Part 6

Hän tiesi kyllä olevansa suuressa vaarassa, mutta ei menettänyt hetkeksikään malttiaan. Hän tiesi, ettei hänen sopinut mennä kuin yhtä tietä ja tämä vei oikealle sen kapean kadun kautta, joka ulottui Nassaun linnan ohi, ja johti sieltä kaikenlaisten pikkukatujen, kujien ja solien eksyttävään sokkeloon. Jos hän pysyi pääkadulla, tiesi hän että hän päätyisi portille, jossa sotamiehet helposti saisivat hänet kiinni. Jos hän kääntyisi vasemmalle, tulisi hän kuninkaallisen linnan tienoille, jossa häntä uhkasi vielä suurempi vaara, koska sotamiehiä alati hyöri sen ympärillä. Niinpä hän luottaen onneensa kääntyi siis oikealle ja pakeni eteenpäin vainoojat läähättäen ja kiroillen perässä. Mutta suuressa kiireessä hän ei ollut kyllin varovainen. Hän ei ollut juossut pitkältä, kun hän astui harhaan, kompastui ja lankesi. Kohoten toiselle polvelleen veti hän miekkansa ja valmistautui tekemään vastarintaa sotamiehille, jotka useamman askeleen päässä toisistaan lähenivät häntä. Hänen ensi iskunsa tavoitti tulisoihtua, jota etumainen mies piti vasemmassa kädessään samalla kun hän oikealla veti miekkaansa tupesta. Kun paljastettu miekka välkkyi soihdun valossa, iski Galama soihdun maahan ja heti sen jälkeen kuului miekan kalsketta. Näin epätasainen taistelu ei kuitenkaan olisi voinut kauan kestää, ellei Karel aivan arvaamatta olisi saanut apua. Samassa silmänräpäyksessä, näet, kun toinen sotilas saapui paikalle ja ryhtyi auttamaan toveriaan, hyökkäsi musta haamu, joka, kuten näytti, oli seurannut heitä, niinkuin tiikeri hänen niskaansa. Miesparka äännähti kerran ja kaatui hengettömänä toverinsa jalkoihin. Kohta sen jälkeen sai toinen sääriinsä sellaisen iskun, että hän lyyhistyi kokoon ja kellistyi kummastuneen Galaman eteen.

Musta haamu juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Tulkaa pois, Yonker, rientäkäämme Rookery'yn, sillä tämä leikki käy vaaralliseksi", kuiskasi ääni, jonka Galama tunsi matkatoverinsa Gerard Block'in omaksi.

"Ei ennen kuin olen kiittänyt henkeni pelastajaa", sanoi Galama, puristaen toisen kättä. "Palkitkoon Jumala teitä tästä hyvästä työstä, jonka te, jalo Gerard, olette tehnyt minulle ja meidän koko asiallemme; vaan mihinkä nyt?"

"Tulkaa! Olen hankkinut itselleni tunnussanan, kuten lupasin. Mitä pikemmin pääsemme ulos, sitä parempi; siitä syntyy kelpo meteli, jos joku noista pojista virkoaa henkiin. Minulle on käynyt paremmin kuin uskalsin toivoa, ja minä olen saanut muutamia tietoja, jotka ovat meille erittäin tärkeitä. Mutta rientäkäämme ulos, sillä täällä seinätkin kuulevat."

Puhellessaan tai oikeammin kuiskatessaan, oli hän tarttunut Karel'in käsivarteen ja muutaman minuutin päästä näkivät he portin edessään.

Kun he saapuivat tämän raskaan ja korkeatekoisen rautaportin luo, huomasivat he sen lukituksi, ja sen edessä asteli sotamies kivääri olalla, toisten heittäessä noppaa läheisessä vahtihuoneessa. Vahtimies katseli karsaasti molempia ystäviämme, kun he astuivat hänen luokseen, ja huusi alaupseeria, joka oli sisällä. Mutta heti kun he näkivät espanjalaisen upseerin sotapuvun, osoittivat he suurempaa kunnioitusta, ja kun Gerard Block lausui tunnussanan, avattiin portti ja molemmat Geusit seisoivat ulkopuolella kaupunkia. Galama veti syvään henkeään, kun pahin vaara oli ohitse, mutta hän oli sentään selvästi tietoinen siitä, että heidän tilansa oli vielä kyllin arveluttava. Tuokion seisoi hän itsekseen miettien, mitä olisi tehtävä, kun sotamiehiä pantaisiin epäilemättä heitä takaa ajamaan. Vesisade oli alkanut ja kävi yhä rankemmaksi.

"Meidän on aikamme sangen vähissä", sanoi Block Galamalle, kun tämä oli pysähtynyt kiven heiton päähän portista, "paetkaamme ensin ravintolaan ja sitten Rookery'yn."

"Se olisi huono tuuma", vastasi Galama. "Meitä ajetaan takaa ja ensimäiset paikat, josta he meitä etsivät, on metsä ja ravintola -- ja sinne meidän siis ei ole menemistä. Tulkaa perässäni!"

Hän kääntyi vasemmalle ja lähti juoksemaan nopein, mutta äänettömin askelin. Block seurasi hänen jäljissään. Ennen pitkää he saapuivat Grell'in rannalle. Se on yksi noista epälukuisista pikkuhaaroista, joihin Senne-virta jakaantuu kaupungin lähellä. Pakolaiset menivät rantaa pitkin alaspäin, kunnes he tulivat sellaiselle paikalle, josta kahlaamalla pääsivät joen poikki; tästä nousivat he jonkunlaiselle saarelle, joka oli Grellen ja erään toisen jokihaaran välissä.

"Tuolla saarella asuu eräs pikkutalollinen, joka on meidän miehiämme", sanoi Galama. "Hän antaa meille yösijan. Mutta minä olen kuulevinani jonkun lähestyvän. Pannaan maata laihoon, siksi kun se on kulkenut ohi."

Tuo oli sentään tyhjää pelkoa, ja miehet jatkoivat matkaansa äänettöminä. Viho-viimein kuului koiran haukuntaa ja Galama käski toverinsa piiloutua laihoon, siksi aikaa kun hän kävi taloa katsastamassa. Vähän aikaa poissa oltuaan, hän palasi ja saattoi Block'in huoneeseen, jossa isäntä-ukko ja hänen vaimonsa, kaksi kunnon ihmistä, kohtelivat heitä sangen ystävällisesti.

"Ei minulla enää ole pitkältä elinaikaa eikä suuria tavaroita", sanoi vanhus, kun hän vierailleen laati vuodetta ja ateriaa, "mutta, jos Jumala suo, aion antaa sen kaiken Yonker Willemille ja hänen ystävilleen."

"Yonker Willem" oli Oranian prinssin tavallinen nimi kansan keskuudessa. Jälkeenpäin kun kansa todella alkoi huomata, mitä hän oli tehnyt, kärsinyt ja pannut alttiiksi sen puolesta, muutettiin tämä nimi "Isä Villemiksi;" ja sillä nimellä kiitolliset alankomaalaiset vielä tänäpäivänä häntä muistavat.

Kahden Kerjäläisemme onneksi ei kenenkään mieleen johtunut etsiä heitä matalasta, yksinäisestä maatalosta ja he olivat siis hyvässä turvassa sekä tämän yön että toisenkin päivän; mutta heidän mielensä hehkui halusta ryhtyä toteuttamaan tuumiaan.

VIII

Kerjäläisten pesä.

Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille, jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen esimerkkiään.

Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:

"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni tavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei olisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt sitä ohjaamaan -- sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong lienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; -- toivon, ettei hän palaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa."

"Hannu! Hannu!" kuului Treslongin kuiskaava ääni.

Hannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän kuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta tikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin kasvot.

"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä saa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit satulan kokonaan pois hevosen selästä."

Hannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä, joka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän kutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka sisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista kellojen kilinää.

"Kuuletko tuota?" sanoi Treslong; "nuo kellot varoittavat minua lähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen vaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko vakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta mistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?"

"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne", sanoi Hannu mielissään, "mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva mies sen selässä pysyy".

"Sitä minäkin ajattelin", sanoi Treslong vakavasti, "kun tänään näytit ratsastustaitoasi pihamaalla".

"Se oli Blockin hevonen eikä minun", vastasi Hannu viattomasti; "se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä luiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni."

"Vai niin!" vastasi Treslong; "minä luulin sitä pahankuriseksi elukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa".

Hänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä näytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut, mitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui ystävällisesti:

"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit taitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että Block, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle tepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen ei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne, käskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai kokea samaa kuin sinäkin." -- "Kyllä minä vielä maksan hänelle takaisin tämän ketun koukun", arveli Hannu.

Samassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli tallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen sidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.

"Mikä vahinko", kuiskasi Treslong, "etten tuosta tiennyt mitään! Jos tänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet noitten poikien kimppuun matkalla -- heillä on varmaan hyvät rahat myötänsä -- ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut sotaretkelle Frislantia vastaan."

Dirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä Waterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.

"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan", arveli Hannu. "Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?"

"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna", vastasi Treslong; "mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian lähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän täytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi viimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?"

"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti tänä aamuna", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut päivällisruuastaan. "Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei tahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?" Tästä jutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista kapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan, alottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja panneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten Hannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin kuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne ylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa. Näin täytyi jaloimpainkin miesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan käyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama olisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka suoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta, menetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman luonteensa mukaista.

Heidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja ääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti ja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut, vedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran ja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän isännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta yllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.

"Te näette, isäntä", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien päämies, "ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on vielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan. Paitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa tilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa, täytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät vahingoita teitä millään tavalla."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette. Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa. Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran, että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla vajassa."

"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän jätti tallin.

Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.

"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän; "espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä tehdään?"

Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka. He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.

Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten kokouspaikkaan.

Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa. Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta, havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi, mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän vanhat etuoikeutensa takaisin.

Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä, joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen, vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar, neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment, hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]

Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja painui syvälle heidän mieleensä. -- Kun hallitsijatar 6:nnen päivän iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja. Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan, toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)

Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin, kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.

Kuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä, kun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka säilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän nimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane ketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta hyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois kirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta, mitä tapahtui.

Alba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen näitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta päämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada haltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus käsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet niin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua, jesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että asia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet syyllistä kiinni. Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten huolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat, joitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja Hannun seurassa.

Vaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä. Taivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua, ollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei ihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä osasivat tiensä aivan täsmälleen.

Treslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti, mutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne oksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia myöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti siltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen, kunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.

Heidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä kirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt lintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun hän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla, jonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui pari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni Treslongia vastaan ja kuiskasi:

"Kuka teidän kanssanne on?"

"Tuttavasi, Jonathan, -- Musta Hannu", vastasi Treslong.

"Hyvä!" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen sydämellisesti sitä puristaen. "Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole nähnyt sinua moneen aikaan."

"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana", sanoi Hannu katellen sydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. "Missä hän on?"

"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas."

Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta, varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa linnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti tiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, -- siinä koko tuo ennen varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt, kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.

Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen, jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi: "tunnussana!"

Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja kätteli sydämellisesti vastatulleita.

"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong vahtimieheltä.

"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"

"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."

Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan laskuoven ja teljetä sen.

He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään, jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.

Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä. Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.