Part 3

Eräs talon-poika, joka yöllä kulki raskaalla kuormalla, tuli heitä vastaan, ja olisi pimeissä ja pyryssä melkein ajanut kiini heidän rekeensä, ellei äkisti olisi kuullut heleän vaimo-äänen kaikkuvan edessänsä.

"Ah, kuinka hauskaa Oskarini!"

Talon-poika, totinen ja valistunut mies, sanoi hänensä ei elämässänsä kuulleen niin suurta iloa ja tyytyväisyyttä ilmoittavaa ääntä. Hänenkin sydämensä oikein lämpisi, istuessansa puoleksi kylmettyneenä kuormansa päällä. Vaimo-ihminen oli mielestänsä puhunut kun morsian, joka on ensi hypyn hypännyt ylkänsä kanssa.

Majori heräsi varhain aamulla ja kiiruhti kohta Josefinaa hakemaan. Hän oli nyt vakaasti päättänyt tehdä kaikki mitä voisi, häntä kukistaaksensa.

Hämmästyksensä ja harminsa oli määrätöin, havaitessansa Josefinan olevan poissa ja hänen huoneensa akkunan auki. Hänen vuoteensa oli lumella peitetty, joka akkunasta oli pyryttänyt sisälle. Tämä näkö jäähdytti intoansa, vaan enensi vihaansa. Hän käski kohta asettaa hevoiset ja päätti lähteä H:n kaupunkiin, sillä varmasti ei kukaan muu kun Oskari ollut vienyt häntä pois ja sisarensa olisi häntä ainakin parhain neuvova.

Puolen tunnin päästä istui hän reessä, ja ajoi kiljuin parkuin järven poikki, suurien lumikinoksien läpitse; sillä hevoisensa olivat hyvät, ja ajo-mies kova.

Taivas oli selinnyt ja aurinko paisti sen valkoisen lumi-aavikon päälle.

Äkisti seisahti ajaja: "Katsokaat," sanoi hän, "tuota ihmis-joukkoa, tosin on joku tapaturma tapahtunut yöllä."

"Olkoon," kirahti majori, "aja sinä vaan." Ihmis-joukko, jota ajaja tarkoitti oli kokoutunut järven toisella puolella koko joukon matkaa siitä missä itse ajoi, ja hänellä oli kiiru kaupunkiin. Sinne tultuansa tapasi hän sisarensa, joka ei tiennyt mitään. Hän haki Oskaria asunnossansa ja tykistö-kartanossa. Luutnantti oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mihin.

Hän käski sisarensa tulla kotiin, sillä hän oli sekä vihastunut että tuskainen.

Kotiin tultuansa näkivät he hämmästyksellä suuren väki-joukon pihalla. Vaimot itkivät ja miehet sohisivat korkealla äänellä ja kirosivat välimmiten.

"Mikä nyt on?" kysyi majori tylysti.

"Se hyvä ryökkynä!" valitti vanha akka, sama kun oli vienyt Josefinan kirjeen omistajallensa. Tämän seikan oli hän palkollisilla ilmoittanut, jotka siitä ja mitä itse olivat nähneet ja kuulleet arvasivat koko seikan.

"Mikä ryökkynän on?" kysyi majorin sisar.

"Hän on tuolla sisällä nuoren paronin kanssa," vastasi yksi palvelioista.

Majori sisarenensa juoksivat kiirumman kautta isoon saliin, jota ei lämmitetty talvella.

Siellä nyt molemmat nuoret makasivat, kovasti likistäen toinen toistansa, kalveilla, hymyilevillä, onnellisilla kasvoilla, vaan -- jäätyneinä, kun olisivat olleet marmori-kivestä.

He olivat löydetty lumi-kinoksesta järvellä, sillä tavoin yhdistettyinä, eivätkä tainneet, eli tahtoneet heitä eroittaa. Hevoinen ja reki oli kadonnut; turkki löyttiin vähän matkan heistä. Luultiin nuoren paronin lähteneen reestä tietä etsimään, vaan langenneen lumeen ja päästäneen ohjat kädestänsä. Hevoinen oli arvattavasti jättänyt heidän, itse hakeaksensa kotiinsa. Pyry-ilmassa olivat epäilemättä eksyneet ja viimein oli vilu voittanut heidän. Oskari oli luultavasti ensin kohmettunut, Josefina oli silloin laskenut pois turkkinsa, joka oli häntä varjellut, heittäytynyt Oskarin ylitse häntä lämmittääksensä eli hänen kanssansa kuollaksensa, ja sillä tavoin olivat he kuolleet toinen toistansa syleillen, yhdistettyinä ja onnellisina.

Majorin sisarenensa yksinään ollessa tirkistelivät he toinen toisensa päälle kun kaksi vihollisen haamua.

"Kaikki on sinun vikasi," sanoi majori, "sinähän se olit, joka aloit tuon ilkeän juonen ja viettelit minun houkuttelemaan tyttöä Oskarilta."

"Aina miehet vaimoja syyttävät! Miks'et ollut minua ymmärtäväisempi?"

"Mitä nyt teemme?"

"Valmistamme heille muhkeat peijaiset, ja sitten saatamme molemmat ruumiit siihen seurakuntaan, jossa Josefina on syntynyt. Hänellä on siellä vielä pieni perintö, suku-kunnan-hauta, jonka seurakunta pitää voimissa, koska eräs esi-isistänsä sillä ehdolla oli antanut lahjoituksen kirkkoon."

"Nyt sinulla taas on oikein, sisareni."

Oskari ja Josefina saatettiin yhdessä suku-hautaan, Josefinan ainoa omaisuus maan päällä, ja jonka Oskari nyt sai naima-osaksensa. Siellä nyt heidän ruumiinsa lepäävät samassa haudassa, jossa kaksi naiduista sukulaisistansa, samalla nimellä, olivat mädänneet vuosi-sadan.

Majori lohdutti itsensä pian peijaisten perästä, jotka hän piti mitä muhkeimmat, ja joissa hän oli kelvollisena isäntänä.

Se kaunis leski, jota omatuntonsa kovin kalvoi, jätti ijäksi maa-ilman iloineen ja asui veljensä luonna, joka ei enää aikonut naimiseen, sillä hän talletti vieläkin niistin-liinan, jonka Josefina oli tehnyt ja johon verta oli juosnut hänen sormestansa; sepä olikin kaikki mitä hankkeistansa voitti.

Eräänä yönä heräsi leski äkisti kummallisesta soitosta, joka kuului juurikun pianon-soitolta. Juuri semmoinen soitto-kapine, jota Josefina eläissänsä oli viljellyt, löytyi ulko-puolimaisessa huoneessa. Hän kiiruhti joutuin ulos ja näki edessänsä kaksi valkoista haamua kiiltävissä vaatteissa, jotka hymy-huulin kääntyivät häntä kohden. Niillä oli Oskarin ja Josefinan muodot ja syleilivät toinen toistansa helleydellä.

"Älä sure meitä!" kuiskutti Josefinan haamu, "me olemme niin onnelliset nyt, rakkaus on kuolemata vahvempi. Sinä teit vastaamme ei ilkeydestä, vaan erhehtyneestä rakkaudesta. Me annoimme sinulle anteeksi ennen kuolematamme suloisella morsian-vuoteellamme, valmistettu taivaan puhtaasta lumesta."

Vanha harmaa-tukkanen lukkari asetti aina joka Juhannuksen päivänä kauniin ruusu-seppelen sen vanhan vaakuna-kilven päälle, jonka alla Oskarin ja Josefinan hauta oli, huokaten: "_ihminen päättää, vaan Jumala säättää_".

JOKA KAIVAA KUOPPAA TOISELLE, LANKEE ITSE SIIHEN.

Ihanana suvi-päivänä riensi höyry-laiva meren pinnan ylitse yhteen kaupunkiin.

Laivan perä oli täynnä matkustavaisia, joista jokainen mielensä mukaan vietti aikansa. Muutamat rouvas-ihmiset heittivät silmänsä taivasta kohti, juurikun siellä olisivat nähneet juhlallisia näkyjä; toiset taas välimmiten jaarittelivat ja haukottelivat. Yksi herra istui kiintynynnä kirjan lukuun, toinen makasi vakaasti nurkassa, toinen nuuskasi; useimmat polttivat sikaria, muutamat taas menivät täkin alle lasissa ikäväänsä kuolettamaan. Mies-puolisista matkustavaisista oli nuorukainen, joka palasi kotiin pitkästä ulko-maan retkestä. Pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt ruotsalaisia kasvoja, varsinkin naisten, niin että oli ihastuneena kaikesta, mitä täällä näki. Kun kaikkia niitä oli tutkinut, jotka perää piirittivät, seisahtui silmänsä nuorimpaan ja kauniimpaan naiseen.

Paitsi että kaikissa kohdissa oli ihana, pienellä ruusu-punaisella kasvoillansa, kastanja värisillä hiuksillansa, jotka olivat nähtävänä pienen hatun alla, ne iloiset mustan ruskeat silmät, jotka välistään lähettivät vilkkaat, melkein tuskaiset silmäykset läsnä olevaisten päällä, ja sitte kätkeysivät pehmiäin pitkähutuisten silmä-luomien alle, kiinitti nuorukaisen silmät tyttöön, hänen kaunein kasvoinsa suru-mielisyys. Se pieni punainen suu näkyi suljettuna salaisesta ylenmielisyydestä ja oleskeli sanaakaan sanomatta vanhalle terävä-nenäiselle rouvas-ihmiselle, joka istui sivullansa ja nähtävästi kuului seuraansa.

Havaitessansa olevan esineen nuorukaisen silmäyksille, näkyi hän tulevan murheellisemmaksi ja katsoi alaspäin lakkaamatta; viimein kääntäysi veteen katsomaan.

Nuorukainen astui nyt eteenpäin, asettaaksensa niin, että taas sovei häntä katsella, ja ehkä teki sitä sillä tavoin, ettei tytön tarvinnut olla näkevänänsäkään, kääntäysi hän kuitenkin toisapäin.

Nuorukainen punastui ja häpesi likennystänsä. Samassa lähestyi häntä kookas, lihava herra, iloisella katsannolla, huolellisesti vaatetettu.

"Saisinko valkeata?" sanoi hän sora-kielisesti ystävällisellä äänellä ojentaessa sikarinsa, jota hän näppi kauniilla lihavalla kädellä, jossa suuria kultasormuksia välkkyi.

"Aivan kernaasti!" vastasi nuorukainen, joka ei tuntenut ketään seurassa, ja oli iloinen kun joku häntä lähestyi.

Hän puhalsi tuh'an sikaristansa ja antoi sen kohteliasti vanhalle herralle, joka viritti omansa, näyttäessään olevan tottuneen polttamaan hyviä sikaria.

Valkeata vaihetettuansa kielet keveästi liikuntoon tulivat. Vanhalla herralla oli oikein kunnon-miehen käytös, ja hän puheli vapaasti kaikesta. Kuta enemmin nuorukainen katseli suuriin ruskeihin silmiinsä, sitä enemmin luotti mieheen. Puhuessansa nuorukainen kuitenkin ei osannut olla silmiänsä heittämättä kaunihin tyttöhön, joka uppiniskaisesti käänsi päätänsä muualle. Vaan se vähä, minkä näki, oli kylläksi häntä ihastuttamaan; aivan toinen päivä näytti häntä piirittävän, kun muita. Lieneekö tuo tullut hänen silmäinsä loisteesta?

"Te todella ette ole kotosin täältä eteläpuolelta maatamme?" kyseli vanha herra.

"En! olen H:n kaupunnista. Nimeni on Albert D."

"Ah! ehkä olette tukku-kauppiaan D:n poika?"

"Niin olen".

"Olipahan oikein lystiä!" vastasi vanha herra, "tulla tuttavaksi sen kunnon miehen pojan kanssa. Nimensä on kun puhdas raha, mutta varsinkin on hän tuttu kunnollisuudesta, ahnettimattomuudesta ja jalomielisyydestänsä. Ne ovat avuja, joita korkeasti ihailen, ja jotka ovat oman elämäni esineenä. Nimeni on B. ja kutsutaan herasyöningiksi. Ehkä tekin olette kuulleet isänne minua nimittävän?"

"En muistaakseni".

"No, emme ole toisiamme moneen vuoteen tavanneet, mutta nuorimpina ollessamme useinkin H:ssä yhdessä oleskelimme. Minua suuresti ilahuttaa teidän kanssa tuttavaksi tultuani".

Sitten ystävällisesti toinen toistensa käsiä puristivat. Alberti nyt kyseli herasyöningiä juurikun sivukäyden, jospa tuntisi sitä nuorta rouvas-ihmistä tuolla.

"Ketä? häntäkö kirjavassa suvi-kapassa?"

"Ei! häntä, joka kääntäikse pois!"

"Mitä? Häntä? se on tyttäreni!"

Alberti punastui taas juurikun itse työssä tavattu.

Herasyöningi iloisesti hymyili, sanoen: "Hän tahtoi ulos merelle raitista ilmaa hengittämään; toivon sen hänelle hyvää tekevän!"

"Eikö hän ole terve?"

"Kyllä, mutta melkein liiaksi."

"Voineeko terveyttä koskaan olla liiaksi?"

"Niin se kuuluu sukuumme. Palamme ahkeruudesta ja halusta ihmisiä hyödyttämään. Hän suree siitä, että on niin vähän maailmassa tehnyt."

"Todella jalo murhe!" sanoi Alberti, jolla oli vähäinen tunto samasta murheesta. Hänelle näytti tuo ihana tyttö vielä ihanammassa valossa.

"Jospa olisi saanut itse hallita, niin olisi mennyt sairas-hoitajaksi Konstantinopeliin, mutta siihen arvattavasti en myöntänyt."

"Onpa niitä omassakin maassamme apua kaipaavia!" arveli Alberti.

Nyt herasyöningi pitkäpuheisesti puheli tarvitsevaisten ja työ-väen tilan parantamisesta; Alberti kuunteli ja piti herasyöningiä, joka näkyi olevan innostunut ahnettimattomasta ihmis-rakkaudesta, vielä suuremmassa arvossa. Viimein pyysi hän tulla viedyksi nuoren tytön eteen.

"Aivan mielelläni!" sanoi herasyöningi ja meni hänen kanssa poikki täkin.

"Sisareni Gunild!" sepä oli sen terävä-nenäisen rouvas-ihmisen nimi.

"Tyttäreni Selma!" Sen kauniin tytön nimi.

"Herra Alberti D., H:n kaupunnista!"

Selma katsahti ylös Albertiin murheellisella silmäyksellä, joka synkistyi mitä enemmin häntä katseli. Ehkä Alberti oli maailmaan tottunut mies, kun kaupunkilainen ainakin ja rikkaan kauppiaan poika, ja sen lisäksi paljon matkustellut, hän kuitenkin oudoksui semmoista vastaan-ottoa ja oli aivan harva-sanainen. Mutta herasyöningi istui Selman rinnalla ja käski Albertin viereensä istumaan. Hän puhutteli vuorotellen naapureitansa, ja Selman täytyi kääntää kasvonsa niin, että Alberti näki häntä ja ihastui vielä enemmin. Selman ääni, ehkä oli harva-sanainen, kaikkui huuliltansa hellästi, mutta pidetettynä ja mitattuna. Ehkä Alberti oli nähnyt monta kaunista nais-ihmistä, sekä kotona H:n kaupunnissa, että ulko-mailla, hän ei koskaan luullut nähneensä niin hiljaista ja lempeätä tyttöä; suloisuutensakin loisti erinomaisella valolla, sen suru-mielisyyden alla, joka murhe-linnokon tavalla ruusu-mytyn ympäri sitä piiritti.

"Asun pari-penikulmaa kaupunnista, kauniissa paikassa," sanoi herasyöningi, "jollei teillä ole aivan kiirettä kotiinne, niin seuratkaat meitä pariksi päiväksi. Vaununi odottaa valkamassa."

Albertin sydän lennähti seitsemänteen taivaasen, mutta Selma katseli isäänsä, sanoen: "Pelkäämme ettemme ole varustetut pää-kaupunkilaisia vastaan ottamaan."

"Se ei mitään vaaranna!" vastasi vanha mamselli. "Minä pidän talouden ja lupaan tehdä parastani."

Albertille näkyi kun oli Selman silmäin vesi-karpale pistäynyt, vaan hän hillitsi itsensä ja katsoi alas.

Mikä syy hänellä oli levottomuuteen? Mintähden oli hän halutoin ottamaan Albertia seuraansa? Lieneekö se ollut ainoastaan mielisteleväisyys? Oliko Albertin olennossa jotakin, kun ei ollut hänelle mieleistä? Hän olisi ollut vähemmin huolellinen kutsumusta noudattamaan, jos Selma olisi näyttänyt ei sillä väliä pitävänsä joko hän tulisi eli ei; vaan nyt, koska näkyi tahtovan estää häntä tulemasta, kehoitettiin hän etsimään Selman suosiota ja suostui kiittäen isän ja tädin kutsumukseen.

Valkamaan ehdittyä laskettiin ranta-porras ulos, mutta samassa Albertikin eroitettiin herasyöningistä, joka tähän asti ei häntä jättänyt hetkeksikään.

Siinäpä nyt tuli outo herra väki-joukosta, taputti häntä olkapäälle, kuiskuttaen salaisesti korvaan:

"Pitäkäät vaaria! katsokaat eteenne, sillä käytte vaarallista tietä! Se on paula!"

"Mitä jällen lörpöttelette?" sanoi herasyöningi, joka suurella ruumiillansa tungeikse väki-joukossa, "mitä vaarallisesta tiestä puhutte?"

"Puhuin," sanoi outo, joka oli kauppias kaupunnista, "portaasta, joka on epä-vakaisesti laskettu, että helposti pyörähtää mereen."

Herasyöningi römähti nauramaan ja johdatti Albertia maalle.

"/Kuka tuo mies oli?" kysyi Alberti.

"Hän on hyvä-luoutoinen kauppias tästä kaupunnista, joka vaivataan ylelliseltä varovaisuudelta, hän varoittaa kaikkia turhista vaaroista."

Valkamalla seisoi komeat neljän-istuttavat vaunut, oivallisilla valjas-hevoisilla, jotka olivat välttämättöminä siinä maakunnassa, jossa tiet ovat hyvin huonot. Talon-pojatkin siinä valjas-hevoisilla ajavat; mutta Alberti, joka ei sitä tiennyt, sai korkeamman ajatuksen herasyöningin rikkaudesta. Alberti istui vastapäätä herasyöningiä, joka istui tyttärensä vieressä perä-istuimella. Mamselli Gunild siotettiin Selmaa vastaan Albertin rinnalla.

Ajo-mies antoi läiskähyksen, joka kuului kau'as ympärille, hevoiset korskuivat ja rientivät eteenpäin; kaikki tervehtivät herasyöningiä, missä kulkivat, josta Alberti tuli vakuutetuksi, että oli arvossa pidetty mies.

Ehkä hevoiset huonolla tiellä juoksivat hiljalleen, joutui matka kuitenkin, sillä ne olivat suuret, ja matka niissä jaloissa vaunuissa oli aivan ihana. Selma oli yhtä totinen, mutta herasyöningi jaaritteli ja pärrätti kaikesta sydämestänsä koko matkan kaikenlaisista asioista.

Viimein tulivat herasyöningin kartanoon. Se oli uudesti rakennettu, komea rivi, piirritetty suurelta hedelmä-puistolta, pyökki-metsistöiltä ja pulskeilta apilas niityiltä. Kaikki näkyi valokkaalta ja ihanaiselta, kelvollinen ympäristö kauniille Selmalle, sovelias paikka rakastajan huokauksille; pyökki-metsistö oli varsinkin vietteleväinen. Kyllähän siellä öisinä joku ilo-lintu lauloi!

Alberti saatettiin herasyöningin huoneen takana olevaan vieras-huoneesen. Ehkä silmin nähtävästi niin oli tehty häntä vartioitaksensa öin päivin, piti hän isän vielä suuremmassa kunniassa, hänen rakkautensa ei olisi juurtunut, jos hän olisi havainnut Selman olevan huonosti vartioitun.

Ylöllisesti illasteltuansa, jossa Selmaa ei nähty, suureksi kaipaukseksi Albertille, vaipui hän pehmeään höyhen vuoteesen, ja makasi levotoinna koko yön. Unessa kuuli hän kauppiaan varoituksen, hän oli seisovanansa pitkällä, soukalla portaalla; korvaansa kuiskutettiin: "katso eteesi! se on paula!" Hän oli kulkevansa porrasta pitkin, taluttaen Selmaa. Äkisti luiskahti porras allansa ja he putosivat veteen, joka löi hänen päänsä ylitse. Vedessä näki hän herasyöningin ystävälliset kasvot, ja kuuli hänen sanovan: "se on vallan turhuus, se on uni!"

Aamulla varhain herättyänsä, nousi hän ylös, aukasi akkunansa ja näki edessänsä ihanan, viljellyn alangon, joka, niin kau'as kun silmänsä kantoivat, oli kun puutarha. Koko luonto näkyi hänelle täällä kauniimpana ja rikkaampana, kun muualla. Samoin piti hän Selman rakkaampana ja lempeämpänä, kuin ne kylmät ja kalveat naiset, joita hän oli ihmetellyt kaupunnissa.

Albertin akkuna oli ylikerrassa ja sen alla oli kasvupaikka korkealta pensas-aidalta piiritetty, edempänä seisoi puutarhan hoitaja sinisellä esiliinalla ja vesi-kannulla puhutellen yhtä vaimo-ihmistä. He puhuivat hiljalleen häntä havaitsematta. Viimein luuli hän kuulevansa vaimo-ihmisen kysyvän. "Mikä raukka nyt on saatu paulaan?"

"Hiljaan!" sanoi puutarhan hoitaja ja vetäiksi vaimon kanssa pensastoon.

Lieneekö hän kuullut oikein? Ne olivat samat sanat "paulasta"; mitä se merkitsi? Oliko se sydämellinen, kaikilta kunnioitettu herasyöningi petturi? Eihän se hupainen ja kaunis paikka ulkomuodoltansa näkynyt luolalta, johon nuoria ihmisiä vieteltiin noukittaviksi?

Mutta mintähden se kaunis Selma oli niin suruissansa?

Kätkettiinkö jotakuta herasyöningin hyvyydessä? Tiesikö Selma mitään siitä? ja oliko hän siitä suutuksissaan? Hän oli siis vieläkin kunnioitettavampi ja sitä enemmän syytä oli häntä rakastaa? Jos isällä oli joku vika, niin häntä kuitenkin yleisesti arvossa pidettiin, sen oli Alberti selvästi nähnyt, ja herasyöningi kantoi päänsä niin korkealle kuu joku muukin. Mutta mikä paula se taisi olla? "Ah arvaanpa," ajatteli Alberti, "ehkä hän on kortin lyöjä; no se ei mitään vaikuta. Se ei häväise ketään maassamme, kun minä olen havainnut, ja minä olen varma, sillä en koskaan lyö korttia."

Viikon aikaa herasyöningi näytti olevan erinomaisen hyvän kodostansa. Joka päivä kävi vieraita, ja kerta hypättiinki.

Alberti kuuli Selmalla olevan kauniin äänen, ja moittimatta soittelevan ja laulavan, vaan samalla suru-mielisyydellä kun ennenkin.

Isänsä näytteli kauneita hänen kuvailemiansa maanpaikan-kuvauksia. Etenkin pilviä kuvaili hän luonnollisesti ja rikkaalla muodostamisella.

Alberti hyppäsi hänen kanssansa pidoissa, ja hän antoi kulettaa itsiänsä niin keveästi, kun olisi ollut ilmasta. Vaan se surullinen muoto ei koskaan kadonnut kasvoiltansa. Salainen murhe kalvoi häntä nähtävästi.

Isä ei suinkaan ollut kortti-mies, niinkuin Alberti oli luullut; kortin-lyömistä ei kysytty huoneessa, jossa parempia huvituksia ymmärrettiin asettaa.

Alberti rakastui päivä päivältä aina enemmän ja enemmän; vaan hän luulotti viipyvänsä talossa ainoastaan tutkimassa syytä Selman murheesen. Vaan hän havaitsi, ettei saisi tietoa hänen salaisuudestansa, eikä olisi valtaa häntä pelastamaan, ellei voittaisi hänen sydäntänsä. Hän koki sentähden saada häntä puhutella yksinäisyydessä, vaan eipä onnistunut ensi-viikolla, sillä hän vältti häntä. Viimein menivät vieraat matkaansa; herasyöningi matkusti pois eräänä aamuna; täti Gunild askaroitsi ulkona. Selma oli yksinänsä huoneessa ja kuului soittelevan surullisesti. Alberti meni huoneesen luoksensa. Selma soitti lakkaamatta, eikä ollut häntä näkevänänsä.

"Ilma en niin kaunis, ettekö tahtoisi kanssani käyskellä puistossa?" kysyi Alberti.

"Kiitoksia!" sanoi hän hetken aian perästä ja nousi ylös vakavalla käytöksellä, juuri kun olisi jotain päättänyt.

Tarjoen kätensä Selmalle, kulkivat he korkeaan pyökki-metsään ja vähän äänettä siellä kuljeskeltuansa, sanoi Alberti:

"Nähtyäni teidät ensi kerran, luulin sen löytäneeni, jota kau'an olen hakenut, ja ehkä en ole teitä tuntenut kau'emman aikaa, kun viikon-päivät, olen kuitenkin vakuutettu, että olen oikein luullut. Tilani on onnekseni semmoinen, että vapaasti osaan pyytää rakastetun vaimon; sanokaat! saanko teitä rakastaa!?"

Selma seisahtui ja katseli häntä surkealla katsannolla.

"Paheksutteko kysymystäni?"

"Paheksun!"

"Enkö siis onnettomuudekseni ole ollut teille mieluinen?"

"Päin vastoin!"

"Ah! kuinka hyvä olette! Toivon siis saadakseni sanoa mieleni, hellän, elävän ihastukseni ja -- rakkauteni!"

Selma huokasi syvästi ja sanoi: "minä olen niin onnetoin!"

"Julkaiskaat minulle surunne!" sanoi Alberti vilkkaasti; "käyköön kuinka hyvänänsä, minua hyljättäköön; mutta tahdon kuitenkin tehdä kaikki, kun voimassani on, poistaakseni huolenne."

"Se on mahdotointa!"

"Minä vannon en käyttää väärin luottamustanne! Millä teitä ilahuttaisin?"

"Lähtekäät huomenna, mitäkään kanssani puhumatta."

"Se on varsin mahdotointa! Olen jo liian syvältä katsonut silmiinne, havaitaakseni sitä koittavaa tulevaisuutta, josta en taida luopua. Selmaseni, minä rakastan sinua sydämestäni, enkä taida lupausta saamatta sinua jättää."

Kau'an koetti hän puheliaisuudellansa häntä liikuttaa; vaan Selma vastasi ainoastaan: "älkäät ajatelko päälleni; lähtekäät huomena ja unohtakaat minua."

"Oletteko jo antanut sydämenne jollekin toiselle?"

"En!" vastasi Selma huokaten ja katsahti ylös Albertin silmiin silmäyksellä, joka saatti hänen värisemään autuallisuudesta. Hän notkisti polviansa keskellä tietä, katsahti Selmaan liikuttavasti ja sanoi: "Minä en mene tästä paikasta ennen täydellistä selitystä saatuani!"

Selma hyrähti itkemään niin ankarasti, ettei Alberti raskinut enemmin häntä kiusata, vaan nousi ylös ja tarjosi hänelle kätensä.

"Ennenkun tuskanne kysymyksilläni enennän, tahdon olla vaiti."

"Kiitoksia, puhelkaamme jostakin toisesta asiasta!"

Alberti arveli toisten paremmin onnistuvansa, jos hän nyt myöntäisi.

"Näyttääkseni toden mukaan tahtovani poistaa surunne," sanoi hän, "niin lähden huomena, kosk'en näe toista keinoa."

Selma muuttiihen äkisti, hymyili ensi kerran ja loisti ilosta.

Palatessa näyttiihen Selma yhtä iloiselta kun rakastettavaltakin, ja näkyi juurikun olisi hän päässyt raskaasta taakasta; hän laski leikkiä iloisena ja nauroi onnellisena, niinkun äsken kihlattu.

Herasyöningi tuli kotiin myöhään yöllä. Aamulla sanoi Alberti lähtevänsä; isä kyllä koetti kaikin tavoin häntä estää, vaan täytyi viimein myöntyä.

Alberti otti jää-hyväiset Selmalta, joka kevät-aamun kaltaisena loisti ilosta, ja puristi kättänsä sydämellisesti. Herasyöningi käski Albertin tulla takaisin niin pian kun vaan mahdollista olisi ja pitää huoneensa kun liki-sukulaisen.

Alberti lähti päättyneenä pian palataksensa, ja matkusti likimäiseen kaupunkiin. Siellä tapasi hän yhden nuoruutensa ystävistä, myöskin rikkaan miehen poika H:n kaupunnista, jolle jutteli mistä matkaili.

"Vai niin!" sanoi tämä, "sinä olet siis paulassa!"

Alberti kysyi närkästyneenä: "mitä sillä tarkoitat?"

"Sinä olet kihlattu sen kauniin Selman kanssa?"

"Erhetyt veljeni!"

"Olisitko sinä ensimäinen, joka on pääsnyt hänen hurmauksestansa?"

"En taida kieltää häntä pitäväni täydellisenä tyttönä."

"Niin kyllä, ihanaisempaa harvoin nähdään. Minäkin olen ollut päättömästi rakastununna häneesen ja kihlattuna kanssansa."

"Sinä? selitäpäs se!"

"Sattumuksesta kohtasin minä hänen hauskan isänsä eräällä terveys-lähteellä, kutsuttiin huoneesensa, Selma näytti hymyillen taitojansa, minä kosin ja sain suostumuksensa kohta."

"No sehän kumma oli!"