Part 2

_Kurman_. Niin ei hän siitä suutu. Hän on jo niin tottunut siihen, että minä teeri hänestä pilaa, ja jos hän jollain tavoin voi auttaa iloisen mielialan aikaansaamiseksi talossa, niin tekee hän sen mielelläänkin. Ja muutoin on hänellä sellainen kauhea sydämen rasvettuminen, että siihen ei voi tavalliset neulanpistot vaikuttaa.

_Aksel_. Ja neiti Gerda?

_Kurman_. Oh, hän ei teitä pelkää, sillä hän ei olleskaan usko tuohon nimettömään kirjeeseen.

_Aksel_. No se ilahuttaa minua äärettömästi, sillä olisipa minusta hyvin noloa olla väärässä valossa hänen silmissään.

_Kurman_. Vaikka olette tuskin häntä nähneetkään.

_Aksel_. Olen nähnyt hänet -- joka päivä ikkunastani. Hänellä on tapana istua tuolla suurella kivellä joka ilta.

_Kurman_. Uhrialttarilla, joksi hän sitä kutsuu. Gerda luulee, että jättiläinen on sen ennen muinoin siihen kuljettanut. Sieltä on kaunis näkö-ala.

_Aksel_ (hymyillen). Ei niin kaunis kuin minun ikkunastani.

_Kurman_. Veitikka! Kuulkaas nyt, jos meillä olisivat tässä lasit punssia, niin heittäisimme pois arvonimet, koska kerran olemme tulleet niin kuin jonkinlaisiksi rikoskumppaneiksi, mutta eikös käy päinsä, että me nuuskaamme veljenmaljat?

_Aksel_. Kyllä, kiitosta vain. Kaikki tavat ovat hyvät. Helsingissä olen minä "juonut" veljenmaljan juustossa ja leivässä ja tapahtui se eräänä yönä Punavuoren ja Albertin kadun kulmassa ja ne, joitten kanssa sen tein, olivat seitsemän tai kahdeksan iloista sielua, joita en ollut nähnyt sitä ennen enkä senjälkeen, enkä -- sivumennen sanoen -- silloinkaan, sillä oli pilkkosen pimeä. (Ottaa nuuskaa). Maljasi, setä.

_Kurman_. Stopp, poikaseni! Minun nimeni on Matti ja etkö häpeä, poika, kutsua sedäksi, sillä minä olen vasta neljäkymmentäkaksi-vuotias.

_Aksel_ (nuuskaa). No maljasi sitten, Matti! (Paiskaavat kättä). Ja nyt sytytän minä sikarin ja käyn istumaan tuonne nurmelle filosoofillisine lunttineni. Tänään olen ollutkin aika laiskuri ja minulla on vielä päivätaksastani paljon jälellä. Hyvästi siksi!

(Nyökähyttää Kurmannille, ottaa kirjansa ja menee oikealle perällepäin).

Seitsemäs kohtaus.

Kurman. Sitten Malla, ja Gerda.

_Kurman_ (panee tyytyväisenä nuuskataulikan kannen kiinni). Turkasen kelpo poika! Tämä historia tulee piristämään minua erinomaisesti näin kesäkuumalla.

(Malla ja Gerda tulevat nopeasti rakennuksen takaa; Gerdalla on pieni käsikori, jonka hän laskee pöydälle).

_Malla_. Oh, Herra Jumala, millaisessa kuoleman tuskassa minä olen ollut sinun tähtesi, rakas Matti! Joka hetki odotin, että hän hyökkäisi sinun kimppuusi keppineen ja silloin olisi ollut minun syyni, että lähetin Tiinan tuomaan sen tänne. Ja muutoin, mitäpä keppi tehoo heikkomieliseen, sillä niillähän ei ole mitään tuntoa ja voimia niillä on kuin kymmenellä tavallisella miehellä.

_Gerda_. No mitä oli hänellä sinulle, isä, sanottavaa? Ja mistä rikoksesta hän puhui?

_Kurman_. Ei hän puhunut mistään rikoksesta.

_Malla_. Mutta kuulinhan vallan selvästi hänen sanovan, että hän on suuri rikoksellinen ja -- Herra tietää, vaikka hän olisi murhaaja.

_Gerda_. Täti luuli ihan varmasti, että hän hyökkäisi sinun kimppuusi. Minulla oli koko työ estäessäni häntä leikkaamasta siteitä ja nyhtämästä vaatteen nukkaa valmiiksi siltä varalta, että sinä haavoittuisit.

_Kurman_. Vai olette te kuunnelleet. Ja rangaistukseksi siitä ette koko asiasta saa tietää mitään ennenkuin kolmen viikon päästä, kun herra Franck on matkustanut pois. Kas niin, älkää pyytäkökään! Ja sitä paitsi olen luvannut, etten ilmase hänen salaisuuttaan kellekään. Mutta niin paljon voin sanoa, että teidän pelkonne on vallan turha. Miesparan heikkomielisyys ei ole sitä lajia, että se voisi ketään vahingoittaa.

(Aksel tulee takasin oikealta, palava sikari suussa, ja katoaa toisten huomaamatta kiven taakse, johon istuutuu).

_Gerda_ (alakuloisena). Vai on hän sittenkin heikkomielinen! Sitäpä en olisi uskonut.

_Malla_. Jos _hän_ on heikkomielinen? Täysi hullu hän on, joka sinun olisi pitänyt huomata, kun näit, miten hän keppiä heilutteli.

_Kurman_. Nyt on kumminkin parasta, ettette häntä ajattele, vaan annatte hänen itsensä hoitaa itseään. Minä olen luvannut, että hän saa oleksia täällä kuukauden loppuun saakka ja lupaustani en ota takasin. -- Mutta nyt lähden hieman peltojani katselemaan. (Mallalle). Voit antaa minulle lasillisen sahtia ruokasäiliössä, niin ettei minun tarvitse odottaa.

(Menee vasemmalle).

_Malla_ (seuraten häntä). Se, joka vetää tänä iltana sohvan kamarinsa oven eteen, olen minä. Oi taivaan luoja, tätä surkeutta.

Kahdeksas kohtaus.

Gerda. Aksel.

_Gerda_ (seisoo hetkisen hiljaa ja katsoo suoraan eteensä, näyttää sitten ikäänkuin heräävän, menee hitaasti perälle, katsoo oikealle, nousee verkalleen kivelle ja käypi istumaan kasvot järvelle päin käännettynä ja kädet ristissä polvilla. Pian alkaa sakeita savupilviä kohota kiven takaa. Gerda tulee levottomaksi). Koivuillapa on tänään omituinen haju!

(Vavahtaa, kun näkee savua, ja tulee vallan kauhuihinsa, istuu kuin kivettynyt, nousee sitten varovasti ja aikoo lipua alas paikaltaan, mutta silloin seisoo Aksel jo hänen edessään lakki toisessa kädessä ja ojentaa toisen kätensä auttaakseen Gerdaa alas).

_Aksel_. Ehkä saan auttaa neitiä alas?

(Gerda vetäytyy ylemmäksi kivelle ja kääntää kasvonsa hänestä pois).

_Aksel:_ Suokaa anteeksi, pelotinko teitä, neiti Gerda? (Hän ei vastaa). -- Oletteko vihanen minulle?

_Gerda_. En.

_Aksel_. Kyllähän se oli poikamaista tuprutella sikaria siten, sillä olisihan minun pitänyt käsittää, että te pelästyisitte --

_Gerda_. Minä en tosiaankaan huomannut, että herra Franck loikoi kiven juurella ja --

_Aksel_. Ette -- ja siksi tahdoinkin jollain tavoin huomauttaa, muutoin ehkä olisin saanut vasten tahtoani kuulla yksinpuhelun ja sellaista en tahtonut.

_Gerda_. Minulla ei ole tapana puhella ääneen itsekseni, kuten -- (hillitsee itsensä).

_Aksel_. Kuten minulla on tapana tehdä, tarkotatte. Tämä Hannila on kyllä erinomaisen viehättävä paikka, mutta täällä taitavat olla hyvin ohuet seinät. Ja niitä saan myöskin kiittää siitä, että minulla on ollut toisinaan onni saada kuulla lauluanne.

(Istuutuu kiven alareunalle, joka siinä muodostaa kynnyksen tapaisen syvennyksen).

_Gerda_ (hämillään). Oletteko kuulleet? Tästä puolen pysyn hiljaa, kun tiedän teidän olevan sisällä.

_Aksel_. Ei niin, vaan laulakaa neiti, sitä hartaasti pyydän. Ette voi uskoa, millainen hyvä työ se on tällaiselle onnettomalle raukalle kuin minulle! Sen, joka on tuomittu päivät päästään vaivaamaan aivojansa ehdottoman yhtenäisyydellä ja moninaisuuden erkanemisella yhteydestä, tarvitsee välttämättömästi kuulla oikein kouraantuntuvia todistuksia siitä, että elämä virtailee hänen ympärillään reippaasti, jotta hän ei kuvittelisi kiivenneensä abstraktionisuuden pilviin asti ulottuvia tikapuita myöten suoraan Platonin idea-maailmaan.

_Gerda_. Te puhutte niin kummallisesti niin -- minä en totta tosiaan ymmärrä teitä olleskaan.

_Aksel_. Ettekö ole olleskaan turhamainen, neiti Gerda?

_Gerda_. Tahdotteko olla hyvä ja laskea minut täältä, sillä enhän voi ijänkaiken olla täällä kuin mikäkin virstantolppa.

_Aksel_. Vai niin, te tahdotte päästä vastaamasta kysymykseeni.

_Gerda_. Vaikka se onkin hieman tungetteleva, niin tahtoisin siihen vastata, kunhan vain tietäisin, mitä sillä tarkotatte.

_Aksel_. Tarkotan, että pidättekö siitä, että teitä ihaillaan? Miksi vetäydytte aina pois, kun näette, että -- että minä silloin tällöin tahtoisin nähdä vilahduksen kauniista kasvoistanne? Ettekö tosiaankaan ole turhamainen? Ja minä kun luulin, että kaikki naiset olisivat turhamaisia. Näettekös tuon kajavan? (Viittaa järvelle päin). Se uiskentelee edestakasin pitkin veden pintaa eikä väsy itsensä peilailemisesta. Lyönpä vetoa, että se on naaras.

_Gerda_. Olkaa niin hyvä ja laskekaa minut!

_Aksel_. Jollei se nimittäin ole metafyysillinen uros, joka syödä ahmii siinä mielessä, että ilmiö on ylösalasin käännetty peilikuva vedessä, siis täydellinen käsitys ideasta.

_Gerda_ (itku kurkussa). Päästäkää minut täältä sanon minä!

_Aksel_ (nousee seisoalleen ja ojentaa Gerdalle kätensä, johon hän ei kumminkaan tartu, vaan kiiruhtaa alas kiveltä). Kas niin, nyt olette vihoissanne ja menette luotani sisään.

_Gerda_ (uhmaillen). Enpäs ole vihoissani enkä --

_Aksel_. Ettekä mene sisään?

_Gerda_ (kuten äskenkin). En, minä poimin vattuja illaksi.

(Menee pöydän luo koria hakemaan).

_Aksel_. Aijotteko olla ahkera? Onnellinen se, joka sellainen voi olla!

_Gerda_ (joka on muuttanut jakkaraa vattupensaan luo). En minä ainakaan estä teitä olemasta.

_Aksel_. Saanko auttaa teitä?

_Gerda_ (poimien vattuja koriin). Kiitoksia -- mutta voiko kukaan luomisen herroista alentua vattuja poimimaan?

_Aksel_ (alkaa poimia). Oh, me alennumme tekemään toisinaan vieläkin halvempaa. Ja toiseksi, eihän kukaan minua näe, sillä teitähän minä en laske miksikään. Tehän olette jo minulle niin vihoissanne, että minulla ei ole mitään teihin nähden kadotettavana. -- Siirtykää tänne, neiti Gerda, niin istutte varjossa! Minä poimin kyllä auringonpaisteessa, sillä minä olen tottunut kärsimään.

_Gerda_. Miksi olisin teille vihanen?

_Aksel_. Siksi, että minä olen saastuttanut uhrialttarin sikarinsavulla, sillä tehän olette tottuneet ajattelemaan, että tuolta alttarilta kohoavat vallan toisellaiset uhrisavut -- ja siksi, että minä riistin teidän mielipaikkanne.

_Gerda_. Mistä te tiedätte sen olevan minun mielipaikkani?

_Aksel_. Tehän istutte siellä aina joka ilta kuuden ja seitsemän välillä, kuten olen nähnyt.

_Gerda_. Vai niin, te siis vakoilette minua.

_Aksel_. Sehän on oikeus, jota on kaikkina aikoina saanut käyttää vihollisiaan kohtaan.

_Gerda_. Vihollisiaan?

_Aksel_. Niin. Jos te olisitte ystäväni, niin osoittautuisitte te hieman ystävällisemmäksi kuin mitä nyt olette.

_Gerda_. Herra Franck on kai kuullut, että löytyy välitila ystävyyden ja vihollisuuden välillä.

_Aksel_. En ole, mikä sitten -- rakkausko?

_Gerda_. Eikä! Välinpitämättömyys.

_Aksel_. Niin, senpä sanonkin -- teidän välinpitämättömyytenne saattaa minut epätoivoon.

_Gerda_. Mutta mitä te sitten oikein tahdotte?

_Aksel_. Minä tahdon katsella teitä, puhella kanssanne tuulista ja ilmoista, samantekevä mistä hyvänsä. Minä asun teidän perheessänne ja teidän velvollisuutenne on tehdä oloni täällä niin hauskaksi kuin mahdollista. (Pistää vatun suuhunsa). Puhun isällenne siitä että olen kyllästynyt syömään omassa huoneessani. Luonnostaan minulla ei ole vähintäkään taipumusta viettää elämääni ijäisessä hiljaisuudessa kuin mikäkin pilaripyhimys. Minä rakastan Leibnitzin monadeja ihan hulluuteen asti ja jumaloin Kantin kategoorista imperatiivia mutta kaikkia näitä suurempi-arvoisena pidän sitä, että saan nähdä viehättävät kuopat poskissanne ja kuulla, kun te nauratte niin iloisesti ja visertäen -- kuin varpuset, kun ne näpistelevät kirsimarjoja puista.

(Pistää suunsa täyteen marjoja).

_Gerda_. A propos näpistelevät. -- Sitä kai tarkotitte äsken, kun sanoitte, että luomisen herrat toisinaan alentuvat sellaiseenkin, joka on --

_Aksel_. Olkoon menneeksi! Kuka osaa kerjätä, se oppii pian varastamaankin ja tässä olen nyt pitkän aikaa seisonut ja kerjännyt nuorelta tytöltä hänen ystävyyttään, toivossa että hän osottaisi edes hieman ystävällisyyttä. Mutta te olette sydämetön, neiti Kurman. Olenpa varma että te nauraisitte, jos jonain päivänä kuulisitte minulta menneen palan väärään kurkkuun ja että sen johdosta sain surkean kuoleman. (Gerda nousee ja aikoo mennä). Kas niin! Nyt puhumme vakavasti. Olen hieman hemmoteltu, hieman tungetteleva, hieman --- niin no, näettehän, millainen olen. Mutta voitte olla varma, että minä olisin kuten muutkin siivot ja järjelliset kansalaiset, jos vain sallisitte minun nauttia seurastanne. Minä lopetan kokonaan puhumasta hullutuksia, jos te vain tahdotte, jos kohta se onkin minun puoleltani aikamoinen uhraus, ja tulen oikein kiltin ja tottelevaisen pojan esikuvaksi, kunhan vain saan toisinaan puhella kanssanne ja te ette enään uhkaa minua välinpitämättömyydellänne.

_Gerda_ (miettivästi). Ja te luulette tosiaankin, että minun seurani voisi olla teille joksikin hyödyksi?

_Aksel_. Siitä olen vakuutettu. Koettakaahan vain! Ja jollette jaksa olla loppuun saakka hyvällä tuulella, niin silloin tunnustan olevani parantumaton.

_Gerda_ (vienosti). Parantumaton.

_Aksel_. Aluksi ette saa suuttua, jos sattumalta kohtaan teidät kävelymatkoillanne ja puhelen hetkisen kanssanne. Ja sitten tulee teidän luvata, ettei kukaan muu kuin minä saa pitää vyyhtejänne, kun niitä keritte kerälle -- minulla on näet erityinen intohimo pitää vyyhtejä. Lupaatteko sen?

_Gerda_ (katsahtaa ylös ikäänkuin hän olisi tehnyt päätöksen). Lupaan, minä lupaan sen.

_Aksel_. Hurraa! Ja sitten ojennatte kätenne minulle merkiksi, että tahdotte olla ystäväni.

_Gerda_ (ojentaa hänelle kätensä). Kyllä -- tässä on käteni.

_Aksel_. Kiitoksia! Oi kuinka minua harmittaa, etten jo kahdeksan päivää sitten asettunut tuon kiven taakse! Mutta a propos, minä taisin unehuttaa "Perusolemukseni" tuonne. (Menee kiven luoksi ja ottaa kirjansa). Aivan oikein! Nyt tässä ruvetaan päähän ajamaan ja kun olen saanut sellaisen kiihotuksen, niin käy lukeminenkin puolta sujuvammin! Näkemään asti, neiti Gerda!

(Menee vasemmalle).

Gerda katsoo hänen jälkeensä, hymyilee tyytyväisesti ja palaa vattupensaitten luo, jossa jatkaa poimimistaan.

Yhdeksäs kohtaus.

Gerda. Malla (vasemmalta korppukori kädessä). Tiina (kädessään tarjotin, jossa on sahtiastia, juomalasi ja vettä).

_Malla_. Vai niin, oletko siellä, Gerda? Otapas ja muutas pöytä ja tuolit tänne puun alle ja auta sinä, Tiina, neitiä, sillä minä en tahdo istua ja juoda sahtia aivan tuon hullun ikkunan edessä.

_Gerda_ (muuttaa pöydän kiven luokse, Tiina asettaa tarjottimen pöydälle, muuttaa sitten tuolit pöydän luo ja menee). Oh, hän ei ole olleskaan vaarallinen. Äsken puhelin hänen kanssaan.

_Malla_. Oletko sinäkin järjiltäsi, tyttö? No, millainen hän oli?

_Gerda_. Luulenpa, että olisin pitänyt hänestä hyvin paljon, jollei hän vain toisinaan olisi puhunut hieman sekavasti. Mutta -- (istuutuen pöydän viereen) täytyy koittaa totuttaa tuota armollista herraa, että hän luopuu haaveilemasta yhteyden pilvenkorkuisista tikapuista ja moninaisuuden eroamisesta identisyydestä. Muutoin oli hän hyvin siivo ja hauska.

(Kaataa itselleen sahtia).

_Malla_ (seisoo korppukori kädessä ja aikoo juuri laskea sen pöydälle, kun hän näkee Akselin ikkunan aukenevan. Aksel tupakoipi ja katsoo taivasta kohti, kädet ikkunalaudalla). Hiljaa, hän on tuolla.

_Gerda_. Niin on, kyllä näen.

_Malla_ (kuiskaa). Luulenpa, että hän alkaa puhua itsekseen.

_Gerda_. Entäs sitten? Tiedätkös, että hän puhui äsken tosiaankin erinomaisen viisaasti ja ymmärtäväisesti, -- ainakin toisinaan --

_Aksel_ (lausuu kovalla äänellä ja harvakseen, ikäänkuin tahtoisi oikein painaa päähänsä). Minä olen, eli minä olen minä, eli toimintana, minä asetan itseni, -- minä en ole ei-minä, eli toimintana, minä asetan itseäni vastaan ei-minän -- minä ja ei-minä määräävät toisiaan molemminpuolisesti, eli minä asetan itsessäni jaollisen minän vastakohdaksi jaollisen ei-minän, -- perhana tätä kirottua roskaa!

_Malla_ (huudahtaa kauhistuneena). Ah, Herra Jumala!

(Pudottaa korppukorinsa, niin että korput lentävät pitkin näyttämöä, ja vaipuu tuolille. Gerda lyö kauhistuneena kätensä yhteen. Aksel kurkottaa ikkunasta ulos, näkee heidät, ymmärtää, mistä tuo johtui ja rupeaa nauraa hohottamaan, joka yhä lisää Mallan ja Gerdan kauhistusta).

Toinen näytös.

Samallainen näyttämö kuin ensi näytöksessäkin. Riippumatto on otettu pois. Sen paikalle on pantu nuora vaatteiden kuivattamista varten ja vaatteita on nuoralla kuivumassa. Perällä olevaan suureen koivuun on iso G. piirretty.

Ensimäinen kohtaus.

Malla ja Tiina (ottavat alas pesuvaatteita, jotka he panevat suureen koriin).

_Malla_. Sen minä vain sanon, etten ikänäni ole nähnyt niin harvinaisen oivallista vaatteidenkuivaus-ilmaa keskellä naisten viikkoa kuin nyt.

_Tiina_. Eivätpä näy vanhat merkit nykyään pitävän paikkaansa. Minä en tosin tiedä, mutta Wongan Antti Petter, joka on hieno luonnontuntija sanoo, että siihen on André syynä.

_Malla_. Kuinka niin?

_Tiina_. Katsokaas, hän kuului olleen viime kesänä pohjoisnavalla ja silloin oli hän tarttunut johonkin akseliin eli miksi ne kutsuvat niitä koneita siellä ylhäällä, jotka määräävät säät ja sen jälkeen on koko luonto ollut vallan nurinpäin. Jos minä olisin kuningas, niin lähettäisin miehen sinne ja sanoisin: että laittakaapa vaan kaikki entiselleen. -- No, mutta ottakoon minut kuolema, sillähän on kirjailtuja paitojakin!

_Malla_. Kellä? Andréllako?

_Tiina_ (joka on ottanut yhden paidoista nuoralta). Ei, vaan Franckilla, meidän vuokralaisella. Katsokaas rouva, eihän sillä ole muita kuin sulhaspaitoja. Hän taitaa olla mahdottoman rikas.

_Malla_. No siitä voit, Tiina, olla vakuutettu. Kun eilen olin Helsingissä, niin puhui hänestä paljon minulle se rouva, jonka luona hän lukukausina asuu.

_Tiina_. Jestandes, tunteeko rouva hänet?

_Malla_. En, vaan minä etsin hänen nimensä ylioppilasluettelosta ja sitten menin minä sinne kuullakseni hieman, millainen hän tavallisesti on arkioloissaan.

_Tiina_. No enpä milloinkaan olisi uskonut, että rouva on niin neuvokas. No mitä ne tuosta hirviöstä sanoivat?

_Malla_. Se, jonka luona hän asui, oli hyvin hieno, vanha neiti ja hän hämmästyi kovin, kun minä ilmoitin, ettei tuolla ollut oikein selvillä täällä (osottaa päätään) sillä neiti ei ollut koskaan hänessä sellaista huomannut!

_Tiina_ (seisoo ja kuuntelee paita kummassakin kädessä). No sepä vasta sokea oli!

_Malla_. Neiti luuli hänen muuttaneen maalle vain lukujensa takia ja puhui hänestä muutoin vain paljasta hyvää. Hän on äärettömän rikkaan tukkukauppiaan poika Kokkolasta ja lisäksi ainoa lapsi. Hänestä ei ole tarkotus tulla lukumiestä, vaan tutkinnon suoritettuaan ryhtyy isänsä liikkeeseen. Ja 300,000 markkaa on hänellä odotettavana peruja tädiltään.

_Tiina_. Kuulehan mokomaa! Siinä on paljon rahoja. Ja ajatelkaa, millainen vahinko, ettei hän ole täysijärkinen. Muutoinhan voisimme ottaa hänet vävyksi.

_Malla_. Vai niin sinä, Tiina, arvelet.

_Tiina_. Niin ja tietääkös rouva, että jollei hän ole korviaan myöten rakastunut Gerda-neitiin, niin en tahdo olla Jumalan kuvan mukaan luotukaan. Neljänätoista päivänä on hän seurannut kuin varjo Gerda-neitiä ja jos tulen milloin tahansa, niin aina istuvat he tuolla suurella kivellä ja tirskuvat ja nauravat.

_Malla_ (huoaten). Niin, rakas Tiina, sen olen kyllä huomannut, mutta nyky-ajan nuoriso on niin tavattoman itsepäistä. Joka kerta olen pyytänyt Gerdaa olemaan varuillaan ja karttamaan häntä, sillä kuka tietää, ettei hän jonain päivänä saa hulluuden kohtausta. Kun vain tiedän heidän olevan ulkona kivellä, niin ei minulla ole minkäänlaista rauhaa kyökissä ja teen kaikellaisia hullutuksia.

_Tiina_. Niinkuin eilen illallakin, kun rouva kaasi munanruskulaiset lika-ämpäriin ja pani kuoret puuropataan, hi, hi, hi!

_Malla_. Olin juuri lukenut ensimäisestä Samuelin kirjasta, kuinka Saul heikkomielisyydessään hyökkäsi Davidin kimppuun. En tiedä, mistä tuo johtuu, vaan tuo luku aukenee minulle aina, kun nykyään vain rupean raamattuani lukemaan.

_Tiina_. Minä en tuon miehen kanssa puhele milloinkaan.

_Malla_. En minäkään ja polveni oikein vapisevat, kun vain saan nähdä hänet.

_Tiina_. Ajatelkaas, rouva, kun tallirenki kertoo, että tuli palaa hänen ikkunassaan aina neljään asti aamulla.

_Malla_. Ei kai uskalla pimeässä maata.

_Tiina_. Pelkää ehkä väkivaltaa.

_Malla_. Ei, mutta Saulin hengellä on kai pimeässä häneen suurempi valta.

_Tiina_. Se voi tulla häneen keskellä päivääkin. Muistan kuinka toissapäivänä, kun tulin sisään hänen huoneeseensa ja aijoin juuri ruveta pöytää kattamaan, ja hän loikoi sohvalla lukien jotain kirjaa ja mumisi itsekseen -- katkismus ei hänen kirjansa ollut, sillä sehän on pitkä ja kapea, eikä myöskään testamentti, sillä se on paljon paksumpi, mutta Jumalan sanaa se oli, sillä siinä puhuttiin kuuloni mukaan ijankaikkisesta kadotuksesta. Mutta kun parhaillani seison kaikessa viattomuudessani ja katsoin, oliko senaappipurkissa enään mitään, karkasi hän ylös kuin vihainen sonni ja kiroili kuin vimmattu ja nakkasi kirjan seinään niin että lehdet kahisivat.

_Malla_. Ja sinä tietysti säikähdyit?

_Tiina_. Josko säikähdyin? No siitä voi rouva olla vakuutettu. Minä syöksyin ovelle aivan kuin olisi tuli ollut hiuksissani ja sitten en uskaltanut koko sinä päivänä mennä sisään. Ruuan panin sisään avonaisen ikkunan kautta ja illalla sai talli-Juhana mennä tilat tekemään. Mutta senmukainen se tuli tilakin ja voinpa uskoa että sen yön makasi hän jotenkin huonosti ja sai tuntea ijankaikkisen kadotuksen esimakua.

_Malla_ (joka on lopettanut vaatteiden alasoton), Kas niin, nyt olemme saaneet sen tehdyksi. Nyt otamme vain nuorat alas.

(Menee perälle ja irroittaa nuoran. Tiina taas irroittaa solmuja puitten ympärillä etunäyttämöllä).

_Tiina_. Kumman tiukallepa rouva nämät on vetänyt. Ei minullakaan mielestäni ole mitkään maitosormet, mutta --

_Malla_ (joka on saanut työnsä tehdyksi). Minä autan sinua.

_Tiina_. Ottakaa sitten tästä kiinni. Tuo solmu täytyy meidän leikata.

_Malla_. Ja tärvellä koko nuora? Sitäpä ei tehdä.

(Koettaa solmua irroittaa).

_Tiina_. Usch, kuinka rouvan kasvot menivät vallan sinisiksi. Ei, kyllä meidän vain täytyy se leikata.

_Malla_. Mene sitten sisään noutamaan suurta teurastusveistä.

_Tiina_. Teurastusveistä? Senhän rouva hävitti viime viikolla.

_Malla_ (nolona). Hävitinkö minä? Etköhän vain sitä itse tehnyt.

_Tiina_. Eipäs olleskaan, sillä rouvalla se viimeksi oli, sillä sen jälkeen kun rouva sillä vuoleksi eräänä päivänä tikkuja, en sitä ole nähnyt.

_Malla_. Voipa niinkin olla, rakas Tiina, ja olin tyhmä kun en ostanut uutta, kun eilen olin Helsingissä.

_Tiina_. Tietysti oli rouva tyhmä. (Katsoo oikealle). Tuolta tulee Franck, pyytäkäämme häntä auttamaan, sillä rouvahan sanoi, että hullut ovat niin väkeviä.

_Malla_. Ei, ei! Ennemmin annamme sen olla paikoillaan. (Päästää nuoran.) Mutta mitä näin? Gerdahan on hänen kanssaan. Tyttöraukka! Että hän uskaltaa yksin mennä metsään tuollaisen ihmissyöjän kanssa.

_Tiina_ (myhähtäen). Neitihän kulkee hänen kanssaan käsikoukussa.

_Malla_ (kauhuissaan). Taivas varjele! Saatte nähdä, että hän on rääkännyt Gerdaa niin, ettei hän voi omin voimin kävellä!

_Tiina_. Eiköstä! Nyt päästi hän neidin irti.

_Malla_. Tämähän menee liijan pitkälle. Minun täytyy puhua muutama vakava sana Gerdalle. Mene sinä sisään ja vie vaatteet mukanasi. Minä tulen kohta jälestä.

_Tiina_. Hyvä on. (Itsekseen). Sillä aikaa ryyppään minä pisaran kahvia.

(Menee vaatekorin kanssa vasemmalle).

Toinen kohtaus.

Malla. Gerda. Aksel. (Molemmat viimemainitut tulevat sisään oikealta perältä ja Gerdalla on iso ulpukoista tehty kukkavihko ja toinen orvokeista tehty).

_Aksel_ (ottaen lakin päästään). Hyvää huomenta, täti Malla -- ai, anteeksi, olen tottunut kuulemaan Gerda-neidin kutsuvan teitä niin ja siksi tulivat nuot sanat huuliltani vastoin tahtoani -- pyydän tuhannesti anteeksi.

_Malla_ (hieman peloissaan, mutta samalla mielissään). Ei tee mitään. -- Saanko sanoa sinulle jonkun sanan, Gerdaseni?

_Gerda_ (ihastuksissaan). Et voi uskoa, kuinka hauska kävelymatka meillä on ollut. Me olemme käyneet aina Noitakummulla saakka. Tänään on niin erinomaisen herttainen ilma, että tekisi mieli vain laulamaan ja nauramaan. Ja katsokaas mitä minulla on mukanani! Ulpukoita täti! Niitä on järvi valkeana.

_Malla_ (levottomasti). Ettehän vain olleet järvellä?

_Gerda_. Kyllä. Me lainasimme kalastajalta venheen ja herra Franck souti jonkun matkaa. Ah, jos olisit ollut mukana, täti!