Part 2

"Tahdotkos tulla toiseksi vaimokseni ja ensimäiseksi rakastetuksi?"

Josefina vavahti niin kovasti, kuullessansa tämän äkillisen selityksen isällisen sukulaisensa käytöksestä, että pistiikse sormeen niin että veri pisoili valkosen liinan päälle.

Majori likisti Josefinan rintaansa vastaan ja kuiskutti: "Minä rakastan sinua innokkaammin ja kestävemmin kun joku nuorukainen, minä teen sinun niin onnelliseksi, kun mahdollista on. Sinä olet hallitseva kaikki; joka talvi asumme H:n kaupunnissa, ja sinun kanssasi tulen jällen seura-elämään, jossa sinä olet voittava yleisen ihailemisen, koko nma-ilma on lankeeva jalkaisi juureen ja minä oleva uskollinen orjasi."

Josefina vaalistui ja vapisi niin ettei päässyt irti majorin syleilyksistä, vaan hän päästi häntä, kun ei saanut mitään vastausta, ja sanoi:

"Jos kysymykseni on pelästyttänyt sinua, rakastettuni, niin toivon kuitenkin, ettes pyyntöäni kiellä."

Josefina oli jo vähän päässyt hämmästyksestänsä ja sanoi:

"Minä olen kiitollinen hyvyydestänne kohtaani, vaan minä olen jo kihlattu Oskarin kanssa."

"Mutta jos hän jättää sinun ja valitsee toisen."

"Sitä en ole vielä ajatellut mahdolliseksi. Minä tunnen sen tykönäni, etten jäisi eloon, jos erouisimme,"

"Se on sydämellesi kunniaksi, Josefina! Se enentää arvoani kohtaasi; se, jonka valitset mieheksesi tulee tosin onnelliseksi uskollisuutesi kautta."

Hän havaitsi olevan ajan lopettaa, jätti Josefinan levottomuuteensa, ja meni sisarensa luokse, kertomaan miten asiansa oli onnistunut.

"Ne miehet mar' ovat itse-rakkaita!" sanoi sisar. "Luulevat kohta saavansa suostumuksen! Vaan älä sen vuoksi epäile; ahkera voittaa, ja sepä vasta häpeällistä olisikin, jollei niin harjaantunut ja ihastuttava mies, kun sinä olet, osaisi voittaa viattoman tytön sydäntä."

"Mutta sitä varjelee toinen rakkaus!"

"Sen kyllä autan!" vastasi sisar. "Huomena lähden yksin H:n kaupunkiin ottamaan selkoa Oskarista. Silloin se yksinäinen tyttö on vallasasi. Eikö se ylpeä luuska huolisi semmoisesta miehestä, kun sinä olet? Käypä niinkin, että ymmärtämättömiä pakoitetaan onnellisiksi."

Sisar matkusti seuraavana aamuna H:n kaupunkiin, jossa hänellä vielä oli muhkea huone. Oskarin kutsutti hän tykönsä kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla, minkä jälkeen se nuori leski oli lähtevä paaliin. Hän oli valinnut tämän hetken näyttäiksensä suurimmassa kirkkaudessansa.

Huoneensa loisti rikkauden ylellisyydestä, jokainen sohva, jokainen istuinkin oli hekuman lepopaikka, väsyneemmätkin jalat olisivat tulleet terveiksi niitten pehmeitten mattojen päällä. Rikkaista akkuuan-peitteistä sai jokainen huone erinlaisen värin-muodon, mikä valkoisen, mikä viheriäisen, mikä punaisen, jonka asuja aina ymmärsi käyttää hyödyksensä mielen-laatunsa mukaan, niin että jos hän oli alakuloinen, meni hän valkoiseen huoneesen, jos levotoin, niin viheriäiseen, ja jos oli aivan vaalea, niin silloin meni hän punaiseen.

Oskarin otti hän nyt vastaan punaisessa huoneessa; ei sentähden että oli tänä iltana vaalea, vaan hän tahtoi näyttää niin ihastuneelta kun mahdollista; hän oli valmis lähtemään paaliin.

Ne tihut, mustat hiukset, poltettuina taitavalta neitsyeltä, koristettiin kauniimmilta hopeanvalkoisilta lehdiltä ja tähkä-päiltä; niillä puhtailla, aatelisilla, ehkä vähän valetuilla, kasvoilla, sillä melkein liiaksi paljastetulla kaulalla, käsi-varsilla ja käsillä, oli se verrattoman heleä ja hekumallinen valkeus, joka osoittaa onnellisimpia vaimo-ihmisiä parhaassa ijässänsä. Suuret silmänsä näyttivät palavan, ja voittivat kaikki kalliit kivetkin loisteellansa. Vartalonsa ja käytöksensä sopivat hyvin kasvoinsa mukaan, sillä olivat paljasta vaativaa suloisuutta, pieninkin käsien liikutus, parahultanen kaulansa, pieni, kaunis päänsä, kaikki johdattivat suureen kiusaukseen laskeemaan alas rukoilemaan.

Joukko kynttilöitä valasi huoneen, joka hajahteli sanomattomilta hyviltä hajuilta.

Oskari hämmästyi tästä kirkkaudesta.

"Terve tultuasi Oskarini!" sanoi leski pehmeimmällä äänellänsä. "Minä tahdoin välttämättömästi kohdata sinua tänä iltana, ollakseni varma saada hallita sinua koko huomisen päivän aamupuolella. Toivon ettei virkasi estä sinua minua tottelemasta?"

"Kello kymmenen jälkeen ei, ja ennen ei suinkaan 'tätini' aamu alkane. Missä taidan olla avuksenne?"

Lähestyen Oskaria sukulaisen ystävällisyydellä ja laskein kalliista kivistä välkkyvän kätensä olallensa sanoi hän:

"Tarvitsen, näethän ystäväni, kysyä neuvoa kauneuden-tunnoltasi."

"Tarvitsetteko neuvoa siinä kohtalossa? Kenelläkään ei ole parempaa kauneuden-tuntoa, kun teillä. Joka kerrankin vaan on teidän nähnyt havaitsee sen kohta."

"Itse puolestani en sitä tarvitsisi; vaan nyt on aikomukseni ostaa Josefinalle muutamia kalliita kapineita, ja tiedän sinun, ollessasi hänen vanha tuttunsa, tuntevan hänen mielensä, jonka tahtoisin sinun ilmoittamaan minulle. Minä ja veljeni suomme hänelle kaikkea hyvää."

"Ah, kuinka hyvä olette! kuinka kiitollinen minä olen kaikesta, kun tahdotte tehdä Josefinalle! Kuinka ilahuttavaa on kuulla Josefinan olevan teille ja majorille mieluinen! Hän tosin ansaitseekin hyvyytenne!"

"Aivan totta; hän on ei ainoastaan kaunis, vaan ymmärtäväinenkin tyttö. Veljeni on sentähden päättänyt naida hänen."

Oskari luuli kuulleensa väärin ja katseli hämmästyneenä sitä nuorta leskeä, joka ihastuttavimmilla silmäyksillänsä katseli häntä.

"Meidän tulee siis yhdessä neuvoin ostaa sulhaisen lahjoja. Käykäämme siis ensin kultasepän luokse tilaamaan hopeisia puentoon kuuluvia kapineita."

"Suokaat anteeksi, tätini, kuulinko oikein, onko majori kosinut Josefinaa?"

"On ystäväni!" vastasi tämä, mistäkään tiätävänänsä olevinaan, "sehän ei mahdakkaan sinua kummastuttaa. He sopivat toinen toisellensa ja veljeni tahtoo tehdä hänen onnelliseksi."

"Mutta Josefina on kihlattu morsiameni."

"Kah! semmoinen lapsellisuus! Tuleeko se mihinkään kysymykseen? Lasketpa leikkiä maan."

"Olemme luvanneet uskomme toinen toisellemme ikuisesti jo viisi vuotta sitten."

"Semmoiset lapset! Pieni nuoruuden taipumus, jolla oli toivona ajan sisällä vähän enemmäksi tulla, niinkau'an kun isänsä eli ja luultiin rikkaaksi. Mutta nyt ei se mahda tulla kysymykseenkään. Josefina on sinua ymmärtäväisempi, hyvä-tahtoisuutensa ei katso omaa etuansa, hän vaan toivoo hartaasti sinun tekevän paremman naimis-kaupan."

"Onko hän jo suostunut?"

"On häntä! Mikäpä toivo hänelle olisi tullut tulevissa ajoissa kanssasi? Sinä olet myöskin aivan nuori hänelle, etkä taida häntä naida ennen vähintäkin katteiniksi päästyäsi, ja siihen mahtanee olla pitkä odottaa. Hän suostuu kiitollisuudella veljeni tarjoukseen. Hän on ymmärtäväinen".

"Suokaat anteeksi, mutta en taida millään tavoin olla tässä tilassa, jollette itse sitä sanoisi, niin sanoisin sitä valheeksi."

"Rakastatkos siis niin Josefinaa?"

"Kaikesta sydämestäni, kun omaa henkeäni. En taida hänettä ajatella jotakuta iloa tulevaisuudessa."

"Jos oikein häntä rakastat, niin älä ole hänen onneansa vastaan, jonka hän yhdistettynä veljeni kanssa ennättää. Rakastatkos häntä, niin älä saata häntä niihin suuriin puutteihin ja nöyrytyksiin, jotka lankeisivat osaksensa; ensin vanhentua pitkässä odotuksessa ja sitten elää köyhyydessä; sillä se on selvä, jos onnistuisit estää veljeni naimista, niin ei hän myöskään kau'emmin sinua auttaisi, vaan velkaantuisit elääksesi. Nyt olet sinä nuori, sinulla on kaunis muoto, ha'e sinäkin rikas morsian, ketäs vaan kosit, niin suostumuksen saat."

Tämän sanottua vaipui leski tuoliin, kallistaen päänsä käteen, käytöksellä, kun olisi edessänsä ollut ihailija, velvollinen lankeemaan jalkainsa juureen.

Oskari oli kovin liikutettu ja vaipui myöskin tuoliin tätiänsä vasta-päätä, miettien mitä äsken oli kuullut. Ehk'ei hän epäillyt Josefinan sydämestä, pelkäsi hän kuitenkin hänen heikkoudesta eli hyvästä tahdostansa Oskaria vastaan, suostuneen majorin esityksiin. Hänellä ei ollut syytä epäillä tuon kauniin lesken sanoja.

Kuinka kaunis Oskari oli siinä istuessa suru sydämessä! Ne verevät nuoren-näköiset kasvot, pimitettiin liikuttavalta surullisuudelta, se muutoin niin suora ja uljas olentonsa oli vaipunut mieluiseen pehmeyteen, sillä nuorella miehellä näkyi selkeästi olevan pehmeä sydän.

Leski katseli häntä mielisuosiolla ja olisi antanut paljon, jos itse olisi ollut hänen ajatuksiensa ja tuskansa esineenä.

"Minä surkuttelen sinua kaikesta sydämestäni," sanoi hän viimein, "ja tunnustan, että olisin tehnyt toisin oltuani Josefinan siassa."

Tällä erällä puhui hän ihan totta; sillä hän olisi aina pitänyt rikkauden rakkautta parempana; ja nyt kun Oskari luuli Josefinan häntä jättäneen, niin tämän kauniin lesken sanat kajahtivat niin ihanalta korvissansa, että Oskari, luottaen häneesen, kavahti seisomaan ja notkisti polvensa hänen eteen.

Leski semmoisiin hyvin tottunut, ei erhettynyt Oskarin mielen laadusta, mutta kallisti kuitenkin itseänsä alaspäin syleillen häntä ihanilla käsillänsä.

"Minä käsitän olosi aivan hyvin Oskarini."

"Ah! rakas tätini!" sanoi hän, katsoen häntä silmiin, "auttakaat minua tässä vaarassa! Josefina luottaa vissisti teihin ja koska teillä on niin jalo sydän, joka ymmärtää mitä rakkaus on; sanokaat hänelle, kuinka sydämellisesti häntä rakastan, etten taitaisi elää hänettä, että kohta tahdon häntä vaimokseni, että teen edestänsä kaikkia ja ettei hän ole kaipaava mitään elämän huvitusta kanssani."

"Hyvä Oskarini, sinä ihastutat minua palavalla rakkaudellasi, minä tekisin kaikki sinulle, mutta onnellisuuttasi en tahdo estää, enkä Josefinankaan. Sinä olet vielä liiaksi nuori ja tietämätön, aavistamaan kaikkia niitä kärsimisiä, jotka seuraavat köyhyyttä, etenkin sitä, joka käy sotamiehen vaatteissa. Etkös ole nähnyt niitä köyhtyneitä, virka-heitto upsieri-raukkoja, jotka eivät ole ymmärtäneet onneansa valvoa; jotka käyvät ympäri katuja kuluneissa vaatteissa, ja julmalla katsannolla hakemassa elatustansa huonoilla keinoilla, keräjän-käynnöillä kunnottomille ihmisille ja muille senkaltaisille. Jos semmoisilla on vaimo ja lapsia, niin saavat piiltää jossakussa nurkassa, kätkeäksensä rääsyjänsä ja nälkään nääntyneitä kasvojansa. Viimein rupee semmoinen raukka juomaan, vaipuu aina enemmän kurjuuteen jopa rikoksiinkin ja vaimonsa saa kärsiä puutteita ja miehensä häpeätä. Tahdotkos valita senkaltaisen tilan itsellesi ja Josefinalle?"

Oskari nousi äkisti pystyyn sen kauniin lesken eteen, joka leikitteli hänen kaunitten kähäräinsä kanssa.

"Ikinä en ele lankeeva häpeään, tätini, ja minulla on vielä niin paljon kuntoa, että taidan ansaita omani ja vaimoni jokapäiväisen leivän. Osaanpa opettaa määräys-opissa ja uusissa kielissä."

"Ja Josefina kukatiesi opettaisi soitannossa!" sanoi leski ylenkatseella. "Miks'ei hän soittaa taitavasti. Mutta pelkään kaiken korotuksen jäävän, kun lankeisitte niin huonoon tilaan, että tarvitsisitte opettaa. Sitä vastaan pian tulisit sekä katteiniksi että majoriksi, jos naisit rikkaan vaimon. Usko minua, poikaseni, rakkaus jäähtyy pian köyhyydessä, mutta uudistuu alinomaa vaihettelevaisista huvituksista rikkaudessa. Oletkos kutsuttu V:lle tänä iltana?"

"Olen, täti; siitä tosin olen teille kiitokset velkaa."

"Tahtoisin antaa sinulle paremman syyn kiitollisuuteen. Täällä on hyvin kallista elää, salli minun lisätä rahojasi. Tämän kohtauksen tapahtununna tarvitset varoja ilahuttaaksesi sinuasi."

Tämän sanottua nousi hän ylös, pisti vilkkaasti hänen povi-taskuunsa pienen hyvin varustetun taskukirjan. Hän ei suinkaan ollut kuullut paimentytön valitusta:

Kerran viisitoista ollessani. Sain mä suutelosta lammas-lauman, Vaan viisikolmantena yhden. Viisineljäntenä, kyll' ompi surkeata, Tarjoin mä suutelosta lammas-laumaa, Vaan -- huokauksist' rintaa paisuu -- turhaan.

Tuskin Oskari ollenkaan äkkäsikään mitä leski teki, sillä hän oli kun hullu myllyssä tätinsä sanoista, ja päällisen päätteeksi sokaistu kauneudestansa. Hän oli surkutellut hänen onnettomuuttansakin ja ymmärsi siis pitää hänen tuntojansa täydessä arvossansa.

"Vaunut odottavat!" sanoi leski. "Toivon saavani sinua seuraajakseni paaliin?"

Oskari autti kaula-vaatteen ja kapan päällensä, tarjosi varsin mykkänä ja ajatuksissansa hänelle kätensä, saatti hänen vaunuihin ja istui uneksivana viereensä.

"Ah!" ajatteli hän, "jos saisin näin keinutella Josefinan kanssa elämän läpitse,"

"Se on tekevä sinulle hyvää, Oskarini, saada katsella ympärillesi niitten kaunitten tyttöjen joukossa. Löytyy monta, jotka voittavat Josefinasi kauneudessa."

Oskari oli ensimältään hyvin alakuloinen paalissa, ja vältti tanssia; vaan se muhkea leski tuli itse pyytämään häntä valssiin -- täti näette tekee mitä mieltää nuoren sukulaisen kanssa, etenkin kun hän oli tuttu hänen sydämensä asioille.

Valssi tosin on vanha hyppy, oikein kansan-hyppy, ehk'ei sitä kanssa-elämässä suvaittu, ennenkun hauskan vallan kumouksen jälkeen; se on varsin luonnollinen hyppy, ei siihen tarvita opettajia, vaimo antau miehelle, mies hallitsee hänen hypätessä, sydämensä tykyttävät vastatusten samassa polussa, yhdessä pyörteessä, joka eroittaa heidät kaikista muista, he ovat yksi pari, tosin kyllä muutaman silmänräpäyksen vaan, mutta saattavat siitä yhdistyä ijäksikin, jos muuten sopivat yhteen; sanalla sanottu, valssi on rakkauden alku.

"Sinä hyppäät," sanoi leski, kun Oskari vei hänen huohottavana ja ruusulta hajahtavana joukosta, "sinä hyppäät kun -- ensimäinen mieheni."

Koska Oskari vetiikse takaisin herrain joukkoon, kuiskutti yksi tuttavistansa hänelle: "Siinä on jotakin sinulle; se on Vanadis, piiritetty kalliilta kiviltä!"

Paalissa oli yksi Oskarin päälliköistäkin, joka oli sen kauniin lesken vanhempia ihailijoita. Hän kääntiikse nyt leskeä kohden muutamilla kohteliaisuuksilla, joihin leski vastasi hymyillen. Viimein vei leski hänen erilleen akkunan tykö, tarttui leikitellen yhteen hänen napeistansa ja sanoi:

"Tekisittekö minulle pienen palveluksen?"

"Onnellinen olisin, jos saisin!"

"Luutnantti tuolla, jonka kanssa äsken hyppäsin, onhan käskynne alla?"

"Eikös hän ole teidänkin käskynne alla, se onnellinen?"

"On vähän, sillä hän on sukulaiseni; minä tahdon hänelle hyvää, vaan hänellä on aina tapojansa. Hän on rakastunut yhteen tyttöön maalla, jota minä ja veljeni emme hyväksy; hän turmelee tulevaisuutensa, jos hän saa pitkittää, sillä tyttö on köyhä. Tahtoisin sentähden estää häntä käymästä tyttöä tervehtimässä ett'ei hän saisi päivääkään vapautta virastansa jättääksensä kaupunkia. Auttaisitteko minua tässä?"

"Se on aivan huokea -- teidän tähtenne, armoseni. Hän on jo huomena saava ankaramman viran toimituksen."

"Ei huomena vielä, silloin täytyy hänen toimittaa virkaa tykönäni, vaan yli-huomena."

"Kuinka vaan tahdotte!"

"Kiitoksia, ystäväni! Luottakaat kiitollisuuteeni!"

"Soisitteko yhden valssin?"

Leski laski kätensä tämän vanhan upsierin olalle, antaen kulettaa itseänsä hyppy-huoneesen, ja tuntiikse täydesti palkituksi.

Paalin lopettua, viittasi hän Oskarille, joka sai auttaa häntä vaatettamisessa ja saattaa häntä vaunuihin, joihin hän jällen kutsuttiin. Tätiänsä tällä tavoin seurattuansa kotiin, käskettiin ajajan saattaa häntäkin vaunuissa kotiinsa.

Nuorella miehellä on aina monta etua, ollessansa nuoren, rikkaan lesken mielessä. Se on paljon vaivaloisempaa ja hankalampaa palvella kaunista tyttöä, joka on köyhä. Vaan Oskari oli kyllä järetöin luullessansa hänellä ollen iloisempi, jos Josefina olisi ollut tädin siassa.

Tultuansa kotiin kirjoitti täti kohta kaksi kirjettä veljellensä; toinen oli hänelle yksinään, toinen semmoinen, että saisi näyttää Josefinallekin. Viimeisessä kertoi hän kuinka lystiä hänelle oli H:n kaupunnissa, että Oskari oli alin-omaa luonansa ja sanoi hänen olevan järki nuorukaisen, joka tulevaisuuttansa valvoi, eikä tahtonut saattaa Josefinaa onnettomuuteen, vaan kehoitti häntä kiitollisuudella vastaan-ottamaan majorin tarjousta. Edellisessä taas kehoitti hän veljeänsä lähettämään hänelle niitä kirjoja, jotka Josefina kirjotti Oskarille ja pitämään tarkasti vaaria, posti-laukun taloon tullessa, jos joku kirja olisi Josefinalle, kätkemään se ja lähettämään uudella päälyksellä hänelle. Sillä tavoin olisi heidän yhdistyksensä katkaistava; hän antoi myös veljellensä tiedon millä tavalla oli kiinittänyt Oskarin pääkaupunkiin.

Oskari kirjoitti myös yöllä Josefinalle; hän ei voinut uskoa mahdolliseksi mitä täti oli sanonut; hän lähetti kirjansa tulevana päivänä, mutta tädin kirjeet tulivat ennen perille, eikä Josefina saanutkaan sitä.

Majori osotti Josefinalle kaikenlaisen hyvyyden, eikä ollut enää huolivinansa siitä, mitä ennen oli sanonut, vaan ajeli joka päivä hänen kanssa vaunuissansa, häntä ilahuttaaksensa; neuvotteli hänen kanssansa kaikesta, kun oli tehtävä kartanossa, ja antoi hänen sillä tavoin tulla tuntemaan suuren rikkautensa; vaan Josefina ei antanut vietellä itsiänsä semmoisesta. Hän ei nähnyt majorin peltoja, vaan sitä onnellisuutta, jota toivoi Oskarin kanssa yhdistettynä.

Majori oli sattumuksesta löytänyt sen valkoisen niisti-liinan, johon Josefina oli antanut veren vuotaa sormestansa, sitä hän nyt alin-omaa kantoi myötänsä, ja suuteli välistään ihastuksella niitä pieniä veren-pilkkuja.

Hän näytti hänelle sisarensa toisen kirjeen, josta Josefina ensin hämmästyi, ja sitten tuli murhelliseksi. Hän kirjoitti joka posti-päivä Oskarille, vaan ei saanut vastausta. Oskari puolestansa kirjoitti myös, mutta yhtä turhaan. Täti luki ja voitosta iloiten kumpaisenkin helleitä ilmoituksia.

"Se on hyvä," sanoi hän itseksensä, "saada nähdä, kuinka nuori tyttö kirjoittaa, siitä oppii jotakin, itse kirjoittamaan nuoren tavalla."

Ne kalliit lahjat, jotka täti oli ostanut, annettiin Josefinalle kirjeen kanssa, jossa täti suurella helleydellä kehoitti häntä suostumaan majorin tarjoukseen, edistääksensä ei ainoastaan omaa, vaan Oskarinkin onnea. Myöskin antoi hän ymmärtää Oskarilla nyt olevan toisia ajatuksia, sanoi hänen joka päivä käyvän häntä tervehtimässä ja valikoineen tätinsä kanssa niitä lahjoja, joita majori oli määrännyt Josefinalle. Viimein käski hän hänen olla ihmettelemättä, ettei Oskari itse kirjoittanut; hän oli aivan kiitollinen suosittelijaansa majoria kohtaan, eikä tahtonut huolettaa Josefinan kirjallakaan, koska oli hänestä luopunut.

Pari kolme kuukautta oli kulunut, molemmat jo epäilivät, kumpikin tavallansa, ja lakkasivat kirjevaihteestansa, kun eivät vastausta saaneet.

Täti pitkitti oloansa H:n kaupunnissa ja lohdutti miten parhain taisi Oskaria. Pian kävi huuto, että Oskarin piti naiman lesken. Rupesivatpa jo keskenänsäkin asiasta puhumaan. Leski oli niin hellä, niin hyvä, hän ainostaan ymmärsi Oskarin sydämmen syvyyttä. Nyt koska Josefina oli hänen jättänyt tarvitsi hänen särjetty sydämensä ystävän, -- vain kyllä ei hän koskaan rakastaisi tätiä niin kun hän rakasti Josefinaa, vaan ompa ystävyyskin suloinen, varsinkin kun osottaikse totuutensa kullassa. Hän toimitti Oskarille "kamari-herran" nimen ja, antoi hyviä toivoja pikaiseen korotukseen. Oskari rupesi mielistymään sen kauniin lesken seuraan.

Josefina taas ei tyytynyt tilaansa. Majori rupesi uudestaan ilmoittamaan mielensä, jota ei hän enään taitanut salata. Josefina oli tohtinut kieltää vastaan-ottaa lahjojansa.

Eräänä päivänä lähti majori H:n kaupunkiin ja palasi illalla entistä iloisempana; hän oli sisareltansa vakuutettu hänen voittaneen Oskarin kokonaan aikomuksiinsa. Sisarensa oli myöskin hänelle jättänyt kaikki Oskarin turhaan kirjoitetut kirjeet; sillä hän ei enää tahtonut säilyttää niitä, koska kohdakkoin Oskari tulisi mieheksensä. Josefinan kirjeet oli hän jo hävittänyt. Majori saisi huvituksen ensisti lukea Oskarin kirjeet ja sitten hävittää ne. Onnettomuudeksensa unohti hän ne jakkunsa lakkariin; tyhmä palvelija, jonka piti harjaaman jakun, löysi kirje-pakan, ja nähdessänsä päällekirjoituksen olevan Josefinalle, jätti hän ne hänelle.

Nyt sai siis Josefina yht'aikaa lukea kaikki Oskarin palavat sanat rakkaudestansa, tuskansa Josefinan petollisuudesta. Tämä tuotti hänelle vedet silmiin, vaan ihastui, havatessansa koko juonen käynnön, varmasti oli hänenkin kirjeensä pidätetty samalla tavalla.

Majori äkkäsi pian vahingonsa ja sai kuulla niitten joutuneen Josefinan käsiin; nyt huomasi hän olevansa kadotetun, jos ei hän ottaisi voimallisempia keinoja, kun tähän asti voittaaksensa Josefinan yksi-pintaisuutta.

Suurella vaivalla onnistui Josefinalle saada kirjoittaa Oskarille; hän pakeni varhain aamulla ulos, ehkä oli kylmä pakkanen, että nurkat paukkuivat, hakemaan erinäistä sanan-saattajaa -- vanhaa hänelle uskollista akkaa -- joka kohta lähti kaupunkiin Oskaria hakemaan.

Hän oli kirjoittanut ainoastaan muutaman rivin: "Olen nyt vasta sattumuksesta saanut kaikki kirjeesi yht'aikaa; epäilemättä ovat myöskin ne monet kirjeet kun olen sinulle kirjoittanut, pidätetty. Pauloja on pantu meille molemmille. Minä olen hirmuisessa vaarassa. Pelasta minä, jos minua rakastat. Päivällä on mahdotointa; olen vartioittu majorilta kun vanki. Pelkään kaikkea häneltä. Hänen julmuudellansa ei enään ole määrää. Odotan sinua joka yö. Tule mitä pikemmin sitä parempi, ja pistäyty salaa akkunani alle. Vie minä täältä johonkin kunnialliseen huoneesen H:n kaupunnissa. Tahdon hakea itselleni opettajan paikkaa."

Oskari sai tämän kirjeen. Hän oli ennen turhaan hakenut virka-lupaa; nyt ei hän huolinut siitä, yöllä oli hän kumminkin vapaa. Hän haki itsellensä parhaan hevoisen, kun oli tilattavana ja mukavan re'en, varustettu nahka-peitolla.

Illalla lähteissänsä oli tulinen pakkanen, mutta muutoin hyvä keli ja vaan parin tunnin matka. Hän läksi yksin, ettei hänellä olisi ketään todistajana.

Matkalla rupesi satamaan jotensakin lunta, vaan kuutamalla pääsi hän onnellisesti matkansa perille, kartanoon, joka oli rakettu järven rantaan. Hevoisensa sitoi hän erään huoneen taan, rantaa lähinnä ja kävi asun-rivin tykö, joka kolkosti tirkisteli päällensä, pimeillä ja korkeilla akkunoillansa. Hän tiesi missä huoneessa Josefina asui, toisessa kerrassa, että hänen huoneensa akkuna oli puutarhaa kohtaan.

Kohta Oskarin näkyviin tultua, avattiin akkuna ja hän näki kuutamossa, pyryttävien lumi-sinkalein läpitse rakastetun Josefinansa. Hän heitti kaikilla voimillansa ulos akkunasta laukun, joka putosi lumikinokseen.

"Hiljaan! ota laukkuni!"

Oskari kiiruhti täyttämään käskyänsä, ja samassa, kun hän kääntiikse jällen häntä kohden, hyppäsi Josefina rohkeasti alas akkunasta, joka oli jotensakin korkealla maasta.

Oskari pelästyi, vaan Josefinan hyppäminen oli onnistunut, sillä hän tiesi ison kinoksen olevan akkunan alla, jossa hän nyt aina kurkkuun asti seisoi lumessa, itseänsä loukkaamatta.

Oskari kiiruhti pelastamaan häntä siitä, heitti laukun olallensa, saatti hänen rekeen, käärien nahka-peiton hänen ympärinsä.

Siitä nyt ajoon. Hevoinen oli tukeva ja halullinen pakkasessa. Oskari oli ottanut kulkuiset pois, he matkustivat hiljaan kun peijaisiin, vaan kiirusti, kun häihin. He ajoivat sen pitkän järven poikki. Lunta satoi vahvasti ja sinkaleet loistivat kuu-valossa. Oskari luuli olevansa varmaan tiestä, luotti myöskin hevoiseen, joka kerran oli käynyt samaa tietä ja siis piti löytämään kotiin.

Ehkä oli kelpo pakkanen ja tuuli rajusti, olivat nämät molemmat rakastuneet kuitenkin lämpimät paljaasta ihastuksesta, sillä olivat jällen saaneet toinen toisensa. Oskari oli nyt Josefinan ainoa suojelija; hän oli vahvalla luottamuksella antaunut Oskarin suojaan.

Molemmat olivat uhranneet rikkauden ja mukavaisuuden rakkautensa tähden.

Mitä toinen toisellensa sanoivat? Siitä ei kukaan tiedä, se on ikuinen salaisuus.

Mihinkä aikoivat? Oskarille ei ollut mitään; Josefinan poisviemisellä loukautui hän molempien suojelijainsa majorin ja hänen sisarensa kanssa. Vaan samoin kun heidän lämpimät sydämensä ei pitänyt lukua pyry-ilmasta samoin eivät he pelänneet sitä epä-vakaista tulevaisuutta, jota yhteisesti hakivat. Oskari luotti taitoonsa, Josefina taas rakkauteensa ja Jumalaan. Hän luuli Jumalan heidän yhdistäneen alttarin edessä, jossa olivat antaneet lupauksensa toinen toisellensa ikuisiksi päiviksi, hän ei tainnut tehdä toisin.