen kanssa -- lienettehän sen jutun kuullut; vai ette, sepä paha. Se minusta luullakseni kirkon kuudennuksen teki. Olisin siihen arvoon toki muutoinkin tainnut päästä -- minunkaan pääni ei näet tuohesta ole -- mutta kyllä se painiminenkin auttoi. Saattaa kyllä olla maailmassa terävämpipäisiäkin, vaan rehellisempää miestä ei ole koko tässä läänissä, sen tiedän ihan varmaan, vaikka itsekin sanon. Vaan olkoon minusta nähden parempipäisiä, se kun ei minua liikuta, mutta ennen heidän nimensä maailmasta haihtuu kuin minun. Minulla on seitsemän poikaa ja kolme tytärtä, aivan kuin vanhalla Jobilla, hihihii!
"Minä olen hiukan, niinkuin kuulette, katsellut raamattuakin, vaikka kohta en sitä aloillaan ole lukenut, niinkuin Ämmälän Taavetti. Soma mies se Taavetti, päiväkaudet hän höröttää: 'O kuinka ihanat sun asuinsijas ovat' ja pirtin nurkat vaan läntistyvät läntistymistään, uunin piippu kallistuu kallistumistaan ja Taavetin pää tekee sille seuraa, hihihii!
"Kerrotaanpa myös, että Taavetin kaapin nurkissa kummittelee, siellä sanotaan nähtävän mustia olennoita, jotka ovat hyvin viinapullon näköisiä ja ne tietysti tulevat sinne itsekseen, sillä Taavetti sanoo: 'pois se minusta, että sillä synnin myrkyllä suuni pilaisin.' No, no en minä tiedä onko noissa puheissa pikkuistakaan perää; paljonhan maailma tyhjääkin puhuu, 'vaan ei siinä savua, kuss' ei tulta', sanoivat vanhat.
"Omastakin silmänäöstäni saatan sen sanoa, että toisinaan tirtattaa Taavetin kieli paljoa sukkelammin kuin minun, ja kapea on joskus kruunun sarka hänenkin koivilleen. Uskovaiset haukkuvat minua juomariksi ja kukatiesi heillä siihen on hieman niinkuin syytäkin, mut sen minä sanon julkisesti, että perheeni olen tähän asti leivässä pitänyt, vaikka kirves oli kädessäni, kun Koskelaan tulin. Hongan oksaan siinä konttini pistin, enkä isäni peruja ole syönyt enkä juonut, vaikka eivät nyt lapsenikaan tuota tarkoilleen tunne.
"'Mies syö, mies saa, miestä auttaa Jumala', sanoivat vanhat, ja onpa Hän minuakin auttanut, sitä en kiellä konsaan, sillä 'mitä miehen toimesta, jos ei Herra anna siunaustaan'. Joll'ei tuota vapisuttajaa olisi tullut, tuskin olisin vielä viinan maussakaan, vaan siihen yhtyy aina sellainen pirullinen kulkunpolte, ett'ei sitä usko muut kuin itse kokenut. Siihen asti ja aina ennenkin olin minä varova viinan kanssa, vaan nyt se toisinaan tahtoo voiton viedä, mutta oikein nahkajuoppo en kuitenkaan ole."
Siinä kynsäsi Koskelan ukko nenäänsä, niinkuin hänellä oli tapana, jos hän hämmästyi tai sanoi jotakin, joka ei täydellisesti pitänyt yhtä hänen omantuntonsa kanssa.
Minä kysäsin: "kuinka se oli se painiminen nimismiehen kanssa?"
"Ettekö sitä ole kuullut -- vai ette, sepä paha. No olihan se sukkelata sylipainia sekin, en nyt enää semmoiseen leikkiin kykenisi, miestä ja miehen voimia siihen tarvitaan. Se se luullakseni minusta kirkon kuudennuksenkin teki. No. ei siinä sentään mitään erinomaista ollut."
"Kertokaahan kuitenkin", keskeytin minä.
"Nimismies tuli eräänä aamuna meille, ja kun minä olin vannotettu varalautamies, pyysi hän minua matkaansa ryöstölle. Minä kuuliaisena esivallan käskylle, niinkuin sanakin käskee, tottelin ja lähdin. Toimet toimitettiin, lehmät kirjotettiin ja me patikoimaan kotiin. -- Tunsittekos te Mikko-venäläisen?"
"En muistaakseni."
"Vai ette häntäkään tuntenut, sepä kummallista ja hän oli rehellisin laukkuryssä, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän oli ihan niinkuin me muutkin kristityt ihmiset. Kerran löysi hän myllärin Annan esiliinan ja ihan niinkuin rehellinen ihminen toi sen takaisin ilman löytäjäisittä. Niin semmoinen mies se oli Mikko-venäläinen; ja kova onnensa satuttaa hänet reppuineen tiellä meitä vastaan.
"Nimismies kävi heti Mikon kimppuun. Mikko vakuutteli: 'mie olen ihon keyhä miesi, ei miull' ole mitään omaani, repunki lainasin Akonlahen Oleksilta, Nykäseltä, siltä ukon pojalta, tunnethan sie herra nimismies sen. Tavarat ovat Miihkalin, Simanaine Miihkalin Lytänniemeltä; ei ole minun omiani, Miihkalin ovat Jumaliste! -- mie olen itshe perin keyhä, ihon olen kerjäläinen.'
"'Sitä helpommin voit tavarat kruunun kouriin jättää'. tokasi nimismies vastineeksi.
"'En malta, pyhä veli vallasmanni, en malta tavaroita jätteäh. A kotih tultua pannalla peätä puristetah, tutkitah a mihin panit suntsan i reämän? A millä maksan Miihkalin reämän?'