Part 4

"Puhuttelin myöskin isäänsä, hän saneli mahdottoman kauniisti, vaan puhui suullisten kihlausten vaarasta, ja vaatei minun tekevän kirjallisen kihlauksen uhkasakon määräämisellä molemmin puolin. Minä suostuin ihastuksessani kaikkiin. Puolestani en tahtonut liittoamme rikkoa, kirjoitin isälleni, joka myöskään ei ollut asiata vastaan, mutta pyysi kuitenkin kuukauden aikaa, ennenkun tarkan päätöksensä antaisi. Aina varova, kuulusteli hän ja sai kuulla huonoja kertomuksia niin kutsutusta herasyöningistä, joka on mainio keräjänkävijä ja koko maakunnassa pelätty. Kaikki kamoksuvat häntä kun ruttoa, vaan kunnioitsevat häntä pelvosta. Ei mikään parempi perhekunta tahdo kanssa olla likemmässä yhdistyksessä. Hän on rikas, mutta koettaa myöskin kaikkia keinoja enemmän kootaksensa. Paitsi muita keinoja on hänellä sekin, että houkuttelee rikkain miehien poikia tykönsä, antaa heidän rakastua kauniisen tyttäreensä, määrätä sakkoa ja sulhaisten vanhempien kaupan rikkoessa, ottaa hän sakko-rahat vastaan epäilemättä. Hän kokoo sillä tavoin paljon ja sanotaan jo saaneen ryöstetyksi seitsemän eli kahdeksan nuorta miestä."

"Jos tyttö on yksissä neuvoin, niin hän on ylenkatsottava."

"On kai!" vastasi tämä. "Minunkin ihastutti hän iloisella käytöksellänsä, kuulteli rakkauteni ilmoituksia tyytyväisyydellä, eikä ollut olevinaan erostamme."

"Mutta minulle näytti hän surulliselta ja hiljaiselta."

"Hänen tarvitsee, näethän, muuttaa tapansa jokaista eri kosiata kohtaan."

"Kaikkiin rukouksiini vastasi hän vaan: lähtekäät! lähtekäät! älkäätkä enään muistakaat minua."

"Senpä teki ainoastaan sinua kiihoittaaksensa. Heitä hän kokonaan mielestäsi!"

Ystävät erosivat, vaan unhoittaa Selmaa, oli Albertille mahdotointa. Hän luuli nyt ymmärtävänsä hänen murheensa. Hän oli vakuutettu Selman viattomuudesta, että oli antanut viekotella itseänsä tyttärellisestä kuuliaisuudestansa isäänsä tottelemaan; ettei hän seitsemänätoista vuotisena ymmärtänyt mitä tuumittiin, ettei hän rakastanut ketään kosioistansa, mutta myöskään ei ollut naimista vastaan hyvän nuoren miehen kanssa, että hän viimein havaitsi tilansa häpeällisyyden ja kukaties nyt vasta rakasti ensikerran. Hän oli murhettinut täytyessänsä häntä ihastuttaa, koska näki hänen kanssansa käyvän samoin kun toistenkin.

Vaan kuinka surkuteltava ja onnetoin hän oli! Eikö hän ansainnut autettaa? Hän olihan noiduttu ruhtinatar lohikäärmeen vallassa. Varmasti rakasti hän ensikerran, murheensa ja haluttomuutensa kuulemaan häntä olivat siis todistuksia, että hän rakasti Albertia.

Sentähden päätti hän olla hänelle uskollinen, ja koettaa saada häntä. Hän rakasti Selmaa ja -- rakkaus kärsii kaikki -- niin kaunis ja hyvä tyttö ansaitsee jonkun uhrin; miks'ei hän puolestansa taitaisi unhottaa isän huonoa huutoa?

Isänsä oli jo ostanut hänelle kartanon. Jos hän naisi hänen, niin pääsisi hän isänsä vallasta ja hänen huonon huutonsa piirikunnasta. Hän kirjoitti sentähden isällensä mitäkään salaamatta. Kohta ensimäisenä postipäivänä sai hän vastauksen. Isä kirjoitti ettei hänellä hyvää naimista vastaan ollut mitään esteitä, ja kehoitti poikaansa jouduttamaan häitten kanssa. Ihastuksissansa isänsä suostumuksesta, ei Alberti aavistanut mitään pahaa, vaan matkusti takaisin herasyöningin kartanoon; kuitenkin päätti hän salata isänsä suostumuksen, nähdäksensä kuinka herasyöningi käyttäisi itseänsä.

Onneksi herasyöningi ei ollut kotona, kartanoon tullessansa; täti Gunild kuitenkin otti hänen vastaan suurella juhlallisuudella ja osoitti häntä Selman tykö, joka soitteli pianoansa.

Sävelet kuuli hän portaissa, jotka olivat katkonaiset, vallattomat ja valittavaiset.

Alberti tuli Selman havaitsematta aina hänen luoksensa ja sanoi iloisesti: "Selmani! ihastukseni!"

Selma hyppäsi äkisti seisoalle, ilo loisti silmistänsä hetken aikaa vakuutukseksi Albertin olevan terve-tullun, vaan sen jälkeen hän hyrähti itkemään. Hän vaipui istumaan, Alberti tarttui käteensä kuiskasten: "Kaikki on hyvin päättyvä; minä tiedän kaikki! rakkauteni unhoittaa kaikki, sovittaa kaikki; minä teidän sinun olevan viattoman!"

Selma katsahti ylös ihmetellen. "Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, Selma, jätä kaikki haltuuni ja anna minulle lupauksesi."

Selma rauhoitettiin hänen lempeästä, vakaisesta katsannostansa, he puhuivat keskenänsä ystävällisesti. Albertin rakkaus oli arvellut oikein; alussa oli Selma ollut aivan lapsellinen ja ymmärtämätöin käsittämään mitä teki, hän oli tahtonut ihastuttaa ja oli täydesti luottanut isänsä viisauteen. Viimein oli hän äkisti selvästi havainnut mitä teki. Ensi silmäyksestä oli hän pitänyt Albertista, vaan päättänyt ettei häntä petettäisi. Hänellä oli ollut tuskallisia puheita isänsä kanssa, joka oli pakoittanut häntä näyttäimään ystävälliseksi ja rakastuneeksi Albertiin, vaan oli onnistunut varjella itseisyytensä.

Viimein sanoi hän: "Voitkos antaa anteeksi isälleni? -- hän on nuoruudessansa kärsinyt niin paljon köyhyyttä, että hän koventunut kaikkia muita tuntoja vastaan, paitsi ahneutta. Hän tahtoo kuitenkin ainoastaan onneani ja koota rikkautta minulle. Voitkos antaa hänelle anteeksi, niin minä rakastan sinua ijäti. -- Mutta vanhempasi?" kysyi hän äkisti, "tuntevatko isäni pahan huudon?"

"Sitä älä sure; minä olen vapaa mies."

Samassa tuli isä sisään, loistava ilosta ja kohteliaisuudesta. Alberti esitteli anomuksensa ja pyysi puhutella häntä kahden-kesken.

Alberti ja Selma vaihettivat pikaisen silmäyksen ja molemmat menivät herasyöningin huoneesen.

"Minä olen mielistelty naimis-anomuksestanne," sanoi hän, vaan harrastaen ainoastaan hänen onneansa, tarvitsee minun olla varova. Ei mitään ole niin tavallista, kun kihlausten rikkominen. Rakkaus on kun kevät, muutaman kuukauden kukoistus. Naimis-kauppa on liitto; minä olen lakiniekka ja teen kaikki laillisesti. Jos anomuksenne on totinen, niin ette suinkaan ole kirjallista liittoa vastaan."

"Miks'ei niin hyvin kohta antaa kuuluttaa."

"Kuuluttaa!" sanoi herasyöningi vähän hämmästyneenä, vaan lisäsi kohta: "Siihen en vielä ole valmis. Tyttäreni myötäjäiset vaativat vähintäkin puolen vuoden. Sitä iloista kihlaus-aikaa ei ole lyhennettävä, se on kuitenkin onnellisin. Vihkimisen kanssa tulevat murheet. Määrätkäämme molemmin-puolin kuusi kuukautta tästä lähin." -- --

"Määrätkäämme vaan, minä suostun kaikkiin!" sanoi Alberti myöntävänä, "kuuden kuukauden kuluttua siis."

"Ja viiden tuhannen markan sakko sille, joka rikkoo kihlauksen," sanoi herasyöningi rehellisimmällä katsannolla.

"Minä suostun kaikkiin!" vastasi Alberti hymyilen.

Kirja tehtiin, allekirjoitettiin ja todistettiin samana päivänä kahdelta todistajalta.

Herasyöningi oli iloissansa ja hieroi valkoista käsiänsä. Hän luuli saaneensa uuden kalan onkeensa.

Alberti viipyi vielä viikon päivät ja oli olevanansa paratiisissa. Selma näytti päivä päivältä uusia rakastettavia tapoja. Kuitenkin oli hän vähän levotoin siitä, mitä Albertin vanhemmat sanoisivat kirjan tekemisestä.

Eräänä iltana istuivat molemmat rakastuneet tuuheassa lehti-majassa puheskellen tulevista asioista, Äkisti tuli herasyöningi vaalealla ja kamottavalla katsannolla huutaen Albertia, joka kohta kiiruhti häntä vastaan.

"Tässä on kirje H:n kaupunnista!" sanoi herasyöningi jättäen yhden Albertille.

Se oli isältänsä.

"Tässä on myöskin sanomia! katsokaat, herra hyvä!"

Alberti luuli hämmästyksellä isänsä lainan-antajat kutsuttavan kokoon ja että velat nousivat varojen ylitse. Hän liikutettiin kovin, sillä ei hän olisi tainnut aavistaakan sitä.

"Minä olen hävyttömästi petetty!" sorahti herasyöningi.

"Onko teillä saamista isältäni?"

"No sakko hemmetissä!" ärisi herasyöningi.

"Minä en aikoo rikkoa kihlaustamme!" vastasi Alberti rauhallisesti.

"Mitä? Velautuneen miehen poika ei mahda pyytää tytärtäni!"

"Suokaat lukea isäni kirjeen!" sanoi Alberti astuen edemmäksi.

Albertin isä kirjoitti lohdutus-kirjeen, kehoittaen poikansa ei olemaan ala-kuloisen. Hän oli tosin antanut omaisuutensa velka miehille, vaan toivoi selvitä suostumuksella. Kaikki tunnustivat hänen tehneen rehellisesti, vaan vaipuneen odottamattomista kohtauksista; parin vuoden perästä toipuisi hän taas. Kuitenkin oli se kartano, joka pojan nimeen oli ostettu, annettava velka miehille, kosk'ei se vielä täydeksi ollut maksettu. Isä toivoi kuitenkin unden appensa antavan Selman äidin perinnön, joka toki olisi jotakin. "Olisinko," kirjoitti isä, "suostumukseni pyytäessäsi ollut varma itsestäni, niin en koskaan olisi suostunut yhteyteen mainitun kanssa, vaan kun ei minulla ole mitään sinulle antaa, niin ei minulla myöskään ole valtaa ylitsesi, vaan käsken sinun tehdä oman järkesi ja sydämesi jälkeen, vaikka tunnustan kamoovani herasyöningiä."

Alberti oli jo päättänyt. Hän rakasti Selmaa totisesti ja tahtoi pelastaa häntä isänsä vallasta. Hän ymmärsi nyt selvästi, että se rahaa ahnettiva herasyöningi tahtoisi vielä enemmän koota tyttärellänsä. Alberti oli ollut maan-viljelys koulussa ulkomailla ja toivoi tulevansa toimeen nainunnakin maa-paikan vuokraamisella.

Hän palasi sentähden surutoinna herasyöningin luokse, joka käveli edes takaisin huoneessansa kädet ristissä.

"Missä välikirjanne on?" kysyi hän korkeasti.

"Hyvässä korjussa," vastasi Alberti.

"Antakaat se minulle, niin saatte omanne."

"Minä en riko liittoani!"

"Mutta minä rikon! Eli olisitteko niin hävytöin, että käyttäisitte semmoista turhaa sääntöä? Sepä olisi kunnottomasti jopa roistomaisesti tehty!"

"Minä rakastan Selmaa, ja Selma minua."

"Rakastakoon! minä en siitä piittaa. Minä en salli enään minkäänlaista yhteyttä tyttäreni ja teidän välillä!"

"Saan siis viisi tuhatta markkaa," vastasi Alberti hymyillen.

"Herra!" ärähti herasyöningi, töpättäen jalkaansa permantoon.

"Hyvä appeni! olkaamme ystäviä, sillä minä olen taipumatoin, minun täytyy saada Selma vaimokseni, sillä hän tahtoo sitä itse. Kuitenkaan en taida väkisin vaatia häntä isällisettä luvatta, mutta haen oikeuden kautta niitä viittätuhatta markkaa ja sitten epäilemättä kaikki samallaiset entiset asiat tulevat ilmiin. Siitäpä sanomille kirjoittamista ja sitten sen raha keinon loppu."

"Minä maksan rahat paikalla! antakaat kirjanne!" herasyöningi pelkäsi, näette, sanomia kun kaikkikin, jotka pimeyttä rakastavat.

"Ne kuusi kuukautta eivät vielä ole kuluneet; miettikäämme asia kumminkin siksi."

Molemmat herrat erosivat sangen tyytymättöminä toinen toisillensa; herasyöningi, joka kuitenkin rakasti tytärtänsä, arveli asiaa, ja pelätessänsä melun nousevan, antoi viimein tyttärensä hallita, ja valmisti komeat häät Albertille ja Selmalle.

"Aivan niin," sanoi se varova kauppias, joka myös oli häissä, kuiskuttaen toiselle vieraalle: "_joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee itse siihen_."

PAREMPI MYÖHÄÄNKIN KUN EI KOSKAAN.

Kaksi pientä, vaan lihavaa ja kestävää hevoista vetivät eräänä syys-iltana, vähän auringon laskua ennen, keveätä ja kaunista matka-vaunua vasta-mäkeä Uudella-maalla, pari penikulmaa Helsingin kaupunnista. Vaunuissa, joittenka päällys oli laskettu taakse, istui vanhamainen mies vaalean-keltaisessa suvi-puvussa ja valkoisella hatulla. Kasvonsa oli terävät, vaaleat ja ohut, katsantonsa kylmä ja synkkä, joka aina synkistyi synkistymistänsä mitä enemmän läheni metsää, jossa mäki oli, ja joka esti matkustavaisen näkö-alan tässä kauniissa paikassa. Paikka oli lehtimetsällä ja pienillä niittylöillä vaihetteleva, siniseen, tyvenään järveen pudottava rinta-maa, jonka rannalle oli rakettu sangen hupainen, keltaseksi maalattu ja viheriäisillä lihavasti kasvavilla hedelmä-puilla piiritetty asunto.

Paikkakunta oli matkustavaisellemme varsin tuntematoin, hän oli outo täällä, ja liian ylpeä kyytti-pojalta kysymään paikan ja omaisuuden omistajan nimeä; sen ihana, hyvin viljelty, kaunis ja rauhallinen muoto veti silmänsä kuitenkin vastoi tahtoansa puoleensa, itseksensä hän ihmetteli kuka siellä asuisi, vaan oli, kun sanoimme, kopea sitä kysymään.

Pian näkö-alansa estettiin metsältä ja hän vaipui yhteen vaunuinsa nurkkaan, senkaltaisen tavalla, joka ei muusta lukua pidä, vaan kuinka hänen itse paras olisi; hän painoi silmänsä kiini, vaan se äsköinen näkö kuvaili kuitenkin mielessänsä.

Näin ajoivat vasta-mäkeä ja myötä-mäkeäkin siinä olevaan mutkaukseen. Suomen maan-tiet käyvät mutkissa ja vinkkuroissa, myötä- ja vasta-mäkeä -- ja minkä vuoksi? Sitä ei kukaan enään taida tietää. Näyttää juurikun teitten ensimäiset viittajat eivät olisi tainneet käydä suoraan enempää kun humalassa oleva mies.

Kyytti-poika ajoi huolettomasti, täyttä lentoa, ohjasi sivulle ja pysähti hevoiset yht'äkkiä, josta yksi pyörä särkyi, ja matkustavainen sai semmoisen kohtauksen, että pikimältään lensi ulos vaunuista.

"Sinä peijakkaan lurjus!" räyskäsi hän vaunuista hypätessänsä, "niinkö sinä ajat."

"Hää," vastasi poika, tarkastellessansa vaunua, "mielestäni ajoin taitavasti, koska juuri tässä sepän pajan edessä rikkoutui. Peijakas kumminkin, yksi pyörä on rikki."

Matkustavaisen täytyi itseksensä myöntää tämän totuuden, seppä kutsuttiin ja lupasi tunnin sisällä korjata mitä särkynyt oli.

Se kaunis paikka oli vielä, tapaturmankin tapauhtununna, matkustavaisen mielessä, ja päätti, paremman ajan vietteen puutteessa, lähteä sitä katselemaan.

Meni kun menikin; vaan hänen sen toistamiseen nähdessänsä, vietteli sen someus hänen niin ihmeellisesti, että kävi aina sen lähellä pientä niini-puilla molemmin puolin istutettua tietä ja pysäsi asun-huoneen kartanolle.

Päivä oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valaisivat huoneen akkuuoita, joista lempeä valo hänen silmiinsä paisti.

Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; kukkien ja pensain välissä, jotka mukavasti oli istutetut, hyppi muutamia lumi-valkoisia kyyhkyisiä, matkustavaisestamme ei ollenkaan olevinansakaan.

Veräjä oli avoinna, hänen oli mielestänsä jano ja päätti astua sisään, saadaksensa lasin vettäkin.

Porstuan poikki käytyänsä, tuli hän pieneen saliin, kauniilla, vaan yksinkertaisella huonekalulla, vilkas, valoisa ja ruusulta hajahtava, joka oli akkunalla.

Täälläkään ei näkynyt ketään; vasemmalle kädelle oli ovi avoinna, huoneen perässä näkyi iso, kahden hengen vuode, makosalle valmistettu, hohtavan valkoisilla raideilla; kaikki odotti onnellista ja varallista pariskuntaa.

Äkisti kuuli hän kimeän lapsen äänen kajahtavan kammiosta. Sen ison vuoteen vieressä oli tosin pieni lapsen sänky, ehk'ei hän sitä nähnyt.

Lapsi rupesi selkeällä äänellä lukemaan ilta-siunaustansa; se ylpeä, vanha mies seisahti hämmästyneenä ja kuunteli; moneen vuoteen ei hän ollut kuullut mitään rukousta, eikä itsekään rukoillut, sillä hän oli niistä ihmisistä, jotka pitävät tarpeetonna vaivata Jumalaa toivomisillansa, koska mielestänsä itsekin ne voivat tyydyttää.

Vaan kuinkapa hän niin kaikki unhoitti kuullellaksensa lasta? Heräsikö sielussansa minkänmoisia muistoja, ja tuntoja jotka kauvan tukahutettuina tahtoivat tulla ilmiin?

Lapsi luki liikutuksella, ehkä yksin, Isä meidän; ja sanoi viimein sydämellisellä totuudella: Jumala varjelkoon isää, äitiä, veljiä, _Setää Pietaria_ ja kaikkia ihmisiä, luki sittemmin Herra siunatkoon ja näytti nukkuvan.

Sana Setä Pietari lapsen suusta kävi kun sähkö-leimaus sydämensä läpi, hänen oma nimensä oli Pietari ja hänellä oli veli, jota ei ollut nähnyt pariin-kymmenteen vuoteen, siksi että olivat riidassa keskenänsä. Kummastuneena pistäysi hän lepo-kammariin, katsellaksensa sitä pientä rukoilijaa, joka oli tyttö.

Hän makasi valkeisella vuoteellansa. Ilta-rusko valaisi pieniä, kauniita, kähärä-tukalla kaunistettuja kasvojansa, ja kätensä oli ristissä rinnan päällä.

Hetken aikaa katseli hän ihmetellen tyttöä, ja kau'an tukahdetut tunnot heräsivät äkkiä, vastoin tahtoansa synkeässä rinnassansa.

Hän oli mainio kauppias ja oli kolmen-kymmenen vuoden alituisen ja väsymättömän rahan etsinnöllä koonnut tavaroita ja niin tullut isoon arvoon. Hän valliisi monen voimat ja tahdon, laivat seilasivat minne osotti ja monta löytyi, jotka hänen kultaansa kaupitsivat.

Oli hänkin ollut nainut, vaan taipumuksetta. Vaimonsa oli ottanut hänen, vanhemmiltansa rikkauden vuoksi vaadittuna. Häntä kohteli hän tylysti. Rakkautensakin tilassa sai hän kerran kovin kärsiä miehensä pahalla tuulella ollessa; tosin kyllä oli hän itse syypää, vaan rangaistiinkin rajusti; hän kuoli kovissa tuskissa jättäin hänen leskeksi ja lapsettomaksi.

Vaimonsa kuoltua ja ollessaan Viiden neljättä vanha, rakastui nuoreen, kauniisen, köyhään tyttöön, ja pyysi häntä vaimoksensa, vaan hän vastasi rakastavansa veljeä.

Veljen nimi oli Kaarle, ja oli kymmentä vuotta häntä nuorempi. Tämä veljensä oli perätin toisesta luonnosta. Surutoin raha asioista ja rakastava lukua, oli hän velkauntunut ja oli uskottu kun hänellä oli sama nimi kun kauppiaalle. Siitäpä oli syntynyt riita ja Pietari oli nimensä tähden maksanut veljensä velat ja antanut hänelle ylenkatseensa.

Kaarlen morsiamen yhtä kaikki pidettyänsä enemmän hänestä kun Pietarista, ei Pietari enempää veljeänsä auttanut, vaan julkaisi hänen tästä-lähin saavansa itse pitää huolta itsestänsä, eikä enään tulla näkyviinsä.

Kahteenkymmenteen vuoteen eivät veljet olleet tavanneet toinen toistansa ja Pietari ei koskaan tahtonut kuulla veljestänsä puhuttavan. Hän oli täydesti vakuutettu veljensä joutuneen kurjuuteen; alussa sanottiin hänen menneen Amerikaan ja siellä kuolleen.

Siis ei ollut mahdollista tämän kauniin lapsen, joka makasi edessänsä, ja sen kauniin, soman ja hupaisen asunnon, olemaan kelvottoman veljensä; hän itse siis ei olisi se setä Pietari, jonka edestä lapsi niin sydämellisesti oli rukoillut. Ja luultavasti ei Kaarle olisi huolinut opettaa lastansa rukoilemaan setänsä edestä, joka hänen itsensä oli jättänyt hunninkoille, eikä vaimokaan, joka niin oli ylenkatsonut Pietarin, joka silloin jo oli rikas ja arvoisa, että oli pitänyt enemmän hurjasta ja velauntuneesta veljestänsä.

Äkisti sanoi ääni hänessä: "Ei löydy henkeäkään maan päällä, joka rukoilisi edestäsi. Kukaan ei surisi, jos onnettomuudet sinua kohtaisivat, kukaan ei veden pisaraa vuodattaisi haudallasi."

Ei, se nyt on selvä. Eivät ne kylmäsydämiset kauppiaat, jotka hänessä näkivät vaarallisen voittelijan, toivoisi hänelle onnea. Ei kukaan huonosti palkituista tehtainsa työväestä, eli heidän nääntyneistä ja puoli alastomista lapsistansa rukoilisi edestänsä; eivätkäpä merimiehet sitä tekisi, jotka huonolla palkalla antauvat myrskyihin, omistajan vakaana hyöhemissä komean asuntonsa muurien sisällä levätessä; heillä oli kyllä ajattelemista omasta pelastuksestansa, kun alati näkivät itsensä piiritettyinä rannattomalta, pohjattomalta vedeltä. Ketään ei hän erittäin suositellut, kenestäkään ei hän huolinut; tosin kyllä oli hän kopeudesta antanut yhteisiin laupeuden laitoksiin, vaan ei kukaan erittäin kiittänyt häntä siitä.

Ja mitä hyötyä siitä-kai olisi? sanoi se pimiä henki rinnassansa; mies, joka itse on onnensa ohjannut, ei kaipaa raukkojen eikä lasten esi-rukouksia.

Vaan sydämesi, sanoi edellinen ääni, on varsin yksin maailmassa, kaikkein kaltaistesi yhteydestä suljettuna, ilman yhtäkään hellää yhdistys-sidettä. Kukaan ei ota osaa onneesi, kukaan ei kaipaa sinua kuoltuasi, sinä haudataan yhtä mieluisasti, kun joku peto, joka aina vaan on muilta ottanut eikä koskaan kenellekään antanut. Mitä veljeäsi autit, autit itse vuoksesi ylpeydestä, myrkyttäin antimesi katkerilla soimauksilla ja vihalla. Luuletko alati onnen sinua noudattavan? Sinäkö yksinään olet onnesi perustanut ja ohjannut? Saitko voimia ja apua ylhäältä ainoastaan itse tähtesi? Oletko sinä, joka et ketään rakasta, etkä ikinä ole antajaa kiittänyt, yksinään niin suuren armon ansainnut? Etkö itse tarvitse rukoilla? Etkö tarvitse esi-rukouksia? Eikö sentän Hän, jolla kaikki on ja joka kaikki voi, hyväksy ja kuule lapsen rukousta, ja eikö senkaltaisen viattoman olennon onni ole hänelle enemmästä arvosta, kun vanhan syntisen, joka jo on kylliksi saanut? Jakaileeko Hän lahjojansa ainoastaan vaan yksinäisten vuoksi? Eikö kernaammin koko ihmis-sukukunnan vuoksi, kaikkein vuoksi, joita Hän rakastaa? Eikö olisi parempi olla rakkauden siteillä yhdistettynä kaikkein kanssa? Kuka tavarasi perii kuollessasi? Sinulla ei ole enään sukulaisiakaan, kumminkaan ei tiettyjä, jotka sinua rakastaisivat?

Äkisti aukasi tyttö isot, kirkkaat silmänsä ja katseli häntä vähän ihmetellen.

"Ah," ajatteli hän, "jos tuo lapsi olisi minun, niin tottakin se rukoilisi edestäni. Olisi suloista tietääkin edestänsä rukoiltavan, ehk'eivät mitään vaikuttaisikaan. Onko maan päällä mikään haju ihanampi, kun rakastavan, viattoman sielun esi-rukous?"

Väkevästi sisälliseltä vaikutukselta pakoitettuna, kumarsi hän alas ja suuteli lasta otsaan. Se hymyili ystävällisesti hänelle, eikä näyttänyt hämmästyneeltä eli ujostelevalta.

"Mikä sinun nimesi on, kultaseni?" kysyi hän niin lempeästi, kun karkea äänensä taipui.

"Pietaritar, setä Pietarin nimen mukaan," vastasi lapsi viisaalla katsannolla.

"Kuka setä Pietari on?"

"En ole koskaan nähnyt häntä; hän asuu niin kaukana, vaan isä ja äiti ovat sanoneet hänen olevan niin hyvän ja minä rukoilen edestänsä joka ilta ja aamu ja olen tuleva niin kiltiksi, että setä saa kunniaa minusta."

"Mikä isäsi nimi on?" kysyi kauppias hämärällä toivolla ja tuntein ensimäiset sovinnon tunnot veljeänsä kohtaan, jota hän niin monta vuotta oli vihannut.

"Uutinen", vastasi lapsi.

Se oli outo nimi, eikä hän tiennyt olevansa missäkään yhdistyksessä Uutisen kanssa.

Se hämärä toivo, että veli vielä olisi hengissä ja varoissansa, raukeni kohta. Vaan vaikka lapsi olikin vieraan, hyväksyi hän kuitenkin sitä. Vaan eipä ollut voimissansa, ehkä kuinka rikas hän oli, voittaaksensa lasta, sillä mitä se lapsi tarvitsee, jolla on hyvät vanhemmat? Tosin kyllä lahjolla saatte silmänräpäykseksi voittaa lapsen, vaan kuka muu, kun vanhemmat, voittavat lapsen sydäntä rukoilemaan edestänsä?

Kuitenkin tahtoi hän välttämättömästi antaa jotakin lapselle; se katseli ihmetellen kallis-kivistä sormusta, joka oli sormessansa.

"Pidätkö sormuksesta?" kysyi hän.

"Se kiiltää kun äitini silmät minua katsellessansa."

"Tulisitkos iloiseksi, jos saisit sormukseni?"

"Tulisin niin iloiseksi!"

"Mitä sillä tekisit?"

"Antaisin äidilleni."

Kauppias otti sormuksen sormestansa, antoi sen lapselle, ja tunsi ensi kerran elämässänsä antamisen ilon, nähdessänsä lapsen silmäin loistavan ilosta.

"Talleta se nyt hyvin vaan, siksi kun äitisi tukee kotiin," sanoi hän, suuteli lasta toistamiseen ja meni pois ketään kohtaamatta, samoinkun tullutkin oli.

Janonsa oli sammunut, vaan toinen syvempi sisällinen jano oli sen siaan ilmestynyt.

Särkyneen vaunun pyörän oli tämä taitava seppä korjannut, ja hän matkusti kotiinsa, vaan se loukkaus, jonka sydämensä oli saanut, ei niin pian parantunut.

Muisto tästä vanhempainsa, sisaruksiensa, setänsä Pietarin ja kaikkein ihmisten edestä rukoilevasta lapsesta osotti hänelle juurikun kaukaisen hämärän rakastavain sieluin näkymättömästä yhteydestä, jotka yhteisesti rukoilivat samaa Isää, joka rakastaa heitä kaikkia samalla ijankaikkisella rakkaudellansa. Tähän onnelliseen yhteyteen ei hän kuulunut, hän oli siitä suljettuna ja yksin, sillä ei kukaan häntä rakastanut, ei kukaan edestänsä rukoillut.

Hän tunsi sen aina syvemmältä ja syvemmältä, ja olisi antanut paljon, jos olisi itse ollut se setä Pietari, jonka edestä se hurskas lapsi rukoili.

Jospa tähän asti oli onnistunutkin aikeissansa, niin ei se ketään muuta ilahuttanut, ja ilo, jossa ei kukaan osaa ota, ei ole mikään ilo, niin syvä on ihmisen tarve kaltaistensa hellyydestä. Leski-asuntonsa, joka oli iso ja somea, näkyi hänelle tyhjältä ja kolkalta; kukaan ei ottanut häntä helleydellä vastaan, kotiin tullessansa kukaan ei syntymä-päivinänsä kanssansa iloinnut, kukaan ei kohdellut häntä kiitollisella, ihastuneella katsannolla, kenellekään ei hän osottanut isällisyyttä. Kaikki katselivat häntä joko kylmästi, ahneudella eli peläten.