Part 4

— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta. Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.

Szepessiläinen kumarsi:

— Olen teidän korkeutenne palveluksessa.

— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.

Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava uskonsa.

— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä, kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu totuuden vaaka?

— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, — huudahtivat valtaherrat.

Ainoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi.

— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole! Täyttäkää maljat viinillä, pojat!

— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani, tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.

— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän ainoastaan...

— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta.

— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon ijankaikkisuuden asioita.

— Totta, totta!

— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.

— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy kärsimättömästi.

— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.

Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli hovinarri.

Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen kuuli hänen sanansa:

— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen ratkaiskoon ensimäinen oppimaton.

Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.

Hiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta.

— Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä!

Hoviherra meni ja palasi pian:

— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo vastahankaa.

— No tulkoon sitten koirinensa.

Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa ikuisesti kestävää tehdä.

— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.

— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että »ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»

Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja vilkutteli uneliaasti silmiään.

— Mikä on sinun nimesi?

— László Veres.

— Mikä sinä olet?

— Minä olen vaeltaja.

— Laiha ammatti — ivaili Béldi.

— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.

Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat pakottaneet hänet tulemaan sinne.

— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. — Etkö tiedä kenen edessä seisot?

— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin edessä.

— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.

Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle, minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva... samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta yllään ja kädessä jalokivinen valtikka.

Kerjäläisteini vaipui polvilleen.

— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.

Ystävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa.

— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. — Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani. Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.

— Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin?

— Hallitsijan käskyä täytyy totella.

László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä, viisaita silmiään.

— Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy.

Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan. Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle Inczédille:

— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin mokomilla hullutuksilla.

— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten silmiä.

— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.

Béldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn:

— Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni.

— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.

— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne ovat edes tosiakaan.

— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.

VIII.

Sanansaattaja toisesta maailmasta.

Teini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä.

— Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy.

— Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne.

— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä tilkka rohkasuksi.

Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan. Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä muuttuisikin leiväksi.

— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.

Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä, minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä, katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen sillätavoin kuin nuorempi valtaherra.

Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.

Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.

Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:

— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan nähdä, kun itsekin joudun sinne.

— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.

— Jos sinäkin lupaat, Miska.

— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen uskoni.

— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon totuuden.

Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.

He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.

Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä veitikkamaisesti:

— Pysytkö vielä lupauksessasi?

— Pysyn.

Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.

Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.

Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut siihen, että hänet öisin herätettiin.

Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen vierähtivät ikkunan viereen.

— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen tohveleitaan.

— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.

Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi seisoi ulkona.

— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, _että toisessa maailmassa ei ole sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!_

Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä, Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka kuu paistoi sinne kirkkaana.

Kukot kiekuivat puolenyön hetkeä.

Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja aamulla makasi hän kuumeen kourissa.

Mutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa ilmotti:

— Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut.

— Mitä on tapahtunut?

— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.

* * * * *

— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole oikeassa.

— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.

Valtaherrojakin se miellytti.

— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä antaudun.

— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.

— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?

— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.

— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä mairitteli.

— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa Inczédi herra.

— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan täydestä. Sellainen on maailma!

— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille, joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa; sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan, sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.

— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.

Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän viittasi heti puvuston hoitajalle.

— Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin.

Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu. Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.

— No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika.

— En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne.

— Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena.

— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies kantaa, mutta minä en ole aatelinen.

Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti, että kyyneleet valuivat hänen silmistään.

— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne, niin saa hän maalata aateliskilven.

Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.

— Teidän armonne on suvainnut kutsua minua.

— Mitä sinulla on tekeillä?

— Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen.

— Jätä se työsi nyt...

— En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa...

— Mitä naisista... Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti aateliskilpi.

— Mitä maalaisin siihen?

— Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten.

— Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata.

— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta... No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi, poika?

— László Veres.

— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.

Runsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna.

Hallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista.

— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu mies?... mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä minun omaakin päätäni.

— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi itsetiedottomasti.

— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy taakseen kääntyen.

— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.

Sitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen:

— Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena.

IX.

Aarre.

Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.

Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti, eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.

Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä sisään.

— Mitä tahdotte?

— Tahdon päästä hallitsijan puheille.

— Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne?

— Siellähän minä olin puoli tuntia sitten.

Viekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti:

— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani. Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.

Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä, kääntyi uteliaana puhujaan:

— Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä?

— Olenpa tietysti, kun olenkin.

— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin täällä.

— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja muutenkin on kaikki muu siellä pienempää.

— Ovatko ihmisetkin?

— Ovat nekin.

— Mutta ei kait varpunen liene pienempi?

— On sekin.

— Entä mehiläiset, Istók setä?

Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:

— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut portinpieleen.

— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma toisella puolella Gyulafehérvária.

László Veres seisoi yhä vielä portin luona.

— Mitä te vielä odotatte?

— Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi.

Nyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi.

— Mikä on toivomuksenne, rakas poikani?

— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan puheille.

— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.

— Missä Teleky herra asuu?

— Hänkin asuu täällä linnassa.

— No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille.

— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan mahdotonta päästä.

Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»

Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.

Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.

Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.

— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua, jalosukuinen, sankarillinen herra ritari.

— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta, kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.

Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut, sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä, jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä kaupunkia kohden...

Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi, aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa kuvaansa.

Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten, tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat kuumuudesta kutistuneet.

László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä, sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta nälkäinen vatsa ei viisastele.

Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata, aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.

— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko? No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!

Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi mustasukkaisena vartioinut sitä.

Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.

Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset, korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita yhdessä kasassa.

Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen, näkisikö häntä joku.

Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.

László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken. Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon. Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi? Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.