Part 10

"Ja oletteko te niin hurskas ja innokas pyhän kirkkomme tytär, että te luovutte yölevostanne, viettääksenne aikaanne rukouksissa?"

Agnes silmäili tyynesti kysyjää ja sanoi:

"Ei, en ole."

Inkvisiittori katseli ensin häntä, sitten Hannua.

"Tyttäreni, tyttäreni! mitä tuo tietää?" sanoi Hannu nuhtelevalla äänellä, koettaen kasvojensa eleillä antaa Agnesille mitä selvimpiä viittauksia siitä, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Mutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti päätänsä ja sanoi:

"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei ole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni."

"Herra", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta, "pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö on saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja palauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella hänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj -- sieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja hurskaan lapsen kuin minä itsekin olen."

"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!" sanoi vieras ankarasti ja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, "älkää enää saastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että teidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä. Sotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole aseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme kauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko todella on häneen juurtunut."

Hannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi havainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui tikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani hän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:

"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!" (Tapahtukoon Sinun tahtosi.)

Sotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla ilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet piirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja jättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.

Vlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian sillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata ja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta jälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena viinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon, tyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten välkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat köytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.

"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!" huusi hän vapisevalla äänellä. "Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes! Agnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!"

Ja vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen mielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka katseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä äänellä:

"Oli sekin aika, jolloin te mieluummin olisitte vapauttaneet kuin vanginneet tyttäreni. Eikö teidän kiitollisuutenne kestänytkään sen kauemmin?"

"Sellainen aika oli", vastasi inkvisiittori, "mutta se on mennyt".

Vlossert peräytyi pienen miehen kylmäkiskoisen katseen edessä; mutta kun hän näki tyttärensä, joka seisoi sotamiesten keskellä, pää puoleksi käännettynä isästä pois, näytti hänen rohkeutensa vielä kerran heränneen, sillä hän sanoi:

"Minkä syytöksen nojalla tyttäreni joutuu vankeuteen, herra inkvisiittori? Voitteko näyttää minulle jonkin hallitusvallan vahvistaman vangitsemiskäskyn? Sillä te tiedätte aivan hyvin, että minun, kun sain tehtäväkseni hoitaa tätä kartanoa, piti vannoa, etten sallisi panna ketään kiinni sen seinien sisäpuolella ilman laillista käskyä, eikä tätä valaa, minun tietääkseni, ole koskaan julistettu mitättömäksi."

"Ei minunkaan tietääkseni", vastasi inkvisiittori, vetäen povitaskustaan paperin. "Mutta tästä te näette, että minulla on laillinen käsky ottaa kiinni neiti Agnes Vlossert ja Yonker Karel Galama, jotka yhdessä muitten kanssa ovat solmineet salaliiton Hänen Ylhäisyyttänsä herttuaa vastaan, pelastaakseen erään tämän linnan vangeista, kreivi Lamoral Egmontin."

Ja pieni mies iski silmänsä onnettomaan kartanon hoitajaan, joka piti paperia vapisevassa kädessään.

"Galama!" toisti hän koneellisesti. "Galama! Uskaltaisiko hän tulla tänne sellaisissa aikeissa?"

Vähän aikaa näytti hän ällistyneeltä ja silmäys, jonka hän loi sotamiehiin, oli aivan tylsä. Mutta äkkiä astui hän heitä kohden, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti:

"Pyhän haltijaemomme St. Gudulan kautta! Tässä on varmaankin joku erehdys. Galama? Tuo paksu, lihava munkki ei ole sisareni poika. Hän käy vasta kahtakolmatta ja tuo -- mitä, se on Ha --."

"Niin, poikani", sanoi Hannu, keskeyttäen hänet parhaaseen aikaan, "näetkö kuinka nuo sotamiehet hätyyttävät sinun rippi-isääsi? Sano heille, mihinkä pyhään veljeskuntaan minä kuulun ja laske minut heti vapaaksi."

Taitavimmankin maalarin olisi ollut sangen vaikea kuvata kartanon hoitajan kasvoja, kun hän kuuli nämä sanat. Kului muutama silmänräpäys, ennenkuin hän tajusi, että Hannu oli Galaman sijaisena, ja hän ennätti tointua hämmästyksestään. Mutta sitten heräsi hänessä ääretön vimma. Heristellen nyrkkiänsä Hannulle, puhui hän käheällä äänellä:

"Kolmesti kirottu sinä ja sinun herrasi! Kauheimmat rangaistukset kohdatkoon sinua tässä ja toisessa maailmassa, sinä pääkapinoitsija, sinä kyykäärme! Eikö siinä kyllin, että minä olen elättänyt ja holhonut sinun herrasi sisarta, tarvitsiko hänen vielä lähettää sinut viettelemään minun hurskasta tytärtäni ja houkuttelemaan häntä siihen perikatoon, johon itse olet sovelias joutumaan?"

Viimeinen syytös näytti kipeästi koskevan Agnesia. Hän ei näyttänyt kestävän sitä ajatusta, että hän oli pettänyt isäänsä, sillä kun nuo sanat lausuttiin, loi hän surullisen silmäyksen isäänsä Ja peitti kasvonsa käsillään. Toinen ilmeisesti ymmärsi tuon liikkeen, sillä hän kysyi vapisevalla äänellä:

"Kuinka, Agnes, eikö hän ole sinua pettänyt? Onko tyttäreni vapaaehtoisesti ruvennut liittoon isäänsä vastaan hänen ja kuninkaan vihamiesten kanssa? Sano, että sinä luulit häntä isä Florisziksi, sano, ettei sinulla ollut mitään pahoja aikeita!"

Kun Agnes nyyhkyttäen ja kasvojaan peittäen seisoi siinä eikä uskaltanut katsoa isäänsä ja tämä sydäntä särkevällä äänellä kysyi uudelleen samaa asiaa, kuului portailta melua ja naisen ääni kysyi kiivaasti:

"Missä hän on? Oi, sallikaa minun nähdä häntä! Agnes!"

Inkvisiittori rypisti otsaansa. Mutta ennenkuin hän ehti sulkea vähäisen kammion avoimen oven, syöksi Maria sisään, hiukset hajallaan pitkin selkää ja kasvot kalman kalpeina. Kun hän huomasi joukon edessään -- kartanonhoitajan, jonka kasvot olivat luonnottomasti vääntyneet, inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, ja armaan Agnesinsa sotamiesten keskellä -- jäi hän hetkeksi seisomaan ja painoi kättään otsaansa vastaan. Sen jälkeen huusi hän kimeästi: "Oi Agnes! se on vihdoin tullut!" ja riensi serkkunsa syliin, sotamiehistä huolimatta, jotka olivat niin hämmästyneitä, etteivät he ensinkään estäneet häntä. -- Ja oven suussa seisoi toinen munkki, joka pilkallisella hymyllä katseli tätä kohtausta.

XII

Liha on heikko.

Inkvisiittorilta alkoi kärsivällisyys loppua. Koko kohtaus oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta hänestä, joka oli tottunut toimimaan salaa ja ääneti, kävi tuokin aika pitkäksi. Hän aikoi juuri käskeä viemään vangit pois, kun Maria kääntyi, loi kyyneltyneet silmänsä häneen ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Oi, herra, älkää kuljettako häntä pois. Hän on syytön, hän ei ole tehnyt mitään. Lähettäkää nuo pois", ja hän osoitti sotamiehiä.

Maria ei huomannut Hannua, joka seisoi hänen takanaan kylmänä ja jäykkänä katsellen näytelmää.

"Niin, Maria, lapseni", sanoi kartanonhoitaja, tarttuen kuin hukkuva oljenkorteen, "sano hänelle, että Agnes on hurskas tyttö ja että hän luuli tuota petollista valehtelijaa isä Florisziksi. He ovat todellakin vartaloltaan yhtäläiset."

"Todellako?" sanoi oven suusta munkki, joka ei ollut kukaan muu, kuin isä Florisz itse. Hän oli Hannua lyhyempi, mutta yhtä jäntterä, ja häntä olisi luullut Hannuksi, jos hän ei olisi puhunut, sillä hänen äänensä oli korkea ja heleä, mutta Hannun oli matala ja melkein jyreä. -- "Teidän ylpeä ja oppinut tyttärenne, herra kartanon hoitaja, ei voi puolustaa itseään sillä, että hän sanoo luulleensa toista miestä minuksi, sillä hänen oman määräyksensä mukaan minut laskettiin hänen huoneeseensa. Ja nyt kuulen, että hän on turvautunut toiseen veljeeni. Hänkö se on, jonka näen tuossa sotamiesten välissä? Mikä on --"

"Niin, veli Florisz", sanoi Hannu hartaalla saarnaäänellä, "tiedustelepa tilaani. Benedictus, qui venit".--

"Hiljaa!" sanoi inkvisiittori ankaralla äänellä ja kääntyen upseeriin jatkoi hän: "Käskekää väkenne erottaa nuo molemmat tytöt ja lähtekäämme pois."

"Silmänräpäys vain, isä Hubert", sanoi dominikaanimunkki, astuen esille. "Te aijotte erottaa nuo tytöt? Minun neuvoni olisi, että heidät vietäisiin molemmat yhdessä pois, koska he kumpikin ovat syypäät samaan rikokseen", ja kääntyen Vlossertiin lisäsi hän: "Ettekö tiedä, herra kartanonhoitaja, että harhausko on syvästi juurtunut teidän tyttäreenne ja että hän siihen jo on vietellyt serkkunsakin? Kysykää häneltä, voiko hän kieltää, että hän on puhunut pilkallisesti pyhästä kirkosta ja sen palvelijoista, siunatusta neitsyeestämme ja muista asioista, ja jos hän kieltää, kysykää häneltä, kuinka hän voi sen selittää, että tämä kirottu, harhauskoinen kirja oli hänen hallussaan, sillä minä löysin sen tänään hänen huoneestaan?"

Tämä oli aivan totta. Vaikkei Florisz vielä ollut Vlossertilta saanut mitään tietoa Agnesin harhauskosta, oli hän kuitenkin jo epäillyt kumpaakin tyttöä ja, Marian yksin ollessa, viekkailla kysymyksillä houkutellut tätä ilmaisemaan asian.

Kovaksi onneksi oli Agnes jättänyt pienen raamattunsa, josta hän oli lukenut, pöydälle akkunan eteen, ajattelematta, että hänen katkerin vihamiehensä niin pian jälkeenpäin kävisi huoneessa. Maria oli osaksi pöytäliinalla peittänyt kirjan, mutta onnettomuudeksi osui siihen rippi-isän silmä. Hän tarttui siihen ja katseli leimuavin silmin ensin nimilehteä, sitten kauhusta vaiennutta tyttöä. Vihdoin keksi hän ensi sivulla Agnesin nimen ja hymyili.

"Mitä tämä tietää, tyttäreni?" sanoi hän ja hänen katseessaan oli ilme, joka värisytti tyttöraukan sydäntä.

Tämä loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mitä osasikaan hän sanoa?

"Etkö sinä, tyttäreni, tiedä, että tämä on harhauskoinen kirja, jonka lukeminen on saattanut monen sinua nuoremman tytön polttoroviolle? Mutta", jatkoi hän, kun Maria oli ääneti, "minä näen siinä Agnes Vlossertin nimen. Sinun täytyy seurata minua hänen luokseen. Minun ei sovi jättää tätä seikkaa sikseen."

Maria nousi kuin unissa ja seurasi pappia huoneesta ulos; hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen jäsenensä vapisivat. Mutta käytävässä odotti häntä toinen pelästys. Isä Floriszin kysymykseen vastasi itkevä ja peljästynyt Gritta, että "neiti Agnes ja kartanonhoitaja olivat ylhäällä ja riitelivät muutamien sotamiesten kanssa." Kuultuaan tämän riensi Maria hakemaan Agnesia, jonka apua hän nyt niin suuresti tarvitsi. Portailla oleva vartia ei uskaltanut pidättää häntä, varsinkaan kun isä Florisz seurasi häntä. Munkit olivat, näet, inkvisitsionin aikana melkein kaikkivaltiaita. Näin saapui siis Maria paikalle papin seurassa kesken äsken mainittua traagillista kohtausta.

Flaamin-kielinen raamatunkäännös oli siihen aikaan tuttu kirja. Kun munkki siis nosti sen ylös oli sen vaikutus läsnäolijoihin silmänräpäyksellinen. Kohta Agneskin, kirjan nähtyään muutti käytöksensä. Tähän saakka oli hän hellästi syleillyt serkkuaan, mutta nyt hän suoristautui ja hänen kasvoilleen tuli rohkea ilme. Hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy ja kallistaen päätänsä Marian puoleen, joka kätki kasvonsa hänen rinnalleen, kuiskasi hän:

"Ole nyt luja, Maria, ole luja, älä ajattele isä Floriszia, älä katsele tuota pientä inkvisiittoria, vaan ajattele, että Jeesus on täällä, joka on paljon voimakkaampi. Hän on meitä auttava."

"Me olemme hukassa tällä kertaa", mutisi Hannu, levollisesti mukaantuen uuteen asemaansa.

Kartanonhoitaja silmäili kirjaa ja kävi, jos mahdollista, vielä vaaleammaksi. Vaikka hän koko elinaikansa oli tottunut palvelemaan pappeja, tunsi hän kuitenkin tällä kertaa halua vastustaa heitä, ja jos se olisi käynyt laatuun, olisi hän varmaankin puolustanut rakastettua tytärtään. Inkvisiittori näytti älyävän hänen mielialansa, sillä hän lausui pontevalla, miltei uhkaavalla äänellä:

"Meillä on siis tässä kaksi kaunista marttyyria ja paitsi sitä tuo Geusi. Hyvä saalis!" ja hän katseli terävästi kartanon hoitajaa.

"En voi sitä uskoa, isä Hubert", voihki Vlossert. "Isä Florisz on varmaan erehtynyt. He eivät suinkaan ole harhauskoisia, ei minun tyttäreni eikä Maria. Tässä on epäilemättä joku väärinkäsitys."

Isä Florisz kurtisti otsaansa, mutta Hubert viittasi kädellään ja, kääntäen tuiman, armottoman katseensa Vlossertiin, sanoi hän:

"Saadaan nähdä." Sitten kääntyi hän Mariaan ja sanoi: "Ole hyvässä turvassa, tyttäreni, äläkä itke. Sinua ei mikään vaara uhkaa. Mutta sano enollesi, kartanon hoitajalle, ettet milloinkaan ole lukenut tuota harhauskoista kirjaa ja ettet sinä eikä orpanasi Agnes ole puhunut halveksien kirkosta."

Hän vaikeni ja kaikki olivat ääneti. Maria oli erotettu serkustaan ja seisoi vähän matkan päässä hänestä, peittäen kasvojaan käsillään, kyynelten valuessa hänen sormiensa lomitse.

Kun inkvisiittori, jonka sanat kaikuivat juhlallisilta ja mahtavilta, lakkasi puhumasta, värisytti tytön koko ruumista ja hän lausui itkulta tuskin kuuluvalla äänellä: "Minä teen sen, minä teen sen."

"Hän tekee sen, hän sanoo, ettei hän ole lukenut sitä kirjaa!" huusi Vlossert iloisena. "Voi, kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt! Minä annan kuusitoista naulaa vahatuohuksia --"

"Hiljaa, mestari Vlossert", sanoi inkvisiittori ja ilkeä hymy väikkyi hänen huulillaan. "Teidän riemunne on hiukan ennenaikainen ja parasta olisi, että pidättäisitte sitä vielä kotvasen." Sitten hän kääntyen värisevään tyttöön ja sanoi: "Tyttäreni, minua ilahuttaa, ettet ole uskonut sieluasi Lutherin kirotulle harhaopille, ja nyt tahdon, että sinä kuten kirkon uskollinen lapsi ainakin suutelet ristiinnaulitun kuvaa, joka riippuu isä Floriszin vyöltä. Olen varma siitä, että hän samalla päästää sinut synneistäsi."

Isä Florisz astui lähemmäksi ja tarjosi Marialle ristiinnaulitun kuvaa. Tyttö lankesi polvilleen ja tarttui vähäiseen ebenholtsiristiin.

"Maria! Maria!" kuului Agnesin ääni. "Älä suutele! Sinä olet luopunut uskostasi Antikristuksen palvelijain edessä. Malta mielesi Jeesuksen nimessä. Tätä pidetään osoituksena siitä, että sinä sydämessäsi olet paavilainen. Älä, Maria, älä suutele sitä!"

Maria oli Agnesin puhuessa painanut päänsä alas. Jokainen verenpisara oli paennut hänen poskiltaan ja hänen kätensä vapisi niin, että ristiinnaulitun kuva tuskin pysyi siinä. Vähän aikaa näytti siltä, kuin Agnesin sanoilla olisi ollut toivottu vaikutus. Mutta kun Maria katsahti ylös inkvisiittoriin, jonka pirullinen katse seurasi häntä, ummisti hän silmänsä ja sopertaen: "Pyhä Neitsyt!" painoi ristiinnaulitun kuvan huulilleen ja meni tainnoksiin. Inkvisitsionin kauhut, jotka hänestä näyttivät inkvisiittorissa saaneen ihmismuodon, pelottivat niin kovasti tyttöraukkaa, että se heikko usko, joka hänessä oli, aivan helposti petti.

"In nomine Domini te absolvo" [Herran nimessä päästän sinut synneistäsi], mutisi pappi kumartuen tukemaan hervotonta tyttöä.

"Näin kirkko kirvoittaa lapsensa synnistä, kun se ensin on heitä peljättänyt miekallaan", sanoi Agnes katkeralla äänellä.

Inkvisiittori kääntyi nopeasti häntä kohti.

"Entä sinä tyttäreni, etkö sinäkin halua suudella ristiä ja sillä todistaa olevasi ainoan autuuttavan kirkon hurskas lapsi?"

"En ikänä", vastasi Agnes peräytyen.

Hän lausui nuo sanat niin lujasti ja varmasti, ettei hänen mielialaansa käynyt epäileminenkään. Inkvisiittori näytti odottaneen tuota vastausta, sillä hän kääntyi kartanon hoitajaan ja sanoi:

"Te näette, kartanon hoitaja, etten ole suotta epäillyt."

Vlossert ei vastannut sanaakaan. Kun hän kuuli Agnesin vastauksen, vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta ja pelosta. Hän alkoi käsittää, että tytär oli häneltä mennyt, ja hänessä alkoi itää se ajatus, että vaara uhkasi häntä itseäänkin. Värisevin käsin ja huulin kääntyi hän inkvisiittorin puoleen.

"Pater Hubert! vanha ystäväni! Tuo on vain yltiöpäisen tytön hulluutta, tytön, johon olosuhteet ovat haitallisesti vaikuttaneet. Minä pyydän, minä rukoilen teitä --"

"Isä!" huusi Agnes, puoleksi surullisesti, puoleksi närkästyneenä, "minä en ole mikään yltiöpää. Minä olen yhtä tyyni kuin aina olen ollut, ja mieleni on selvän selvä. Minä sanon tälle inkvisiittorille, etten enää kuulu Roman kirkkoon, vaan olen Kristuksen kirkon jäsen. Hän vieköön minut pois, jos häntä haluttaa, ja armahtakoon Herra Jeesus kurjaa, onnetonta serkkuani."

"Niin, herra kartanon hoitaja", sanoi inkvisiittori Vlossertille, puhuen hillityllä äänellä, "tähän saakka olen tahtonut säästää uhkauksia, mutta nyt ilmoitan teille, että inkvisitsioni epäilee teitä. Teidän tyttärenne ja tämä toinen tyttö ovat jo kauvan aikaa suosineet harhauskoa, ja luuletteko etten minä tiedä, että tekin olette osallisena tämän yön vehkeissä? Katsokaa vain tähän, kenenkä käsialaa tämä on?" ja viekas jesuiitta näytti hänelle pääsykirjaa. "Olkaa varoillanne, mestari Vlossert; teitä pidetään silmällä. Luopukaa tyttärestänne, taikka, kautta pyhän neitsyeen, saatte itsekin mennä."

Kartanon hoitajalla ei ollut mitään vastaamista. Isku oli sattunut arkaan kohtaan ja hän oli nöyrtynyt tomuun asti inkvisitsionin hiidenkaltaisen haamun edessä.

"Viekää hänet mukaanne", mutisi hän, "ja suojelkoon Pyhä Neitsyt parhaimpia palvelijoitaan, Jeesuksen veljeskunnan isiä."

Inkvisiittori naurahti pilkallisesti. Hän kääntyi selin kurjaan Vlossertiin ja oli juuri aikeissa lausua jonkun käskyn sotilaille, kun alhaalta kuului kolinaa. Vaunut ajoivat kuninkaallisen linnan puolelta kartanon edustalle ja hevonen kuului nelistävän vastakkaiselta taholta.

Jokainen odotti, mitä tapahtuisi.

Joku palvelija tuli juosten portaita ylös ja lausui, vartiaa tervehdittyään, kuuluvalla äänellä:

"Hänen armonsa Ypresin piispa tulee puhuttelemaan vankeja."

Vlossert kääntyi inkvisiittoriin päin.

"Sallikaa Grittan hoidella tätä tyttöä", sanoi hän hiljaa, osoittaen Mariaa, ja lähti sitten huoneesta, katsahtamatta kertaakaan tyttäreensä.

Tällä hetkellä tuli toinen palvelija inkvisiittorin luo.

"Teidän korkea-arvoisuuttanne odotetaan alhaalla kärsimättömästi. Eräs ratsumies vartoo teitä pihalla ja lähetti teille tämän"; ja hän pani inkvisiittorin käteen pienen kultasormuksen.

Pater Hubert silmäili sormusta ja veti otsansa ryppyihin. Tuokion aikaa oli hän mietteissään; sitten sanoi hän upseerille:

"Saata molemmat vangit lämpimään kammioon ja vartioitse heitä hyvin, kunnes toisin käsketään. Te" -- sanoi hän kääntyen sanansaattajaan -- "noutakaa palvelustyttö Gritta tänne hoitamaan tätä neitoa, joka minun nähdäkseni nyt toipuu tainnoksista." Agnes heitti viimeisen silmäyksen Mariaan, jota isä Florisz tuki, ja seurasi sitten sotilaita toiseen kammioon. Käärien lyhyen viitan ympärilleen, kääntyi inkvisiittori toisaalle ja astui ovea kohti.

Samalla saapui Ypresin piispa, Vlossert ja vahtipäällikkö edellään, portaita ylös ilmoittamaan kuolemaa onnettomalle kreiville toisessa kerroksessa.

XIII

Herra ja palvelija.

Porstuaan tultuaan, silmäili inkvisiittori ympärilleen ja huomasi sen pimeimmässä nurkassa kookkaan miehen haamun, jolla oli huopahattu päässä ja yllään pitkä ratsastusviitta, joka ulottui hartioista jalkoihin asti. Hän näytti heti tuntevan kuka vieras oli, sillä tuokion tuumattuaan nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään ja lähti menemään portaita myöten alempaan kerrokseen; sinne päästyään hän astui kartanon hoitajan asuinhuoneeseen, jonka jo vanhasta tunnemme, ja heittäytyi nojatuoliin istumaan. Viittaan puettu vieras seurasi hänen jäljessään. Heti sisään tultuaan sulki tämä tarkasti ovet ja akkunat ja laski vielä akkunaverhot alas. Suoritettuaan tämän työn, jota inkvisiittori katseli välinpitämättömästi, kääntyi hän hänen puoleensa ja sanoi:

"Minun ei tee mieleni heittää omia aseitani vihollisten käytettäviksi."

Samalla hän otti hatun päästään ja kun hän vielä riisui viitan yltään, tuli esille vanha tuttavamme Gerard Block, puettuna alhaiseksi sotamieheksi ja kantaen kättään siteissä.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi inkvisiittori hiukan säälivällä äänellä, kun hän huomasi siteen.

"Hiukan vain", vastasi Block.

Tämän jälkeen oltiin muutama silmänräpäys vaiti.

"Yrityksenne on, luullakseni, mennyt pilalle vai kuinka?" kysyi inkvisiittori jälleen.

"On, vaan ei kokonaan", vastasi toinen.

"Oletteko varma, että vihdoin olette päässyt oikeille jäljille?"

"Varmempi kuin milloinkaan", vastasi urkkija.

"Ja kuinka teidän hankkeenne ei menestynyt?" kysyi isä Hubert.

"Siihen oli kokonaan syynä erään sotamiehen tyhmyys. Hän olisi siitä hyvästä hirtettävä ja neljäksi pienittävä", vastasi Block äänellä, joka osoitti kiihtymystä.

"Teidän tulee hillitä kiivasta luontoanne, veli Sextus", sanoi inkvisiittori tyynesti. "Vaikka te usein pidättekin seuraa yhteiskunnan hylkyjen kanssa ja teidän täytyy osoitella heidän käytöstään, ei siitä kuitenkaan saa olla mitään haittaa teidän hurskaudellenne. Istukaa ja kertokaa lyhyesti, mitä on tapahtunut."

Veli Sextus istui nuhteet saatuaan tuolille, suuresti pahoillaan siitä kuivakiskoisesta, pisteliäästä tavasta, jolla inkvisiittori oli häntä moittinut.

"Minä toivon, että annatte vikani anteeksi", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, "mutta kun ajattelen, että minä ilman yhden sotamiehen noloutta olisin tuonut teidän käsiinne kolme pahamaineisinta Geusiä, Treslongin, Galaman ja Verveenin, en voi olla suuttumatta, ja täytyyhän teidänkin, isä, myöntää, että tuo ajatus on kiusallinen."

"Sinun pitää antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän", vastasi pienoinen mies vakavalla äänellä. "Mutta onko tuo pääkapinoitsija Verveenkin läheisyydessämme?"

"Hän oli siellä", vastasi Block eli Sextus; "mutta minua ei kummastuta, jos hän tällä hetkellä on Treslongin kanssa matkalla Ranskaan. Suokaa minun lyhyesti kertoa, mitä on tapahtunut. Kun kaksi tuntia sitten tapasin teidät, sanoin että kaikki ansat ovat viritetyt saadaksemme Galaman kiinni ja kaikki muut joko kuolleina tai elävinä käsiimme. Mutta näyttää siltä kuin Kerjäläiset jotenkin olisivat muuttaneet suunnitelmiaan senjälkeen kun minä lähdin heidän luolastaan, sillä toinen mies, joka kiipesi köysitikapuita ylös, oli Galama, ja ensi hämmästyksessäni olin vähältä puhua pääni paulaan. Nyt riippui kaikki siitä, kuinka sukkelaan saisimme heidät saarretuiksi, jos mieli saada heidät elävältä käsiimme, sillä he ovat hurjapäistä joukkoa ja minä tiesin, että he taistelevat kuinka monta vastaan tahansa, jos on vähänkin menestymisen toivoa."

Hän taukosi ja heitti ikävöivän silmäyksen pöydällä seisovaan viinikannuun. Mutta inkvisiittori käski hänen jatkaa.