Part 7

Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.

Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat jo jonossa...

Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin ja he väänsivät virren tekijän sanoja:

Sitten me kuljemme vapaina eikä valtion ryysyjä pestä...

Siitä sotaherra suuttui.

— Kaarto oikeaan, mars!

Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi. Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.

— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.

Pari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin myyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa. Pysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille herroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä saakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian huonot muistot saavat armeijasta.

Päällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin kiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein saavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn ilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen, sanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.

Poistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli höyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat lopussa.

Sopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti ruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois sotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.

Satamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin. Lauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä useammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen haikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita, remseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia rukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi. Monella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka alkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»

Se aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:

Ääni, ääni vapauden kultahelminä helkähtelee...

Vapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka et panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa irti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista. Kuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista? Rennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu kurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee savukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy suuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.

Syy on ryypätä ja laulaa.

Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät miehet olivat hulluina päissään.

— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri komppanian päivystäjältä.

— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.

Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi, katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta ja kaappien ja jakkarain palasia.

Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen...

Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla, kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle tielle.

Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu, nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta, karvaan tahi mehevän.