Part 11

"Kuten tiedätte", lisäsi Block huoaten, "piti viidenkymmenen pyssymiehen piiloutua vallille ja toisten viidenkymmenen asettua ulkopuolelle johonkin paikkaan, josta heidän sopi katkaista vihollisten pakomatka. Pyssyn paukahtaessa tuli minun hypätä sivuun ja pyssymiesten piirittää ja ottaa heidät vangiksi. Mutta kun kaikki jo olivat vallilla ja portti aijottiin avata niille viidellekymmenelle, joitten piti väijyä ulkona, paukahti pyssy. Minä ymmärsin heti, että tuo oli erehdys ja koska koetin jotenkin sitä korjata, huusin, että meidät oli petetty ja että meidän oli parasta paeta porttiin päin. Nuo hurjat veikot olisivatkin luultavasti seuranneet minua, ellei ensi laukauksen jäljestä olisi tullut useita muita, joista yksi sattui minun käsivarteeni. Hyvä oli, että minulla oli rautapaita ylläni, muutoin olisin sangen huonosti selviytynyt. Onneksi oivalsin heittäytyä maahan pitkäkseni ja olla olevinani kuolettavasti haavoitettu. Kerjäläiset kääntyivät heti toisaalle ja pakenivat rintasuojalle, ja koska sitä asiaa ei ollut edeltäpäin ajateltu, pujahtivat he tiehensä joka mies. Ilman tuota onnetonta laukausta olisimme päässeet sen salaisuuden perille, jota niin kauvan turhaan olemme urkkineet, mutta --"

"Mutta, lyhyesti, yritys on mennyt myttyyn, veli Sextus", sanoi kuivakiskoisesti pienoinen mies, "ja meidän täytyy vastedes saada tuo salaisuus selville. Onko teillä mitään vihiä siitä, kuka se mies lienee, joka täällä nyt toimittaa Galaman virkaa, ja lieneekö hänellä sellaisia tietoja, joita kannattaisi kuulla? Minä pidin häntä ensin Galamana, mutta hän puhuu kuin pappi ja on Yonkeriksi liian vanha. Hän on harteva mies, jonka parta on musta ja poskessa aimo arpi."

"Se on Galaman palvelija Hannu", vastasi Block (sillä tällä nimellä me häntä vastakin mainitsemme). "Hän tietää yhtä ja toista, mutta ei aivan paljoa. Hyvä on kuitenkin, että hän on hallussamme, sillä hän on ainoa, joka minua epäilee."

"Minkätähden hän on ainoa, joka teitä epäilee"? kysyi isä Hubert.

"Luultavasti sen tähden että minä, ensi kerran kun miehen näin, tapasin hänet laulamasta erästä Kerjäläis-laulua."

"Mutta miksi ei isäntä ole yhtä epäluuloinen kuin palvelija?"

"Te unohdatte, että minä olen pelastanut isännän hengen", sanoi Block.

"Eilen illalla. Mutta ennen sitä? Minä tiedän mikä erehdys teille tapahtui ravintolassa tuon kirjeen suhteen, veli Sextus, ja minua ei kummastuttaisi, jos sekä isäntä että palvelija katselisivat teitä epäluulolla, sillä on tuskin luultavaa, että Pietari Blink olisi unohtanut l:n teidän nimestänne. Mutta teidän olisi heti pitänyt sanoa se minulle eikä salata sitä. Muistakaa aina vastedes, että veljeskuntamme pitää teitä silmällä, vaikka olisitte missä hyvänsä, ja että me voimme nähdä mitä auringoltakin jää näkemättä."

Blockin kasvoilla kuvastui samalla kertaa kummastusta, häpeää ja nöyryytystä, kun hän kuuli, että inkvisiittori tiesi mitä hän oli tehnyt, sillä hän oli lohduttautunut sillä ajatuksella, ettei kukaan muu tietäisi siitä mitään, kuin Galama, Hannu ja hän itse.

"Miksi ette vanginneet Galamaa vallilla, ennenkuin hän pääsi pakenemaan?" kysyi inkvisiittori hetken päästä.

"Hän tai hänen toverinsa olisivat heti tappaneet minut, tai olisivat temmanneet hänet minun käsistäni, ennenkuin sotamiehet olisivat ennättäneet avukseni."

"Onko Galama yhtä paha harhauskolainen kuin hänen serkkunsa, kartanon hoitajan tytär?" jatkoi inkvisiittori.

"Nykyään hän ei ole muuta kuin Geusi. Hän näyttää panneen kaikki alttiiksi maineelle."

"Qui non est mecum, contra me est, et qui non congregat mecum, spargit" [Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoile, hän hajottaa.], lausui inkvisiittori hartaasti; "mutta miksi ette ottanut kiinni häntä, kun hän oli tässä huoneessa?"

"En olisi sitten saanut tietoa Rookerystä; se on tästälähin verkko, jolla kaappaamme kaikki, jotka sitä lähestyvät."

"Mutta meillä olisi ollut hallussamme Galama, joka maksaa enemmän kuin koko Rookery."

"Minä saan hänet vielä haltuuni, isä Hubert, ja helpommin kuin milloinkaan ennen."

"Te näytätte sangen toivehikkaalta tappionne jälkeen", sanoi inkvisiittori vähän äkeissään Blockin leukavasta puheesta; "mikä on aikomuksenne?"

"Yonker Galama", sanoi toinen, "ei lähde Brabantista, ennenkuin hän on pannut kaikkensa Hannun pelastamiseksi, sillä ilman tätä on hän kuin melaton laiva. Siitä vähästä, mitä olen nähnyt näitten kahden suhteen, olen huomannut, että Yonker ilman palvelijansa kokemuksia ja varovaisuutta jo aikoja sitten olisi joutunut käsiimme. Paitsi sitä kuuntelin salaa Galaman ja hänen serkkunsa Agnesin keskustelua ja olen nähnyt niin paljon, että olen varma siitä, että hän tekee voitavansa armaansa tähden. Kun kaksi sellaista syöttiä on tarjona, täytyy kalan tarttua onkeen."

Hän vaikeni ja silmäili inkvisiittoria, joka oli noussut ja käveli edes takaisin, kädellään pidellen leukaansa ja katsoen maahan.

"Oletteko varma siitä, että hän välittää Oranian prinssin kirjevaihtoa?" kysyi Hubert, katsahtamatta ylös.

"Olen. Kaikki tiedot, jotka olen saanut hankituksi, todistavat sitä ja ravintolassa kuulin Galaman sanovan Treslongille: 'Prinssin selvästi lausuttu tahto on, että minä lähden Gentiin.' Minä sain näet poistetuksi Hannun, joka piti minua silmällä, ja sillä tavalla onnistui minun ovesta kuulla tuo katkelma heidän haastelustaan. Galama on siis epäilemättä läheisissä tekemisissä prinssin kanssa."

"Ja jos menette hänen luokseen, -- siinä tapauksessa, että hän on lähitienoilla --, luuletteko hänen uskovan teitä, jos sanotte, että jouduitte vangiksi, mutta pääsitte karkuun?"

"En epäile sitä", vastasi Block. "Olen varma siitä, että kaikki Kerjäläiset luulivat, nähdessään minun kaatuvan, että olin joko kuollut tai vaarallisesti haavoitettu."

Inkvisiittori asteli taas ääneti edes takaisin, ja Block seurasi silmillään pienen miehen askeleita, niinkuin koira isäntäänsä. Kummallista oli nähdä, kuinka suuresti Gerard Block ja veli Sextus erosivat toisistaan -- mies, joka kopeasti puhutteli Hannua, vieläpä Galamaakin, ja se, joka nöyrästi kohteli inkvisiittoria; isänmaallisen liittokunnan jäsen oli kokonaan toinen kuin jesuiitta-seuran inhottava ja luihu orjamainen palvelija.

Inkvisiittori kyseli vielä yhtä ja toista Blockilta ja lausui sitten hitaasti vakavalla äänellä:

"Hyvä! ottakaa selville, missä Galama on. Annan teille kolme vuorokautta aikaa. Seitsemännen päivän illalla lähtevät täältä kahdet vaunut Gentiin sitä tietä, joka käy metsän lävitse. Toisessa on Agnes ja Maria, toisessa Hannu. Sillä paikalla, missä kaksi tammea on yhteen kasvanut, Hornan suun lähellä, tulee teidän ja kerjäläisten odottaa heitä ja koettaa heitä pelastaa, joukko keveitä ratsumiehiä seuraa vähän matkan päässä, ja toinen joukko tulee vastakkaiselta suunnalta, estääkseen heidän pakoaan. Kun kerjäläiset turhaan koettavat avata lujasti lukituita vaunuja, saartaa ratsuväki heidät joka puolelta. Koettakaa ennen kaikkea saada Galama käsiinne. Ei hätää mitään, vaikka kaikki muut pääsisivät pakoon, koska kerran tiedämme heidän pesänsä. Mutta jos ette löydä häntä, täytyy teidän palata tänne 7:nen päivän aamulla. Menkää nyt ja suojelkoon teitä Pyhä Neitsy! Palkkanne on oleva ansionne mukainen."

Parin minuutin päästä oli urkkija kääriytynyt viittaansa ja jättänyt huoneen. Inkvisiittori tuijotti oveen, josta toinen oli mennyt, ja puhui itsekseen aivan kuin unissaan:

"Jos hän kerran joutuu käsiimme ja näkee sisarensa ja lemmittynsä silmäinsä edessä, saamme tiedon hänen salaisuudestaan ennen viikon kuluttua. Ja Agnes" -- jatkoi hän -- "joka on niin nuori, niin kaunis, niin uljas, niin puhdas, kuka olisi luullut, että hänestäkin tuli häijyläisen lapsi? Meidän täytyy koettaa pelastaa niin kallis helmi ikuisesta perikadosta."

XIV

Eläköön Geusit!

Watermaelin tie kulki Brüsselistä suuren Soigné-metsän etureunaa myöten, kääntyi siitä pohjoiseen päin Senne-joen haaran poikki ja yhtyi Gentin valtatiehen. Näihin aikoihin se oli likainen, ränsistynyt ja sangen ikävä tie, jota tuskin muut käyttivät kuin ne, joilla oli asiaa etäisiin metsäkyliin sen varrella. Osaksi se suikerteli metsän läpi, jonka varjoissa illan hämärä vallitsi keskipäivälläkin. Toinen osa kävi pitkin nevaa ja savimaata, missä se sateisilla ilmoilla muuttui lokalammikoksi. Kasvoipa sen vieressä paikoittain lyhyttä viidakkoakin, joka ei missään ollut neljää jalkaa korkeampaa; mutta voi sitä matkamiestä, joka ei tietänyt näitten paikkojen petollisuudesta! Usein sattui niin, että varomaton metsästäjä tai kokematon kulkija, nähdessään liikkeelle hypähtävän jäniksen tai jotakin muuta houkuttelevaa, uskalsi astua pensastoon, joka vihantana rehoitti hänen edessään, ja hukkui äkkiarvaamatta sen kuiluihin. Suo, niin vetelä ja viekas, kuin ikinä suo voi olla, hyllyi pensaitten alla. Polkuja oli kyllä, joita pitkin pääsi turvallisesti kulkemaan, mutta askelkin vain syrjälle -- ja armoton, mutainen syvyys nieli kurjan kulkijan ijäksi päiviksi.

Ei kukaan osannut selittää, minkätähden tie oli tällaista. Taikauskoinen rahvas kammoksui näitä paikkoja ja pysyi niistä erillään, koska se luuli, että jokin häijy haltija, kenties paholainen itse mekasteli siellä. Olipa monella se varma usko, että sieltä kävi tie Manalaan, ja kun sinisiä liekkejä usein nähtiin liehuvan näillä paikoilla, kasvoi tuo usko siitä vielä vahvemmaksi. "Hornan suu" -- siksi rahvas nimitti tätä paikkaa -- pelotti melkein jokaista ihmistä eikä kukaan kuitenkaan voinut osoittaa sen oikeata paikkaa. Se, jolla kenties oli paremmat tiedot asiasta, salasi ajatuksensa peljäten, että häntä pidettäisiin pakanana, joka rohkeni vastustaa näin yleistä uskoa.

Vähän matkaa siitä paikasta, missä metsän solakat puut loppuivat ja matala viidakko alkoi, kasvoi kaksi tammea, yksi kummallakin puolen tietä, jotka noin sata vuotta erikseen kasvettuaan olivat päättäneet viettää loput elämäänsä yhdessä. He ojensivat tuuheat käsivartensa tien yli ja syleilivät toisiaan, milloinkaan enää eroamatta. Holvikaarta, joka näin oli muodostunut tien yli, piti kansa maanalaisen pimentolan porttina ja tätä paikkaa kartettiin ja kammottiin luonnollisesti tästä syystä niin paljon kuin suinkin oli mahdollista.

Kaksi miestä seisoi toisen tammen runkoon nojautuen, siten ettei heitä voinut nähdä tieltä päin. Molemmilla oli kierteleväin Geusein tavallinen asu, rintahaarniska, kohohousut ja huopahattu. Kupeella oli miekka, vyössä pistoolipari ja nuoremmalla vielä sen lisäksi pitkä puukko.

"En käsitä, miksi he tulevat juuri tätä tietä", sanoi Galama, sillä hän oli nuorempi heistä.

Hän oli hyvin vaalea ja hänen kasvoistaan näki, että jokin asia häntä pelotti. Hän seisoi selkä vasten puuta ja kädet ristissä rinnalla.

"Vakuutan teille, Yonker", sanoi hänen toverinsa, joka ei ollut kukaan muu kuin tuttavamme Block, "että kuulin heidän puhuvan tästä tiestä. Olin viereisessä kammiossa oven takana, joka ei ollut lukossa ja jota sotamies vartioi. Olin nukkuvinani ja kuulin selvästi pienen inkvisiittorin sanovan, että koska herttuan armeija sinä ja seuraavana päivänä marssi Frieslantiin päin, heidän ei sopinut matkustaa Gentin valtatietä, jonka ratsurykmentit, kanuunat ja tavarakuormat tukkivat aivan umpeen, ja onhan tämä tie, kuten tiedätte, yhtä hyvä ja lyhyt kuin valtamaantiekin."

"Ja millä kumman keinolla pääsitte karkaamaan?" kysyi Galama, silmäillen Blockia mielihyvällä. "Ei varmaankaan ollut lastenleikkiä pötkiä tiehensä keskikaupungista, kun sotamies valvoi ja vartioi teitä ja inkvisiittorit häärivät ympärillänne."

"He jättivät taskuni tutkimatta. Minulla oli puukko taskussa. Sotamies, joka luuli minun nukkuvan, seisoi selin minuun päin. Leikkasin poikki köyden, jolla minut oli sidottu, ja hyppäsin pystyyn. Läimäytin kerran nyrkilläni miestä ohimoille ja hän keikahti. Hän makasi kuin härkä liikahtamatta. Nämä ovat hänen haarniskansa ja housunsa, kypärän heitin menemään. Pääsin onnellisesti portaita alas ja tulin keittiöön, jossa näin piian istuvan. Käskin hänen, niin totta kuin hän rakasti emäntäänsä, viedä hänelle paperilipun, jonka kirjoitin keittiössä ja jossa käskin Hannun huutaa heti kun hän näkisi meidät. Joku vartia näki minut, minä ulos akkunasta ja koko kaupunki minua takaa-ajamaan -- enkä todella itsekään ymmärrä, kuinka hengissä pääsin tänne. Mutta en kadu retkeäni. Vaikka kreiviraukat tällä hetkellä luullakseni jo ovat Tuonen tuvilla, olemme kuitenkin julkisesti näyttäneet, että paheksumme tuota julmaa verenvuodatusta."

"Uljas ystäväni", sanoi Galama, ilmeisesti liikutettuna toverinsa puheesta, "jos he eivät olisi riistäneet minulta isäni omaisuutta, antaisin teille paremman todistuksen ystävyydestäni ja kiitollisuudestani. Ottakaa nämä kultavitjat muistoksi ja jos joskus osutte Brielin seuduille, menkää parooni Galaman lesken luo, ja poikansa tähden kohtelee hän teitä yhtä hyvin kuin minua itseäni."

Ja ottaen kaulastaan komeat kultavitjat, joihin oli kiinnitetty kultainen kerjäläismitali, ripusti hän ne Blockin kaulaan.

"Ja mihin aijotte lähteä, Yonker, kun tämä yritys on päätetty?" kysyi Block, tuokion vaiti oltuaan, jolla välin hän vaihto-lahjaksi oli Galamalle antanut oman mitalinsa; "sillä luullakseni käy olo täällä vaaralliseksi".

"En tiedä, enköhän joudu tässä ottelussa surman omaksi", sanoi Galama, "mutta jos Jumala ja Pyhä Neitsyt ovat minulle armolliset, ryhdyn jälleen entiseen ammattiini. Se tosin ei tuota paljon voittoa", lisäsi hän hymyillen, "mutta siitä on kunniaa ja hyötyä, ja koska ei kukaan muu siitä huoli, on minulla sitä enemmän syytä sitä hoitaa".

"Minun mielestäni meidän ammattimme tuottaa kyllä voittoa", sanoi Block, "varsinkin jos pääsemme ryöstämään jotain rikasta pohattaa tai kirkkoa. Mutta vaarallinen se on, sen myönnän".

"Minä en ryöstä", sanoi Galama rypistäen otsaansa. "Ne kirjeet, joita kuljetan -- mutta tässähän koko väkemme palajaa retkeltään."

Molemmat katsoivat taakseen. Joka haaralta tuli aseellisia miehiä pensaitten takaa lähestyen paikkaa.

"He tulevat todellakin, Yonker", sanoi eräs Kerjäläinen järeällä äänellä, "nyt hyvä selkäsauna ratsumiehille Hannun tähden ja vähäinen viaton ryöstö minulle!"

Paikalle oli kokoontunut noin kahdeksantoista miestä, kaikki puettuina niinkuin Galama ja Block. Galama astui heidän keskelleen.

"Meidän sijamme on puitten alla ja takana", sanoi hän. "Block ja minä seisomme kumpikin oman tammen takana ja ammumme ensi laukauksen. Mutta pysykää piilossa, kunnes kuulette minun huutavan, sillä loppujen lopuksi tämä voi olla pelkkää petosta. Muistakaa ensin tappaa hevoset ja sitten ampua miehet, jos niin tarvitaan, mutta älkää suotta surmatko ketään. Kävi tämä seikka kuinka kävikin, tulee meistä ero ikipäiviksi. Onko kukaan teistä huomannut väijyviä vihollisia?"

Kaikki vastasivat kieltävästi, mutta muutamat arvelivat, että vaunujen suojelusväki näytti liian vahvalta.

"Hyvä", sanoi Block, "sitä suurempi kunnia meille. Kas, tuolla he tulevatkin."

Rattaiden ratinaa kuului vähän matkan päästä ja silmänräpäyksessä katosi joka ainoa Kerjäläinen tieltä. Pyörien kolina kävi yhä kovemmaksi. Vihdoin ilmestyi tien mutkasta vaunut, neljä hiljalleen juoksevaa hevosta edessä ja neljä rakuunaa vieressä; näitä seurasi heti toiset, sekä yhtä monta hevosta ja rakuunaa. Kaksi rakuunaa päätti matkueen. Joka toisen hevosen seljässä istui ajaja ja ruoskien sekä kannusten avulla lähestyivät molemmat vaunut vitkalleen tammi-paria. Toiset vaunut olivat jo puoleksi päässeet puitten portista, kun taisteluhuuto kajahti. Kaksi tarkkaa laukausta kaatoi ensimäisen hevosparin. Kauhea riemuhuuto kajahti ilmoille ja heti nousi ankara sekamelska. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin pistoolien paukkinaa, miekkain kalsketta, taistelevain huutoa ja haavoitettujen voihkinaa, eikä näkynyt muuta kuin savua ja pölyä.

Äkkiä remahti toinen riemuhuuto. Hannun pää ilmestyi toisten vaunujen akkunasta ja hän tervehti ystäviään. Rakuunat sukaisivat pakoon. Kymmenestä pääsi vain neljä hevosella matkoihinsa, kolme pakeni jalkaisin; muut makasivat kuolleina tai haavoitettuina maassa.

Kerjäläiset olivat tarkoin totelleet käskyä ja ensin tähdänneet hevosia. Ne makasivatkin melkein kaikki kuolleina tai haavoitettuina.

Nyt alkoi hurja ryöstäminen. Mistään välittämättä Kerjäläiset syöksivät kaatuneitten kimppuun, joista kaksi kolme kuului heidän omaan joukkoonsa, kaivoivat taskut putipuhtaiksi ja leikkasivat pois mitä ei muuten saatu irti. Kaikki kelpasi heille.

Galama oli sillä välin rientänyt ensimäisten vaunujen luo, joissa hän keksi Agnesin. Tämä oli sillä aikaa kuin taistelu riehui hänen ympärillään, noussut istuimeltaan ja laskeutunut polvilleen vaunujen pohjalle, osaksi väistääkseen kuulia, osaksi rukoillakseen Kerjäläisten puolesta, sillä hän oli jo eroittanut Karelin äänen.

"Agnes! Agnes! Katso tänne! Minä se olen, Karel!" huusi hän innokkaasti, katsoen aukosta vaunuihin, sillä akkunaksi ei tuota henkireikää käynyt sanominen.

Agnes nosti silmänsä ja hypähti Galaman nähtyään seisoalle.

"Avaa vaunut", huusi hän iloisesti ja painoi sisäpuolelta ovea.

Mutta tässä kohtasi heitä arvaamaton este.

Jokainen, joka kerran on käynyt jossakin muinaiskalukokoelmassa, on epäilemättä huomannut nuo raskaat, puisevat laatikot, joita näihin aikoihin käytettiin matkavaunuiksi. Nämä olivat neljän istuttavat vaunut, ylhäältä väljemmät kuin alhaalta. Etupuolella ja kummassakin sivuseinässä oli niin iso aukko, että pää juuri mahtui siitä. Puu-ainetta oli vaunuissa vahvalta ja ovi lukittiin niin kuin nykyajan rautatievaunuissa, siten että sisälläolija ei omin voimin päässyt ulos, vaikka henki olisi ollut vaarassa.

Galama nyki ja veti, huusipa vielä muitakin avuksi. Ovea taottiin ja mäntättiin miekoilla ja pistoolinperillä, mutta turhaan. Se pysyi lukossa. Blockin huulilla, joka oli puuhaavinaan yhtä uutterasti kuin muutkin, väikkyi hieno hymy. Tällä välin oli ystävämme Hannu samassa pinteessä. Koska hänen kätensä ja jalkansa olivat siteissä, huusi hän eräälle läheiselle Kerjäläiselle, että tämä leikkaisi hänen siteensä poikki. Se tapahtuikin ja Hannu yritti nyt itse survaista ovea auki, mutta se ei järkähtänytkään; toinen yritys ei onnistunut paremmin.

"Kuinka!" huusi hän, "täytyykö minun jäädä vangiksi tähän viheliäiseen laatikkoon, kun jo olen päässyt näin pitkälle?"

Hän nousi istuimelle ja ponnisti selkäänsä vasten vaunujen kattoa. Hän ahdisti linnaa sen heikommalta puolelta. Katto rotkahti rikki ja Hannu pääsi ulos. Hän riensi heti niitten vaunujen luo, joihin Agnes oli salvattu.

"Hevosväkeä tulee", huusi hän, "Herran tähden kiirehtikää! Kenellä on ladattu pistooli?"

Hänelle tarjottiin kolmea neljää. Hän otti yhden, käänti sen suun vastahakoiseen lukkoon päin ja huusi Agnesille:

"Varokaa, neiti Agnes. Nojaukaa niin paljo kuin voitte taapäin." Sitten hän laukaisi. "Hannu se poika on, joka huonot lukot korjaa", huusi hän riemuiten, kun kuula, joka painoi melkein luodin, löi lukon murskaksi.

Galama tempasi kohta oven auki. Mutta hän säpsähti, sillä suuri pirsta oli lentänyt Agnesin niskaan. Runsas verivirta valui haavasta ja punasi tytön vaatteita. Agnes parkaisi kerran ja vaipui pyörtyneenä sulhonsa syliin.

On vaikeata kuvata Kerjäläisten hämmästystä, kun he näkivät Agnesin makaavan maassa ja pitävän kaunista päätään armaansa polvella, samalla kun tämä tuiman kiivaasti repi rikki liinakauluksensa ja koetti sillä ehkäistä verenvuotoa.

"Älkää peljästykö", sanoi Block rauhallisella äänellä, sysäten syrjälle kaksi miestä. "Olen tutkinut lääketiedettä ja saan tuon helposti parannetuksi. Sallikaa minun laskea hänen päänsä polvelleni."

Tehtiin niin kuin Block oli tahtonut. Hän repäisi, palan nenäliinastaan ja alkoi tutkia haavaa.

"Agnes! Agnes!" huusi Galama, tarttuen tytön käteen ja suudellen sitä; "puhu minulle!"

"Yonker", sanoi Hannu, koskettaen herransa olkapäätä, "rakuunat ovat tulossa, paetkaamme, ennenkuin meidät hakataan palasiksi".

"Niin", huusivat Kerjäläiset, "paetkaamme, muutamat meistä kantavat neitoa".

"Paetkaa te!" huusi Galama, tuimasti katsellen heitä. "Minä jään tänne, tätä neitoa ei sovi kuljettaa mihinkään -- hän on kuolemaisillaan."

Samalla avasi Agnes silmänsä ikäänkuin kumotakseen tämän lauseen. "Pakene!" kuiskasi hän ja meni taasen tainnoksiin.

"Älkää peljätkö! Meidän ei tarvitse ensinkään huolia ratsuväestä", sanoi Block lujasti ja sitoi hitaasti haavaa. Hän oli pinnistänyt kuuloaan äärimmilleen ja hänen kasvonsa kävivät yhä levottomammiksi. Vihdoin kuvastui niillä ilonvälähdys ja hän lausui välinpitämättömästi:

"Me olemme vähintään 9 peninkulman [Englannin] päässä kaupungista ja ennenkuin pakolaiset ehtivät saamaan apua sieltä, olemme jo kaukana poissa. Tämän tytön tila on arveluttava."

"Sinä valehtelet, mustakarvainen koira", huusi Hannu. "Luuletko ettei minun kuljettamisekseni Brüsselistä Gentiin tarvita enempää kuin kymmenen miestä? Olen nähnyt heitä sata enkä tiedä, mikseivät he jo ole täällä. Tulkaa, Yonker, Jumalan tähden tulkaa! Te olette itse haavoitettu ja teistä vuotaa verta. Paetkaa! Minä kuulen heidän tulevan; minä kannan Agnesia." Ja uskollinen palvelija aikoi nostaa tytön syliinsä.

Galama oli kahden vaiheilla, mutta Block kohotti kättään.

"Älkää kajotko potilaaseeni", sanoi hän, "jos ette tahdo tappaa häntä".

"Jättäkää meidät oman onnemme nojaan", huusi Galama, hyppäsi seisoalleen ja veti miekkansa.

Mutta hän horjahti ja kaatui maahan. Verta juoksi hänen polvestaan. Joku sotamies oli ampunut häntä, vaikkei hän ensi kiihtyneessä mielentilassaan tuntenut haavaa.

"Ah!" sanoi hän katkerasti, "paetkaa, jos mielenne tekee, mutta jättäkää minut tänne Agnesin kanssa".

Samalla tuli muuan Kerjäläinen, joka oli käynyt tien mutkassa asti, juosten voimainsa takaa.

"Rakuunat!" huusi hän, "pelastakoon kukin itsensä!"

"Jopa vihdoin", huokasi Block tuskin kuuluvalla äänellä, kun hän erotti raskaan töminän, joka läheni nopeasti ja kävi yhä kovemmaksi.

Mutta vaikka hän niinkin hiljaa oli lausunut tuon sanan, oli Hannu sen kuitenkin kuullut.

"Ahaa!" huusi tämä riemuissaan, "vai vihdoin siis? Tuossa saat vihdoin!"

Ja jesuiitta kellistyi vinkeästä korvapuustista taintuneena maahan. Nyt nosti Hannu Agnesin syliinsä kuin pienen lapsen. Tällä hetkellä ilmestyi tien mutkasta parvi ratsumiehiä; kun he huomasivat Kerjäläiset, päästivät he ilohuudon ja iskivät kannuksensa hevosten kylkeen. Kerjäläiset aikoivat hajota joka taholle, kun Hannu lausui ääneensä:

"Tulkaa perässäni Hornan suuhun, ja pitäkää huolta Yonkerista. Eläköön Geusit!"

Tämä oli sana paikallaan, sillä ratsuväki tulla tömisti jo täyttä laukkaa. Hannu juoksi Kerjäläiset kintereillään; Galama nojautui Hagendorpiin. Muutamilla askeleilla pääsivät he suolle, samalla kun toinen ratsumiesjoukko vastakkaiselta taholta ryntäsi tielle. Hannu pujahti pensaisiin ja pakeni polkua pitkin, jonka hän aivan hyvin tunsi. Siinä oli tuskin tilaa yhdelle, mutta Kerjäläiset seurasivat peräkkäin Hannua, joka juoksi vinhaa vauhtia eteenpäin ja kuulivat kumarruksissaan, kuinka kuulat vinkuivat heidän päittensä ylitse.

"Tänne he eivät voi seurata meitä", sanoi Hannu nauraen. "Kas, kuinka he hyppivät!"

Kerjäläiset katsoivat taaksensa ja näkivät kauheita seikkoja. Kun rakuunat huomasivat vihollisensa katoavan matalaan viidakkoon, päästivät he riemuhuutoja, koska he nyt varmaan luulivat saavansa nämä kiinni. Harvat heistä tiesivät, kuinka vaarallinen maan pohja oli, ja näitten varoituksia ei kukaan ottanut kuullakseen. Molemmat joukot hyökkäsivät melkein yhtaikaa pensastoon ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa parkunaa, kirouksia, avunhuutoja ja katkonaisia rukouksia. Joka silmänräpäys nähtiin joku pää vajoavan, joku kypärä tai käsi katoavan. Ne, jotka jäivät jälkeen, katselivat vihoissaan ja surullisina toveriensa maineetonta kuolemaa, ja heidän raivonsa yltyi vain, kun vähän matkan päässä kohosi huopahattu miekan nenässä pensasten yli ja huuto: "Eläköön Geusit! Eläköön Yonker Vilhelm!" kajahti tyynessä ilta-ilmassa.

XV

Kuoleman kielissä.