Part 15

Agnes istui ristissä käsin mietiskellen. Hänen kauniissa silmissänsä oli jonkunverran surumielisyyttä, kun hän katseli serkku-parkaansa. Laskevan auringon kulta-säteet heijastuivat pilvien lomitse ja valoivat Marian ympärille valkean hienon hohteen. Ne muodostivat sädekehän hänen vaaleain hiuskihariensa ympäri, jotka runsaina valuivat sievää kaulahuivia ja lumivalkeata niskaa myöten alas. Hänen rasittuneet silmänsä ja kuumeen-tapainen levottomuus, jolla hän työskenteli rukkinsa ääressä, ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut haihduttaa ikäviä ajatuksia, jotka vaivasivat hänen pientä päätään, olivat osoituksena sisällisestä sodasta ja rauhattomuudesta, samalla kun poskien kiihtynyt puna ja silmien kamala kiilto selvästi ennustivat sumeita surunpäiviä, taudin ja kuolon synkistämiä.

Kun päivän valo alkoi himmentyä, taivutti hän yhä enemmän päätään askareensa puoleen, ja pari kolme kyyneltä, jotka vierivät hänen poskelleen, olivat hänen ainoa puheensa. Mutta Agnesille ne puhuivat enemmän kuin sanat. Hän laski lempeästi kätensä Marian käsivarrelle, ja kun tämä ujosti, melkein pelokkaasti nosti päätänsä ja silmäili serkkuansa, lausui Agnes hellästi:

"Sinä pilaat silmäsi, Maria kultani; alkaa jo pimetä. Laske pääsi olkani varaan ja jutellaan vähän. Minulla on sinulle sanottavaa ja sinun pitää tarkasti kuunnella."

Maria teki, kuten neuvottiin, ja painoi äänetönnä päänsä orpanan olkaa vasten. Tyttöjen välillä näytti vallitsevan parhain sopu. Maria katseli ihmetellen serkkunsa ylevää uskallusta ja hurskautta ja Agnes puolestaan kohteli tuota värisevää pikkulintua äidin huolella ja rakkaudella. Hän tunsi velvollisuudekseen ohjata heikkoa ja kun hän tiesi, että toinen totteli häntä, teki hän tehtävänsä hartaalla tunnollisuudella.

Tuokion aikaa katseli hän lempeästi häneen nojaavia kauniita kasvoja ja kumartui suutelemaan toisen otsaa. Otsa oli kuuma kuten pieni käsikin, joka samalla hetkellä pujahti serkun käteen.

"Kun kauniina kesä-iltana istun", sanoi Agnes, "päivän laskua katsellen, ja kuuntelen niitä erilaisia ääniä, jotka tyynessä ilta-ilmassa lentävät luokseni, muistelen lapsuuteni aikoja, jolloin kaiket päivät riemuitsin onnellisessa viattomuudessa. Minä näen, minä kuulen ihan samoja asioita kuin silloinkin, mutta kuinka toisilla silmillä, toisilla korvilla! Muistan erään päivän -- lienen tuskin ollut viiden vuoden vanha -- jolloin torille vastapäätä Broodhuysiä oli rakettu mestauslava, jolla aijottiin teloittaa joku pahantekijä, ja minä muistan aivan selvästi, kuinka minä leikin sen ympärillä ikäisteni lasten kanssa ja kysyin äidiltäni, eikö se lava saisi aina olla siinä, koska siinä oli niin hyvä olla piilosilla. Silloin en ajatellut, että muutamien vuosien päästä saisin nähdä samallaisen mestauslavan, kuten kaksi kuukautta takaperin tapahtui."

"Jospa me aina, Agnes, saisimme olla lapsia", lausui Maria hiljaisella äänellä, "jospa vielä saisimme yhdessä leikitellä niinkuin silloin, eikä milloinkaan, ei milloinkaan muuttua."

"Mutta, Maria", sanoi Agnes miettiväisesti, "jos lapsuudella on sulonsa, on sillä haittansakin. Emme ainakaan sen vuoksi toivoisi lapsuuttamme takaisin, ettei lapsi tiedä eikä huoli mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ettei hän melkein ollenkaan tunne Jumalaa eikä sitä mitä Hän on sanonut ja tehnyt meille ja että hän heittää muitten kuormaksi sen edesvastuun, joka oikeastaan kuuluu hänelle itselleen."

"Mutta", sanoi Maria, "eikö ole väärin antaa meille tehtäviä ja vastattavia, joiden tasalla emme ole? Me elämme tässä maailmassa ja meidän pitää jotakin tehdä. Mutta jos katsomme, mitä meidän tulee ja pitää tehdä, näyttävät minusta ne asiat yhtä korkeilta ja ylipääsemättömiltä, kuin Pyhän Neitsyeemme kirkontorni."

"Maria, Maria", vastasi serkku totisella, mutta lempeällä äänellä; "uskotko Jeesuksen Kristukseen? Uskotko, että hän kuoli saadakseen sinut taivaaseen? Ja luuletko että hän on tehnyt taivaaseenpääsyn sinulle mahdottomaksi? Eikö hän ole luvannut auttaa sinua joka kohdassa, vaikeimmassakin? Minä tiedän, ettemme saisi mitään tehdyksi, jos meidät jätettäisiin oman onnemme nojaan. Jos Hollannin miehet voisivat pysyä rikkaina ja vapaina sillä, että he istuvat alallaan, eivät he taisteleisi ensinkään. Ja niin on sinun ja minun laita. Meidän täytyy taistella ja kärsiä saavuttaaksemme onnemme; ja kun Jeesus on tehnyt ja kärsinyt niin paljon meidän puolestamme, jää varmaan meidän osaksemme pienin kärsimys. Katso Jeesusta, katso sitä autuuden kunniaa, jonka saamme periä hänen luonaan -- ja kaikki vaivat, vankeus, kidutus ja kuolema käyvät vähäpätöisiksi mielestäsi. Oi, kuinka kernaasti soisin, että sinä lukisit tuon pikkukirjasen, jonka tohtori Luther, tuo vittenbergiläinen, on kirjoittanut! Hän sanoo niin kauniisti ja selvästi, että jos ensin katselemme omaa pientä ristiämme, sumenevat silmämme kyynelistä niin, ettemme voi nähdä mitään muuta; mutta jos me ensin katselemme Hänen suurta ristiään, Hänen, joka on kärsinyt rangaistuksen kaiken maailman synneistä, katoaa meidän pieni ristimme aivan näkymättömiin. Rohkaise mielesi, Maria, ja mene Jeesuksen luo: hän on sinua auttava."

Maria oli hartaasti kuunnellut serkkunsa sanoja. Ne näyttivät syvästi vaikuttavan häneen. Hän oli hetken aikaa ääneti. Siitä lausui hän huoaten:

"Oi Agnes, en unohda milloinkaan, mitä tein Brüsselissä tuona yönä. Luuletko, että minä vielä voin saada sen anteeksi?"

"Kallis serkkuni", vastasi Agnes, "Pietari kielsi Herran kolmesti ja hän sai sen anteeksi. Sinä saat suurimmatkin syntisi anteeksi, jos kadut. Turvaa vain Jeesukseen."

"En voi sanoin kuvata, mitä vaivoja olen kärsinyt tuota ajatellessani", sanoi Maria. "Kun jälleen tulin tuntoihini, olit sinä poissa ja minun käskettiin lähteä alas. Menin makuukammiooni enkä poistunut sieltä, ennenkuin Gritta tuli kertomaan, että he aikoivat kuljettaa sinut pois. Kun näin sinua vietävän -- he eivät suvainneet minun puhua kanssasi -- oli sydämeni pakahtua ja ilman hyvää laivuria ja Gerard Blockia, joitten avulla minä pääsin pakoon, en luultavasti enää olisi elossa."

"En tiedä miksi", sanoi Agnes, "mutta joka kerta, kun minä näen tuon Blockin, valtaa minut outo, kummallinen tunne, en tiedä mikä. Olen nähnyt hänen kasvonsa jossakin, siitä olen varma, mutta missä, sitä en muista. Hän ei miellytä minua, hän --"

Samalla yskähti joku tyttöjen takana ja säikähdytti heidät niin, että he päästivät heikon hätähuudon. Oven suussa, niin että häntä tuskin näkyi hämärässä, seisoi Block, viittaan puettuna.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyi Agnes tuikeasti. "Ettekö tiedä, ettei tähän kamariin saa astua, ellei ensin kolkuta ovelle?"

"Suokaa anteeksi, neiti", vastasi toinen, astuen askeleen lähemmäksi, "minä kolkutin kolme kertaa, ja kun en saanut vastausta, rohkenin astua sisään. Minä vakuutan teille, etten olisi sitä tehnyt, jos olisin tietänyt, että te paheksuisitte sitä. Aioin vain sanoa, että orpananne, Yonker, nukkuu terveen unta ja minä lähden tiedustelemaan, millä kannalla asiamme nykyään ovat?"

"Hyvä, herra!" sanoi Agnes, ja Block lähti pois.

Kohta sen jälkeen kuulivat he, että huoneen ovi suljettiin; mutta Agnes jäi samaan asentoon, ikäänkuin jokin kummallinen ajatus olisi saanut hänessä vallan.

"Onko se mahdollista?" sanoi hän itsekseen. "Lienevätkö ne samat kasvot? Annas kun kerran vielä mietin."

"Agnes", lausui Maria peloissaan, "mikä nyt on hätänä? Olethan sinä aivan kylmä ja vapiset ja hengität, niinkuin jokin asia pelottaisi sinua. Mikä se on, Agnes?"

"Maria", vastasi Agnes vapisevalla äänellä, "nyt minä tiedän, missä ennen olen nähnyt nuo kasvot. Aivan varmaan! Se oli sinä iltana, jolloin Karel äkkiä tuli huoneeseemme, -- saman yön iltana, jolloin kaikki tapahtui. Minä näin tuon miehen, kun hän katsoi akkunasta sisään. Hän peräytyi, kun hän äkkäsi minut, mutta minä näin kuitenkin hänen kasvonsa. Ne olivat juuri samanlaiset kuin äsken samanlaisessa valossa. Muistanpa vielä tuon viitankin."

Hän vaikeni ja molemmat olivat hetken aikaa hiljaa huoneessa.

"Hannu on myöskin varoittanut meitä hänestä", sanoi Maria peljästyneellä äänellä. "Kuka hän lienee? Ja mitä hän tahtoo?"

"En tiedä, Menkäämme, herättäkäämme Karel ja kysykäämme häneltä. Huomen-illalla, pimeän tultua, menemme van Alphenin, viljakauppiaan luo. Wouter Barends saarnaa siellä ja siellä tapaamme monta hyvää ystävää, joilta saamme neuvoja."

"Tuleeko Wouter Barends sinne?" kysyi Maria iloisena. "Voi, lähtekäämme sinne! Mutta menkäämme nyt Karelin luo."

Ja tytöt nousivat ylös. Samalla haavaa hiipi Block tiehensä kamarin oven takaa ja pujahti pihalle etuovesta, joka oli auki; sillä vaikka hän oli ollut sen sulkevinaan, oli hän hiljaa avannut sen jälleen ja jäänyt salaa kuuntelemaan.

"Vai niin", mutisi hän itsekseen, "hän on päässyt jäljilleni ja lähtee huomenillalla van Alphenin luo? Varsin hyvä, varsin hyvä! Galamalta hän ei saa monta sanaa tänä iltana."

Ja niin kävikin. Turhaan koettivat he herättää Karelia. Block oli antanut hänelle unijuoman. Tämän illan ja toisen päivän elivät he tuskallisessa epätiedon tilassa. He päättivät olla paroonittarelle mitään puhumatta, kunnes he olivat käyneet van Alphenin luona. Tuskin oli siis pimeä tullut, kun he lähtivät kotoa pois, ennenkuin paroonitar oli palannut iltakirkosta. He eivät aavistaneetkaan, etteivät he enää saisi häntä nähdä.

XX

Hartausseura.

"Tule, Dirk, lykätään nuo vankkurit tuosta joutuin pois. Kello käy jo seitsemättä ja meidän on työmme vielä puolitekoinen."

Nämä sanat lausui vilkas, viidenkolmatta vanha nainen, joka puvusta päättäen oli palvelustyttö. Hänen tehtävänään oli erään toisen tytön ja kolmen miehen kanssa tyhjentää lato, jota nähtävästi käytettiin vilja-aittana, sillä kaikenkokoisia ja monen näköisiä säkkejä oli siihen ladottu päälletysten ja jauhosäkkejä täynnä olevat vankkurit oven suussa seisoivat jo puoleksi pihalla, jyväkauppias van Alphen, joka salaa suosi uutta uskonoppia, omisti tämän ladon, johon hänen uskolaistensa oli määrä tänä iltana kokoontua hartautta harjoittamaan. Lato olikin asemansa puolesta varsin sopiva tähän tarkoitukseen. Se sijaitsi talon takana; piha oli välissä. Sinne pääsi sekä talosta päin että toiseltakin puolen, jossa kapea polku suikerteli van Alphenin puutarhan läpi; tätä pitkin saattoi kansa tulla kaupungin valleilta päin, kenenkään huomaamatta. Talon väki siivosi nyt latoa sisältä ja teki tilaa odotetuille vieraille.

"Toivon, että heitä tänä iltana tulee oikein kosolta", sanoi Dirk, pitkä, hartiakas mies, joka viskeli jyväsäkkejä niinkuin ne eivät olisi painaneet mitään. "Ei sovi epäilläkään, että mestari Barends on _meidän_ pappimme. Hän antaa kelpo ravintoa, se on varma."

"Niin aivan, Dirk", vastasi tyttö, joka lakaisi lattiaa, "olet oikeassa; jospa vain eläisit niinkuin hän saarnaa. Sinä tappelet mielelläsi silloin tällöin ja se on väärin."

"Hei, anna luistaa!" sanoi Dirk, paiskaten raskaan säkin toiselle seinälle. "Te naiset, ette käsitä, mitä kiusauksia meillä miehillä usein on. -- Tuo tänne tuo rautakoukku. Kiitoksia! -- Kun minä kuulen espanjalaisen tahi katolinuskoisen puhuvan pahaa prinssistä, kiehuu vereni ja silloin pian paukkuu ympäri korvia."

"Mutta se on juuri väärin, Dirk", toisti tyttö. "Eikö raamattu sano, että sinun pitää voittaa paha hyvällä ja kosto on Herran? Jos todeksi nuo sanat tunnustat, niin tottelet varmaan minua."

"Niin, Alida", sanoi toinen mies, joka oli hyvän joukon vanhempi. "Tuota olen aina Dirkille sanonut, mutta hän ei välitä. Minä olen sanonut, että jos Herra tahtoo kostaa pahoille, ei hän siihen tarvitse Dirkin apua."

"Auttakaa minua, että saadaan nuo laudat tuonne kivien päälle. Nyt minä selitän teille", sanoi Dirk, kun useamman hengen istuttava rahi oli saatu pystyyn. "Kuulkaa nyt! Tiedän aivan hyvin, että mestari Barends puhuu totta enkä minä usko enemmän kuin hänkään pappeja, paavia, Pyhää Neitsyttä j.n.e. Mutta jos raamattu kieltää minua taistelemasta Alban herttuaa vastaan ja sanoo Oranian prinssiä konnaksi, on se väärässä, sen minä sanon."

"Ei, se sanoo vain, että sinä et saa tapella", vastasi tyttö.

"Missä niin sanotaan? Missä luvussa, missä värssyssä? Kas, siinä ollaan! Ei Paavali, eikä Pietari kiellä minua, ja sen minä vain sanon, että jos nuo sotamieshylyt tulevat tänä iltana meitä häiritsemään, niin --", ja hän heilutti hirmuista moukaria.

"Etkö sinä tiedä, että Jeesus nuhteli Pietaria, kun hän löi miekalla palvelijalta korvan?" kysyi vanhempi mies.

"Luuletko, että istuimia tarvitaan enemmän kuin neljä riviä? Ei tänne paljo kansaa tule, sillä verikoirat nuuskivat kaikkialla", sanoi Alida.

"Kyllä kai se riittää", arveli Dirk. "Saanko sanoa teille, mitä minä aina olen tuumannut tuosta korvajutusta. Otaksutaan, että kun minä kävelen teidän kanssanne, niin joku sotamies tahtoo vangita teitä, ja minä lyön häntä vasten kasvoja ja juoksen tieheni. Mitä hyvää siitä on? te sanoisitte, tapa hänet tai anna hänen olla. No, mitä hyvää siitä oli, että Pietari hakkasi mieheltä korvan? Se ei estänyt heitä ottamasta kiinni Jeesusta. Mutta jos hän olisi ajanut heidät kaikki pakoon, ettei ainoakaan olisi uskaltanut palata, olisi Vapahtaja kenties sanonut Pietarille: Kas niin, se oli oikein!"

Tässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta huomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta miestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi puhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.

Kun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia, saivat ladon kuntoon -- eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan: pöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja -- menivät he asuinhuoneeseen. Vasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä. Sanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä sydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi, että lause: "Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!" vielä piti paikkansa.

Rikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja juttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies, Wouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen ja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin parhaassa iässään.

Van Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas käytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen; hänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.

Hänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi ennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun he näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä suudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin pöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan näköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista hätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä enempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin raamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli vaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella, ja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin ollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta kuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet olivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja julisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin kaunopuheisuus.

"Armaani!" sanoi hän muun muassa, "meille on tapahtunut suuri armo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään siunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei hän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen meidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit antamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on meille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että Jumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa tähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit ovat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni ovat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan; hengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän Jumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita siitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan."

"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta, että se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis verelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan että se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana saattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja johtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan luo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään autuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit, jotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme, ovat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän Jumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa muille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde niille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän, jotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata elämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan Poikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä --"

Yhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:

"Pois! sotamiehet tulevat!"

Kaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään vetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni:

"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka vie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette erään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja vihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat naisia ja Jumala meitä kaikkia."

"Amen!" sanoi Barends.

Valkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus oli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka heikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin syrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului takaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului rattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:

"Ovi auki!"

Dirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat vankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä vankkurit oli jo saatu pois.

"He tulevat, Agnes!" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta istuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti siihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet läsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja pakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita. He olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli varsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä, kun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja parikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi latoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat sen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden muassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.

On mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava soihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten silmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan hengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi voinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat heikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan; toiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä mielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla ja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään lujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen uljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka tuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.

"Herra on meidän kanssamme", sanoi hän, "rohkaise mielesi. Hänen kanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä."

Agnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:

"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme"; ja katsellen Agnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: "Jos kuolemme, kuollaan yhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut."

Nämä kaksi tyttöä, jotka ulkomuodoltaan erosivat muista vangeista, vetivät heti puoleensa papin huomion.

"Oletteko te Agnes Vlossert?" kysyi hän.

"Olen", kuului vastaus.

"Ja onko tämä tyttö vieressänne Maria Galama?"

Papin katse värisytti Mariaa. Hänen äänensä tyrehtyi kurkkuun.

"Mikä oikeus teillä on tehdä tuollaisia kysymyksiä?" kysyi Agnes arvokkaalla äänellä.

Hänen rohkeutensa hämmästytti niin suuresti pappia, että tämä tuokioksi joutui ikäänkuin aseettomaksi. Näyttipä se vielä rohkaisevan erästä miesvankiakin, sillä hän astui esiin ja sanoi:

"Ja mistä syystä olette häirinneet meidän viatonta seuraamme?"

"Viatonta seuraa!" toisti pappi, joka jälleen oli oma itsensä. "Te tiedätte kyllä, te kirotut kerettiläiset, että teidän kokouksenne on kauhistus Jumalalle ja Hänen pyhille enkeleilleen."

"Miksi niin?" kysyi vanki.

"Siksi -- siksi -- mitä?" änkytti pappi kiihtyneenä. "En ole tullut tänne väittelemään teidänkaltaistenne koirahylkyjen kanssa. Kun venytte kidutuslavalla, saatte kyllä tietää, _miksi_."

"Me emme ole mitään tehneet Jumalaa ja Espanjan kuningasta vastaan", lisäsi vanki; "me olemme yhtä kuuliaiset esivallalle kuin hyvät kristityt."

"Hillitse kielesi, kirottu kerettiläinen", huusi pappi, ja kääntyen erään sotilasjoukon puoleen, joka vastikään oli tullut latoon, hän kysyi: "Löysittekö saarnamiehen?"

"Lintu on lentänyt tiehensä", vastasi päämies. "Me haimme koko asunnon katosta kivijalkaan asti emmekä löytäneet muita eläviä olentoja kuin vanhan vaimon ja pienen lapsen."

"No, lähtekäämme siis", sanoi pappi. "Tehkää tehtävänne, kersantti!"

Kahleita ja köysiä tuotiin esille. Edellisillä sidottiin miehet, jälkimäisillä naiset. Agnesia ja Mariaa ainoastaan ei sidottu.

"Nämä ovat Sextusen pikku-kyyhkyset", sanoi pappi itsekseen, ja kääntyen kersanttiin lausui hän:

"Näistä kahdesta tytöstä pidän itse huolta."

Hetken kuluttua oli lato tyhjä eikä kukaan tietänyt, mihin vankeja aijottiin kuljettaa.

XXI

Galaman silmät aukenevat.

Turhaan koettaisimme kuvata paroonittaren hämmästystä, kun Agnes ja Maria eivät palanneet illalla. Iltakirkosta kotiin päästyään oli hän vanhalta naispalvelijaltaan saanut tietää, että nuoret neidit olivat lähteneet ulos ja saapuisivat takaisin viimeistään tunnin kuluttua. Mutta tunti kului, kului toinenkin, jopa kajahti kolmaskin hiippakirkon torninkellosta -- -- eikä tyttöjä näkynyt ei kuulunut. Sydän tuskaisena meni rouva parka yläkertaan ja koputti sen huoneen ovelle, jossa hänen poikansa ja Block makasivat. Jälkimäinen avasi oven. Hän oli vielä pukeissaan. Emäntä pyysi häntä tulemaan alas. Block seurasi häntä asuinhuoneeseen ja kuunteli rauhallisena kun paroonitar ilmaisi hänelle huolensa ja pelkonsa sekä pyysi häneltä neuvoa.

"Kuinka? Vai eivät neidit vielä ole palanneet kotiin? Eiväthän he vain aikoneet lähteä karkuun?" -- "Ei." -- "Oliko paroonittarella vihiä siitä, että he olivat harhauskoisia?" -- Paroonitar vaaleni ja vastasi myöntäen. -- "Kenties he olivat lähteneet johonkin seuraan, joka on joutunut ilmi." -- Paroonitar kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun. Block koetti häntä lohduttaa kuten hellä ystävä ainakin. "Ehkä tuo ei kuitenkaan ollut mikään itkun asia" arveli hän. "Kenties he olivat päässeet pakoon jonkun ystävän turviin. He eivät kenties olleet käyneetkään missään seurassa, vaan olivat jonkun ystävän luona. Miksi tuskitella, ennenkuin oli todellista syytä?" -- Hän lupasi lähteä ulos ja hankkia kaikki tiedot, jotka suinkin olivat saatavissa. Hän oli varma siitä, että hän saisi jotakin kuulla.

Block veti viitan ylleen ja hiipi ulos yön synkeyteen.