Part 5

"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu", sanoi mies, asettaen päättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo molemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.

"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa", kuiskasi hän, kun toinen, kynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian tikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne hävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi takaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä. Mutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt "st!", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa ja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella ja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven. Viitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö, hämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt puhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja sydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja heti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että hän tulisi sisään huoneeseen.

"Oi, Yonker Karel", sanoi hän vihdoin nopeasti, "paetkaa, paetkaa viipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he surmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää jääkö tänne minuutiksikaan!"

Nuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.

"Onko Agnes täällä?" kysyi hän kuiskaten. "Missä hän on ja missä sisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta -- ei ole pelon syytä."

"Onpa kyllä", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen ovea. "Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun kurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä eroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette hukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä päivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma merkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te olette surman suussa."

Mutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman rohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti vähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:

"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on? Minun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua kohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo poika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan minua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?"

Ja hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen ja tarttui hänen takkiinsa.

"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!" kuiskasi hän. "Kartanon hoitaja on siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen tuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos sinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne kaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka tulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker -- tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte --?"

Nuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen. Hän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin verran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka Vlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa kerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut tältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.

Sillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus. Säikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.

"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo päästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä pikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi, sentään!"

Kolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.

"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta", kuiskasi Galama. "Mutta älä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?" ja hän pujahti hiljaa huoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.

Pari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan odottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara kumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa lausui Agnes pelokkaalla äänellä:

"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi palata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän sinut kiinni?"

"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?" sanoi Galama, syleillen morsiantaan. "Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä saakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt jo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut yksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme varoa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun, pötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme tottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt huoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin, Agnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt sanoa se."

Agnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä uhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän kuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin askelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan ääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:

"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi joku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi. Meidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja laskea alas varjostimet, että --"

Hän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen kättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt pikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun hän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön luo.

"Mikä nyt on?" kysyi hän hämmästyneenä. "Etkö voi hyvin?"

"Ei se ole mitään", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. "Kun avasin akkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat sisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi vaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta."

"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi", sanoi Galama; "hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden vuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi", ja hän osoitti keittiön ovea, josta oli tullut sisään. "Ja nyt Agnes, armaani", jatkoi hän, vieden tytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle hänen jalkainsa juureen, "puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista, jotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni."

Hän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä lattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin, vaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan hämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä aikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa tapahtunut suuri muutos.

Kun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut isänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen hän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli muuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin Jumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet hyljännyt.

Agnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen palautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi hänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut harrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä Karelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.

"En tiedä, Agnes", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, "ovatko mielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi sinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen, sitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä olen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan vielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä mielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja oikeutta. Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian prinssin -- Jumala siunatkoon häntä! -- sankaritöistä. Mutta minä pelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat sinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät maataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia huonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen pitkää maatuvat mullaksi -- minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja väitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka kannattivat sinun pyhää intoasi. Sano, onko minulla syytä pelkooni? Jos on, -- jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan sinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi."

Hän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.

"On totta, Karel", sanoi Agnes, "että minä, kun me viimeksi olimme yhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut, mutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän, että ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin Albaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla kaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa uhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn. Mutta paitsi tätä on minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja -- suokoon Jumala, että sinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten kuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen avullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa ketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit koettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän mitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi pyhää tulta eikä koston himoa. Minä toivon että Jumala joka päivä lisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä tunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme puolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme. Mutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän puolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen sortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän puolestaan, täytyy meidänkin yrittää."

Liikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti. Tuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt toista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

"Sinä olet parempi kuin minä", sanoi hän. "Jumala tietää, että aina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle puhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä, jota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan pettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi kieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin tärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla niinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön hävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö siis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?"

Tuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä ojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.

"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi ylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. "Istu ja kerro minulle."

"Minä unohdin", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, "etteivät muut ajattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin toivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä. Onko siis toivoa, onko toivon kipinää?"

"Kreivin pelastamisestako?" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein olisi voinut käsittää sitä ajatusta. "Ei ole."

"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he ovat?"

"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen kerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä, ettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan huoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa."

Mutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.

"Se ei ole mahdotonta", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; "kaikki Kerjäläiset ovat valmiit yrittämään."

"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään," vastasi Agnes. "Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta. Ensiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä kantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja toiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti vartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on vartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta tänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman päällikön tai isäni suostumusta."

"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään sotamiehen estämättä?" kysyi Galama tuokion päästä.

"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan", vastasi Agnes.

"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne huomenaamulla?"

"Tosiaankin", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui äskeinen kohtaus. "Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen tulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman."

"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä", kuiskasi Karel innokkaasti. "Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo sen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja jos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä illalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten Grittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan. Sillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; -- hän on dominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon ja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis kuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa pakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään."

Tuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle selveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää kuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän edessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin yrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen armaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä luopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki vaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse viimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa kaikki, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että friisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos isänmaallinen innostus kiihottaa sitä.

"Viimeisen kerran, Karel -- malta mielesi", sanoi hän lopuksi itkusilmin. "Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki alttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua sellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen valmis häntä auttamaan."

"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?" sanoi Galama ankaralla äänellä, "suositko minua enemmän kuin isänmaatasi, kansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin -- sillä minun täytyy nyt mennä -- että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni valita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua niinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole mies miestä parempi. Lupaatko?"

"Lupaan", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.

"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet rukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä vihamiehiltä!"

Polvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää rintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle, jota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa. He syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi lähteäkseen.

Kun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt ketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan, kääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki mustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja kaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten asukkaat.

VII

"Ad patibulum."

Hypättyään akkunasta, kääntyi Yonker Galama vasemmalle ja riensi eteenpäin pitkillä askeleilla käyden huoneitten ohi niin läheltä, kuin hän suinkin saattoi. Oli pilkkoisen pimeä. Synkät pilvet vaelsivat taivaalla ja peittivät kuun. Näytti melkein siltä kuin olisi kaikki liike ja elämä kaupungista kokonaan kadonnut päivän valkeuden keralla. Kauppapuotien akkunat, joitten takana tavallisesti vilisi vilkas elämä, olivat nyt suljetut ja jollei tuolloin tällöin heikko valon säde olisi loistanut luukkujen lomista, olisi luullut, että asukkaat tässä kaupungissa, joka kuitenkin oli maailman ensimäisiä, viettivät iltapuhdettaan pilkko pimeässä.

Kun Galama oli kulkenut Broodhuysin vieressä olevan talon ohi, jossa myytiin lihaa, kääntyi hän vähän enemmän vasemmalle ja tuli pääkadulle, joka Cudenbergin portista vie torille. Meidän aikoinamme herättäisi suurta ihmetystä, jos Galaman kaltainen kapinoitsija uskaltaisi yölläkään käydä pääkaupungin katuja, mutta lukijan tulee muistaa, ettei siihen aikaan ollut vielä tapana valaista katuja, jonka tähden siis jokaisen, joka tahtoi nähdä missä ja miten hän kulki, täytyi ottaa mukaansa valkeata taikka, jos hän oli rikas, kuljetuttaa sitä edellään.

Galama kulki siis verrattain turvassa, kun hän tuossa asteli eteenpäin pimeässä; mutta hän piti sittenkin korvansa herkkinä, sillä joka kadun kulmassa hän saattoi kohdata vihollisen, joka oli valkealla varustettu, ja siinä tapauksessa uhkasi häntä suuri vaara.

Mutta kaikeksi onneksi hän ei kohdannut ketään. Kuljettuaan reippaasti viisi tai kuusi minuuttia, pysähtyi hän Nassaun linnan edustalle. Siinä oli hänen ja Blockin ollut määrä yhtyä. Mutta tämä nähtävästi ei vielä ollut saapunut. Yhtäkkiä kuului ääniä ja tulta välähti paikalla. Ilmeisesti saapui siellä jokin seurue, joka epäilemättä oli lukuisa ja aseilla varustettu. Galama etsi itselleen paikkaa, johon hänen sopisi piiloutua lähenevältä joukolta. Muuan porttivaja, joka oli toisia syvempi, näytti kelpaavan piilopaikaksi. Hän pujahti heti sinne ja, peittäen itsensä mustalla viitallaan, astui lähemmä seinää erään pylvään taa.

Hän ehti sinne juuri parahiksi. Joukko miehiä poikkesi kulmasta sille kadulle, jota hän itse vastikään oli tullut. Heitä oli kymmenkunta tulisoihdun kantajaa, joista viisi, kuusi oli espanjalaisia sotilaita; herrat taas, joita he seurasivat, näyttivät vaatetuksesta ja puheesta päättäen olevan ylhäisiä miehiä.

"No, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi yksi herroista, puhutellen jäntterää miestä, jolla kuten eräällä toisellakin seuran jäsenellä oli siviilipuku, "minun sopii, luulen ma, kehua, että olen kunniallisesti voittanut vetoni ja että patibulum (hirsipuu) on hävinnyt gladius'en (miekan) rinnalla -- ainakin tällä kertaa."

Toisen vastausta ei saattanut kaukaa erottaa, mutta Yonker oli jo kuullut niin paljon, että hän kiristi hampaitaan. Hän oli tuntenut ainakin kaksi joukon päämiestä. Toinen niistä oli Julian de Vargas, "veri-neuvoston" kuuluisa johtaja, jonka ääretön julmuus ja petomaisuus vielä nytkin, kolmen vuosisadan kuluttua, on puheenpartena Alankomaissa. Toinen oli tuo melkein yhtä peljätty Hessels, saman neuvoston jäseniä hänkin, jonka käytöstapa tämän ohessa oli jonkunverran narrimainen. Muutama selittävä sana lienee tässä paikallaan.

Kun herttua Alba oli varma siitä, etteivät tavalliset, säännölliset oikeusistuimet tuomitsisi kuin harvoja kuolemaan ja vielä harvempien omaisuuden takavarikkoon pantavaksi, asetti hän maahan tultuaan oman oikeusistuimen, jota hän nimitti "kapina-neuvostoksi". Sen tuli yksin vallita maassa ja kumota kaikki muut tuomiot. Siinä oli kaksitoista jäsentä, joista kuitenkin vain kahdella oli valta lopullisesti ratkaista syytettyjen kohtalo, muiden ollessa saapuvilla ainoastaan sen vuoksi, että menettely saisi laillisuuden muodon. Niin tylyä oli tämän mielivaltaan perustuvan oikeusistuimen menettely, että kolmen kuukauden kuluttua siitä kuin se oli asetettu, lähes kaksituhatta ihmistä sen päätöksestä ja etenkin sen esimiehen de Vargas'in toimesta menetti henkensä. Mainitsimme jo että ainoastaan kahdella jäsenellä oli täysi äänivalta: toinen oli Vargas, toinen del Rio, molemmat espanjalaisia. Mutta muitten jäsenten joukossa, jotka ainoastaan muodon vuoksi lausuivat mielipiteensä, oli myös edellämainittu Hessels. Tämä istui tavallisesti silloin kun asioista keskusteltiin mukavassa tuolissaan, nauttien suloista unta. Mutta kun hänen vuoronsa oli lausua ajatuksensa, sysäsi joku vieressä istuva häntä kylkeen ja hän sopersi unisella äänellä "ad patibulum" (hirsipuuhun!), jonka jälkeen hän jatkoi entistä työtään, -- kuorsaamista. Tätä asiaa tarkoitti verenhimoinen de Vargas, joka äskeisillä sanoillaan tahtoi ilmoittaa, että molemmat kreivit oli tuomittu hänen eikä Hessels'in mielipiteen mukaan.

Näitten kahden konnan ilmestyminen sai Yonkerin veren kiehumaan. Hän tarttui miekkaansa kiivaalla, miltei hurjalla liikkeellä ja hänen mielestään olisi ollut suurin ilo saada työntää se ilkimysten rintaan. Hän oli tullut esille piilopaikastaan ja katseli ohimennyttä joukkoa mikäli sitä valkean punaisessa loisteessa näkyi. He olivat nähtävästi puhuneet onnettomien kreivien kohtalosta, joka nyt oli lopullisesti päätetty. Nyrkkiään heristellen hän itsekseen kirosi maansa sortajat.

"Halloo, kuka täällä on?" lausui hänen takanaan ääni espanjan kielellä.

Galama kääntyi. Muuan sotamies, joka nähtävästi kuului äskeiseen joukkoon, tuli juosten soihtu kädessä, ja vähän matkaa hänen jälessään tuli kaksi muuta, joilla oli toinen tulisoihtu. Hän pysähtyi parin askelen päähän Galamasta ja näytti epäilevän mitä oli tehtävä. Friisiläisen käytös ja muoto olivat ristiriidassa hänen pukunsa kanssa; sitäpaitsi ei hänellä ollut tulen-kantajaa eikä palvelijaa. Tämä herätti sotamiehessä epäluuloa. Hän läheni Yonkeria huutaen tovereitaan kiireesti tulemaan avuksi. Tappeluun ei Karel koskaan tarvinnut pitkiä valmistuksia. Vaikka hän oli nuori, oli hän jo monet vaarat kestänyt ja harvoin hän joutui neuvottomaksi. Levollisena vartoi hän sotilasta. Yhtäkkiä, kun tämä oli tarpeeksi lähellä, sieppasi hän häneltä tulisoihdun. Tämän palavalla päällä survaisi hän poikaa vasten silmiä, kääntyi, kun näki vastustajansa vaipuvan raskaan ja arvaamattoman iskun alle, ja pakeni molempia toisia -- ja kaikki tuo oli silmänräpäyksessä tehty. Nämä riensivät heti ajamaan häntä takaa, mutta hän oli viekkaampi kuin he luulivatkaan. Vähän matkaa juostuaan ja laskettuaan vihollisensa jotenkin lähelle itseään, kääntyi Galama äkkiä heihin päin, pujahti heidän välistään ja pakeni niin nopeasti kuin jaloista lähti vastaiseen suuntaan Cudenbergin porttia kohden.