Part 12

Haavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä ja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen paikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään. Vaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus sekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti vaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen polvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.

Kerjäläiset, jotka olivat näin saaneet hoidettavakseen hennon naisen ja haavoitetun päällikkönsä ja sitä paitsi pelkäsivät että henkiin jääneet rakuunat tekisivät uuden hyökkäyksen, olivat kahden vaiheilla, mitä tehdä. Mutta Hannu, joka täsmälleen tunsi rämeiköt, sai nyt tilaisuuden osoittaa, mihin hän oikeastaan kykeni. Pilapuheilla ja hauskalla pakinalla elähyttäen miesten uskallusta, saattoi hän ensin sairaat sellaiselle paikalle, joka oli vähän ylempänä kuin suoperäinen ympäristö ja jossa sen vuoksi sai ainakin kuivan ja turvallisen leposijan. Yksimielisesti valitsivat miehet hänet väliaikaiseksi päällikökseen, johon van Hagendorpkin viipymättä suostui.

Kun yritys vallilla meni myttyyn, oli seigneur de Treslong ja muutamat muut päättäneet ottaa hevosensa ja lähteä kreivi Ludvigin luo. Turhaan olivat he kehoittaneet, vieläpä rukoilleetkin Galamaa tulemaan heidän seuraansa. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa vapauttaakseen Hannun, jonka jalo alttius, kuten hän tunnusti, oli pelastanut hänet, eivätkä minkäänlaiset pyynnöt pystyneet hänen friisiläiseen itsepintaisuuteensa. He erkanivat siis toisistaan ja hän jäi tänne useiden Kerjäläisten kanssa, jotka rakastivat enemmän kiertelevää, monivaiheista elämää kuin säännöllisen sotajoukon kovaa kuria.

Ensi toimekseen uudessa virassaan lähetti Hannu, puolet väestään takaisin metsään. Kahden miehen tuli mennä Rookeryyn ja katsoa, oliko siitä enää turvapaikaksi. Toiset saivat työkseen kaapata kaikki, mitä saivat kynsiinsä, toisin sanoen, kerätä kaikellaisia appeita ja ruoka-aineita sekä sen ohessa tiedustella, millä kannalla asiat olivat. Tunnin kuluttua palasivat ne kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt Rookeryyn sillä tiedolla, että paikka oli vaarallinen, koska he olivat kuulleet varoitushuudon. Kun toiset olivat palanneet ja tuoneet eväiksi parhaasta päästä lintuja, jäniksiä ja useita leipiä, pidettiin sotaneuvottelu. Agnes oli nykyiseen turvapaikkaansa päästyään pian jälleen tointunut ja vaikka viimeiset tapaukset olivat häntä kovin säikyttäneet, otti hän hartaasti osaa keskusteluihin. Pitkän aikaa oltiin suuresti erimielisiä. Kaikki suostuivat siihen, että Yonker oli saatettava suojapaikkaan. Selvää oli myöskin, että sen paikan tuli olla niin kaukana Brüsselistä kuin suinkin. Mutta mihin mennä? Ja millä tavalla?

Muutamat mainitsivat Frieslantia, jossa hänellä oli paljon ystäviä, toiset ehdottivat Ranskaa, kunnes Agnes, muitten vähän vaiettua, sanoi, ettei mikään paikka koko maailmassa olisi Karelille parempi kuin Briel, jossa hänen äitinsä asui ja jossa virkakunnat eivät niin ankarasti vainonneet uskonnollista ja valtiollista erimielisyyttä kuin muissa Hollannin kaupungeissa, ja nyt oli vain kysymys siitä, millä keinoin hänet saataisiin sinne. Muuan Kerjäläinen, joka oli tuonut muassaan olutpullon, ilmoitti kokoukselle, että hän oli tavannut erään heidän ystävänsä, Jan Laivurin, joka oli puita hakkaamassa metsässä, lastatakseen niillä purttaan, joka oli lähellä, Sennen rannalla. Tämä mies oli salaa Geusein puolella ja oli usein tehnyt heille suurta hyötyä. Hän kulki aluksellaan Hollannin ja Brüsselin väliä.

Heti pantiin kaksi miestä hänen kanssaan keskustelemaan. Ennen pitkää palasivat he tuoden otollisia sanomia. Kun laivuri kuuli että henkilö, joka tahdottiin uskoa hänen haltuunsa, oli kaikkien tuntema Yonker Galama, lupasi hän ilomielin viedä hänet Brieliin ja ottaa kaikki vaarat omikseen. Yön hiljaisuudessa kannettiin Galama hätätekoisilla paareilla metsän läpi Sennen rannalle ja siitä alukseen. Laivan ruumaan varustettiin jonkinlainen salainen koppi siten, että yltympäri ja päälle pinottiin halkoja, mutta yksi paikka jätettiin tyhjäksi ja tänne laskettiin Karel niin pehmeälle vuoteelle kuin kiireessä saatiin hankituksi. Hannu toimitti itselleen ja Agnesille talonpoikaispuvut ja sanottuaan sydämelliset jäähyväiset urhoollisille, uskollisille liittoveljilleen, lähtivät he vaaralliselle retkelleen, hän laivamiehenä, neito laivurin tyttärenä.

Olisi turhaa ja väsyttävää kertoa yksityiskohtaisesti matkasta. Lienee siis kyllin, jos sanomme, että laivuri, suurella vaivalla kuljettuaan sen seitsemät kanavat ja joki-haarat, vihdoin saapui Brielin satamaan, jossa hänet hyvin tunnettiin.

Briel oli pienehkö, mutta vahvasti varustettu kaupunki Maas-virran suussa, noin puolen penikulmaa [Englannin] sen etelärannasta ja kanavan kautta yhteydessä virran kanssa. Tämä johdatti veden kaupunkiin kahteen suureen kanavaan. Pitempi niistä vei puolikuun muotoisena vesiportista kaakkoista suuntaa eteläporttiin päin, jonka lähellä sen vesi juoksi koko kaupunkia ympäröivään kaivantoon. Erään sen osan nimi oli "Spuy", vanha hollantilainen sana, joka merkitsee sulkua eli vesiporttia, toinen osa oli "Quai". Toinen kanava, joka oli puolta lyhempi ja jonka nimi oli "Märlandt", ulottui kaupungin keskukseen saakka, jossa se muodosti suorakulmaisen ristin kaupungin pääkadun, "Pitkän Kadun" kanssa. Spuy'n, Quai'n ja Märlandtin varsille olivat pikkukaupungin kauppiaat rakentaneet asuntonsa ja aittansa, sillä hollantilainen kuljetti siihen aikaan aina tavaraansa vesiteitä; kanava oli hänen aarre-aittansa, hänen peltonsa, hänen kaikki kaikkensa. Täällä hänen nähtiin vilkkaasti hyörivän toimissaan siniset sukat ja matalat kengät jalassa ja välistä virkistävän itseään viini- tai olut-kipostaan; täällä hän seisoi rantakadulla, johtaen tavarain purkamista, joita jokin leveäpohjainen lotja oli tuonut hänen huoneensa eteen; täällä hän vietti kaiket päivänsä. Sillä näihin aikoihin, kun maanteitä oli vähän ja nekin huonossa tilassa, kun rosvoja liikkui metsissä ja matkustavia alinomaa ryöstettiin, kävi tavaran kuljetus sekä turvallisemmin että nopeammin laivoilla; nämä soluivat liukkaasti pitkin epälukuisia pikku jokia ja kanavia, jotka jo siihen aikaan leikkelivät maata ristiin rastiin ja ilmestyivät määräajalla valkamaansa, johon jättivät aarteensa ja lähtivät sitten yhtä hiljaa, yhtä tyynesti menemään, kuin olivat tulleetkin.

Useimmilla kartanoilla oli avarat puutarhat takanaan, varsinkin niillä, jotka olivat Märlandtin rannalla, sillä tämän kanavan varrella asuivat etupäässä rikkaat ja mahtavat. Täällä asui myös paroonitar Galama, Karelin ja Marian äiti, ja erään Alankomaitten vapauden ensi marttyyrin leski. Heti ensi näkemältä huomasi, että hän oli sukua Karelille ja Marialle. Hänellä oli sama hieno iho, samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät ja jalo otsa, jotka jo tunnemme; mutta suu, joka niin selvästi kuvastaa ihmisen luonnetta, ei ollut aivan samankaltainen kuin lasten. Vaikkei se samassa määrin kuin Karelin suu ilmaissut luonteenlujuutta, ei se myöskään kuvastanut Marian ulkomuodossa ilmenevää hentoutta, lempeyttä ja arkuutta. Hänen kasvonsa olivat sievät ja useassa suhteessa miellyttävät. Niissä oli käskijäksi tottuneen jaloa ylpeyttä, mutta siihen oli sulautunut huolten varjoja, lempeyden ja hellyyden valoa.

Hän oli rikkaan kauppamiehen tytär Flushingista. Tässä asemassa oli hän saanut verrattain hyvän kasvatuksen, jota hän vielä täydensi asumalla Brüsselissä, suuren maailman keskuudessa. Siellä hän tapasi köyhän, mutta jalon parooni Galaman; tämä oli noiden rohkeiden ja jäykkien Frieslannin aatelisten jälkeläinen, jotka vähäisissä linnoissaan uljaasti vastustivat ylpeimpiä ja mahtavimpia tyranneja. Hän kuului kuitenkin vain Galama-suvun sivuhaaraan ja siitä syystä hänen varallisuutensa oli vähäinen; ei ihme siis, että hän koetti parantaa sitä naimalla rikkaan kauppiaan tyttären.

Mutta heidän onneaan ei kestänyt kauan. Vaimon isä kadotti suurimman osan tavarastaan haaksirikoissa ja kuollessaan jätti hän kahdelle tyttärelleen ainoastaan viidennen osan siitä, mitä he olivat odottaneet. Tästä syystä päätti parooni Galama, joka ei enää jaksanut pysyä rikkaitten aatelismiesten rinnalla pääkaupungissa, muuttaa halvempaan paikkaan, jossa hän vielä saattoi käydä mahtavasta miehestä. Hän lähti kotiseudulleen, Frieslantiin. Mutta siellä hänestä tuli pian liiankin arvokas mies: hän joutui kiinni, tuomittiin ja mestattiin. Sen jälkeen hänen leskensä ei enää viihtynyt Frieslannissa, vaan palasi Hollantiin ja asettui lapsineen Brieliin asumaan.

Paroonitar oli isältään perinyt hartaan rakkauden vapauteen ja isänmaahan; tämä rakkaus oli hänen puolisonsa seurassa kasvanut yhä lujemmaksi. Samanmielisiksi kasvatti hän lapsensakin, etenkin Karelin. Äiti itse ylpeili siitä, että hän oli vapaaksi syntynyt, vapautta rakastava Hollannin nainen.

Kun Karel oli päässyt siihen ikään, lähetettiin hänet Löwenin yliopistoon, mutta Maria lähti serkkunsa Agnes Vlossertin hartaasta pyynnöstä Brüsseliin. Kuusi kuukautta sen jälkeen saapui Alba maahan ja Karel Galama tarttui miekkaan. Löwenistä oli hän usein käynyt Brüsselissä Mariaa ja Agnesia katsomassa ja siellä vähitellen oppinut tuntemaan kaikki päivän valtiolliset olot ja seikat.

Ensimäisen kapinallisen tekonsa hän suoritti silloin, kun Oranian prinssi ennen Alban tuloa lähti Saksaan. Galama, joka hartaasti ihaili Nassaun huonekuntaa, otti viedäkseen kirjeen kreivi de Burenilta -- prinssin pojalta, joka myös oleskeli Löwenin yliopistossa -- tämän isälle. Prinssi, jolla oli erinomainen taito arvostella ihmisluonteita ja kykyjä, huomasi heti, että Karel oli nuorukainen, jota hän saattoi käyttää, ja mielistyi häneen heti.

Siitä ajasta lähtien oli Karel niin kiihkeä prinssin puolustaja, kuin joku saattoi olla. Hän oli onnellinen, mutta toisin oli hänen äitinsä, sisarensa ja serkkunsa laita. He pelkäsivät joka silmänräpäys, että hän joutuisi hirmuhallituksen uhriksi kuten hänen isänsä ja setänsä. Joka päivä heittäytyi äiti polvilleen Neitsyen kuvan eteen makuuhuoneessa, rukoillen pyhimysten suojaa sydämensä lemmitylle. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä siitä, että poika oli niitten joukossa, jotka koettivat puolustaa maan vapautta ja etuoikeuksia, sillä vaikka hyvä paroonitar hartaasti riippui kiinni katolisessa uskossa, oli hän innokas isänmaanystävä.

Hän istui ensimäisen kerroksen isossa huoneessa, joka oli Märlandtin puolella. Huone näytti vieraita varten varustetulta. Se oli sen ajan asunnoksi hyvin kalustettu ja lumivalkea peitto suurella vuoteella todisti emännän siisteyttä. Tänä aamuna oli laivuri käynyt hänen luonaan ja varovaisesti ilmoittanut, että hänen poikansa oli Brielissä ja että pursi illan tultua laskettaisiin kanavan-rantaan kartanon edustalle, jossa haavoitettu sitten soveliaalla hetkellä saatettaisiin huoneeseen. Suuri varovaisuus olikin tarpeen, sillä vaikkeivät virkakunnat olleetkaan kovin ankaria, eivät he kuitenkaan olisi laskeneet kahta sellaista poikaa, kuin Galamaa ja Hannua, käsistään, jos heidän saapumisensa olisi tullut tiedoksi.

Ilta tuli ja sen keralla laiva. Laivuri rupesi näön vuoksi purkamaan halkoja, mutta kun tuli täysi pimeä, veivät hän sekä hänen apulaisensa ystävämme Hannu, kipeän Yonkerin mukavalle vuoteelle äidin suojaan. Mutta Agnes, joka matkalla oli häntä hoitanut ja pitänyt häntä hengissä, pääsi Marian sievään kamariin ja sai turvapaikan tätinsä lempeässä sydämessä.

XVI

Tautivuoteella.

Ja nyt alkoivat nuo kaksi naista, hoitaa sairastelevaa nuorukaista sellaisella jäntevyydellä ja kärsivällisyydellä, johon ainoastaan nainen pystyy. Kun Karel oli tuotu huoneeseen ja laskettu vuoteelle, säikähti äiti. Hän oli lähettänyt poikansa luotaan reippaana, verevänä ja punaposkisena; nyt hän näki hänet vaaleana, riutuneena, tiedottomana, melkein kuoleman kielissä. Hän oli valmistautunut moneen seikkaan, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Hän hillitsi kuitenkin tuskansa, ja oli Agnesin aikana iloisen ja toivorikkaan näköinen. Mutta kun toinen oli olevinaan yhtä huoleton, ei ole ihme että totuus pian tuli ilmi heidän välillään.

Lääkäri tahi oikeammin parranajaja -- sillä näihin aikoihin toimitti sama mies parranajajan, haavurin ja lääkärin virkaa -- ei suinkaan lisännyt heidän heikkoa toivoaan. Hänellä oli kuitenkin omat syynsä sanoa tautia hyvin pahaksi. Hän toivoi, näet, sen parantamisesta saavansa sitä suuremman kunnian, ja sen tähden sopii syystä otaksua, että Karel, vaikka hänen tilansa tosin oli vaarallinen, ei kuitenkaan ollut kokonaan kuoleman oma. Se ei suinkaan ollut hänelle hyödyksi, että hän oli hengittänyt suon sumuista ilmaa ja maannut laivan kosteassa kopissa, -- päinvastoin olisivat nämä seikat ajan pitkään saattaneet hänet hautaan. Mutta oikeastaan oli kysymys vain iho-haavasta, ja vaarallinen oli ainoastaan se seikka, että kuula vielä oli haavassa.

Näytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri leikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta luonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen lepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän tiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen vuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista, pudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista päättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin tauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti lääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää noutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.

Nyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden. Lääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi salainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei hän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen kapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän uskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia, alkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli pojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta hän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt oli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi -- sillä koska Marialta ei ollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut inkvisitsionin käsiin -- haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen kysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua ja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan ilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen poikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan, että Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa neljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui äiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen sydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.

Agnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta. Harras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he oppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän toisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel oli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli saanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa, ettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen toimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä. Hänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar vielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin syötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt havaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi, oli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan tilassa.

Näille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa huolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta. Hannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut laivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt useamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin hyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat räjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.

Kun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä ympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa hänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa hänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin tunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena oli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon sellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun hän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä Agnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän eräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa papin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.

Oli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi vuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen huoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa Maas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti kimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset matalalla äänellä.

"Jumalan kiitos", sanoi paroonitar, "olikin aivan niin kuin sinä sanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta".

"En milloinkaan unohda sitä yötä", sanoi Agnes, "sitä torstai-yötä, jolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki elämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan näkeväni häntä hengissä."

"En minäkään", sanoi paroonitar, "ja suurin tuskani oli, etten tiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa."

Agnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten olivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka karttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin, että Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan, varsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä kadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut suostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras kirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä tunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut pappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi vainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin taivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska hän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi oikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi ainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun vakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan harhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.

Agnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen hänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt kuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli kovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin eikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut syytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa omalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki vaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun hänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän ystävällisellä äänellä:

"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen syliin."

"Kuinka? Niin, niiksi ei", vastasi paroonitar; "mutta kirkko se on, joka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?"

"Aivan totta", sanoi Agnes, "ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä, että jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen".

"Niin kyllä", sanoi paroonitar, "mutta selitä sanasi. Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja valta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu Jeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle, selittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta armoa -- ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan armosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt sen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen."

"Niin", sanoi paroonitar, "ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein eräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta. Kristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja ettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka hän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia armaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan onnen iskua."

Tällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan olivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja sai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa silmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli heitä tarkasti.

"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?" kysyi hän ivallisella hymyllä. "Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä kiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä."

"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen", vastasi paroonitar. "Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että Herra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua rippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi joutumatta hengenvaaraan."

"Kurja uskonto sellainen, rakas täti", sanoi Agnes, "joka pakottaa syntisparkaa odottamaan parempia päiviä, ennenkuin hän voi lähestyä Vapahtajaansa. Suuresti olemme menneet takaperin. Kuusitoista vuosisataa sitten sai kuolemaisillaan oleva ryöväri, jonka tila oli mitä viheliäisin, apua heti, silmänräpäyksessä. Mutta hän ei kääntynyt pappein puoleen, vaan suoraan Jeesukseen, ja siinä koko erotus."

"Niin", sanoi Galama vakavasti, "tuota voin sanoa pelastukseksi. 'Tänäpänä, hän lausui, olet sinä minun kanssani paratiisissa.'"

"Niin", sanoi Agnes, "se on pelastus armosta, ilman oman vanhurskauden töitä, pelastus Jeesuksen veren ja kuoleman kautta".

Paroonitar ei vastannut mitään. Hän ei katsonut soveliaaksi alottaa väittelyä, joka olisi tehnyt haittaa Karelin vielä heikolle terveydelle; mutta toisaalta oli hänen itsekin vaikeata pitää puoliaan kahta tuollaista väittelijää vastaan. Hänen asemansa ei tuntunut hauskalta ja hän odotti vain tilaisuutta poistuakseen. Sen sai hän kohta kun Karel sanoi Agnesille:

"Kuule Agnes, lue minulle Romalaisepistolan kolmas luku, jossa niin selvästi näytetään, että me tulemme autuaaksi ainoastaan uskon kautta, ilman lain töitä."

Paroonitar lähti huoneesta.

Agnes otti Uuden Testamenttinsa ja luki Karelille mainitun luvun.

"Ihanat, ylevät sanat", lausui hän, kun Agnes oli vaiennut. "Tuota juuri me ihmiset tarvitsemme. Ja eikö tuo parhaiten sovi Jumalallekin?"

"Voi, kuinka olen onnellinen, kun sinä tuon huomaat", sanoi Agnes. "Nyt kiitän Herraa vielä hartaammin sydämestäni, että hän sinut pelasti kuolemasta, kun tiedän, että sinä et aio puolustaa ainoastaan valtiollista vapauttamme, vaan myöskin sitä, joka on kallein aarteemme maan päällä, uskontoamme, Jumalan autuaaksi tekevää sanaa."

"Sinä näet, Agnes", vastasi toinen, "että mies oppii koko joukon hyvää kuoleman portilla. Olen huomannut, että olin tyhmä, yrittäessäni pelastaa muita, vaikka itse olin pelastajaa vailla. Huomasin, että sinä olit oikeassa, kun Brüsselissä sanoit minulle: synti on kauheampi kuin inkvisitsioni. Synti surmaa sielun, ja kuka voi siitä pelastaa, ellei Jumalan ristiinnaulittu poika?"