Part 9

"Voi emäntä", sanoi tyttö säälien ja peittäen suudelmillaan nuo hienot sormet, joita hän koetti lämmittää, "se ei ole oikein, että aina istutte tuolla tavalla itseksenne mietiskellen. Te olette niin kalpean ja väsyneen näköinen. Poskienne puna, joka minua niin miellytti, on kokonaan haihtunut enkä minä ole nähnyt teidän nauravan kertaakaan kokonaiseen vuoteen. Mieltäni karvastelee, kun näen teidän tällä tavalla kärsivän, sillä vaikka ette koskaan valitakaan, näyttää Maria neiti, joka oli niin kipeä, kuitenkin paljo terveemmältä kuin te, ja niin sanoo tohtorikin."

"Gritta", sanoi Agnes, katsellen tyttöä lempeästi, "sitä tautia, jota minä sairastan, ei mikään lääkäri voi parantaa. Mutta näytänkö todella niin huonolta? Tämä valo tekee minut kenties tavallista kalpeammaksi."

"Ei", sanoi Gritta varmasti, päätänsä pudistaen, "olen päivänaikaan tarkannut teidän kasvojanne ja huomannut että ne ovat vielä kalpeammat kuin nyt. Ja värisyttäähän teidän koko ruumistanne. Minä tiedän varmasti, että te olette kipeä ja se tulee noitten kirjojen lukemisesta. Isä Florisz sanoo aina, että minun pitäisi viskata ne tuleen, kun vaan yhdenkään näen, sillä joku häijy henki lentää muka heti minuun, jos niitä luen. Oi emäntäni, ehkä juuri sama henki teitä ahdistaa. Saanko mennä hakemaan isä Floriszia? Hän ajaa sen ulos."

Agnes nojasi päätään kättä vasten ja koetti ankaralla ponnistuksella hillitä tunteittensa kuohua. Hän ajatteli, millä tavalla hän parhaiten, tytön itsenkään tietämättä, saisi hänet taivutetuksi avustamaan pelastustuuman toteuttamista.

Karelin lähdettyä oli Agnes useaksi tunniksi jäänyt istumaan pimeään kamariinsa. Hän taisteli tunteitansa vastaan ja koetti tyynesti harkita mitä hänen oli tehtävä. Agnesilla oli, näet, sisällistä uskallusta eikä hän suvainnut pelkuruutta edes nimeksikään, mutta hän oli kuitenkin vaan heikko tyttö eikä kyennyt urotöitä tekemään paremmin kuin Mariakaan. Seuraavana aamuna oli hän sentään jo paljon paremmalla mielellä ja teeskenteli, omaksi ihmeekseen, sairautta niin mainiosti, että hänen isänsä todella tuli levottomaksi ja Florisz lupasi palata otollisemmalla ajalla, jonka Agnes määräsi illaksi.

Ja nyt käytti hän toista keinoa. Hän sanoi isälleen että olisi aivan turhaa puhua Floriszin kanssa alhaalla, missä sotamiesten hälinä yhtämittaa häiritsisi heidän puheitaan, mutta jos he saisivat mennä ylikerroksen pikkukammioon, tuottaisi heidän keskustelunsa paljon runsaammat hedelmät.

Vlossert ihmetteli tyttärensä pyyntöä, sillä tämä oli tähän asti ani harvoin käyttänyt tuota kamaria. Hän ei kenties olisi suostunut tähän pyyntöön, mutta suuruspöydässä oli hän vähän liiaksi suudellut pulloa ja hänellä oli kiire muutamien upseerien seuraan, jotka huvittelivat itseään nopan heitolla. Paitsi sitä oli eilinen riita Agnesin kanssa vielä tuoreena hänen muistissaan ja kun hän katseli tytärtään, joka istui kalpeana, silmät maassa, heltyi isän sydän. Hän suuteli tytärtään, siunasi häntä hyväksi ja kuuliaiseksi lapseksi, otti kynän ja kirjoitti päästökäskyn. Tämän tehtyään hän, ikäänkuin raskas paino olisi vierinyt hänen sydämeltään, meni tiehensä viheltäen ja helistellen rahoja taskussansa.

Agnes jäi itsekseen ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään tulevan tapauksen varalle. Hän oli sanonut isälleen, että hän aikoi mennä yläkammioon saadakseen olla rauhassa sotamiesten hälinältä, sillä näiden hallussa oli huoneen alusta, ensimäinen ja toinen kerros ja heidän raaka naurunsa ei ollut mikään pater-nosteriin (isämeitään) soveltuva säestys; mutta nyt, kun hän alkoi miettiä asian eri kohtia, tunsi hän, että joka askeleella oli vastuksia. Jo silloin kun hänen isänsä katse oli sattunut häneen, oli hän vavahtanut, ja kuinka kävisikään, kun hänen täytyi mennä vierasten sotamiesten välitse ja kuulla heidän törkeitä pilapuheitaan. Hän melkein epäili, voisiko hän milloinkaan päästä tuohon kammioon vieressään Karel, jonka ylpeän luonteen hän hyvin tunsi ja joka -- niin hän pelkäsi -- ei varmaankaan sietäisi sotamiesten pilkkaa niin tyynesti kuin pyhän rippi-isän tulisi. Hän toivoi hartaasti, että joku muu liittolaisista valittaisiin, sillä hänen täytyi itsekseen myöntää, että Karelin rinnalla koko hänen rohkeutensa lannistuisi.

Mutta millä keinoin pääsisi apumies huoneeseen, kun vartia seisoi sen ovella? Yhtäkkiä, kun Gritta tahtoi mennä isä Floriszia noutamaan, juolahti eräs tuuma Agnesin mieleen.

"Ei, Gritta", sanoi hän suostutellen, "isä Florisz on luvannut tulla tänä iltana ja hänen olisi jo aikaa pitänyt olla täällä. Odota häntä ovella ja kun hän tulee, saata hänet serkkuni Marian luo. Olen kutsuttanut toisen pyhän isän luokseni. Kun tämä saapuu, laske hänet tänne sisään äläkä salli isä Floriszin nähdä häntä. On parasta, että sinä oven suussa varrot tuota toistakin. Nyt jätä minut ja sano, koska isä Florisz on saapunut."

Gritta katseli emäntäänsä vakavasti ja säälien ja lähti huoneesta. Läheisen Nikolainkirkon iso kello löi kymmenen; hitaasti ja juhlallisesti värähteli sen ääni hiljaisen kaupungin yli. Siihen vastasi toinen yhtä juhlallinen, vaikka erilainen kumea ääni ja Agnes kuuli sellaista jyskettä kuin puusepät olisivat olleet työssä lähipaikoilla. Hän peljästyi ja painoi kädet silmilleen, sillä hän ymmärsi aivan hyvin mitä tuo kumina tiesi. Sen saivat aikaan miehet, jotka rakensivat mestauslavaa torille, sille paikalle, jossa ennen kuin kaksitoista tuntia oli kulunut, verinen työ oli tapahtuva.

"Jos ei hän pian tule, on kaikki liian myöhäistä", sanoi Agnes, astuen akkunan viereen ja vetäen verhoa syrjään. "Ypresin piispa on yhdentoista aikaan täällä ja kello on jo kymmenen. Missä Karel lienee?"

Hän kääntyi toisaalle. Keittiön oven kautta, joka oli puoleksi auki, saattoi hän nähdä kaikki, mitä tapahtui sekä siellä että taka-ovella. Papiksi puettu mies haasteli vartian ja Grittan kanssa. Kerran käänsi hän vähän päätään ja seurasi sitten Grittaa Marian vastapäätä olevaan huoneeseen. Agnes tunsi hänet isä Florisziksi. Sillä hetkellä tuli hänen mieleensä kaikenlaisia ajatuksia. Tekikö hän oikein jättäessään heikon, epäilevän serkkunsa yksin papin haltuun? Eikö hän siten joutuisi syypääksi Marian uskostaan luopumiseen? Eikö hänen velvollisuutensa ollut jättää kaikki ja suojella serkkuaan? Hän meni jo ovea kohti, kun äkkiä joku ääni hänen takanansa hiljaa lausui:

"Benedictus, qui venit in nomine Domini." [Siunattu hän, joka tulee Herran nimeen.]

Agnes katsoi taakseen. Kaksi mustaa silmää välkkyi häntä kohden munkin hytyrän alta, mutta Agnes ei erottanut, oliko mies akkunan takana vai sisällä huoneessa ja hänen pelkonsa esti häntä astumasta lähemmäksi. Mutta hän tointui jälleen, kun sama ääni lausui:

"Sopiiko tulla sisään, tyttäreni, vai onko vaara tarjona?"

"Tulkaa vain", sanoi Agnes levottomalla äänellä, "mutta olkaa, Jumalan tähden, varovainen". Ja hän riensi keittiön ovelle ja sulki sen.

Hannu kiipesi sisään akkunasta ja veti sen kiinni.

"Kuinka, neiti Agnes", sanoi hän, "te seisotte edessäni ja värisette kuin haavanlehti? Ettekö enää tunne uskollista palvelijaanne, mustaa Hannua?" ja hän heitti hytyrän päästään.

"Hannu!" sanoi Agnes ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä. "Jumalan olkoon kiitos, ettei se ollut Karel. Kuinka on teidän laitanne, uskollinen Hannu ystäväni?" Ja hän kätteli Hannua.

Tämä pudisti kunnioituksella tuota pientä kättä ja nosti sen huulilleen varovaisesti silmäillen ympärillensä.

"Kas", sanoi hän, pitäen kättä suuressa, ruskeassa kourassaan, "kuinka se vapisee! Tein luullakseni oikein estäessäni Yonkerin tänne tulemasta. Rakastavaiset, neiti Agnes, ovat tavallaan hyvät olemassa, kuten vastikään olen havainnut, sillä en olisi millään keinoin päässyt tänne, ellei tuolla vahtitolvanalla olisi ollut niin paljon tekemistä Grittan kanssa. Rakastavaiset ovat tavallaan hyvät, mutta kun heidän tulee yhdessä kokea vaaroja, ei heistä ole mihinkään."

Nämä verrattain merkityksettömät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Hannu seisoi siinä niin levollisena, niin välinpitämättömänä kuin olisi hän koko ikänsä ollut munkki ja nytkin liikkunut samassa virassa ilman vähintäkään pelkoa. Agnes katseli Hannua ja tämän käytös viihdytti häntä paljoa enemmän kuin mitkään sanat.

"Ettekö usko, että minä näytän hurskaalta ja vakavalta papilta?" jatkoi Hannu. "Jo minulle on sanottukin, että minä varsin hyvin sopisin piispaksi. Enpä turhaan ollutkaan luostarissa 14 kuukautta. Mutta istukaa hetkeksi ja selittäkää täsmälleen, kuinka ryhdymme toimeen."

"Meillä ei ole enää kuin vähän aikaa", sanoi tyttö, paljon levollisempana. "Tunnin sisällä on piispa täällä, ja silloin emme enää voi toteuttaa aikeitamme."

"Tunnin!" sanoi Hannu kummastuneena. "Ja Block sanoi kuitenkin, ettei hän tule tänne ennen kahtatoista ja vast'ikään löi kello kymmenen."

"Hän tulee yhdentoista aikana", sanoi Agnes. "Minulla on pääsykirja ullakolle. Meidän tulee ensin astua keskimäisiä portaita ylös, sitten oikealle Torvensoittajain kahden huoneen läpi. Sieltä vie portaat toiseen kerrokseen j.n.e. ullakolle asti."

"Ja onko meidän mentävä keittiön kautta?" kysyi Hannu, ovea osoittaen.

"Ei, me menemme tästä ovesta heti kun olette valmis."

"Käykää edellä, neiti. Kreivin tähden auttakoon meitä Jumala!"

Agnes oli noussut. Hän oli nyt aivan rauhallinen ja hänen toverinsa peloton käytös viritti hänessä menestyksen toivoa, joka tähän saakka oli ollut sammuksissa. Hän avasi oven ristikäytävään ja kuunteli. Hänen korviinsa kaikui sotamiesten naurua ja valmistustöitten jyskettä ulkoa torilta ja kehoittaen puolestaan häntä rohkeaan, tehokkaaseen toimeen. Hän viittasi Hannua seuraamaan itseään. Joka askeleelta lisääntyi hänen uskalluksensa ja hän nousi ensimäiseen eli pääkerrokseen vieviä portaita niin reippaasti, kuin hän olisi ollut talon emäntä, jota joukko palvelijoita seurasi.

Broodhuysin suurta, marmorilattialla varustettua eteishuonetta, jota ihana Neitsy Maarian kuva ja kalliit komeat tapetit kaunistivat, vartioi kymmenkunta sotamiestä, joista toiset kävelivät edes takaisin, toiset istuivat rahilla. Kaksi tapparankantajaa seisoi ylhäällä porrasten ensi-astuimella niinkuin patsaat, jäsentäkään liikuttamatta. Solakka mies upseerin puvussa seisoi kymmenen, kaksitoista askelta alempana nojautuen käsipuuhun.

Agnes kääntyi hänen puoleensa näyttäen pääsylippuansa ja osoittaen Hannua. Upseeri loi pikaisen silmäyksen valepukuiseen Geusiin ja käski vartian laskea heidät menemään. Molemmat ystävämme jatkoivat matkaansa ääneti, sydän sykkien iloisesta toivosta.

Mutta heidän tiellään oli viisi kuusi sotamiestä, jotka eivät näyttäneet aikovan päästää heitä yhtä helposti ohitseen.

"Hei", sanoi yksi, astuen ikäänkuin huomaamatta heidän tielleen, "kuka se on? Kaunis neiti ja paksu pappi? Onko tämä myöskin vanki, pyhä isä?"

"Poikani", sanoi munkki kolealla, haudanomaisella äänellä. "Praedicare captivis remissionem veni." (Minä olen tullut vangeille vapautta julistamaan).

Sotamies peräytyi hämmästyneenä pyhän miehen katseesta ja siitä kauhistavasta äänestä, jolla tämä oli sanansa lausunut, vaikkei toinen niitä ensinkään ymmärtänyt. Mutta eräs hänen toverinsa, joka oli uljaampi eikä joutunut hämilleen munkin ilmestymisestä, pidätti heitä.

"Te ette pääse kulkemaan tästä, madame", sanoi hän, "ja minä ihmettelen, kuinka viitsitte valita toveriksenne moisen mustan koiran. Olisitte varmaan paremmankin saanut." -- Ja hän silitti hyvillämielin viiksiään.

"Pois tieltä!" sanoi Agnes käskevällä äänellä. "Vartioiva upseeri tuolla alempana laski minut kulkemaan. Huudanko häntä? Olen kartanonhoitajan tytär."

Hävytön sotamies astui muristen syrjään.

He kulkivat eteenpäin ja tulivat vähäiseen kammioon, jonka läpi heidän oli mentävä, ennenkuin he saapuivat niille portaille, joita myöten noustiin toiseen kerrokseen. Heidän askeleensa kumisivat kolkosti puulattialla, ja Agnesin mieli kävi iloisemmaksi vasta kun he sen himmeän valon johdolla, joka tuli heidän takaansa linnan eteishuoneesta, saapuivat vastakkaiselle ovelle. Hän tarttui lukon hanaan, mutta kummaa! -- ovi ei auennut.

"Kuinka!" hän huudahti, "tämäkö ovi lukossa, suljettu! Se on mahdotonta! En ole ikipäivinä nähnyt sitä lukossa. Ja toinen myöskin! Hannu, vedittekö sen kiinni perässänne? Tutkikaa tätä ovea ja avatkaa tuo toinen!"

Agnesin ääni vapisi ja oli tuskasta melkein tukehtumaisillaan. Hän väänteli ja käänteli hanaa, kunnes hänen pienet sormensa vuotivat verta.

Nyt oli huoneessakin jo pilkkosen pimeä. Siitä he päättivät, että joku, heidän huomaamattaan, oli sulkenut toisenkin oven. Agnes oli aivan ääneti ja Hannu kuuli hänen raskaasti hengittävän vieressään.

"Älkää peljätkö!" sanoi Hannu, "kyllä me vielä täältä pääsemme. Missä hana on? Kah, siinäpä se onkin. -- Ei!" sanoi hän, kun ovi ei auennut. "Minä koetan toisen kerran."

Hän väänsi voimansa takaa. Hana irtaantui hänen käteensä, mutta ovi ei järkähtänyt. Hän herkesi hetkeksi ja etsi toista ovea, josta he olivat tulleet sisään. Pian löysi hän sen, väänsi lukkoa -- mutta sama seikka täälläkin. Ovi oli lukossa.

"Mikä peijakas!" sanoi Hannu, ponnistaen kaikki voimansa. "Se on varmaan ulkopuolelta lukittu. Eikö tästä kammiosta pääse ulos mitään muuta tietä?"

"Ei mitään muuta", kuului Agnesin vapiseva ääni.

"Kiinni ollaan! Kautta mun kerjuu-pussini!" huusi Hannu ja tömisti suutuksissaan jalkaansa lattiaan.

XI

Pikkuinen tiikeri.

Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat ehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä -- vasaran pauketta torilta, hälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes oli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski koneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen mihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen alallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan tulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa valkeata.

"Katsotaan kuitenkin", sanoi hän, "minkälaisessa tyrmässä nyt ollaan", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen huonetta joka taholta.

Se oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä tyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen pöytä yhdessä nurkassa -- siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei keksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta olisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka niin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.

Kun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että valo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän kalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle pöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.

Agnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima paenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt pilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä hetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.

"Tyttö parka!" lausui hän itsekseen, "meidän ei olisi pitänyt ryhtyä koko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää vain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä."

Agnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:

"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä toistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain kreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää sentähden että --"

Hän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö töin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.

"Minua värisyttää", jatkoi Agnes vihdoin, "se onnettomuus, jota tekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni --"

"Pettänyt!" sanoi Hannu pilkallisesti. "Voitteko te pettää pääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta kuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon miehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä omatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista."

Ja ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin noudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin ahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin kummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai, jos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia tulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi Agnesin rauhoittumaan.

"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes", sanoi hän oltuaan hetken ääneti. "Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä hänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he, luullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin olenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa Alankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa olisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin kaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai myöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä kuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo. Mutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen miehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä. Minä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin lausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se tapahtuisikin viimeisen kerran."

Hän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli pistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä nöyrin, lempein silmin ja sanoi:

"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä itsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte lähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne ovat ihmisiä niinkuin tekin."

"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia", mutisi Hannu.

"Syynä alakuloisuuteeni", lisäsi Agnes, "ei ole pelko siitä, että joku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää kidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on altis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi puhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin. Tämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää loppuun asti."

Hän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti että hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu katseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen tarkoitti.

Arvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:

"Me -- ainakin minä -- joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen kauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän hirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua odottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset pakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne monet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi huono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus! anna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut vihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin vain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten edessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä."

Agnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot käsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:

"Ah", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään, "hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän asiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän."

Hannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan huoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului kolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin lukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli polvillaan.

"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa asennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin voitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme."

Agnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän oli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen kasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän kuiskasi:

"Antaa heidän tulla!"

"Astukaa sisään, hyvät herrat!" sanoi Hannu, kun kopina ovella oli hetkeksi tauonnut. Hän oli vetänyt kaapunhytyrän päähänsä ja seisoi keskellä huonetta, kädet ristissä, pää alaspäin taivutettuna ja niin arvokkaan näköisenä kuin ainoastaan hurskas pappi voi olla.

Ovi aukeni ja vahva valovirta tulvasi kammioon.

"Täältä löydämme suden ja karitsan yhdessä", lausui ääni, jonka he molemmat tunsivat sen upseerin omaksi, joka portailla oli laskenut heidät menemään.

Hän astui sisään, eräs outo rinnallaan, ja heitä seurasi kymmenkunta sotamiestä. Vieras oli lyhyt, laiha ja varreltaan ikäänkuin surkastunut. Ainakin tekivät hänen pyöreät olkapäänsä ja vääristynyt selkänsä hänet vanhemman näköiseksi kuin hän oli. Hänen kasvoistaan päättäen, jotka olivat säännölliset ja tavallaan miellyttävät, oli hän neljän- viidenkymmenen vuoden tienoilla. Ne olivat päivettyneet ja täynnä syviä vakoja, joita joko palavat intohimot tai kova työ olivat uurtaneet. Suiposta parrasta ja puvusta päättäen oli hän espanjalainen. Upseeri kohteli häntä nöyrästi ja kunnioittavasti kuten ylhäistä.

Kammioon tultuaan katseli hän ensin Hannua, sitten Agnesia kylmäkiskoisesti ja terävästi. Sitten hän kääntyen upseeriin sanoi sujuvalla hollannin kielellä, hienon hymyn väreillessä hänen ohuilla huulillaan:

"Nämäkö ne kreivi Egmontin molemmat pelastajat ovat?"

"Niin, herra inkvisiittori. Sotamiehet, tarttukaa tuohon mieheen ja sitokaa hänet!"

"Takaisin!" huusi Hannu varoittavalla äänellä ja kohotti kättään torjuakseen sotamiehiä. "Älkää sattuko Herran voideltuun!" Sitten hän kääntyi upseeriin päin ja sanoi ylpeästi:

"Haluaisin tietää, herra kapteeni, millä oikeudella te uskallatte tehdä väkivaltaa pyhän veljeskunnan miehelle, jota jo on häiritty hänen pyhissä toimissaan. Onko veljeskuntamme siis käynyt niin voimattomaksi, ettei se teidän luullaksenne enää kykene rankaisemaan kirkon kovakorvaisia, ynseitä lapsia?"

Sotamiehet peräytyivät, kun he näkivät munkin liikkeen, ja upseeriakin näytti miehen kopea käytös hämmästyttävän. Inkvisiittori kosketti hiljaa hänen kättään ja astuen eteenpäin kysyi nöyrällä äänellä:

"Mikä syy on teidän valitukseenne, pyhä isä?"

"En tiedä, oletko sinä pyhän kirkkomme lapsi vai oletko sinä joku filistealainen", sanoi Hannu, joka ei ollut kuullut vieraan nimeä, "mutta jos sinussa on hiukkasenkin sitä kunnioitusta, jota pukuni ja virkani pyhyys vaatii, -- ja puvustasi päätän, että sinä tulet siitä maasta, jossa harha-uskon syntitulva ei vielä ole ihmismielistä kokonaan huuhtonut pois hurskautta, vaan jossa vielä muistetaan, että meillä on hallussamme taivaan valtakunnan avaimet -- jos armaan äitimme Kirkon menestys on sinulle kallis, niin käske noitten Belialin poikain laskea meidät menemään ja suo minun ja tyttäreni mennä toimeemme."

"Kummallista olisi, isä, että teidät on pidätetty, elleivät teidän toimenne olisi epäilyttäviä. Kuinka tulette näin öiseen aikaan tähän kartanoon ja tähän kammioon?" kysyi vieras äänellä, jossa usko ja epäusko taistelivat.

"Luonnollinen ihminen ei ymmärrä asioita, jotka ovat Spiriti Dei" [s.o. Jumalan hengen omia. -- Hannun olisi oikeastaan tullut sanoa: Spiritus Dei.], sanoi Hannu vakavasti eikä huomannut, että virhe hänen latinaisessa lauseessaan nosti hymyn kysyjän huulille. "Olin aikonut saattaa oppilapseni ylikerroksen vähäiseen kammioon, jossa meidän piti viettää muutamia hetkiä hartauden harjoituksessa ja me olimme tähän saaneet hänen isänsä luvan, mutta tähän kamariin tultuamme huomasimme äkkiä ovet suljetuiksi. Katsokaa itse, että olemme tehneet näin hänen isänsä, kartanon hoitajan suostumuksella", ja hän näytti pääsylippua, jonka Agnes sitä ennen oli jättänyt hänen haltuunsa.

Vieras katseli tätä nopeasti ja sanoi, ystävällisesti kääntyen Agnesiin: --