Chapter 10

"Eikä ole kuollut, vaan hän ei enää tänä huonona aikana sanonut jaksavansa poikaa elättää", tuumaili Iska hiljaisesti.

"Ja sinä vaan niinikään otit pojan tänne kanssamme kurjuutta kärsimään?" tiedusti Leena nyreissään.

"Enpä niinkään niinikään", vastasi Iska, "vaan sillä keinoin sain pikku-Matille säästetyksi maitotilkan; Turhanen näet lupasi ottaa tuomion pois nimismieheltä ja hävittää sen."

"Olisit edes ottanut sen kiinnitystuomion pois", sanoi Leena hiukan lohdutettuna ja lisäsi: "en minä kuitenkaan ymmärrä, miksi hän luopui Santerista, vaikka hän minulle lupasi siitä kouluuttaa herran."

"Hän menee naimiseen, eikähän Santeri voi asua saman katon alla nuoren rouvan kanssa", lausui Iska, ja tuo pilkallinen poimu hänen suunsa ympärillä syveni nähtävästi.

"Vai naimiseen", hymähti Leena ja kyynelsilmin arveli: "siis on viimeinenkin toivoni hukassa, minä kun luulin Santerin saavan periä hänet."

Hiukan aikaa kesti Leenan vetistelemistä, sitte hän kiivaasti puhkesi lausumaan: "sinä olit aika pöllö, kun otit Santerin pois."

"Ka enpä arvellut muitakaan meitä läheisemmiksi pitämään huolta pojastasi, joka muutoin olisi mieroon joutunut."

Leena punastui hiukan tuosta oikeutetusta muistutuksesta ja rupesi ääneti silittelemään Santerin sotkeutuneita suortuvia.

"Mitenkäs pikku-Matti on ollut?" kysäsi Iska.

"Eihän tuo ole kovin paljon vaikeroinut", vastasi Leena ja siihen loppui keskustelu sillä kertaa.

Tuskin olivat Huuhkavaaralaiset seuraavana aamuna saaneet silmänsä auki, kuin Santeri iloisesti huusi: "komsarjus tulee, komsarjus tulee, minä kuulen hänen rintansa röhinän." Iska ja Leena tuijottivat hämmästyneinä tuokion toisiinsa, mutta hekin kuulivat jo siltavoudin rinnan röhinän ja heti aukasi vieras ovenkin.

"Terve taloon", lausui tulija ja käskemättä istahti rahille.

"Terve tervehdyttäjälle", vastasi Iska ja kyseli kuulumisia.

"Eipä kuulu erityisiä, takaa vaan tuulee ja edestä helmoja heiluttaa", vastasi siltavouti nauraa hohottaen sukkeluudelleen. Sitte käski vieras emännän kiireemmän kautta lypsämään lehmänsä, sillä hän oli tullut sitä myytäväksi hakemaan.

"Mutta Turhanen lupasi peräyttää ryöstön", selitti Iska.

"Se ei meitä liikuta, laki tekee vain lain töitä", sanoi siltavouti mahtavasti, "me, nimismies ja minä, myymme kaikki, mitä vain kirjoihimme saamme, enkä minä luule kauppamiehen rupeavan ryöstöä peräyttämään, koska jo kuuluu etsivän maatasikin myytäväksi, niin hän itse nimismiehelle eilen illalla kertoi."

Synkkänä kuunteli Iska siltavoudin puhetta ja hänen silmänsä säihkyivät vimmatusti. Nyrkitkin puristuivat kuin suonen vedossa ja Iska ähkäili tuskissaan kuin täysinäinen pale.

"On se vähän synti, kun nuo hyvät tukkimetsäsi nyt menevät neljästä sadasta vieraasen käteen, vaan minkäs sille voi, pitäisi pitää suu säkkiä myöten, mutta sitä ei sinun eukkosi osaa", lorueli vanhus mielissään, tupruttaen savupilviä pahalle haisevasta sikarinpätkästä.

Kun isäntä ei näyttänyt hänen puhettansa täysin tajunneen, jatkoi siltavouti: "neljästä sadasta ne Huuhkavaaran salot nyt menevät, vaikka kyllä Möhköläinen niistä olisi parikymmentä tuhatta antanut ja se olisi ollut käteistä kovaa rahaa --"

"Kuulkaas komsarjus", keskeytti Iska siltavoutia, jota näytti suuresti viehättävän talonväen kiusaaminen, -- "kuulkaas komsarjus, millä keinoin sitä kruunulta saapi lainoja?"

"Ei niitä tätä nykyä saa millään keinoin", alotti siltavouti taas selityksensä hyvin viisaan näköisenä -- "ei niitä nyt saa millään keinoin, sillä kruunu on itsekin ahtaalla. Se näet on näinä viime aikoina antanut niin paljon talonpojille velkaa, että makasiinit ovat tyhjät, ja mikä pahempi, kruunua itseään kuulutaan uhattavan konkurssiin tahi kiristupaan laittaa, vaikka siitä ei pitäisi juuri puhua näin huonommalle kansalle. Kruunu on näet tehnyt hirveästi velkoja ostaessaan Luostan linnoja, Jouhkolan hovia ja sen seitsemiä, ja nyt kuuluvat viipurilaiset sahapatruunat rupeavan vielä muun hyvän lisäksi perimään omiansa takaisin, eikä talonpojat näin huonona aikana jaksa mitään maksaa. Sentähden oli kruunu kirjoittanutkin tässä toisella viikolla nimismiehelle, jotta eikö ne ilomantsilaiset jo alkaisi jaksaa maksujaan maksaa, mutta nimismies oli vielä rukoillut armoa muutamaksi vuodeksi, kun nyt on niin huono aika, eikä uutisesta ole vielä paljo haanaakaan. -- Hyvä mies se tuo nimismies on, vaikka kiivas mies kuin tuli tappuroissa, ja hyvä mies se kruunukin on, vaikka asiat ovat ahtaalla, vaan hyvä sydänhän sen on pulaan saattanutkin ukkoparan."

Iska ei ymmärtänyt puoltakaan siltavoudin sekavasta puheesta, mutta sen hän toki tajusi, ettei nyt kruunun apuun ollut enää luottamista, sillä todellakin oli luonnollista, että makasiinit olivat käyneet tyhjiksi, kun kaikki ihmiset olivat niihin velassa. -- Hän koetti keksiä keinoja millä elinainetta saisi ja pelastaisi maansa tuon petollisen Turhasen käsistä, mutta turhaan. Vielä siltavoudin lähdettyäkin hän mietti niitä ja Leena itkeä nyyhkytti kolpitsalla uunin kupeella.

"Menepäs vielä kerran kauppamiehen puheille", katkaisi vaimo viimein äänettömyyden, "ja rukoile häneltä lasten tähden armoa."

"Ennen kuolen nälkään kuin sen lurjuksen luokse enää lähden", vastasi Iska ja sekä inho että viha vääristi hänen kasvojansa. Kotveroisen kuluttua hän nousi ylös lausuen: "Turhasella on laki puolellaan, mutta vääryyttä hän sen nojassa tekee sittekin, mutta tehköön vaan; minun sukuuni ei sittekään saa konnaa ilmestyä; minä luovun kostostani."

Iltapäivällä nähtiin Iskan astuvan pois kotoansa kontti hartioilla. Hän lähti etsimään mistä saisi työtä ja lupasi vakinaisen työpaikan saatuansa tulla noutamaan perhettänsäkin sinne. Leenan oli siksi koeteltava tulla toimeen miten parhaiten taisi.

Surullisesti silmäili kotoansa lähtevä isäntä seutuja, jotka hän kerran oli toivonut voivansa hyvin viljeltyinä jättää silmäteränsä, pikku-Matin, haltuun. Tuolla vaaran alla seisahti hän vielä kerran, ikäänkuin epäillen, jatkaisiko matkaansa vai kääntyisikö takaisin. Sisällisen tuskan valtaamana heittihe onneton Iska maahan, ja karkea hiekka imi ahneesti hänen kyyneliänsä. Tuokion kuluttua hän nousi ylös ja ripein askelin riensi poispäin, ikäänkuin paeten jotakin hirveää kummitusta, joka häntä tuntui ajavan takaa. Hän luulikin tuolla täällä puiden välissä näkevänsä vilahduksen jostain kalpeasta haamusta, joka laihalla kädellänsä viittaili hänelle.

"Pois!" kiljasi väkevä mies kauhua herättävällä äänellä, "pois! en tahdo tulla varkaaksi, en koskaan!" ja samosi yhä kiireemmin eteenpäin.

Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, eikä Iska vieläkään ollut onnistunut saamaan pysyväistä työtä, vaikka hän oli kuljeksinut kaikki lähi pitäjäät ympäri. Viimein saapui mies Siikakosken sahalle, jossa hänelle luvattiin sahamiehen paikka. Hyvillänsä siitä kääntyi hän palausmatkalle tuomaan vaimoansa ja lapsia sinne. Tuon tuostakin tuli tiellä vastaan kurjannäköisiä ihmishaamuja, jotka kaikki tiedustelivat Iskalta työpaikkoja ja pyysivätpä muutamat häneltä palasta leipääkin. Kipeästi koski miesparan sydämeen, kun hän näki noiden pienten viatonten lasten kalpeita kasvoja ja kuuli heidän leipää itkeviä ääniään. Hän ajatteli omaa poikaansa ja koetti kaikin voimin kiiruhtaa kulkuansa, että omiensa hätä sitä pikemmin loppuisi ja hän itsekin saisi varman tiedon heidän epäilyttävästä tilastansa.

Joulun aatto-iltana saapui Iska palausmatkallansa Ylämyllyn vierastaloon, vaan ei pysähtynyt siihen yöksi, vaikka ulkona näytti raju tuisku olevan tulossa ja väsymys jo häntä alkoi haitata. Läpi tuiskun kiirehti hän yhä eteenpäin tuntematta pakkasen kovuutta, sillä häntä lämmitti omiensa tapaamisen toivo. Niin joutui mies viimein puolen yön aikana Höytiäisen kanavan lähelle.

Siinä loppuivat jo Iskan voimat ja hän vaipui pitkällensä lumeen maantien viereen, sillä säästääkseen leipää kotiin viemisiksi, ei hän ollut sitä moneen päivään ravinnoksi asti syönyt, eikä tänään vielä hiukkaakaan maistanut.

Yhä tiheämpinä höytäleinä leijuili taivaasta alas vitivalkoista lunta, vaan pakkasen ankaruus ei siltä lieventynyt. Oikein hyvältä tuntui Iskasta, kun nuo lumihöytäleet putosivat hänen kuumalle otsallensa. Hiljoikseen hiipi suloinen rauhan tunne hänen sydämeensä ja levisi sieltä kaikkiin jäseniin. Kaikki näytti niin rauhaisalta ja mielihyvällä näki mies kaikkialla vaan noita ikäänkuin leikkiviä ja puhtaita lumihöytyviä. Hän ei enää voinut ajatella mitään, vaan oli kokonansa antautunut tuon suloisesti uuvuttavan tunteen valtaan, joka ehkä ennusti ijäistä rauhaa.

Silloin kuului tuolta alempaa selvää ihmisääntä. Iska heristi korviaan. Todella -- siellä ruikutti pieni lapsi. Nyt kuului se selvään sanovan: "äiti anna nyt sitä leipää". Sitte ei kuulunut taaskaan mitään.

Tulinen tuska tuntui nyt Iskan sydämessä ja silmänräpäyksessä levisi tuo kivun tunne ympäri koko ruumiin. Hän muisti lapsensa, hypähti ylös, eikä enää tuntenut mitään väsymystä. Oliko hän nukkunut; sitä hän ei tiennyt, vaan kentiesi oli hän kuitenkin torkahtanut ja nähnyt unen, joka hänen pelasti kuoliaaksi paleltumasta.

Kiiruusti koppasi Iska vierestään konttinsa ja alkoi laskeutua alas tuota jyrkkää ahdetta, joka on Höytiäisen kanavan toisena sivuna. Iska ei muiden matkustajain tavoin joutanut ihmettelemään sitä suurenmoista rotkoa, jonka valloilleen päässeet vedet ovat raivoissaan repineet Höytiäisen ja Pyhäselän väliin ja jonka pohjassa vieläkin tuon muinoisen Karjalan kaunistuksen, Höytiäisen, vettä parin kyynärän syvyydeltä virtailee -- Iska ei muistanutkaan koko kanavaa, hän muisti vaan kivuloista pikku Mattiansa ja kiiruhti eteenpäin.

Päästyänsä sillalle, huomasi kulkija erään patsaan juuressa jotakin tummaa. Hän lähestyi sitä ja näki kauhukseen siihen kyyristyneen kolme ihmisolentoa, jotka nähtävästi oli vallannut samanlainen uupumus kuin häntäkin tuolla ylempänä oli kohdannut. Ensiksi aikoi mies astua tuon ihmisryhmän ohitse, mutta parempi tunne pääsi voitolle, sillä eihän hänen poikansa paljo kauempaa tarvitseisi kurjuutta kärsiä, jos hän noille onnettomille huomauttaisikin heitä uhkaavan vaaran.

Iska siis tarttui lähimmäiseen olentoon ja pudisteli häntä lausuen: "herätkää onnettomat, muutoin palellutte tähän." Tuo olento liikahtikin ja kysyi oudolla äänellä: "mitä nyt?"

"Herätkää ja koetetaan pyrkiä johonkin taloon, muutoin on tämä yö viimeinen meille jokaiselle", lausui Iska.

Sillä välin heräsivät toisetkin ja isompi pojista tiedusteli: "mikä se niin kohisee?"

"Se on kanavakoski", selitti Iska, "mutta ketäs te raukat olette ja mistä?"

"Iska Halosen joukkoa ollaan ja Ilomantsista tullaan", vastasi vaimo, "vaan kukas sinä olet, kun äänesi tuntuu niin tutulta?"

"Hyvä Jumala! etkö sinä tunne minua, Leena?" sanoi mies, "Iskahan minä olen."

"No onko sinulla leipää?" kysyi Leena taas, vähäsen ensi hämmästyksestään toinnuttua.

"On", ja Iska aukasi konttinsa leikaten jokaiselle aimo viipaleen Siikakoskelta saamistansa leivistä ja nyt hän söi itsekin.

Siinä aterioitaessa kertoi Iska matkoistansa ja työpaikan saamisestaan, mutta toiset eivät joutaneet paljo hänen sanojansa kuulemaan, kun niin ahkerasti puuhasivat leivän kimpussa.

Viimein sanoi Leena: "ei sitä uskoisi miten hyvältä se maistaa, kun ei puoleen kolmatta vuorokauteen ole pienintäkään einettä saanut suuhunsa."

"Ettekö te puoleen kolmatta vuorokauteen ole mitään syöneet, ettekö ole sitte sunnuntain saaneet yhtään einettä?"

"Kyllähän ne pojat tänäpäivänä jo söivät pikku-Matin varastaman vehnäkakun, vaan minä en hennonut heiltä sitä ottaa", vastasi Leena.

"Pikku-Matin varastamanko sinä sanot!" ärjäsi Iska, "ethän toki liene opettanut poikia varastamaan?"

"En juuri ole opettanut, vaan itsellään niillä toki on siksi älyä ollut", vastasi Leena. "Alussa kieltelin minä heitä siitä vähäisen, kun muistin sinun kauhusi sitä vastaan, vaan sitte keyrin en ole enää kiellellytkään."

"Ja miksikä et?" tiuskasi Iska vapisten joko vihasta tai vilusta.

"Silloin näet koetti pikku-Matti syödä heiniä, vaan ei se näkynyt käyvän", tuumaili Leena totisesti, "ja hän vain niistä tuli yhä kipeämmäksi, niin arvelin, joutaa syödä mitä sattuu saamaan."

"Ja sitte olette eläneet varastelemalla", sanoi Iska kamalalla äänellä.

"Enimmäkseenpä varastelemalla", vastasi Leena tyynesti, "milläs sitä muutoin näin huonona aikana tulisi toimeen?"

"Huonona aikana, huonona aikana -- huonona aikana todellakin", huusi Iska hirmuisesti, ojensi kätensä taivasta kohti ja lisäsi: "huonona aikana! Herra armahtakoon!"

Samassa tempasi hän pikku-Matin syliinsä, puristi sitä kerran rintaansa vasten, kohotti korkealle yli lumisen käsipuun ja sanomattomalla vimmalla paiskasi hänet alas kohisevaan syvyyteen. -- Pikku-Matti ei ollut päästänyt pienintäkään ääntä eikä osoittanut mitään elon merkkiä sittekuin oli leipää saanut käteensä, eikä edes syvyydestäkään kuulunut minkäänlaista valitusta. Kerran kohahtivat vaan virran pyörteiset laineet hiukkasen kovemmin tavallista, mutta se kohahdus ei selittänyt olivatko ne syliinsä sulkeneet elävän lapsen, vaiko hengettömän ruumiin.

"Mitä teit sinä onneton?" kiljahti Leena sydäntä särkevällä äänellä ja vaipui lumelle, kuni kuollut ikään.

"Oikeutta", vastasi Iska kolkosti, tempasi konttinsa ja alkoi astua Joensuun kaupunkiin päin.

Ensimmäisenä seuraavana arkipäivänä kahlehdittiin eräässä kaupungin pajassa lapsensa murhannut isä, jolta ei mitään sen enempiä tietoja saatu, miksi hän tuon hirmuisen rikoksen oli tehnyt. Joukko joutilaita poikanulikoita ja muutamia aikaihmisiäkin riensi katsomaan tuota hirviötä, joka antoi menetellä kanssansa miten vain muut tahtoivat, eikä ensinkään pahantekijältä näyttänyt. -- Ryysyinen vaimo istui pajan kynnyksellä ja helppoläntä poika seisoi alasimen vieressä, kun murhamiestä raudoitettiin. Ne molemmat itkivät katkerasti, muut kaikki olivat hiljaa.

Kun raudat olivat saadut lujasti kiinni, kuiskasi vanki tuolle itkevälle ryysyiselle vaimolle ulos mennessänsä korvaan: "Jumala antakoon sinulle anteeksi, äläkä Santerista kasvata rosvoa." -- Vanki asetettiin sitten rekeen ja kolmen aseellisen miehen vartioimana lähdettiin Iskaa viemään pois.

Keväällä sitte, kun lumipeite taas poistui kummuilta ja kukkuloilta, kun järvien laineet taas vapaina loiskivat rantoja vasten, joille päivän lämpö joka hetki loihti esiin uusia ihania kukkia, silloin nähtiin usein Kuopion vankilan eräässä akkunassa rautaristikkojen takana Iskan kalman kelmeät kasvot. Joka aamu auringon noustessa näkyivät ne aina siinä monta pitkää kuukautta peräksyttäin.

Eräänä sateisena aamuna ei niitä kuitenkaan ollut nähtävinä. Kersantti L----n ihmetteli hetkisen, mikä n:o seitsemällekolmatta oli tullut, sitte otti hän avaimen ja meni koppiin. Siinä akkunan edessä lattialla, kasvot taivasta kohti käännettyinä oli Iska polvillaan. Hän rukoili nähtävästi, eikä kersantti tahtonut hänen hartauttansa häiritä. Samassa asemassa tavattiin vanki vielä päivemmälläkin ja silloin selvisi, että Iska oli huonosta ajasta päässyt pois ijäisyyteen, parempaanko, vai pahempaan? Niin, kunpa sen tietäisi.

MUISTELMA SAVOSTA.

Parin hetken matkan päässä Savon pääkaupungista Kuopiosta on pitkähkö, kivikko niemi, jonka rantoja Kallaveden rauhattomat laineet lakkaamatta huuhtelevat. Noin puoli vuosisataa sitten kasvoi niemellä sekametsää, kumminkin enimmäkseen lehtipuita ja tuuheita katajapensaita. Siellä täällä metsän keskellä oli joku kumpurainen aho ja toisia aikoinaan ahoksi tulevia kaskia yhä vuosi vuodelta lisääntyi. Niemelän ukko, Paavo Heikkinen, ei näette varsinaisesta pellonviljelyksestä paljoa huolinut, vaan siihen sijaan oli ankara solkikoivujen vihaaja, joita hän väsymättömällä innolla kaateli kaskiksi, poltti sitte ne halmeiksi ja talvikaudet muorineen ja pienine tyttärineen syödä mutusteli huuhtarukiita. Ahoilla oli hyvää laidunta Niemelän kolmelle mukkopäälle lehmälle ja häränjurikalle, eikä kesäsydämen aikaan talon kirjavalla, melkein lehmän näköisellä ruunallakaan ollut ruoan puutetta. Talvella sitä vastaan laihtui se aina, ei niin paljon ajon pakosta kuin nälästä. Se ei näet ottanut tottuakseen Naattisalon jussinparta-heiniin ja muita heiniä ei emäntä sille sallinut annettavan. Lampaat olivat ainoat, jotka lihoivat ja olivat iloiset tuosta ruunan ruoan suhteen ranttuilemisesta, sillä ne saivat osakseen kaikki sen jättämät suuteet.

Ei kuitenkaan voi sanoa Niemelän perheen eikä elukoidenkaan koskaan varsinaista nälkää nähneen, sillä talon isäntä oli "toimen ukko" ja ahkera kasken raataja; emäntä taas ymmärsi niin parhaiksi sekoittaa petäjänkuorta taikinaan, ettei siinä pihkan eikä imelän makua paljo tuntunutkaan, ja jos pikku Miina toisinaan vähän leivän katkeruutta valittikin, osasi äiti aina höystää Jumalan viljaa lehmän annilla ja kauniilla sanoilla, niin jotta Miina mielelläänkin kannikkaansa pureksi. Hyvääpä se hänelle näkyi tekevänkin, koska hän oli puna- ja pulleaposkinen tytön tynkä, joka päivä päivältä kasvoi ja vahvistui sekä ruumiin että sielun voimissa; ja vallattomuudessa hän varsinkin oikein jättiläis-askeleilla edistyi.

Hiljakseen kuluivat päivät Niemelässä. Monta monta vuotta meni eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut -- useinkos sitä ihmis-iässä erinomaista tapahtuukaan. Miina kävi rippikoulua ja pääsi, kuin pääsikin, toisella kertaa ehtoolliselle, vaikka kirkkoherra ensi kerralla sisäluvun huonouden tähden oli hänet lähettänyt lukkarin luetettavaksi. Se pisteli Miinan vähäsen vihaksi, vaan mikäs auttoi, esivaltaa piti totella. Toiset tytöt pilkkailivat myöskin Miina parkaa hänen taitamattomuutensa tähden, vaikka eihän se ollut Miinan syy. Hänen äitinsä ei osannut muuta kuin ulkolukua, kuinkas hän sisäluvussa olisi voinut tyttärensä opettajana olla. Toisena vuonna hämmästytti Miina sekä pippiä että pappia sisälukunsa selvyydellä, mutta hän olikin välillä käynyt lukkarin koulua ja saanut alkeet siellä. Teräväpäisenä tyttönä oli hän muutoinkin vuotensa oikein käyttänyt ja oppinut niin paljon uutta, että jollei Ville Pitkästä olisi ollut, olisi juuri Miina Heikkinen ollut etevin kaikista rippikoululapsista, niin hyvin tytöistä kuin pojistakin. Ne kaksi olivat nyt etevimmät, sen myönsi itse kirkkoherrakin, koskapa hän muistoksi rippikoulusta antoi heille kumpaisellekin kirjan, jonkamoista kunnianosoitusta ei niillä tienoin tiedetty ennen kellekään tulleen osaksi. Kirkkoherran viisaan päätöksen mukaan annettiin Miinalle "Viinamyrkystä, surullinen tarina" ja Villelle "Kultala".

Miinan maine levisi leviämistään ympäri lähiseudun, ja kun hän ei tahtonut että häntä ylistettäisiin paremmaksi kuin hän olikaan, oli hänellä täysi työ toimittaessaan niin ettei maineensa hänestä liikoja laskisi. Suolamiesten kanssa levisi Niemelän Miinasta sanoma yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Muutamien vuosien perästä oli se jo ehtinyt hyvinkin etäälle. "Viinamyrkkyä" siis Miina sai kiittää että hänelle alkoi tuiskuta kosijoita kuni rakeita rankkasateella. Huhu oli sanonut Miinan

"silmiltänsä sirkeäksi, korviltansa korkeaksi, rikkahaksi, rakkahaksi, kasvoiltansa kaunihiksi, poskilta punoittavaksi;"

ja kummako siis oli että

"jo juontajat tulivat, neion airuet ajoivat, yli kuuen kirkkokunnan, yli kappelin kaheksan. Hämehestä sulhot saapui, toiset kaahloi Karjalasta, samosi Savon kylistä, vieri Viipurin rajoilta."

Miinan vanhemmat, jos kukaan, olivat tuosta sulhastulvasta mielissään ja kehottivat tyttöänsä ottamaan milloin tään, milloin tuon kihlat vastaan, mutta Miina ei suostunut sulhasihin, mieltynyt miehiin hyvihin. Vähitellen alkoi sulhastenkin käynnit harveta harvenemistaan ja Niemelän elämä käydä entistä hiljaista latuansa. Miinankin maine vanheni ja nuoremmat ruusut alkoivat vetää ihailijoita puoleensa. Nähtävästi oli Miina päättänyt jäädä vanhaksi piiaksi.

Muutamana talvisena aamuna paukkui pakkanen kovasti Niemelän pirtin nurkissa ja ukko Paavo huomasi tarpeelliseksi mennä puiroosensa polttopuun hakuun. Varhain lähti hän liikkeelle, valjasti vanhan ruunansa kiverä-sepisen puu-reen eteen ja istahti tyynesti siihen, varaten jaloillaan ketaraa vastaan. Näin hän varhaisena aamuhetkenä ajoi kaitaa, härmäisten puiden välitse kulkevaa metsätietä ja hartaasti ruumistaan nyökäyttäen hyräili tuota siihen vuoden aikaan ainoastaan pituutensa vuoksi sopivaa virttä "Sen suven suloisuutta". Syvään hengitti vanhus raitista ilmaa ja metsän hiljainen juhlallisuus vaikutti niin kummallisesti hänen mieleensä. Hän ajatteli yhtä ja toista ja varsinkin juohtui hänen mieleensä haudan pitkä, tyyni rauha; sinne alkoi hänkin ikävöidä. Vyö oli liian tiukalla ja hän helpotti sitä. Hevosen ohjat jäivät höllälle ja vyön päitä piteli vanhus kädessään. Ruuna seisattui ja tuontuostakin käänti päätänsä luodakseen jonkun kummastelevan silmäyksen isäntäänsä, mutta tämän ajatukset lentelivät kaukana tuntemattomissa, haudan takaisissa maissa. Salolle eksynyt yksinäinen tuulen puuska karisteli läheisen kuusen oksilta huudetta vanhuksen harmaantuneille hapenille, mutta hän ei sitä huomannut. Toinen pohjosen henkäys repäsi ukon kelsiturkin aivan auki, vaan sitten oli taas kaikki niin tyyntä ja rauhallista. Hetken kuluttua ei ukon hengityskään enää häirinnyt luonnon yleistä hiljaisuutta.

Vihdoinkin viimein kyllästyi ruuna tuollaiseen tyhjän toimitukseen ja hitaasti, niin hyvin kuin taisi, kääntyi se kotia kohden. Pakkasen kangistama mies putosi kääntyessä liisteiltä tielle ja hevonen vilusta väristen jatkoi matkaansa Niemelään.

Vanhuksen hautaan saatettua arvelutti sekä äitiä että tytärtä miten nyt elämään ruveta, sillä paha on naiseton talo, mutta miehettömän talon elämästä ei tule niin mitään. Äiti hiukan nuhtelikin tytärtänsä, kun se oli niin monelle kunnon kosijalle repposia jaellut.

"Katsos nyt", lausui muori, "eikö mies olisi talossa tarpeen? Kuka nyt kasket polttaa, heinät niittää ja tekee kaikki talon työt? Voi, voi kuitenkin, kun sinä et Aholan Pekkaa ottanut, sittehän tässä ei hätääkään olisi! Nyt sinun täytyy ottaa kuka vaan ensiksi tulee, jos niitä enää tulleekaan! Minäkin jo olen liian vanha miehelään menemään eikä meidän kannata renkiäkään ottaa, sillä ne jo nykyjään tahtovat kolme tynnyriä kahtia ja talon vaatteen, ja onko se sittenkään omituisen miehen väärti. Voi! voi kuitenkin! mitäs nyt tehdään?"

Miina ei vastannut sanaakaan ja vähän aikaa mietittyään jatkoi muori: "Voi, voi kuitenkin, kun minäkin nyt jo olen näin vanhaksi käynyt; nythän minusta ei enää Sorrin Mattikaan huolisi -- vaan kuulepas", keskeytti hän itseään, "eiköhän tuo Kemilän Pieti vielä ottaisi sinua, jos sinä niinkuin antaisit vähäsen merkkiä sinne päin. -- Kuuluuhan se vähän ryyppivän, vaan hyvä työmies on, hyvä työmies, niinkuin isävainaasikin sanoi?"

Miina oli hiukan naurahtanut äitinsä puhetta kuullessaan, vaan nyt hän lohdutti häntä. "Ei Pietistä minulle ole eikä hän enää minusta huolisikaan, kun jo kuuluu kulkevan Aholan Marin luona, enkä tiedä tokko minäkään häntä voisin ottaa. Ylipäätään en minä huoli kenestäkään -- jos ei oikea tule -- ja mitä töihin tulee, niin voimmehan me ottaa renginkin, mutt' jos ette siihen suostu, osaan sitä hätätilassa kyntää minäkin."

"Tuosta oikeasta sinä vaan yhä puhut, mutta eihän sitä mitään oikeaa tule, kun ei poikamiehiä ole näkevinäänkään", sanoi äiti.

"Ei se todellakaan siltä näytä", vastasi Miina ja syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

Pihalta kuului jalan kapsetta ja heti avattiin ovi. Siitä töytäsi sisään pystykorvainen koira, joka muorin kauhistukseksi alkoi juosta ympäri huonetta ja nuuskia joka paikkaa. Koiran jäljestä seurasi keskikokoinen, nuorenpuoleinen mies, luotipyssy hartioilla ja pari teertä kainalossa. "Pilkki, hiljaa siinä", lausui tulija ja sitten vasta kättelemällä tervehti talonväkeä. Nähtävästi punastui Miina, kun vieras ikäänkuin peläten ojensi hänelle karkean kätensä, mutta muori ei sitä huomannut, eikä vieraskaan, sillä hän ei rohjennut tytön silmiinkään katsoa.