Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KERTOELMIA

Kirj.

Nepomuk [Julius Axel Kiellman-Göranson]

Muiden maiden marjoja I.

Suomennos.

Helsingissä, Theodor Sederholm'in kustannuksella.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.

SISÄLLÄPITO:

Kelvollisuus on puolustusta parempi Ihminen päättää, Jumala säätää Joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee itse siihen Parempi myöhäänkin, kun ei koskaan

KELVOLLINEN ON PUOLUSTUSTA PAREMPI.

Kukon Merikylässä laulamaan alkaessa tuli muuan matkustavainen rattailla ja seisahtui ensimäiseen taloon, josta eräs ukko harmaassa takissa ja säämiskä polvushousuissa tuli ulos.

"Kuulkaatpa!" sanoi matkustavainen, herramaisesti vaatetettu ja kopea nuorukainen, "tiedättekö ketään, joka maksoa vastaan soutaisi minun järven ylitse?^

"Hyvää huomenta!" vastasi ukko. "Minulla on huononlainen kuulo."

"Matkani on Koivistoon," huusi nuorukainen, "tahdotteko minun sinne soutaa?"

"Aikoon itsekin sinnepäin; sopiipa seurata."

"Mutta elkäät vaan liiaksi maksoa ottako; en anna kymmentä penniä enempää."

"Rahaahan siinäkin on."

"No! viekäät reppuni rantaan."

Ukko otti tämän jotenkin painavan repun ja kantoi sen ruuheen, joka oli alempana rannan ruovokossa. Nuorukainen maksoi kyytti-miehensä ja seurasi mukavasti perässä. Ruuhessa oli joksikin paljon vettä ja ukko ammenti kaikista voimistansa.

"Joutukaat," huusi hätäinen nuorukainen, "minulla on kiiru".

"Menkäät siis järven ympäri!" vastasi ukko, ja ammenti vaan lakkamatta.

Nuorukainen kääntäysi suuttununna ja meni sivulle leppä pensastoon. Samassa tuli toinen nuorukainen, verevällä ja iloisella kasvolla, keveällä käynöllä ja kotokutomissa suvivaatteissa.

"Hyvää huomenta ukkoseni!" sanoi hän ystävällisesti.

Ukko katsahti ylöspäin ja leväysi hetken raskaasta ammentamisestansa.

"Ukkoseni!" sanoi se jälkeen tullut, "kuulin kylässä olevanne soutamaisillaan Koivistoon; ottasitteko minuakin seuraanne, niin sekä maksan että kiitän. Mutta antakaat minulle kuppi helpottaaksenne vanhoja käsivarsianne."

Samassa otti hän kupin ukon kädestä ja tyhjensi pikaisesti ruuhen vedestä.

Ukon ruuhta ulos lykätessä palasi ensimäinen matkustavainen.

"Vai niin!" sanoi ukko, "luulin herran järven ympäri juosneen."

Molemmat nuorukaiset vähän silmäilivät toisiansa, ja se iloinen sanoi kätensä tarjotessa:

"Hyvää päivää, toverini! etkös tunne minua Mölhönen siitä, kun koulumestarin opissa kävimme?"

Mölhönen seestyi, mutta vastasi tylysti: "luulenpa tosin nimesi olihan Vaaranen."

"Niin on vieläkin nimeni!" vastasi tämä, "ja olen vakava kun vuori."

Mölhönen laskeusi parhaammalle istuimelle ruuhen keskellä; Vaaranen taas sanoi ukolle: "minä soudan ukkoseni, minulla on nuoremmat kädet."

"Ei! kiitoksia paljon, minä olen vanha ja tottunut."

"Kun tahdotte, ukkoseni, mutta taidamme kuitenkin järvellä vaihettaa. Onhan kumminkin virstan matkaa järven poikki."

"Niin on!"

Vaaranen siirtihe ahtaasen perähän, ja edemmäksi järvelle tultuansa, otti hän avarasta lakkaristansa jotakin, jonka hän heitti järveen. Se oli engelskan hau'in uistin.

"Mitäpäs Koivistossa teet, Vaaranen?" kyseli toinen.

"Aikoon, näethän, patruunille ilmoittaa itseäni hakiaksi koulumestari-virkaan."

"Se on turhaa, sillä minulla on suosio-kirja patruunille, eräältä hänen parahimmalta ystävältänsä, niin että olen vissi paikasta."

"Mutta talon-pojat myöskin huutavat."

"Ne ei koskaan tee muuta kun mitä Koiviston patruuni tahtoo ja käskee. Minä ainoastaan pitäyn herraan. Olen varma viran saavani, niin että turhaan sinne menet."

"Koska nyt matkalla olen, niin matkustan perille."

"Palkka on huono -- kuusitoista tynnyriä vuoteessa ja vähän pieniä tuloja sen lisäksi. Onhan renkillä enempi."

"No, minkä tähden siis haet?"

"Minulla on muita toivomia. Pitäjässä löytyy rikas talon-pojan tytär, jonka ai'on naida."

"Todella ei niin huokeasti talon-pojan tyttäriä saada, josko talon-poikana et ole, taikka maanviljelijäksi kelvollinen."

"Loruja! talon-pojan tyttäret kyllä tahtovat rouviksi tulla; semmoinen mies, kun minä, helposti tyhmän maa-tytön nipistän. Sinä häntä et saisi, olet liiaksi kohtuullinen mies, veikkoseni Vaaranen."

"Minäpä en ole aikonutkaan ketään kosioita, tahi naida. Sen, joka on vastaava ja hoitava toisten lapsia, pitää oleman lapsitoinna."

"Aivan ikävä olisi maalla naimatoinna elää, rumilla lapsen-mulikoilla piiritetty. Toista maalla on oltava, muutoin ei taida elää."

"Minä pidän sen kylläksi iloisena lapsia opettaa, sillä rakastan niin paljon niitä pieniä. Jos hyvyydellä heidän sydämensä voitetaan, niin heitä tuleviin aikoihin kunnollisiksi ihmisiksi tehdään ja hyviksi vanhuuden ystäviksi. Sepä luuloni on."

"Puhut, kun papin-koulun esi-mies, joka ei ikänänsä lapsia ole opettanut. Selkäsauna heillä paras on. Koulumestarin ainoa huvitus on lapsien piekseminen. Sinä Vaaranen et sopisi koulumestariksi. Antaite niin hyvin kohta rengiksi."

"Niinpä aikoonkin, ellen koulumestariksi pääse. Oivallinen renki aikaa myöten kunnolliseksi talon-pojaksi tulee."

"Talon-poika aina kuitenkin on alhaisempi mies."

"Seisahtakaat vähän, ukkoseni!" huusi Vaaranen, "kala on näykkinyt."

Samassa veti hän ylös suuren hau'in, joka pyrstöllään ruuhen pohjaa mäykytti ja räpisti niin että vesipisarat auringon valossa hopiana loistivat.

"Luulen teitä noidaksi!" sanoi ukko ihmetellen, joka ei koskaan ennen semmoista uistinta ollut nähnyt.

"Ei ensinkään, ukkoseni! se on aivan selvä seikka. En taida olla joutilasna, sen tähden tämän uistimen heitin järveen."

Viimein tulivat Koiviston sillalle.

"Oletta soutaneet katalasti!" sanoi Mölhönen närkästynynnä ukolle, "saatte kantaa reppuni samalla maksolla."

"Sitä herra itse tehköön!" vastasi ukko ylen-mielisesti.

"Käytpäs patruunin luokse ensiksi," sanoi Vaaranen, "minä tulen jälestä-päin. Ellet reppuasi tahdo itse kantaa, niin kylläpä joku kartanossa löytyy. Minä vartoon täällä niin kauan, muutoin ukko kyllä luotettava on."

Mölhönen oli innokas ensiksi ehtiäksensä ja kiiruhti kartanoon.

"Kiitoksia, hyvä ukkoseni hyvästä kyytistä," sanoi Vaaranen, "tässä olisi neljä kolmatta penniä. Onko siinä tarpeeksi?"

"Aivan niin," sanoi ukko, "mutta en ota maksoa herralta, joka autti ruuhta ammentamassa. Matkani kävi muutoinki tännepäin."

"No, kiitoksia monta! minulla ei ole rahaa paljon; mutta pitäkäätte hauki, minä en sillä mitään tee. Ottakaat se muorille."

"Ei niin, vaan sanonpa herralle paremman neuvon. Tällä paikalla kalansaalis on huono, ja se oli oikia onnen sattumus että saitte niin suuren hau'in. Viekäät se patruunille."

"Hän kyllä minulle nauraisi."

"Saattaisipa niin tehdä; mutta kyllä hän vastaan ottaa, ja vielä kiittääkin, jos hänen oikein tunnen. Kukatiesi herra saa koulun sen toisen siasta, joka uhkaili lapsia lyödä."

"Vai niin! kuulitte siis mitä puhelimme. Luulin olevanne kuuron."

"Olen kuullut joka sanan; minulla on hyvä kuulo, koska tahdon."

"Ottakaat siis kumminkin rahat."

"Ei! hyvän miehen kiitos on rahaa parempi. Kyllä piakkoin toinen toisemme tapaamme."

"Ehkä kartanossa käytyäni saisin seurata takaisin?"

"Ei! minä soudan vaan tuolla olevan niemen ympäri. Olen pitäjästä kotoisin. Koska herra takaisin palaa, niin tulkaat luokseni; asun vähässä Koivistossa ja nimeni on Juha P. Viipykäät minulla hakemusaika, niin saamme nähdä mitä talon-pojat saavat toimeen."

Ehkä ukko ulkomuodoltansa oli kohtuullinen ja Vaaranen, samoinkun Mölhönenkin, piti häntä köyhänä mökkiläisenä järven toiselta puolelta, kiitti nuorukainen kuitenkin ja lupasi tulla. Ukko laski rannalta ja Vaaranen kävi kartanoon rengin seurassa, joka toi Mölhösen kapineet, isolla hau'ellansa kädessä.

Renki näytti häntä kontuoriin, jossa patruuni luki Mölhösen suosio-kirjaa. Mölhönen oli jo istunut herramaisesti ja tottununna mustaan sohvaan.

"Kah! mikä se on?^ sanoi patruuni ja se'estyi, kun näki Vaarasen haukinensa.

"Niin," vastasi Vaaranen rohkeasti, "poikki lahden tänne tullessani, heitin uistimeni järveen ja sain tämän; koska luulen kala-veden olevan patruunin, niin pyydän haukeni tänne jättää!"

"Sepä oli siunattu hauki, ystäväni! mitä se maksaa?"

"Suokaat anteeksi! aikomukseni ei ollut sitä myydä; kalastin ainoasti huvikseni! Olkaat hyvä ja pitäkäät hyvänänne!"

"Kiitoksia monta, hyvä ystäväni! Tuokaat kyökkiin oivallista haukianne. Rouvaniki siitä iloitsee! Täällä on iso kalan puute!"

Samassa nousi hän ylös, nyykähytti päätänsä kummastuneelle Mölhöselle ja sanoi: "pankaat hakemuksenne sisään, saamme sitten nähdä mitä taidamme tehdä."

"Tahtoisin vakaan vastauksen," virkoi Mölhönen kopeasti.

"Ei ole minulla aikaa semmoisiin! Nyt on muita toimittamia. Hakekaat kernaasti minun puolestani; vaan saatatte tekin olla täällä samassa asiassa?" sanoi hän Vaarasta ystävällisesti katsellen.

"Niin olen herra patruuni!" vastasi Vaaranen kumarrellen.

"Hyvä! hyvä! tarvitsemme kelvollista opettajaa, joka -- semmosia haukia järvestä pyytää. Palkka on vähäinen, vaan jos hän ravintonsa järvestä hankkii, niin kyllä hän sitten elää. Seuratkaat nyt kyökkiin! Hyvästi, herra Mölhönen!"

Mölhönen sai mennä menojansa, mutta Vaaranen runsaasti rouvalta ravittiin, käskettiin jäämään, vaan hän piti puheensa ja meni Juha P:lle. Tämä ei ollut muu kun sen rikkaan talon-tyttären isä ja otti Vaarasta hyväntahtoisesti vastaan.

Koulumestaria valitessa, sai Vaaranen kaikki huudot, patruuninkin; Juha P. oli kaikille talon-pojille julkaisnut näitten kahden herrasmiesten erilaisen käytöksen, ja eipä patruunikaan haukia unohtanut.

Muutaman vuoden kuluttua, sai Vaaranen koko seurakunnan mielisyyden ja Juha P:n tyttären vaimoksensa, sillä "_kelvollisuus on puolustusta parempi_."

IHMINEN PÄÄTTÄÄ, JUMALA SÄÄTÄÄ.

Erään seurakunnan, ulkonäöltään joksikin vanha, lukkari seisoi vielä yksinänsä kirkon portissa, kun kaksi nuorukaista kirkkotarhalla häntä lähestyi.

Toinen oli kuusitoista-vuotinen, orpo nuorukainen, joka kevän ja suven oli viettänyt pitäjän suurimmassa herras-talossa rikkaan sukulaisensa luona, ensimäiseen ripillä käymiseen valmistuaksensa; toinen, kuusitoista-vuotinen tyttö, sen rikkaan sukulaisen tytär.

Josefina oli lempeä, valkea-tukkainen ja sini-silmäinen tyttö, kaikilta rakastettu, iloinen kun leivonen, verevä kun tuulen puuska keväällä, eikä vielä ollut koettanut elämästä muuta kun sen ihanuutta ja suloisuutta. Tulevaisuus hänelle loisti taivaan-kaaren kirkkaalla värillä; hän oli myöskin isänsä ainoa perijä.

Oskari, niin nimitettiin nuorukainen, aikoi upsieriksi. Hän oli vapa-sukuinen, vaan varatoin. Hän oli kasvatettu Josefinan isältä, jolle hän oli kaukainen heimolainen.

Sillä ihanalla ajalla, jonka yhdessä viettivät, osittain kotona, osittain pappilassa, olivat molempain sydämet au'enneet pyhimmille tunnoille, he olivat yhdessä, lempi-sydämelliseltä opettajalta johdatettuna, siihen varmaan tietoon tulleet, että Jumala on rakkaus. Kumpikaan ei lukenut viaksi Hänelle, kun toinen toisessansa luulivat koitteen Hänen rakkaudestansa havaitsevansa. He eivät tehneet selkoa tunnoistansa, vaan antausivat onnellisina niihin. He olivat kaksi orjan-tappuraa yhdellä varrella, jotka yht'aikaisesti olivat puhjenneet, jotka toinen toistensa hajun hengittivät ja riemulla auringon säteissä hohtivat. He iloitsivat nykyisestä ja näkivät tulevaisuuden ihan suloisena. Josefinan isä joka oli leski mies, suositteli Oskaria kaikin tavoin ja olikin kerran sanonut: "sovittepa toinen toisellenne."

Vanhan lukkarin ryppyiset kasvot heidän tullessa valaistiin siltä tyytyväisyydeltä, jonka aina tunnemme nuorukaisia onnellisina nähdessämme. Tämä vanhus paljasti päätänsä ja tervehti valkea-tukkaista ryökkinää ja musta silmäistä nuorukaista.

"Tulette aivan varhain!" sanoi lukkari, "vielä ei kukaan ole tullut."

"Parempi varhain Jumalan huoneesen tulla," vastasi Josefina kauniilla hymyllänsä, "kun myöhään."

"Olemme tulleet näin varhain," sanoi nuorukainen, "katsomaan jospa olisi kirkko oikein kaunistettu. Oletteko saanut kukkas-vasun?"

"Kiitän nöyrimmästi kirkon puolesta!" vastasi lukkari, "ei koskaan vanha temppeliin ole ollut niin hyvin koristettu. Ei ainoastaan ollut yksi vasu, vaan kaksi suurta täysinäistä; olen myöskin saanut lehtiä ja kukkasia kaikilta talon-poikain lapsilta. Astukaat sisään herras-väkiseni!"

He kävivät sisään ja katsoivat ympärillensä iloisella tyytyväisyydellä.

Tammiset penkit leikelmillä koristetut kantoivat suuria ryhmäitä kukostavaisia sireeniä, valkoisia ja sinisiä, jotka levittivät ihanan hajunsa viileään kupuun. Alttari valkoisella vaatteellansa piiritettiin rikkaalta seppeleeltä, jonka Josefina oli nionut kartanon kukka-penkkien ja kasvu-huoneen antamista kukkasista; kultaisen ristinkin ympäri alttarilla oli ruusu kiehkura. Myöskin kuorissa vanhat vaakuna-kilvet olivat koristetut kukostavilla kukkasilla, merkiksi että se vanha suku kukoistaisi hänen ja Oskarin kautta.

"Tuopa oikein kaunista on!" huudahti Josefina seisahtaen vanhan kaksois-vaakuna-kilven eteen, "katsopas, sillä on seppele kauniimmista ruusuista, samoista kuin ristilläkin!"

Se vaakuna-kilpi, joka täällä rippui, oli muisto eräältä vanhalta pariskunnalta, joka nyt lepäsi kuorissa saman kiven alla, jolla nuorukaiset seisoivat. Miehellä oli ollut sama nimi, kun Oskarilla, vaimolla taas sama kun Josefinalla.

"Kiitoksia herraseni!" sanoi Oskari, katsahtaen lukkaria, joka seisoi takanapäin työllänsä hyvin tyytyväinen.

"Teen kernaasti paronin mieliksi!" vastasi lukkari ja erosi heistä, arvellen nuorukaisten tahtovan olla yksinänsä.

"Tämä on siis keksintösi!" sanoi Josefina ihastuneilla silmillä.

"Niin on ystäväni! Oletko tyytyväinen sillä?"

"Olen aivankin!"

"Sallitko minun selittää merkityksensä?"

"Kyllä ymmärrän, olet tahtonut kunnioittaa esi-isiemme muistoa tänä meidän juhla-päivänämme!"

"Niin olen, ja otan heitä myöskin todistajaksi haikeaan haluuni seuraamaan heidän esimerkkiä, ja yhdistämään sydämiämme ja kilpiämme sekä elämässä että kuolemassa."

Josefina katsahti alas vaakuna-kilvestä Oskarin silmiin, ja kalvastui. Sitten käänti hän silmänsä ristiin, ja näkyi vertaavan seppeleensä vaakuna-kilven seppeleen kanssa.

Tässä hän nyt huokasi syvästi; se oli ensimäinen huokaus, joka nousi Josefinan rinnasta. Mintähden? Aavistiko hän yhdistyksen ristin ja rakkauden välillä? Lieneekö se ollut enteenä tulevaisuudesta?

"Älkäämme puhuko maallisista asioista tänä päivänä Oskari; aikaa siihen kyllä jälestäkinpäin on. Ajatelkaamme nyt ainoastaan Jumalan päälle."

"Etkös luule, kultaseni, Jumalan olevan läsnä kaikissa tapauksissa, jotka Häntä mielyttää, jotka ovat tahtonsa mukaan?"

"Luulen kyllä, mutta ajatelkaamme nyt ainoastaan Hänen päällensä!"

"Sinulla on oikein, Josefina, niinkuin ainakin. Istummeko tähän penkkiin?"

Kuorissa näethän oli suuri penkki, herrasväen penkiksi kutsuttu, muhkeilla tammisilla leikelmillä koristettu, sisä puolella tyynyillä, topatuilla selän-tukeilla ja jakkaroilla herrasväen mukavuudeksi varustettu, ja muusta seurakunnasta peräti eroitettu. Ne korkea-sukuiset esi-isät olivat tahtoneet Jumalata rakastaa mukavammalla tavalla, kuu talon-pojat.

"Ei!" sanoi Josefina, joka havaitsi toisten rippi-lasten kokoontuneiksi alas oven suuhun, eikä uskaltavan mennä eteemmäksi. "Minä istun samaan penkkiin kun toiset tytöt, ensimäiseen vaimopuolella, sinä taas istut poikain penkkiin."

"Ah! istuisin mieluisemmin vanhassa penkissämme sinun kanssasi; tuntisinhan itseni silloin hartaammaksi."

"Se hartaus, johon tulisit vieressäni istuessasi, ei paljon arvoinen olisi. Muista mitä äsken sanoin. Paitsi sitä pitää meidän näyttämän rakkauttamme Jumalalle siinäkin, ettemme erou toisista Hänen lapsistansa; meidän pitää oleman yhtä nöyrät kun hekin, Oskari, eikä istua ensimäisinä tänä suurena juhla-päivänä."

"Sinulla on aina oikein Josefina, teen tahtosi mukaan."

"Kiitoksia Oskari, tule kanssani, menkäämme toisten luokse. Ole ystävällinen poikia, varsinkin torpparimme lapsia kohtaan."

Sitten meni hän toisten tyttöin luokse, antoi heille kättä, puhutellen heitä niinkuin sisar. Oskari seurasi hänen esimerkkiänsä, ja sen jälkeen menivät kahdessa lahkossa, tytöt Josefinalta, pojat Oskarilta johdatettuina, asettuaksensa kahteen ensimäiseen penkkiin, ja polviansa notkistaen kätkivät kasvonsa rukoukseen. Josefina meni viimeiseksi penkkiin, istuen viimeisenä käytävän lähinnä, samaten teki Oskarikin. Ei kukaan ihminen heitä toisistansa eroittanut, paitsi iso käytävä, joka kävi vanhojen hautojen ylitse.

Jumalan palvelusta viettäissä eivät ainoata silmäystäkään vaihettaneet, sillä Josefina näkyi peräti sulettuna rukouksissansa.

Iloisena ja ilahuttavana loisti aurinko kirkon korkeasta, vanhan tavan mukaan, raketusta akkunasta sen kultaisen ristin, papin kädessä olevan kalkin ja lasten päälle, jotka notkistaen polviansa alttarin juurella vastaan-ottivat sen pyhän osallisuuden pantin siihen ijankaikkiseen näkymättömään rakkauden seurakuntaan.

Josefina, joka tyttöin seassa oli mennyt ensimäisenä, notkisti polviansa Oskarin vieressä, joka oli viimeinen poikain joukossa.

Lasten ylös noustua ja liikutetuilla sydämmillansä hyvästi-jättö-tervehyksen saatua, otti Oskari Josefinan käden ja saatti häntä paikallensa kirkko-penkkiin.

"Nyt ei mikään meitä eroita," kuiskutti Oskari, "paitsi hauta."

"Myös sekin on meitä yhdistävä," vastasi Josefina.

Jumalan palvelluksen lopettua, menivät yhdessä ulos ja matkustivat kotiin samoissa vaunuissa; tie kartanoon kävi ison, melkein jylhän honka-metsän läpitse, joka kohoitikse pimeänä tien molemmin puolin. Tien reunat sammaloitununna, täynnä pensastoita ja kiviä, kuvailivat oloa maan päällä; mutta heidän päänsä ylitse loisti puu-latvain läpitse sinertävän ja sydän-kesän selkeä taivas, osoittavana heidän tiensä täällä.

He eivät koskaan vielä eläissänsä olleet nähneet niin ihanata juhannuksen päivää; maa oli pukeunut morsian-pukuunsa, ilma hengitti pelkkää rakkautta ja aurinko loisti heille kultaisena kalkkina taivaalta.

Kaikkein kirkosta mentyä, sanoi virkaa-toimittava pappi, yksinään vanhan lukkarin kanssa jätettynä: "lapsien alttarilta tullessa soititte väärin viimeisen värsyn; sekoititte nuotin 324:nen kansa, jota käytetään vihkimisessä."

"Soitinko?" kysyi lukkari tyytyväisellä hymyllä. "Sormeni silloin mieluisemmin tottelivat mieltäni, kun nuotti kirjaa."

"Se ei saa tapahtua toisten!"

Lukkari ei vastannut mitään, mutta kirkon jättäessänsä lauloi hän yksin kirkko-tarhalla viimeisen värsyn 324:stä virrestä.

"Tein, mitä tein," mutisi hän, "mutta jos eräät nuorukaiset, jotka toinen toistansa rakastavat, tulevat onnellisiksi, niin tottakin nämät tulevat."

Oskari lähti H:n kaupunkiin tieteistämisiänsä sotatieteessä lisämään ja antausi tykistöön; ainoastaan kerran vuodessa suvella pääsi hän Josefinan luokse, sillä hänen isänsä maa-kartano oli kolme-kymmentä penikulmaa kaupunnista; mutta ne lyhyt yhteen-tulot olivat sitä iloisemmat, nuorukaiset kasvoivat ymmärryksessä ja rakkautensakin eneni vuosi vuodelta. Tämä pitkä taipale heidän välillänsä muulla ajalla ei vaikuttanut paljon, sillä vaihettelivat kirjeitä joka viikko, ajatuksensa etsivät toinen toistansa joka päivä ja joka yö toisistansa näkivät unta.

Viisi vuotta oli kulunut ilman pilveä rakkautensa taivaalla. Molemmat olivat sivistyneet eri haaralla, Oskari isä-maisessä ja miehuutta ja jaloutta vaativassa sota-tiedossansa, Josefina soittanossa ja muissa harjoituksissa.

"Saanko elää," oli Oskari kirjoittanut hänelle, "niin ovat suloiset sävelesi, samoinkun ennen Kreikalaisten sotajoukossa huilun sävelet kiihdyttivät urhollisuuteen, synnyttävät jaloja tuntoja minussa; kaadunko kerran, niin samat sävelet sinua lohduttavat."

Josefina vastasi: "Saatko elää, niin minä elän ainoastaan sinun tähtesi; kuoletko, niin minäkin kuolen kerallesi."

Äkisti kuitenkin toivonsa pimeni, Josefinan isä kuoli, ja silloin havaittiin häntä hävinneeksi. Talonsa täytyi myytää velkojen maksamiseksi. Josefina ei saanut periä mitään, vaan täytyi kiitollisuudella vastaan-ottaa alhaisen paikan, puolin seuraksi, puolin apulaiseksi, kaukaisen sukulaisen huoneessa lähellä H:n kaupunkia.

"Elä murehdi!" kirjoitti Oskari, "rakkaudessamme meillä vielä on rikkautta, onnettomuus on meitä lähestyttänyt toinen toiseen, rakkauteni on toisen verran vahvempi, koska tulen turvaksesi. Kuitenkin täytyy meidän muutamaksi vuodeksi lykätä naimisemme, siksi kuu saan korotuksen ja paremman palkan."

"Kiitoksia," vastasi Josefina, "minä tunnen samaa, kun sinäkin, minä rakastaisin sinua kahdenkertaisesti, jos olisi mahdollista enemmän rakastaa kun rakastan, ja lisäksi tulee minun kiittää sinua kaikesta. Minä en ole hätäinen, koska minulla on sydämesi."

Pian sai Oskari sanoman Josefinan tulemisesta uudelle paikallensa ja kiiruhti häntä kohtaamaan. Josefinan uusi suojelia oli neljänkymmenen vuotinen majori, armossa virastansa erotettu ja kuoleman kautta vapautettu juonikkaasta "armostansa;" hän oli sitte leski-miehenä oleskellut maa-ilmassa ja sen ilo-maljan tyhjentänyt pohjaan. Emäntänä huoneessansa oli sisarensa, kolmenkymmenen vuotinen kauneus, rikas leski, joka sanoi kyllästyneensä maailmaan ja nyt antauneensa veljensä hoitajaksi.

Josefinaa kohtelivat alussa hyvin molemmat sukulaisensa, vähän tylysti nuori leski, mutta rakkaammin majori, joka tuntikse vast'-uudesta nuoreksi nähdessänsä sen viattoman, suoran ja kuitenkin niin sivistyneen tytön.

Oskari kävi kerran tervehtimässä ja tapasi majorin ja molemmat naiset istuskellen yhdessä majassa. Nuorukaiset tulivat niin liikutetuiksi nähdessänsä toinen toisensa, muistain entisiä parempia aikoja ja niitä esteitä, jotka nyt olivat nousneet heidän yhdistystänsä vastaan, että vuodattivat kyyneleitä.

Oskarilla ei ollut aikaa viipymään kun yhden päivän, mutta hyvästi jättäessä hymyilivät taas yhtä onnellisina kuu ennenkin, rakkaudessa ja toivossa.

Hänen lähdettyänsä oli majori yksin sisarensa kanssa joka sanoi: "Nuot hullut lapset rakastavat toinen toistansa."

"Minä en pane sitä miksikään ihmeeksi pojan puolesta," sanoi majori vääntäen viiksiänsä.

"Tyttöä minä vähemmin ihmettelen," arveli sisar.

"Vai niin! sinä rakastat poikaa!"

"Ja sinä tyttöä! mutta mitä siitä on tuleva? Ei kummallakaan ole mitään, ja rakkaus rahatta on kun päivän paiste sateella, se polttaa eloa antamatta. Meidän sukulaisina ollessa, on velvollisuutemme poistaa tuo lapsellisuus ja kääntää heidän mielensä parempaan. Oskari on hakeva itsellensä rikkaan morsiamen, Josefinan taas pitää saaman vapaan miehen ja saa tyytyä vanhempaankin."

"Etkös luule hänen sopivan minulle?" kysyi majori hymyillen.

"Vai niin! oletkos jo suuttunut minuun, emäntänäsi?"

"Päin vastoin; mutta jos oikein arvelen, niin sinullakin on tuumia muutokseen. Iskit koko päivän tulta silmistäsi sen raukan tykki-miehen päälle. Tiedätkös se tuli on vaarallinen."

"Hän oli niin vaipunut niitten sinisten silmäin katsomiseen, ettei hän lahjoittanut minulle silmäystäkään, ja oli kyllä sivistymätöin kutsumaan minua 'tädiksi.'"

"Sen nimen hän kyllä pian jättää, jos vaan saa tietää nuot hyvät ajatuksesi. Jollet sinä ole vastaan koettaessani voittaa Josefinan, niin minäkin suostun aikomukseesi Oskaria kohtaan; hän on sävykäs nuori mies, jonka mielelläni otan langokseni."

"Se on hyvä!" vastasi sisar hymyillen tyytyväisesti; "meillä on järki puolellamme."

"Sinulla on aina oikein. Minä rupeen huomena."

Majori alkoi nyt näyttää Josefinalle valitun kohteliaisuuden ja sisarensa jätti heitä usein yksin. Josefina ei aavistanut mitään, vaan vastasi majorin aina enemmin merkillisiin silmäyksiin ja hyväilys-sanoihin teeskentelemättömällä ilolla. Sisarensa kehui häntä joka päivä, puhuen hänen suurista kartanoistansa ja hyvästä sydämmestänsä ja antoi ymmärtää hänen rakastavan Josefinaa, joka taas piti majorin toisena isänänsä ja oli kiitollinen hänen hyvyytensä edestä.

"Käypäs jo vaan asiaan," sanoi sisar, "hän on kylliksi valmistettu."

Sisar jätti hänen yksin Josefinan kanssa saliin. Majori istui Josefinan vieressä ja katseli hetken hänen pieniä sormiansa, jotka työksentelivät niistin-liinan valmistuksessa hänelle.

"Rakastatkos minua, Josefinani?" kysyi majori.

"Paljon, paljon!" vastasi Josefina katsahtaen ylös lempeällä katsannollansa.