Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KERTOELMIA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Juho Reijonen

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLLYS:

Ensimmäiset ystäväni Uuron Kössi Lohdutus Mikä siihen oli syynä Maisteriko vai kirkkoherra Sokea Pietari Kaaperin kosinta Yhtymys Ystävykset Tyttö Tuulivaaralaiset Huonona aikana Muistelma Savosta Koskelan ukko Ainoa rakkauteni Vihkimäkengät Merkilliset miehet Kymmenniekka Asiamies Juhanuksena Synkeän Matin juttu Surma-Olli Veljekset Kosto Kilpa-ajot Wanulassa Räätäli Kalle Iisakin romaani Kumisevanmäen mökki Pappilassa Yleinen suru Vierasmies Herrasmies Vaimon kuoltua Miksi Jaakko muutti Hävytön teko Pielinen. I Syksyllä " II Keväällä Nälkävuonna Eräs talvipäivä merellä Suomenlahti Petri Paksulan parikunta Junassa

ENSIMMÄISET YSTÄVÄNI.

On jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin aloin eroittaa kummini Heikki Korhosen muista ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui.

Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin näyttäytyä. Noilla yksinäisillä leikkitantereillani taas olin yleiseen suosittu; mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat minut ja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin minäkin heitä -- siellä ei kukaan tehnyt minusta pilkkaa.

Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, "bruna prima"- ja "medelfina"-sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat asuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä kuin meidän "Herrassöötinki", Kruununvouti -- sukuisin Kamreeri -- Levälahden herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin "Insinööriksi", sekä Tohtori, ison- ja pienen pappilan ja Vallesmannin joukot; se oli mielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa "meidän". sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin kuin kirkossa, johon ani harvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli uskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin minullakin -- pääverhoni tähden.

Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vain milloin sattui sunnuntaina kotoisalla olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt sinne, enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat olivat ainoat tilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa. Muulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana kuin meidän varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, Naskin, Mirrin, Mustin, Tiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.

Kerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta ja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka oli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski minun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon vanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas vanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös heikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä hyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.

Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa katseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki niinkuin suurten herrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni, mutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran viimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.

Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: "syyti!" jota seurasi potkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät seurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat minut.

"Hyvää päivää."

"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?"

"Tyttö!" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka vuoksi minä aloin sopertaa: "en -- en --"

"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte kerjuulla, hm! No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen -- vaimo parka -- lapsiraukat", tuumaili vanha herra puoli-ääneen.

Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:

"I-sä käski minun --"

"Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä", ja hän veti sänkynsä alta rikkonaiset saappaansa, jotka pisti käteeni ja sanoi: "vie nuo isällesi ja käske panna niihin överkapat."

Minä otin kengät vastaan ja melkein vapisten jatkoin keskustelua: "isä käski sanoa olevansa jo kotona."

"Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?"

"Käski", vastasin minä ja silmäilin rukoilevasti Mustia, että hän vahvistaisi sanojeni totuuden.

"Vai käski sanoa olevansa kotona -- hm -- mitä hän sillä lienee tarkoittanut -- hm -- minä tulen itse paikalla sinne -- hm! Onko hän selvä?" kysyi vanha herra.

Minä en ymmärtänyt tuota kysymystä laisinkaan ja vastasin: "en tiedä."

"No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin kotiin?" kyseli vanhus.

Minä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen kysymyksensä, toimitin: "ei, Pollen kanssa ne tulivat yhdessä;" ensimmäiset kysymykset jäivät vastaamatta.

"Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitte on?"

"Se on -- se on se meidän Polle."

"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää lapsiraukkansa vielä kuolijaaksi", ja hän otti pöytälaatikostansa ison hopearahan ja lisäsi: "pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin äidillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi."

Tuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää ollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin, kengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.

Siellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran itsensä luvanneen tulla paikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi. Rahasta en isälleni virkkanut mitään. Yhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinan äidikseni ja siis on minun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava "pikemmin" Tiinalle. Isäni ei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili vanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina siihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun minä, niin pian kuin mahdollista tahi "pikemmin" kuin tavallisesti, toimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa ja hän heitti sen arkkunsa pohjalle niin että kilahti. "Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!" kuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen koommin ole enää koskaan nähnyt.

Vanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin minut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti, oikein juurta jaksaen asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti Tiina kertomukseni sanoen: "valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole käynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa lammin rannalla tahi jossakin muualla."

Minulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samallaisesta rikoksesta, eikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: "Eikö mitä, vaan hän ei liene osannut oikein selittää asiaansa -- kirjoittaa minun olisi pitänytkin."

Kääntyen minuun jatkoi hän: "mene muuttamaan puhdas koltti päällesi, minä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle herralle."

Tiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista pukua näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan valheellisuuden, -- mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen taistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa rangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla; en oikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko rangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: "vai sinä, vai sinä". Lopuksi täytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata, etten enää milloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli osallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä saikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut että evästetyt matkallemme.

Murheellisina alotimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina pääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella kasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille pieniä päitään; kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen lammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui huolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran asunnolle.

"Ha, ha, ha!" -- nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme kirjeen. Sitte otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi, miksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa, vaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui piian, tuotti sisään kahvia ja makeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle herralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa lahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen kuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen takkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä, ja niin lähdimme käsi kädessä kotiini päin.

Musti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta ilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: "katsokaas mihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta jälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa -- kyllä se on hän, uskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau".

Sitte riensi se toisten kirkkomiesten luo ja "hau, hau", kuului lakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä päin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin, "hau, hau".

Kotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni viheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä, sillaikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi olla? Minä käännyin Mustiin päin. Se silmäili vuorotellen viheriäistä olentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri kuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan ei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, jollen itse saisi selville. Minä ajattelin pitkin ja poikin, ja yhtäkkiä alan tuumia mielessäni: "älähän mitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, mutta tupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikein kiiltolippu. Niin lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki!"

Silloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: "Juijo tules nyt anna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?"

Mielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle lakki oli aijottu.

Se päivä oli minulle oikea onnen päivä. Yhtenä ainoana päivänä olin saanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän matkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut vielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että uuden lakkini. -- Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan näköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko. Tiina tavaili: "K -- sano K-ari-Karrikatur -- tätä en minä osaa lukea, se on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä." Minä panin kirjan talteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.

Mirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ettei hänen enää sopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra. Naskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille menin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi kadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä itsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki-parka yhä edelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa yhteisiä pääverhoja.

Siitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra, kummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti jaoin uuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin lainsa jälkeen, uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo kaikki "maan mustan mullassa"; mutta tässä on muutamia, heidän ajan kuluksi minulle puhelemiansa kertomuksia, joilla he toisinaan lyhentivät talven pitkiä iltapuhteita.

UURON KÖSSI.

Lapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset yleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni ollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut persoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät myöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli toistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes ollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset tavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä tahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.

Uuron Kössi oli siis minulle ihan vieras olento. Kohtalomme satutti meidät kuitenkin kerran yhteen ja siitä päivin säilytti Uuron Kössi minut tuoreessa muistissa. Sattui näet niin, että muutamana Juhannus-aamuna -- silloin olin juuri päässyt lukioon -- päätin olla sangen jalomielinen. Tässä jalomielisyyteni puuskassa ajattelin: nyt lähden jalkaisin kirkkoon, että piika Maijakin kerran sopii hevoskyytiin. Muistelen myöskin, että ajatuksissani kuvailin siten suovani kirkkomiehille hyvän tilaisuuden ihailla uutta, kiiltonappista univormuani, jonka loistetta minun kärryissä istuessani ainoastaan vilahdukselta olisivat nähneet. Niin suoriuduin tielle. Aamu-aurinko paistaa hellitteli täydeltä terältä. Mäkisellä maantiellä lainehti kirjava kirkkomiesjoukko. Tuolla nousi mäkirinnettä maalatut vieteri-kärryt, joissa istui mahtava talonisäntä puettuna uuteen verkatakkiin. Täällä kiirehti köyhä mökkiläinen laihaa hevostansa hölkkäraviin, etteivät häntäkään kirkosta jättäisi. Joutomiehet verkalleen astua lörkyttelivät puhallellen piippu-nysistään paksuja palturisavuja ilmaan. Vakava patalakkinen kerettiläinen näytti ikäänkuin kadehtien katselevan noita solakoita nuoria miehiä, jotka kokkapuheillaan tuon tuostakin saattoivat naurun kajahtamaan tyttöjen suusta. Silloin rypistyi kerettiläisen nenä, vaan ripein askelin riensi nuorten joukko eteenpäin, tytöt kantaen käsivarrellaan kirkkoröijyjään ja mustia kenkiään, pojat myöskin paitahihasillaan. Joskus katkesi kirkkomiesten jono, vaan kuta lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä tiheämmäksi kävi joukkokin. Pitkän-mäen seuduilta aina kirkolle asti alkoi tien vieressä vähän väliä näkyä pieniä tyttöparvia. Muuan veti jalkaansa puhtaat pumpuli-sukat, toinen oli jo ehtinyt pitemmälle ja pani jo kengänrihmojaan kiinni. Ritolammin rannat olivat täynnä pyöreävartaloisia tytön-tylleröitä, jotka joko huuhtelivat hikeä päivettyneiltä poskusiltaan tahi tiheillä luukammoilla sukivat kesäisen auringon vaalentamia kähäriään. Moni tyttö-hupakko salavihkaa kysyi myöskin pyöreältä taskupeililtä neuvoa, miten pää on pidettävä kirkkoon astuttaessa ja miten on hymyiltävä sille ja miten sille. Siellä täällä tien vieressä laitteli joku vanha muori aamiaista silmäterälleen, lapsensa lapselle, leikaten aika viipaleita eväsrieskasta, jolle sitte näin Juhannuksen kunniaksi levitti omasta mielestään oikein paksulta kaunista, punakeltaista kesävoita.

Sanalla sanoen siinä oli kaunis kesäinen taulu edessäni, mutta vahinko vaan, etten sitä joutanut oikein tarkastelemaan, sillä minua tuntui ikäänkuin hiukkasen hävettävän, kun huomasin kaikkein ihmisten huomion olevan kiintyneenä kauniisen univormuuni. Mielelläni suostuinkin sentähden loppu-matkaksi nousemaan Kankaalan Pekan kärryihin, joka kohteliaasti tarjosi minulle sijan sievän sisarensa Leenan vieressä.

Kirkolle ei ollut enempää enää kuin yhden virstan matka, vaan kuitenkin ajaa suhautti Pekka monen hevosmiehen ohitse, sillä niinkuin yleiseen tiettiin, oli hänen "Lintunsa" pitäjän parhaita juoksijoita. Jalka-miehiä sivusimme tusinoittain, joista kumminkin ainoastaan yksi veti huomioni puoleensa. Hän oli pienenläntä, kumarahartiainen vanhus, jonka hopeanharmaat tai valkoiset hiukset pitkinä suortuvina valuivat alas hartioille. Hänellä oli päällään pitkä, saristunut, sininen takki, vyötetty keskeltä lianharmaalla villavyöllä. Kädessään piti vanhus paksuröhmyistä käsnäkeppiä. Hänen kasvonsa olivat, niin paljon kuin niitä ennätin nähdä, ryppyiset ja syvä-juonteiset.

"Mikä kesän märäntö tuo on?" kysäsin minä.

"Onpahan muuan vanha työmies Uuron kylästä", vastasi Pekka.

"Kummallisessa puvussa hän käypi; hänessä taitaa olla vilutauti."

"Eikö mitä, terve hän on kuin lampaan vuona, mutta hän muutoin vaan käy turkissa kesät, talvet."

"Sepä kummallinen mies on", tuumailin minä.

"Kyllä hän toimastaankin on kummallinen", myönsi Leena ujosti, "mutta hän ei taida olla oikein viisas."

"Mikä hänen nimensä on?" kysäsin taaskin; en niin paljo uteliaisuudesta, tahdoinhan vaan sanoa jotakin, saadakseni tuon kauniin vieruskumppanini yhtymään pitempiin puheisin kanssani.

"No, en minä hänen oikeata nimeänsä muista, mutta Uuron Kössiksi häntä kylän kesken kutsutaan."

"Vai niin, vai hän se nyt olikin Uuron Kössi, olen minäkin hänestä kuullut", vastasin minä, mutta silloin jo olimme kirkkomäen alla. Pekan kortteeritalo oli vähän syrjässä, jonka vuoksi minä tässä, kiitettyäni kyydistä, erosin heistä ja läksin hautausmaalle hautakirjoituksia lukemaan. Yhden ja toisen vanhan tuttavani oli Tuoni talven kuluessa korjannut ja pienet puuristit osoittivat eläville paikkaa, jossa heidän ruumiinsa mätänivät. Täällä lepäsivät kaikki, rikkaat ja köyhät, hyvässä sovussa rinnakkain, eikä toisella ollut parempi kuin toisellakaan; tomuksi täytyi kaikkein tulla.

Vähitellen keräytyi kirkon ympärille väkeä. Jo näin Uuron Kössinkin kiirehtivän Herran huoneesen. Mutta hänpä ei mennytkään sinne sisälle, vaan istahti portaille ja otti lakki-kulunsa käteensä. Silloin tällöin heitti siihen joku kirkkoon menijä kopekan tai puolen, vaan suurta summaa noista almuista ei näyttänyt karttuvan. Tuleepa tuossa verkaan puettu pikku poikanulikka, joka mielestään näytti olevan jotakin. Hän keikuttelee päätään, ottaa liivinsä taskusta kellon, katsoo siihen ja näyttää olevan hyvin olevinaan. Jopa huomaa tuo pikku narri Kössinkin. Silloin ottaa hän nyrkinkokoisen mukula-kiven ja lähenee kerjäläistä. Ihmiset väistyvät tämän pienen keikarin tieltä ja kivi lentää Kössin lakkiin. Ympärillä seisova joukko rähähtää kohti kulkkuaan nauramaan, ikäänkuin pojan käytös olisi ollut sekä sopiva että sukkela.

En tiedä suututtiko pojan kelvoton teko, vaiko joukon hyväksyminen minua enemmän; mutta jos olisin ilennyt, olisin minä ruvennut poikaa kurittamaan, sillä Kössi itse ei näkynyt koko asiasta olevan milläänkään. Heittihän vaan tyynesti kiven pois ja kysäsi hiljaisesti: "kuka tuo kiven heittäjä oli?"

Joukko häpesi vähän käytöstään, kun ei Kössi noussutkaan raivoon, niinkuin se oli luullut, ja eräs joukosta vastasi: "se on Aholan Heikki Yl'kylästä". Kössi silmäsi poikaa ja siinä ilmestyi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Silloin kajahti kirkon kellot. Se oli merkki, että papit saapuivat jo paikalle, ja ihmiset hälvenivät kirkkoon. Minä ajattelin: "kummallinen miespä todellakin tuo Uuron Kössi on!" ja aloin nousta portaita myöten kirkkoon.

Kerjäläinen ojensi minullekin lakkiansa, johon minä melkein ehdottomasti heitin ainoan rahani, hopearuplan.

"Kiitoksia, nuori herra", lausui vanhus liikutuksesta värähtelevällä äänellä. Hän tarttui käteeni, puristi sitä kovasti; katsoi hetkisen hyvin kummallisesti silmiini. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan ilosta. Vielä kerran avasi hän suunsa ja kuiskasi: "kiitoksia! Nyt se on täytetty!" Näitä sanoja ei hän näyttänyt lausuvan minulle, vaan jollekin muulle.

Kirkossa asettauduin tavalliselle paikalleni. Kössi riensi myöskin heti sisään. Suorempana entistään astui hän halki kirkon ja laskihe alttarin eteen, käytävän suuhun polvilleen. Hänellä kuului tavallisesti ennen olleen tapana istua penkissä, vaan nyt hän oli koko Jumalan palveluksen ajan polvillaan käytävällä. Kaikki kirkossa olijat näyttivät pelkäävän hänen tänään tekevän jonkun häiriön. Satoja silmäpareja oli lakkaamatta kääntyneinä Kössin puoleen, vaan hän oli niin vajonnut hartauteensa, ettei huomannut mitään mitä ympärillä tapahtui. Kyyneleitä vuoti Kössin silmistä ja pari kertaa ojensi hän silloin kätensä taivaasen päin, kun saarnamies kehotti seurakuntaa kiittämään Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Hän taas maatamme oli siunannut. Sinä Juhannuksena oli epäilemättä Uuron Kössi hartain kristitty kotipitäjääni kirkossa.

Jälkeenpäin sain kuulla jo Kössin parikymmentä vuotta, jollei enemmänkin, joka sunnuntai- ja juhla-päivä istuneen kotipitäjääni kirkon portailla kirkkomiehiltä rahaa kerjäämässä. Kankaalan Pekka arveli, ettei Kössi ollut niin köyhä kuin hän näytti, sillä hän kaikista töistään otti aina maksun rahana, vaan ei kukaan ollut nähnyt hänen mitään rahalla maksavan. Minä olin alkanut pitää tuosta kummallisesta kerjäläisestä, mutta nyt kaduin, että olin antanut niin paljon sen mammonan orjan ahneuden tyydyttämiseksi. Uteliaana menin sinä kesänä aina samasta ovesta kirkkoon, sillä ainoastaan sillä ovella kuului Kössi kerjäävän, eikä koskaan muualla. Kössiä ei enää koskaan nähty almua anomassa, paikkansa kirkossa ei milloinkaan ollut tyhjänä. Sitä ihmettelivät kaikki, vaan ei kukaan tiennyt, mikä Kössin ahneuden oli tyydyttänyt.

Joku tuntematon hyväntekijä oli muistanut kotipitäjätäni suuriarvoisella lahjalla. Provasti oli näet saanut suuren rahasumman sitä varten, että niillä rahoilla perustettaisiin pitäjään lapsille koulu, jossa nuorisolle opetettaisiin "kristillisyyttä ja hyviä tapoja". Mitään lähempiä määräyksiä ei lahjoittaja ollut tehnyt, paitsi sitä, että eräs Heikki Ahonen Ylikylästä saisi siinä koulussa maksuttoman opetuksen. Tästä päättivät kaikki ihmiset, että lahjoituksen oli tehnyt tuo paikkakunnassa rikkaudestaan tunnettu Ylikylän Ahonen, jolle puoli pitäjästä oli velassa. Kummako siis, jos seuraavana kesänä kiitolliset seurakuntalaiset oikein miehissä keräytyivät viimeiseen lepo-kammioon saattamaan rusthollari Heikki Ahosta. Minäkin olin haudalla. -- Samana päivänä haudattiin myös Uuron Kössi. Hänet pantiin yhteiseen eli niin sanottuun rahvaan hautaan. Kaikki ihmiset ihmettelivät, miksi provasti hautautti Uuron Kössin oikein koululla. Minäkin olin kantajana, sillä provasti sanoi niin olleen Kössin tahdon. Eukot tuumailivat: "Kunniallapahan Kössikin hautaan pääsi, vaikka hän ei ollut oikein viisas."