Part 9

Kun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille, huomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä, kummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu jättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja muita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin sotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon mukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka historia ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin. Muutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden ulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla saappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista kyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja todellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun mahtavan vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi alhaalla portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa ulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman mittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa puolesta olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai muiden tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan vertaa taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret ja polvet olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran, olkapäästä lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten, ristikkäin kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset varvakkaat. Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta aineesta tehdyt lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan hänen jäseniään; ja hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta musta karhunnahka. Tämän peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta peitettä kuin pörröinen, musta tukka, joka valui kahden puolen hänen kasvoilleen; näillä kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme, joka on niin tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on muutamista loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen halveksuvan käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä ja hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla raskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita kansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä henkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin tarinassa.

Tämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt itseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja levottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille, joka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen, väliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään ja asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten, kiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa käytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin asiaan luonnostaan kuuluvana -- ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja -- painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija pysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja tukien tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja jymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan, että kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien ovelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen näyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön, että hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta samansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli vain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään suoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän kiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän tapaan hän mutisi: -- »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» -- (Itsekseen): »Mikä melske -- mikä tungos täällä?» -- (Sitten Waylandille): »Sinä siinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse sisään.» -- (Jälleen itsekseen): »Mikä häly -- mikä huuto täällä. En minä ikinä siitä selviä. -- Mikä -- mi --» (Waylandille): »Pois siitä portilta, taikka halkaisen kallosi!» -- (Yhä itsekseen): »Mikä -- mikä -- mikä -- ei, minä en selviä siitä ikänä!»

»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä tiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet silmänräpäyksessä.»

Hän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi häntä karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman päänsä alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole muhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista ilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun omistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija heitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen ymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen ja nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika vaarallista tipahtaa sieltä.

»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan -- »niin juuri se on, pikku kääpiöiseni. -- Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»

»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan --» hän katsahti Waylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä kuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska jättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa juuressa. Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten maahan yhtä varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen kiinalaisen maljakon muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille ja kreivittärelle: »Sisään siitä -- sisään siitä -- mutta varokaakin tulemasta liian myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»

»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy viipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän gathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja pääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne sitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»

»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen salaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja silloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö sen kuka tahansa.»

He ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut parveketornin nimen seuraavasta syystä: -- Koko silta, joka ulottui tästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven vastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran, noin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän levyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota kummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia varten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia ritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen tornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui. Matkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja saapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen, mistä käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili rajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon Edvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa »Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän kanssa naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin alla, vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet pienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle, nähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli heidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut enään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan vaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan tuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit, kaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut portit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista jaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja palvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.

Wayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun täyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen häneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti saapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland pari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi käskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella äänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: -- »Käskeäkö? Minulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua tottelee?»

Sitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen tehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja touhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: -- »Seis, herraseni, minä haluan tavata Leicesterin kreiviä.»

»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä; ja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli rohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä hulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra kreiviä tällaisena päivänä?»

»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi -- asiani on hyvin tärkeä ja kiireellinen.»

»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan, vaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. -- »Ettäkö minun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren luota Teidän asiaanne kuulemaan? -- Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa selkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole ottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen ohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn tarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»

Palvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä pysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt levottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti heistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen kolikon hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö olisi saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen suojaan. Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita hieman arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja käskien erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä seuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä jäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa hänen kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit veistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja muista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta, joka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.

He astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin, joka ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta vahtitornista siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas Henrikin Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon ryhmän keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten rakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen, alkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen saakka.

Opas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta jykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen osan koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän suuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia Leicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden takia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne noustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio, joka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon, vaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin siellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin nimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan niin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä sen katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko huoneen läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni kuin se olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui ihana näkö-ala niin sanotulle _Huvikentälle_, jota reunustivat ja koristivat kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot ja muut rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin varsinaisesta linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin vieraan majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär lainasi niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa kiintyi heti pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin aikoihin kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen päähänsä kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa saapumiseen asti.

Saatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut kohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin sitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta. Tämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi, vei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen tuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain halusi. Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja, joiden hän luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää poistamaan, eikä suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta tukevaa, voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen, missä kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen ja sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla hiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli osmansolmuun.

»Hyvä ystävä», sanoi hän Waylandille, »jonka Jumala on lähettänyt auttamaan minua äärimäisessä hädässäni, minä pyydän Sinua viimeisenä vaivana, mikä Sinulla tulee olemaan minusta onnettomasta naisraukasta, toimittamaan tämän kirjeen jalolle Leicesterin kreiville. Saakoon se sitten millaisen vastaanoton tahansa», jatkoi hän, kasvojensa kuvastellessa milloin toivoa, milloin pelkoa, »Sinulla, kunnon mies, ei tule enään olemaan surua minusta. Mutta minä odotan parasta; ja jos ikinä joku ylhäinen rouva teki köyhän miehen rikkaaksi, niin olet Sinä sen varmaan minulta ansainnut, kunhan vain onnenpäiväni palaisivat. Anna se, minä pyydän, Leicesterin kreivin omaan käteen ja tarkasta hänen kasvojaan hänen sitä lukiessaan.»

Wayland puolestaan otti mielellään tehtävän suorittaakseen, mutta rukoili kuitenkin hartaasti kreivitärtä sillä välin hiukan syömään, minkä tämä lopulta tekikin, enemmän päästäkseen hänestä eroon ja nähdäkseen hänen lähtevän hänen asialleen kuin todellisesta halusta ja tarpeesta noudattaa hänen kehoitustaan. Wayland jätti hänet sitten yksin, neuvottuaan häntä ensin telkeämään ovensa sisäpuolelta ja pysymään pienessä huoneessaan -- ja lähti etsimään sopivaa tilaisuutta asiansa toimittamiseen, samoin kuin sen suunnitelman toteuttamiseen, jonka olosuhteet olivat johtaneet hänet laatimaan.

Wayland oli kreivittären käytöksestä matkalla -- hänen pitkistä puhumattomuudenpuuskauksistaan -- siitä epävarmuudesta ja tarmottomuudesta, joka näkyi kaikissa hänen teoissaan sekä siitä ilmeisestä kykenemättömyydestä ajattelemaan ja toimimaan omin päin, josta hän tuntui kärsivän, vetänyt sen kylläkin luonnollisen johtopäätöksen, että hänen asemansa vaikeudet olivat jossakin määrin koskeneet hänen järkeensä.

Kun hän kerran lähti pakoon Cumnorin vankeutta ja siellä uhkaavia vaaroja, olisi näyttänyt viisaimmalta hänen kiiruhtaa isänsä linnaan tai muuanne, missä hän oli varmasti näiden vaarojen aiheuttajain ulottuvilta. Mutta kun hän nyt tämän sijasta halusikin matkustaa Kenilworthiin, oli Wayland saattanut ymmärtää hänen menettelynsä vain otaksumalla hänen tahtovan pyrkiä Tressilianin turviin ja aikovan vedota kuningattareen. Vaan ryhtymättä tähänkään luonnolliseen toimenpiteeseen pyysi hän Waylandia viemään kirjeen Leicesterille, joka oli Varneyn isäntä ja jonka alueilla ainakin, ell'eihän hänen nimenomaisesta käskystään, olivat kreivitärtä kaikki hänen tähänastiset kärsimyksensä kohdanneet. Tämä näytti Waylandista varomattomalta, niin, jopa kerrassaan tuhoisalta teolta, ja hän tiesi tulevansa levottomaksi niin omasta turvallisuudestaan kuin kreivittärenkin, ellei hän ennen hänelle uskotun asian toimittamista hankkisi itselleen jonkun suojelijan neuvoa ja apua. Sen vuoksi päättikin hän ennen kirjeen jättämistä Leicesterille etsiä käsiinsä Tressilianin, ilmoittaa tälle kreivittären saapuneen Kenilworthiin ja siten yhtä kyytiä vapautua kaikesta vastuunalaisuudesta ja vierittää tämän onnettoman naisen ohjaamisen ja suojelemisen isäntänsä hartioille, tämä kun oli häntä ensinnä kreivittären palveluksessa käyttänytkin.

»Hän osaa arvostella paremmin kuin minä», ajatteli Wayland, »onko suostuminen siihen hänen oikkuunsa, että nyt on muka käännyttävä Leicesterin kreivin puoleen; minusta ainakin näyttää se kerrassaan mielipuolen teolta; ja sentähden annankin minä koko asian isäntäni käsiin, jätän hänelle kirjeen, otan, mitä he suvaitsevat antaa minulle vaivaini palkkioksi ja sitten käännän minä koko Kenilworthin linnalle kauniisti selkäni; sillä pelkäänpä pahoin, ettei se niiden askareiden jälkeen, joihin minä nyt olen joutunut sekaantumaan, ole minun viipyäkseni mikään sovelias eikä terveellinen paikka; mieluummin kengittäisin minä orivarsoja Englannin kylmimmällä laitumella kuin ottaisin osaa heidän uljaimpiinkaan kemuihinsa.»

IX Luku.

Mä kerran oikein ihmelapsen näin: Sen peltiseppä Roopen poika Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.

_Ilveilijä_.

Kaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan ja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä henkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti hakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen vaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan tuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta ja palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että Tressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain joukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna Kenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla muodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän, että molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten, ritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita tunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä kuningatarta Kenilworthiin.

Hänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten tavoin hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että koska hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan niiden lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat suurin joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia viivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin. Tämä uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka kuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut vartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin määrättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun Wayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän toivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi tilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui Wayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli siitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä tämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä sieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän jokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin vastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai hypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.

Kun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei keksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin mielellään suonut itseään huomaavan.

Dickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli haltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän koki jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen kaikkein vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin, katsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän odottamattomasta tapaamisestaan.

»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini -- Sinä pikku peukaloiseni -- Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas -- Sinä pikku hiirenpoikani?»

»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki verkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi ihmeellisesti näyttää aasilta.»

»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä kuin etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän jättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? -- Pelkäsin jo sen riisuvan vaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi kuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»

»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut mahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen on sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu, jonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»

»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet terävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti tietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän kuonoon.»

»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä luulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta. Mutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä, että meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen raskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä työ osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen. Nyt oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun, kyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut sen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin hänen rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo ensi säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta häntä kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan sanan, kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten kai näit. Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen karhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri hakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa hänen luokseen.»

»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan nimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon kääpiö-avustajansa katoamisesta. -- Matkaasi, Dickie!»

»Niin, niin!» vastasi poika -- »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten kun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin lähtee! -- Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka hän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»

»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi Wayland.

»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä niin isosti siitä asiasta välitäkään -- minä vain en saa vihiä mistään salaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai väärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»