Part 5

Tähän asti oli, päätti hän, kaikki omasta viisaudestansa ja yrityksestänsä onnistunut; vaan onnistuisiko tästä-lähinkin? Vahingoita saattaa tapahtua, joita ei mikään vakuutus-kunta voi varjella, vaaroja väijyy yksinäistä ihmistä, joka on ystävittä ja Jumalatta, joka taholla, ja ukkoinen taitaa vahingoittaa selkeimmältäkin taivaalta. Hän oli viiden kuudetta vanha ja rupesi jo tuntemaan tämän ijän vaivoja, elämän huvitukset eivät enään olleet hänelle mistään arvosta, rahakin oli jo valtansa ylitsensä kadottanut, sillä rahalla ei hän voinut saada takaisin elämänsä voimia, jotka päivä päivältä vähentyivät, ei täyttää sitä tyhjyyttä ja kaipausta, jota sielunsa vaiteloi. Koska se oli loppuva? Haudassa, johon oli laskettava typi tyhjänä.

Mihinkä sielunsa viimeinkin joutuisi? Tuntemattomaan maailmaan, jossa hän ei kohtaisi yhtäkään ystävää, vaan heikkoja, joita hän oli sortanut, köyhiä, joilta hän oli viimeisenki roponsa ryöstänyt, raukkoja, joittenka hän huolimatta oli antanut kurjuudessansa kuolla ja oman tylysti kohdellun vaimonsa. Ja vaikkapa kaikki tuo annetaiskin anteeksi, niin ei kuitenkaan yhtään rakkaallista, kiitollista sydäntä kohtaisi ja piiritäisi häntä, ei hänellä olisi yhtäkään iloista muistoa maasta, hän olisi siellä varsin yksinään, ja vielä enemmän kamottu, siksi ettei kukaan häntä siellä tarvitse; hän olisi _köyhä_, joka häneltä oli kauhinta mitä olla taisi, häneltä, joka ainoastaan oli koonnut maallisia tavaroita vaan ei mitään, jotka häntä seuraisivat toiseen maailmaan, ei kaltaistensa rakkautta ja kiitollisuutta.

Viimein näytti se rukoileva lapsi ainoaksi väli-kappaleeksi, jonka kautta hän taitaisi yhdistettää rakastavain sydänten näkymättömään yhteyteen, jotka lepäävät kaikkivaltiaan rakkaudessa, jos nimittäin voittaisi lapsen mielyisyyden ja esi-rukoukset.

Kuinka se tapahtuisi oli hänelle vielä tietämätöintä, vaan ihmeellinen halu veti häntä lapsen tykö, ehkä turhaan koetti tukahuttaa sitä. Järkensä veti monta mutkaa sitä vastaan, vaan levottomuus ja taipumus tulivat liian voimallisiksi; hän päätti jällen etsiä ja tehdä tuttavuutta lapsen vanhempain kanssa, jotka tosin olivat hyviä ihmisiä.

Koko vuoden näin mietittyänsä, istui hän eräänä päivänä vaunuihinsa ja lähti Uudelle-maalle.

Se kaunis kartano oli kaltaisensa; hän astui vaunuistansa veräjällä, kaikki näkyi samalta kun viime vuonnakin samaan aikaan, paitsi että enemmän kukkia kasvoi asunnon vieressä ja ilma oli täytetty hyvillä hajuilla.

Se pieni tyttö oli myöskin ulkona; piiritettynä kyyhkyisiltä juoksi kukkas-tarhassa pienen valkoisen koiran kanssa.

Hän pysäsi ja katseli ihmetellen vierasta.

"Tunnetkos minua vielä?" kysyi hän liikutettuna lapsen suloisesta hymyilemisestä ja katsannosta.

"En! vaan terve-tultu sen vuoksi," sanoi hän ja antoi vieraan tarttua käteensä.

"Rukoiletkos vielä setä Pietarin edestä?"

"Rukoilen häntä!"

"Oletkos nähnyt häntä vielä?"

"En! vaan olen ruvennut rukoilemaan, että kohdakkoin tulisi, saadakseni nähdä häntä."

"Etkös joskus unhota rukoilla setä Pietarin edestä?"

"En, vaan jospa uuhottaisinkin, muistuttaisivat isä ja äiti kohta siitä."

Samassa näkyi kaksi ihmistä portailla, keski-ikäinen mies, verevällä, hyvän-tahtoisella ja iloisella katsannolla, ja yksinkertaisesti vaatetettu vaimo, vielä kaunis ja jalolla käytöksellä.

Nämät katselivat kummastellen vierasta joka puhutteli lastansa setä Pietarista.

"Oletteko Uutisen herrasväki?" kysyi kauppias kohteliaasti.

"Olemme, olkaat hyvä ja astukaat sisään," sanoivat molemmat ystävällisesti.

Kauppias astui samaan pieneen hupaiseen saliin, ja istui hänelle asetetulle tuolille; vielä hän epäili, kuinka tulonsa puhdistaisi, kun tyttö vilkkaasti tuli sisään huutaen:

"Isä, äiti, tämä on se hyvä herra, joka viime vuonna sormuksen minulle antoi!"

Nyt tuttavuus pian syntyi, kauppias kertoi kohtauksensa; vanhemmat juttelivat sinä iltana olleensa naapurissa jättäen nuorimman tyttärensä palkka-piialta hoidettavaksi, joka vaan pikimältään oli jättänyt hänen. Ensin olivat pelästyneet lapsen vaarasta, vieraan ihmisen ketään kohtaamatta tullessa asuntoon, ja sitten ihmetelleet sormusta, ja kiittäneet Jumalaa, joka ei ainoastaan varjellut lapsensa pahoista ihmisistä, vaan lähettänyt hyvän vieraan lapselle.

Viimein kysyi kauppias, kuka se onnellinen setä oli, jonka edestä pieni Pietaritar aina rukoili, ehk'ei ollut häntä nähnytkään.

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toinen toisiansa, tietämättä mitä vastaisivat, joka vaiti olo vähän kauppiastamme kummastutti.

Viimein sanoi mies kuitenkin: "luonnollisesti se on veljeni, vaan olemme monta vuotta olleet valta-mereltä eroitetut. Kuitenkin on hän perustanut onneni; häntä minun tulee kiittää nykyisestä vapaasta tilastani."

Sepä kauppiasta pisti syvältä sydämeen; hän tiesi -- armottomasti ajaneen veljensä tyköänsä, ilman mitäkään avutta.

"Minulla myöskin oli veli," sanoi hän synkällä katsannolla, "vaan hän on minulta kuollut; minulla ei ole sukulaisia, olen leski, lapsetoin ja yksinäinen."

Mies ja vaimo katselivat toisiansa ja lastansa, he tunsivat vertaillen itsiänsä vieraan kanssa onnellisiksi, etenkin nähdessänsä kuinka surullisella katsannolla hän tämän tunnusti.

Viimein sanoi kauppias: "jos veljeni Kaarle sentään vielä eläisi, ja hänellä olisi lapsia, niin minäkin olisin setä Pietari, sillä nimeni on Pietari K."

Aviopuolisoin kuultuansa tämän nimen, hyppäsivät yht'aikaa seisoalle, hämmästyneinä ja vaaleina.

"Sinäpä siis setä Pietari oletkin," sanoi Pietaritar, kiipeisi syliinsä ja halasi häntä.

Tämä vanha kauppias suuteli lasta ja katsoi aviopuolisoita ensikerran neljänkymmenen vuoden sisällä vedet silmissä. Ne olivat katumuksen ja rakkauden totisia ja suloisia kyyneleitä.

"Onko se mahdollista?" kysyi hän.

"On," vastasi Kaarle, "minulla on ollut sama nimi."

Veljekset tunsivat toinen toisensa, syleilivät sanaakaan lausumatta ja se ennen hylätty kosija sai ensikerran likistää veljen-vaimonsa rintaansa vastaan.

Vanhus tuntiikse entistä onnellisemmaksi ja nöyremmäksi, havaitessansa heidän, ehkä hylätyt, rakastavan häntä ja opettaneen lapsiansa rakastamaan ja rukoilemaan edestänsä. Hän ei siis enään ollut yksinänsä eikä kaikilta kamottu.

Kaarle kertoi nuoren vaimonsa kanssa muuttauneen Amerikaan ja siellä hiellä ja monella vaivalla koonneen vähän omaisuutta ja kaksi vuotta sitten palanneen koto-maahansa, jossa oli ostanut tämän pienen omaisuuden, jossa asui.

"Miksikä nimeäsi muutit?" kysyi Pietari.

"En ollut enään kelvollinen kantamaan nimeäsi, minä olin väärin-käyttänyt sen. Tarve vaati minun ahkerammaksi, jalo-miielisyydellä maksettuasi ne velat jotka huikentelevaisuudellani, luottaen sinuun, olin saattanut minulleni, olin vapaa alkamaan uudestaan. Rangaisten minua ylenkatseellasi, jonka todella olin ansainnut, saatit minun ajattelemaan oloani, ja minä päätin tulla uudeksi mieheksi ja kutsuin itseni siis Uutiseksi, että olisi minulla oma nimi ja etten ikinä olisi sinulle häpeeksi, jollen onnistuisikaan. Jumalan avulla onnistuin sentään."

"Miks'et hakenut minua kohta kotiin tultuasi, koska sen olisit voinut tehdä kunnialla?"

"Suo anteeksi veljeni! minä pelkäsin sinua, minä pelkäsin sinun luulevani olevan sinulle haitaksi. Nyt olet sattumuksesta eli Jumalan sallimasta tullut tyköni, nyt näen sinun omistavan minun veljeksesi," nyt en enään pelkää sinua."

"Entäs sinä," kysyi hän vaimolta, "kamoksutko sinä minua vielä?"

"En häntä, minä olen aina pitänyt mieheni veljen suuressa arvossa; ehkä sydämeni valitsi Kaarlen, olen aina kunnioittanut Pietaria. Vaimo rakastaa ainoastaan yhtä miestä, vaan ei hän kamoksu sitä, joka on häntä vaimoksensa pyytänyt," lisäsi hän hymy-huulin.

"Minä kadehdin vielä veljeäni, vaan olen niin ihastunut jällen nähdessäni teidät, etten siitä mitään mielikarvautta tunne. Vaan jonkun palkkion siitä tahdon; kosk'en saanut äitiä vaimokseni, tahdon tyttären lapsekseni; minä teen hänen perillisekseni. Kaikki mitä minulla on, on oleva Pietarittaren, joka on rukoillut edestäni, ja saanut nimensä minun nimestäni. Tule tänne Pietaritar!"

Lapsi juoksi syliinsä ja leikitteli harmain hiustensa kanssa.

"Kuules nyt, sinä saat kaikki mitä vaan tahdot, niinkau'an kun elän, ja kuoltuani saat kaikki mitä minulta jää, vaan rukoile aina Jumalaa joka päivä edestäni. Teetkös sen Pietaritar? Näet itse rukouksesi kuultavan. Sinä olet rukoillut Jumalaa lähettämään setä Pietaria tänne; tässä minä nyt olen! Rukoiletkos edestäni?"

"Rukoilen, setä Pietari; vaan minä saan tienmä jakailla veljilleni mitä setä antaa, sillä muutoin ei ole lystiä," sanoi se kahdeksan vuotinen tytär. "Vanhemmat veljeni jakailevat aina minullekin mitä saavat ja hekin ovat rukoilleet edestänne, setä. Äiti sanoo, että sisaruksien pitää rakastamaan toisiansa, ja olla onnessa ja onnettomuudessa pysyväiset."

"Niinkuin itse tahdot," vastasi kauppias liikutettuna ja kovuuttansa veljiänsä vastaan katuvaisena. "Sinulla on oikein, totuus on lasten suussa."

Niinpä tarjoi hän käsiänsä vanhemmille ja sanoi:

"Tästä-lähin olemme kaikki kun yhtä; eromme on ollut pitkä; vaan tämä kohtaus on iloni ja _parempi myöhäänki, kun ei koskaan_."

End of Project Gutenberg's Kertoelmia, by Julius Axel Kiellman-Göransson