Part 19

Juuri kun Karel aikoi mennä saarnaajan luo ja pyytää häntä karttamaan taistelun vaaroja, tuli Barends itse häntä kohden ja lausui:

"Eikö teistä olisi soveliasta sanoa miehille, etteivät tarpeettomasti vuodata verta, vaan ottavat vangiksi kaikki, jotka eivät tee vastarintaa? Mitä vähemmän verta, sitä kauniimpi voitto."

"Te puhutte oikein, mestari Barends; mutta eikö teidän olisi parempi istua suojassa? Täällä kenties menetätte henkenne", Galama sanoi.

"Minä en pelkää", vastasi Barends hymyillen. "Kyllä minä itseni suojaan."

Asian laita oli näin. Saarnaaja rakasti hellästi Galamaa ja oli päättänyt jäädä kannelle, nähdäkseen miten hänen kävisi. Hän ei kuitenkaan arvannut, että hänen apuaan pian kysyttäisiin.

Hyvillä mielin hän näki, että Karel kutsui miehet ympärilleen ja lyhyesti ja vakavasti teroitti heille, että turhaa verenvuodatusta oli vältettävä ja että heidän päämääränsä oli estää vihollislaiva pääsemästä Zuyder-Seehen ennen heitä itseään; sillä jos se ennättäisi ilmoittamaan heidän tulostaan, olisi koko retki pilalla. -- Hän näki, kuinka miehet ylpeydellä katsoivat kaunista päällikköään ja monen kasvoista hän havaitsi että hänen sanojaan aijottiin totella.

Sitten Galama lähetti itsekunkin paikalleen ja katseli tarkasti kauppa-alusta, joka lähestyi nopeasti.

"Keksit esille ja tykkilaita alas!" kajahti käsky ja tuokion päästä heitettiin espanjalaiseen pitkiä tankoja, joitten nenässä oli hirveät hampaat ja vekarat. Tämä oli suuri kolmimastoinen laiva, joka oli varustettu kaikella muulla, vaan ei miehillä, sillä ainoastaan muutamia päitä piipotti laidan takaa. Ankaran lastinsa vuoksi se oli niin painunut veteen, että sen ja kaapparin kansi olivat aivan toistensa tasalla. Kansi oli tavaramyttyjen ja tynnyrien peitossa, kun laivaväen yritys heittää nämä mereen oli nähtävästi jäänyt kesken.

Galama seisoi välkkyvä miekka kädessään joukkonsa etunenässä ja odotti hetkeä, jolloin iskettäisiin yhteen.

Keksit tulla sälähtivät alas ja repivät espanjalaisen tykkilaidasta sieltä täältä kappaleita. Muutamat sen laivamiehistä koettivat hakata keksejä poikki, mutta luopuivat siitä heti, kun pistoolien kuulat alkoivat vinkua heidän korvissaan.

"Yli!" huusi Galama ja syöksyi vahvalla huippauksella vihollislaivaan, kaikki miehet perässään; mutta täällä annettiin kuumempaa löylyä kuin he olivat odottaneetkaan. Espanjalaiset olivat laivan keskikohdalle rakentaneet tynnyreistä ja tavarapakoista vahvan seinän, jonka takaa he taistelivat vimmattujen voimalla. Tuokioksi taantuivat Geusit. Mutta silloin kaikui Galaman ääni ja hänen uljas muotonsa nähtiin kasan päällä. Yhtäkkiä kohosi sen takaa pitkä, laiha mies, ja nosti ylös suuren riu'un, jolla hän iski toista kypärään. Yonker horjahti ja kaatui selälleen kannelle.

Barends, joka oli jäänyt kaappariin, ennätti tuskin nähdä tämän, kun hän ajattelematta omaa vaaraansa riensi kohta paikalle Yonkerin luo. Sillä välin oli syntynyt ankara ottelu hänen ruumiinsa ympärillä. Espanjalaiset tulivat kasansa takaa esille ja Kerjäläiset raivoissaan päällikkönsä vahingosta karkasivat heitä vastaan. Melkein yliluonnollisella ponnistuksella onnistui saarnaajan saada Galaman hengetön ruumis pois taistelun tuoksinasta. Jännittäen kaikkia lihaksiaan ja hermojaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi Geusi-laivan kajuuttaan. Siellä hän laski hänet vuoteelle, otti hänen päästään kypärän, jossa oli syvä lovi, ja alkoi vedellä valella noita kalpeita kasvoja sekä kostuttaa huulia viinalla.

Ylhäältä kuului hirmuinen meteli. Pistoolien räikeä paukkina, miekkojen kalske, haavoitettujen ja kuolevien voihkina, huudot ja kiroukset kaikuivat yhdessä sekamelskassa. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. Mitä se tiesi? Olivatko he voitetut vai voittaneet? Samalla järisytti kova kanuunan laukaus laivaa. Sitä seurasi huumaava riemun huuto. Laivat, jotka kuin kaksi julmaa petoa olivat iskeneet kiinni toinen toiseensa, puskivat yhtä mittaa, taistelun kestäessä, toinen toistaan, surkeasti natisten ja säestäen sitä hirveätä kalman soittoa, joka kaikui ylhäältä. Vähitellen vaikenivat pistoolit, miekan kalske hiljeni eikä lopuksi kuulunut kuin askeleita, jotka kiirehtivät laivan kantta pitkin.

"Missä minä olen?" sanoi Galama heikolla äänellä, avaten silmänsä.

"Jumalan kiitos, että olette vielä hengissä", huusi Barends iloisesti, ojentaen Yonkerille viini-maljaa. "Juokaa tästä! Pakottaako päätänne?"

"Voi minun päätäni!" sanoi Galama kuin unissaan. "Mitä olen minä tehnyt?"

"Te taistelitte espanjalaisen laivan kanssa", vastasi Barends.

"Kas, nyt minä muistan", lausui Galama, silmäillen ympärilleen kajuutassa, ja koko seikka selveni hänelle. "Minä en kuule mitään melskettä. Vieläkö he taistelevat? Olemmeko voittaneet, vai -- --?" ja hän pyrki ylös.

Mutta Barends painoi hänet lempeästi alas, sanoen:

"Älkää nousko, Yonker. Te heräsitte juuri tainnoksista. Taistelu on vastikään päättynyt ja minä lähden nyt ottamaan selvää siitä, kuinka se loppui."

Kun hän nousi ylös lähteäkseen, kuului joku tulevan portaita alas. Galama sieppasi pistoolinsa luullen vihollisen lähenevän. Mutta se oli vain Pietari Blink, joka pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi:

"Onko Yonker täällä?"

"On, Pietari. Astu sisään ja kerro miten taistelu päättyi", sanoi Galama.

"Oi Yonker, olen niin julmasti iloinen, kun näen Teidän Ylhäisyytenne hengissä jälleen", sanoi Pietari vilpittömän ilon puuskassa, luopuen kerran tavallisesta harvasanaisuudestaan. "Me ne otimme, löimme palasiksi. Kultaa, hopeaa, viiniä, leipää, lihaa, vankeja."

Galamaa ja Barendsia nauratti tuo saaliin luettelo. Willem niminen merimies astui sisään ja ilmaisi hänkin ilonsa siitä, että Yonker oli elossa. Vastaukseksi Galaman kysymyksiin hän kertoi:

"Me valloitimme laivan, herra kapteeni. Sillä on kallisarvoinen lasti silkkiä ja viiniä, sekä rahaa kasottain. Siellä oli viisitoista soturia ja seitsemän matkustajaa, jotka kaikki joutuivat vangiksemme, paitsi kahdeksaa, jotka kaatuivat. Meiltä on kaatunut viisi miestä, mutta useat ovat pahoin haavoitettuja."

"Missä Hannu on?" kysyi Galama levottomasti.

"Hän vartioi vankeja. Ilman häntä ei meidän olisi käynyt niin hyvin kuin kävi. Varustus-vallia ei saatu kumoon, ennenkuin hän kerran räjähytti sitä kanuunalla, niin että koko kasa lensi hujan hajan. Siitä hetkestä oli voitto meidän. Matkustajien joukossa oli eräs pappi, joka taisteli pahemmin kuin lempo."

"Minä lähden sairaita ja kuolevia katsomaan", sanoi Barends, nousten ylös. "Teidän täytyy nyt levähtää; älkää yrittäkökään nousta. Willem pitää huolta teistä. Te jaksatte kyllä omasta mielestänne hyvin, mutta maatkaa vielä. Minä olen teidän lääkärinne, totelkaa siis."

Koska Yonker todelta ei voinutkaan aivan hyvin ja saattoi luottaa Willemiin, noudatti hän neuvoa. Vasta illempana hän heräsi virkistävästä unesta ja lähti laivan kannelle.

Yötuuli puhalsi kalseana ja laineet, jotka paisuivat korkeiksi, huuhtoivat toisinaan laivan kantta. Mutta Yonker, jonka rinnassa kävi samanlainen myrsky, katseli jonkinlaisella mielihyvällä noitten vihollisten raivoa, jotka olivat kaikkia espanjalaisia väkevämmät. Kun hän seisoi peräsimen äärellä, jaellen käskyjä, muistuivat hänen mieleensä entiset olot ja vaiheet, mutta samassa seisoi Hannu hänen vieressään kompassilyhdyn himmeässä valossa. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota Galama ei koskaan ennen ollut niissä huomannut.

"Minä soisin, että te menisitte alas kajuuttaan", sanoi hän lyhyesti ja melkein värisevällä äänellä.

"Miksi niin?" kysyi Karel. Hän ei voinut käsittää palvelijansa käytöstä ja luuli, että oli tekeillä kapina.

"Minulla on tuolla alhaalla eräs vanki, jonka te luullakseni mielellänne näette", vastasi Hannu, osoittaen kajuuttaa.

"Kuka se lienee? Kas tässä, tartu peräsimeen ja ohjaa pohjois-koillista kohti", sanoi hän, jättäen peräsimen erään laivamiehen haltuun ja seuraten Hannua kajuuttaan. Ovi aukeni, ja kun hänen silmänsä olivat vähän tottuneet hämärään valoon, näki hän Gerard Blockin eli isä Sextuksen istuvan tuolilla. Hänen kätensä olivat sidotut selän taa ja häntä vartioitsi kaksi miestä, sapelit kädessä.

Galama säpsähti ja tarttui Hannun käsivarteen. -- Häntä huimasi ja hetken aikaa näytti siltä, kuin ne intohimot, joita vangin näky hänessä sytytti, olisivat olleet niin voimakkaat, ettei hän voinut niitä hillitä. Mutta hän malttoi mielensä ja tuokion jesuiittaa silmäiltyään pani pistoolinsa pöydälle ja sanoi noille kahdelle miehelle:

"Te saatte mennä, mutta yksi teistä olkoon vartiana oven takana."

Miehet poistuivat, ja nuo kolme miestä olivat taas kerran, niinkuin se useasti ennen, yhdessä.

XXV

Kolmen tuttavan kohtaus.

"Vihdoinkin yhdymme jälleen", sanoi Galama jesuiitalle, joka äreänä ja kylmäkiskoisena istua jurotti tuolilla.

Tuokion aikaa katselivat molemmat miehet toinen toistaan äänettöminä. Galaman silmistä loisti sääliä, mutta Sextuksen silmänluonti oli rohkea, melkeinpä julkea ja voitonriemuinen.

"Päästäkää irti siteet, joilla hän on köytetty", käski Galama, "ja jättäkää ainoastaan hänen kätensä kiinni". "Ellette ollenkaan yritä päästä vapaaksi", jatkoi hän kääntyen pappiin, "tulee olonne niin helpoksi kuin mahdollista, mutta jos vähänkin yritätte, on välttämätön kuolema edessänne."

"Ettehän toki tahdo, että uudestaan lasken irti tuon peevelin?" kysyi Hannu kummastuneena; "minulla ja kolmella neljällä muulla miehellä oli täysi vaiva saada hänet sidotuksi. Hän piti puoliaan kuin tiikeri. Eikö hän ole ansainnut siteitä?"

"Entä sitten! Hänen ei tarvitse kärsiä ylenmäärin. Hän tietää mikä häntä odottaa. Leikkaa siteet poikki ja seiso hänen takanaan."

Hannu katkasi vastahakoisesti siteet, otti tuolin ja istuutui papin viereen, jonka olo näytti paljon huojenevan.

"Eniten kummastuttaa minua", lausui Galama, hetken aikaa ääneti katseltuaan Sextusta, "tuo julkeus, jolla te, töistänne huolimatta, katselette minua vasten silmiä. Te olette varmaan kokonaan tunnoton, ellei teihin ensinkään koske se tuska, jota olette minulle saattanut."

"Jos olisitte noudattanut minun neuvoani ja suvainnut minun toteuttaa tuumani, Yonker, olisi teidän käynyt paremmin kuin nyt", sanoi jesuiitta vakavalla äänellä.

"Hyvä neuvo!" sanoi Hannu ja asettaen suunsa papin korvan juureen, hän lisäsi: "Mitenkä nyt on ratsuväen laita?"

Pappi punastui kiukusta ja sanoi tuokion kuluttua:

"Koska olen vihollisten käsissä ja sidottuna, täytyy minun kärsiä sellaisia solvauksia, joita ei kukaan muuten olisi uskaltanut minulle sanoa. Mutta te, Yonker, joka ennen näytitte minusta pitävän, älkää suvaitko tuon ryökäleen saastuttaa minua myrkyllisellä hengellään."

"Se ryökäle antoi teille kerran hyvän läimäyksen, ha ha!" lausui Hannu.

Karel käski katseellaan palvelijan vaieta. Hän jatkoi:

"Arvattavasti te tiedätte, että olette Meri-Geusien käsissä ja keskellä heidän laivastoaan, niin että pako tällä kertaa on mahdoton. Olen kokenut niin paljon teidän kaksimielisyyttänne, etten voi luottaa teidän pienimpäänkään sanaanne; mutta neuvon kuitenkin, että vilpittömästi ja verukkeita tekemättä vastaatte kysymyksiini. Teillä on sulaa surua, eikä vähääkään apua siitä, ellette noudata tahtoani. Väkivaltaan en ryhdy teitä kohtaan, mutta teidän täytyy vastata minulle."

"Minä tiedän, että ympärilläni on pieni parvi laivoja, joiden haltiat sanovat itseään meri-kerjäläisiksi ja kehuvat käyvänsä sotaa Espanjaa vastaan. Mutta koska vieläkin suuresti kunnioitan teitä, Yonker, varoitan teitä: älkää katkaisko hiuskarvaakaan minun päästäni. Se laiva, jossa minä olen kulkenut, kuuluu erääseen kauppalaivastoon, jota suojelee vahva joukko sotalaivoja. Ne voivat äkkiä tulla teidän kimppuunne. Minä olen arvokkaampi mies kuin te luulettekaan, ja minun kuolemani kostettaisiin ankarasti jokaiselle, joka on ollut siihen syypää."

"Kerjäläisistä puhuessanne, olette, luulen minä, rohkein meistä kaikista", sanoi Hannu. "Kuinka uskallatte, herra, uhata minua ja minun isäntääni omalla laivallamme? Jos laivastonne tulisi, pelmuuttaisimme sitä niinkuin minä nyt teitä." Ja hän ravisteli jesuiittaa korvista.

"Jätä hänet rauhaan!" sanoi Galama ankaralla äänellä.

"Hän on vain petollinen jesuiittakoira", mutisi Hannu. "Teidän asemassanne en suuria kursailisi hänen suhteensa."

"Missä on Agnes? missä sisareni?" kysyi Galama otsa rypyssä astuen papin ääreen. Hänen huulensa värisivät mielenliikutuksesta.

"Ne ovat mennyttä kalua!" vastasi pelkäämätön pappi kolkolla äänellä.

Galaman posket kävivät tuhkanharmaiksi. Hän puristi yhteen huulensa ja hänen silmistään leimahti vihan tuli. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi:

"Minä en kysynyt teiltä sitä. Minä tahdoin tietää, missä he ovat."

"He ovat teiltä menneet iki päiviksi!" oli sama kolkko vastaus.

"Tuolla tavalla ei hänen kanssaan tulla toimeen", mutisi Hannu, ja luoden pappiin hurjan silmäyksen hän lisäsi: "Minä työnnän tikarini kylkiluittenne väliin, ellette vastaa siivosti. Suu puhtaaksi!"

"Hiljaa, Hannu", käski Karel. "Sextus eli Block, taikka mikä nimenne lienee, minä huomautin teille, että teidän kohtalonne on omassa kädessänne. Minun ankara velvollisuuteni on heittää teidät amiraalin huostaan, ja jos tunnette kreivi Lumein, tiedätte kyllä, ettei teidän tarvitse odottaa armoa. Mutta minä voin myöskin jättää teidät tämän laivan päällikön, herra de Treslongin käsiin, ja voinen ehkä lievittää tuomiotanne. Kummanko valitsette? Teidän täytyy vastata kysymyksiini, taikka olette huomenna amiraalin kourissa ja silloin -- Jumala teitä armahtakoon."

"Minä en pyydä kenenkään armoja", vastasi pappi. "Luuletteko, että minä pelkään uhkauksianne, Yonker? Luulisinpä teidän vanhastaan tietävän, ettei paljastettu miekkakaan minua säikähytä ja että kuolema on minulle yhtä suloinen kuin elämä. Kuolema saattaa minut taivaan riemuihin, ja ennenkuin luovun niistä kunnottomalla teolla, riennän vapaaehtoisesti sen helmaan. Minä halveksin teidän armoanne."

"Sinä ulkokullattu! sinä valehtelija-koira!" huusi Hannu, karaten ylös ja tarttuen jesuiitan kurkkuun. "Oletko ennen tuntenut tuota kouraa? Muistatko, kuinka minä sinua kuristin, kunnes kasvosi kävivät sinisiksi ja sinä rukoilit armoa ja lupasit sanoa kaikki? Sano se nyt, koira, tahi minä puserran mustan sielusi ulos sinusta."

"Hellitä, Hannu! Lähde pois. Kuuletko?" lausui Galama käskevällä äänellä ja vapautti papin, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi.

"Ja minkätähden kohdellaan tuota konnaa kuin pikkulasta?" kysyi Hannu säihkyvin silmin. "Hän on minun saaliini, ja jos olisin tietänyt, että te lellittelette häntä tällä tavalla, olisin ennemmin hakannut hänet palasiksi. Ettekö näe, että hän tekee pilaa teistä ja pitää teitä aivan pehmeänä miehenä? Hän on sitä lajia koiraa, jolle ei syötetä makeisia. Teidän jaloutenne ja kristilliset periaatteenne eivät vaikuta häneen pienimmälläkään tavalla."

Mutta hänen isäntänsä osoitti äänetönnä ovea ja Hannu asettui sen viereen, sadatellen hammastensa välistä muutamien ihmisten tuhmuutta.

"Eikö siis mikään saa teitä puhumaan?" sanoi Yonker surullisella äänellä.

Jesuiitta oli vaiti.

"Te olette tehnyt minulle paljon pahaa, Sextus", jatkoi Karel, "mutta minä annan sen teille anteeksi. Vaikken ennen ollut teitä nähnyt, olette jostakin syystä, jota vieläkään en ymmärrä, sukeltanut suosiooni ja julmasti ja kylmäkiskoisesti tuottanut tuhoa rakkaimmilleni. Teidän tähtenne uhrattiin kreivi Egmont ja ilman teitä olisi armas isänmaani yhtä vapaa kuin kalat tuolla syvällä. Teillä ei ole mitään syytä tallettaa salpain takana Agnesia ja Mariaa. Sanokaa, missä löydän heidän vankihuoneensa, ja jos kukaan kuolevainen saa heidät vapaaksi, niin minä saan."

Tuskallisesti odottaen katseli hän vankia, joka tuokion aikaa näytti arvelevan.

"Ennen kaikkea vaadin vapauttani", lausui hän selkeällä äänellä.

Yonker rypisti otsaansa ja kova taistelu näytti riehuvan hänen rinnassaan. Vihdoin luopui hän siitä ajatuksesta.

"Sitä en voi teille antaa, mutta minä tahdon puhua hyvää teidän puolestanne."

"Puhua hyvää!" vastasi jesuiitta halveksien. "Minä tahdon saada vapauteni. Ettekö tahdo antaa minulle sitä?"

"Minä en voi", vastasi Galama lujasti.

"Teitä ei paljon hyödyttäisi vaikka ilmoittaisinkin tuon asian", vastasi pappi. "Olen jo teille sanonut, ettei valtanne ulotu heihin."

Hänen äänessään oli jotakin kamalaa, joka kauhistutti Yonkeria.

"Kuinka!" sanoi hän voihkien; "eikö minun valtani ulotu heihin? Ovatko he kuolleet?"

"He ovat kuolleet", toisti pappi.

Galama vaipui tuolille. Hänen päänsä painui käsien varaan pöytää vastaan. Vähän aikaa vallitsi kajuutassa haudan hiljaisuus.

"Minä tiedän, etteivät he ole kuolleet", puhui Hannu itsekseen, astui isäntänsä luo ja kosketti hänen käsivarttaan.

Yonker katsahti ylös, ja hänen kasvoissaan kuvastuva tuima tuska näytti hämmästyttävän pappiakin.

"Tuo ei kelpaa", sanoi Hannu. "Hän ei ole tehty samanlaisesta aineesta kuin te. Mutta kidutuksella saadaan hänen kielensä kanta irti. Antakaa minun kuumentaa tämä tikari ja polttaa pojan huulia. Se on mainio keino."

Useita lukijoita kenties hirvittää Hannun julmuus; mutta huomattava on, että siihen aikaan yleensä käytettiin kidutusta ja Hannu oli aikakautensa kannalla.

Galama ei ottanut kuuleviin korviin palvelijansa ehdotusta ja viipyi jonkun aikaa äsken kuvaamassamme asennossa.

"Häntä voi tallettaa minun kajuutassani", sanoi hän, nousten ylös. Hän oli levollinen, mutta kalman kalpea. "Ulkopuolella vartioikoon kaksi miestä eivätkä he saa päästää ketään sisään, ei sinuakaan, Hannu. Odota, minä lukitsen oven ja otan avaimen. Hänen täytyy astua tuomarinsa eteen. Minulla ei ole valtaa häntä rangaista."

Sitten hän sulki kajuuttansa oven ja lähti laivan kannelle.

Kun seuraavana aamuna himmeä rusko taivaan itärannalla ilmoitti uuden päivän tuloa, oli Galama yhä vielä laivan kannella. Tuuli, joka yhtä mittaa vaihteli, puhalsi joka suunnalta yhtä rajusti ja paisutti pauhaavat, kuohupäiset laineet vuorten korkuisiksi. Joka mies puunasi ahkerasti, täyttääkseen Yonkerin käskyjä, joita yhtä mittaa kajahti myrskyssä. Kaiken yötä pyrkivät he Zuyder-Seehen, mutta myrsky esti heitä ja pakotti heitä odottamaan päivän valkenemista.

"Minä en luule, Yonker", sanoi Hannu, joka auttoi Willemiä peräsimen hoidossa, "että me pystymme tuota tekemään. Näittekö noita laivoja? Minä olen varma, että koko laivasto on samassa asemassa kuin me ja taistelee turhaan myrskyä vastaan. Teidän olisi parasta mennä alas nauttimaan lepoa. Me laskemme ankkurin ja parin tunnin kuluttua tulen teitä huutamaan."

"Yonker näyttää oikein sairaalta", lausui Pietari Blink.

Ja niin tosiaan olikin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä ajettuneet; hänen partansa ja tukkansa, joita suolainen merivesi oli liottanut, olivat takkuiset ja rumannäköiset.

"Minä menen ja pesen ainakin kasvoni", sanoi Galama, antaen puhetorven perämiehelle. Sen jälkeen hän astui alas ja avasi hiljaa kajuutanoven. Se oli pienehkö suoja, jonka toisella puolella oli Treslongin kajuutta, toisella varastohuone. Näitten huoneitten väliseinä oli jotenkin ohut.

Kajuuttaan tultuaan hän äkkiä pysähtyi. Sieltä näkyi himmeää tulen hohdetta. Hän ihmetteli tätä, koska hän tiesi, että jesuiitta oli lujasti sidottuna pantu hänen vuoteelleen ja ettei hänen huoneessaan ollut mitään syttyväistä ainetta. Hän astui eteenpäin, mutta pysähtyi hypäten taaksepäin ja riensi suoraa päätä laivan kannelle, kun samalla kauhea räjähdys järisytti laivaa ja kajuutasta syöksähti tulta ja savua.

"Joka mies pumppuihin ja valkeaa sammuttamaan!" huusi Galama ja riensi jälleen portaita alas, Hannu ja Pietari kintereillään. Väki lähti kohta paikoilleen, tietämättä mitään asiasta, ja kun he näkivät savun tupruavan varastohuoneen kohdalta, asettuivat he riviin ja vesiämpärit kulkivat kädestä käteen.

Sillä välin oli Galama jälleen saapunut kajuuttaansa. Ensi työkseen hän sulki kajuutan oven ja riensi varastohuoneen ovelle, jonka hän potkaisi auki. Lieskoja ja savua syöksähti vasten hänen silmiään. Vaarasta huolimatta ja Hannun käsistä karaten samosi hän liekkien lävitse. Tuokion päästä tuli hän jälleen näkyviin, musta möhkäle sylissään. Hän astui miesten välitse, jotka Willemin johdolla sammuttivat valkeaa, ja laski kantamuksensa Treslongin kajuutan lattialle. Sitten palasi hän väkensä luo.

"Varastohuoneen vasen seinä ja minun kajuuttani ovat tulessa", lausui hän merimiehille; "ajakaa sinne vettä. Ei tarvitse enää peljätä mitään räjähdystä. Saanko minä tuon ämpärin?" ja tarttuen ämpäriin riensi hän jälleen kajuuttaan päin.

"Pois tieltä! Tämä on parempi kuin teidän vetenne", ärjäsi Blink, samalla kun hän, kantaen mahdottoman suurta purjetta, jonka joka langasta valui vettä, tuli portaita alas.

Kahden kolmen toverin avulla saatiin purje varastohuoneeseen ja heitettiin liekkien päälle, jotka pian sammuivat kokonaan.

"Mistä pääsi valkea irti?" kyseli väki Hannulta ja Pietarilta, mutta kumpainenkaan ei voinut tähän vastata ja kaikkein täytyi tyytyä arveluihin.

Me voimme kuitenkin selittää lukijalle tämän seikan. Kun Galama ensi kerran tuli kajuuttaansa, havaitsi hän, ettei valkea ollut itse huoneessa, vaan että se pilkotti jostakin väliseinän aukosta. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, että seinästä oli kiskottu irti muutamia lautoja ja siitä syntyneestä aukosta näki hän valkean hohtavan. Hänen päähänsä lensi ajatus. Olikohan pappi päässyt siteistään irti ja tehnyt tuon aukon, oliko hän varastohuoneessa tekemässä tuhotöitä? Galama astui aukon luo ja kurkisti sisään.

Aivan oikein: siellä seisoi pappi, kynttilä toisessa kädessä ja tulilanka toisessa. Vaikka valo oli himmeä, huomasi Galama, että pitkän tulilangan toinen pää oli kiinni ruutitynnyrissä, joka kolmen muun kanssa seisoi nurkassa. Mutta se ei häntä pelottanut, sillä hän tiesi että tynnyrit olivat tyhjät, koska hän oli itse ottanut niistä viimeisetkin varat eilistä tappelua varten. Mutta papin takana, lähellä ovea, oli avonainen ruutikirstu. Galama tuli vähän kolistaneeksi; heti pappi kääntyi. Kun hän näki friisiläisen kasvot, säpsähti hän ja heitti palavan kynttilänsä ruutikirstuun. Galama karkasi pakoon ja samalla kuului äsken mainittu pamaus.

Seuratkaamme nyt Galamaa kajuuttaan, jonka lattialla, tyyny pään alla, jesuiitan runneltu ruumis makasi. Hän oli kauhean näköinen. Vaatteista ei ollut jäljellä kuin käryävät repaleet ja niitten välistä näkyi ruma, verinen liha. Hänen kasvonsa olivat nokimustat ja palohaavoja täynnä, suusta näkyi kärventynyt kieli. Hän hengitti raskaasti ja heikko voihkina, joka välistä kuului hänen rinnastaan, oli ainoa, josta huomasi hänen hirveät tuskansa. Galama laskeutui polvilleen ja kostutti hänen huuliansa vedellä.

Vihdoin Sextus avasi silmänsä, ja katseli vähän aikaa tylsästi ja tajuttomasti Galamaa kasvoihin; mutta laivan keinuminen saattoi hänet vähitellen tajuihinsa. Hän katseli Yonkeria voiton riemulla ja jotain hymyn tapaista, joka huonosti soveltui runneltuneihin kasvoihin, eleli hänen huulillaan, kun hän koetti mutista muutamia sanoja. Galama kallisti päätään ja kuuli epäselvän kuiskauksen:

"Yhdessä mennään perikatoon."

Galamaa hirvitti. Laivan ankara huojunta, miesten raju meteli heidän puuhatessaan tulen tukahuttamisessa, aaltojen loiske ja pauhina -- noista äänistä olisi kyllä voinut luulla, että laiva oli hukkumaisillaan; hän ei jaksanut käsittää, että se mies, joka oli saattanut hänelle niin paljon pahaa, iloitsi siitä, että heidän ehkä oli yhdessä kuoltava. -- Hän ei ymmärtänyt niin kovaa, niin leppymätöntä ihmissielua.

Hän nousi ja aikoi jättää kurjan miehen yksin, sillä hän näki, ettei hänellä enää ollut monta minuuttia elon aikaa. Mutta samalla hän muisti, että hän tiesi Agnesin ja Marian kohtalosta jotakin, ja hän päätti vielä kerran tiedustella, olivatko nämä vielä elävien joukossa. Hän heittäytyi polvilleen kuolemaisillaan olevan eteen, ja pannen huulensa hänen korvaansa hän sanoi:

"Sextus, ajatelkaa, että tuokion päästä seisotte tuomarinne edessä. Hänen nimessään ja teidän ikuisen autuutenne tähden minä rukoilen teitä, sanokaa, missä Agnes ja Maria ovat. Minä annan teille anteeksi kaikki, mitä minulle olette tehnyt, mutta laupiaan Jeesuksen nimessä, jota sanotte seuraavanne, sanokaa se minulle."